Taistelu sisäisenä kokemuksena, osa 1: Johdanto

ERNST JÜNGER   (suomentanut Olli Virtanen)

–

Tämä kirjoitus on johdanto Ernst Jüngerin pitkään esseeseen ”Taistelu sisäisenä kokemuksena” (Der Kampf als Inneres Erlebnis, 1922). Jüngerin essee on tutkielma ensimmäisen maailmansodan vaikutuksesta hänen oman sukupolvensa maailmankuvaan ja koko Euroopan henkiseen ilmapiiriin. Sarastus julkaisee Olli Virtasen suomennoksen esseestä ”jatkokertomuksena” muutamassa osassa. Jüngerin henkilöhistoriasta ja tuotannosta voi lukea laajemmin Heikki Länsisalon kirjoituksesta ”Ernst Jünger – Kirjailija, filosofi ja rintamamies”, joka ilmestyi Sarastuksessa tammikuussa 2013.

–

1. Johdanto

–

Aika ajoin syttyy hengen taivaanrantaan uusi tähti, jonka säteet tavoittavat kaikkien levottomien sielujen silmät – uuden maailmanajan airut ja myrskyn ennusmerkki, jollaisen itämaan tietäjät kerran näkivät. Muut tähdet sen ympäriltä hukkuvat silloin sen leimuavaan hehkuun, savesta muovatut epäjumalankuvat pirstoutuvat sirpaleiksi, ja taas kerran sulavat kaikki vakiintuneet ajatusmallit tuhannessa ahjossa uusien arvojen raaka-aineeksi.

Tällaisen ajan aallot tyrskyävät kaikkialla ympärillämme. Järki, yhteiskunta, valtio, Jumala, taide, eros, moraali: turmio, käymistila – jälleensyntymä? Vielä nyt puhaltavat muutoksen tuulet ylitsemme, vielä nyt atomit vilisevät suurkaupungin sulatusuunissa. Ja kerran on tämäkin myrsky silti tyyntyvä, kerran tämäkin hehkuva intohimo jäähtyvä järjestykseksi. Jokainen vimmanpuuska on aina lopulta laantunut tai joku on rautaisella otteella valjastanut sen käyttöönsä.

Miksi juuri meidän aikaamme on kasautunut näin ylenpalttisesti voimia, niin tuhoavia kuin luoviakin? Miksi juuri tämä aika lupaa niin suuria tulevaisuuden varalle? Sillä olkoonkin, että paljon ehkä kuolee hengen hurmassa, kypsyttää tuo sama liekki samaan aikaan uutta ja loisteliasta lukemattomissa koeputkissa. Tämän osoittaa kävelyretki kadulla, vilkaisu sanomalehteen, kaikkien profeettojen ennustuksia uhmaten.

Sota on se, joka on tehnyt ihmisistä ja tästä ajasta sen, mitä ne ovat. Maailman areenoille ei ole vielä koskaan astunut kaltaistamme sukupolvea kamppailemaan aikakautensa valtaistuimesta, sillä milloinkaan ennen ei yksikään toinen sukupolvi ole joutunut kulkemaan niin synkästä ja hirveästä portista kuin tämä sota palatakseen seesteiseen eloon. Emmekä voi kiistää – vaikka moni kaiketi haluaisikin – että sota, kaikkien asioiden isä, on myös meidän isämme. Se karaisi meidät, muovasi meidät sellaisiksi kuin olemme. Ja niin kauan kuin elämän liekki meissä loimuaa, on tämä sota oleva perusta, jonka päälle elämämme rakentuu. Sota kasvatti meidät taistoon, ja taistelijoina pysymme niin kauan kuin elämme. Toki tuo sota on jo kuollut, sen taistelukentät ruohottuvia ja pahamaineisia kuin kidutuskammiot ja hirttokummut, mutta henkensä se on siirtänyt meihin, palkollisiinsa, eikä milloinkaan vapauta meitä palveluksesta. Ja jos tuo henki elää meissä, elää se kaikkialla, sillä juuri me muovaamme maailman, tutkailemme sitä sanan luovimmassa mielessä. Ettekö te kuule, miten tuo henki jylisee tuhansissa kaupungeissa, miten rajuilmat kohoavat ympärillämme niin kuin silloin, kun taistelut sulkivat meidät piiriinsä? Ettekö näe, miten sen liekki leimuaa jokaisen silmissä? Joskus tuokin henki toki uinuu, mutta kun maa järkkyy, se purkautuu kiehuvana jokaisesta tulivuoresta.

Ja kuitenkin: Sota ei ole ainoastaan isämme, se on myös poikamme. Me olemme luoneet sen ja se meidät. Meidät on muovattu taltoin ja vasaroin, mutta olemme samanaikaisesti olleet itse käyttelemässä talttaa ja heiluttamassa vasaraa, olemme olleet sekä seppä että hehkuva rauta, omien tekojemme marttyyreja, omien viettiemme ajamia.

Houreisen kulttuurin pauloissa elimme toistemme kanssa, tiiviimmin kuin aikaisemmat sukupolvet, tavaroiden ja mielihalujen vietteleminä, valaistujen toriaukioiden ja metrotunnelien läpi kiiruhtaen. Kahvilat peilien kimalluksen täyttämiä, kadut värikkäiden valojen nauhoja, baarit täynnä koreita liköörejä, kokouspöytiä ja viimeisintä muotia. Joka tunnille uutinen, joka päivälle uusi ratkaistu ongelma, joka viikolle sensaatio. Ja kaiken tämän takana suuri, hälinään hukuttamamme tyytymättömyys. Teknisesti vielä tuotteliaina olimme saapuneet rabbi Akiban lailla hymyillen taiteen lopun äärelle, maailman arvoitusten ratkaisu oli hallussamme tai aivan ulottuvillamme. Aika näytti koittaneen, yli-ihmisen tuleminen oli lähellä.

Niin elimme sitä odottaen ja olimme siitä ylpeitä. Materialismin humalluttaman aikakauden lapsina edistys näyttäytyi meille täyttymyksenä, kone avaimena jumalankaltaisuuteen, kaukoputki ja mikroskooppi ymmärryksen välineinä. Mutta yhä kiiltävämmäksi kiillotetun kuoren alla, kaikkien vaatteidemme alla, joilla keikaroimme kuin silmänkääntäjät, olimme alastomia ja karkeita kuin metsien ja arojen kansa.

Tämän saimme huomata, kun sota repi riekaleiksi Euroopan yhteisön – kun järjestyimme toisiamme vastaan tuohon ikiaikaiseen voimainkoetukseen, niiden samaisten lippujen ja symbolien taakse, joille moni oli jo kauan epäuskoisesti virnistellyt. Silloin ihmisen todellinen luonto otti suunnattomassa orgiassa takaisin kaiken sen, mistä oli jäänyt paitsi. Silloin ihmisen vieteistä, joita yhteiskunta lakeineen oli liian kauan padonnut, tuli jälleen pyhiä, ainoita joilla oli merkitystä, viimeinen ulospääsy. Ja kaikki se, minkä aivomme olivat vuosisatojen saatossa hioneet yhä täydellisempään muotoon, kelpasi ainoastaan voimistamaan nyrkkiemme iskut suunnattoman tehokkaiksi.

Tuo kaikki on nyt takanamme, mustana ja pelottavana kuin öinen metsä. Kukapa ei ymmärtäisi, että siellä hengitys kiihtyy? Syöksyimme päätä pahkaa kokemuksien syövereihin ja palaamme muuttuneina.

Mitä pohjimmiltaan tapahtui? Me ihmiset, sodan luojat ja sodan luomukset, joiden elämän oli johdettava sotaan ja joiden elämän sota heitti uusille urille, uusia päämääriä kohti – mitä me olimme sodalle, ja mitä se oli meille? Tähän kysymykseen moni pyrkii näinä aikoina vastaamaan. Sen parissa askartelevat myös nämä sivut.