Ihmisoikeudet: maailmanlaajuinen sekulaari uskonto

ALAIN DE BENOIST   (suomentanut Alarik Notis)

–

Toisinaan sitä miettii, mitä Eurooppa on antanut maailmalle, mikä piirre parhaiten edustaa sitä. Paras vastaus on kenties seuraava: objektiivisuuden käsite. Kaikki muu juontaa juurensa siitä: yksilön ja yksilönvapauden käsitteet, yleinen etu erotettuna ryhmäkohtaisista intresseistä, oikeus reiluuden (eikä esimerkiksi koston) tavoitteluna, tieteellinen etiikka ja kunnioitus empiiristä tietoa kohtaan, uskosta erillinen filosofinen ajattelu, joka sallii pohtia maailmaa ja kyseenalaistaa totuutta omin päin, itsehillinän periaate ja itsekritiikin mahdollisuus, kyky vuoropuheluun ja jopa totuuden käsite.

Universalismi on objektiivisuuden rappiota. Objektiivisuus saavutetaan erillisissä asioissa, kun taas universalismi yrittää määritellä erilliset ilmiöt lähtökohtanaan mielivaltaisesti asetettu abstrakti käsite. Sen sijaan, että tekisi johtopäätöksiä asioiden olemuksesta, toimii se juuri päinvastoin. Universalismi ei lähesty asioita objektiivisesti, vaan lähtee kaiken kattavasta abstraktiosta, josta tieto asioiden olemuksesta muka kumpuaa. Se edustaa symmetristä vastakohtaa subjektiivisen metafyysikan erheelle, joka määrittelee hyväksi sen, mikä on hyvä minulle tai meille ja pelkistää totuuden jokaisen yksilön henkilökohtaisesti päätettäväksi. Eurooppalainen traditio on aina vaalinut ihmisen tarvetta kamppailla välitöntä subjektiivisuuttaan vastaan. Heideggerin mukaan koko modernin maailman historia on subjektiivisuuden metafyysikan purkamisen historiaa.

Subjektiivisuus johtaa väistämättä relativismiin (kaikki on totta) ja siten uninversalismin johtopäätökseen (kaikki ovat tärkeitä). Relativismia ei voi ylittää asettamatta omaa itseään päättäjäksi: minun näkökulmani tulee olla vallitseva vain siitä syystä, että se on minun (tai meidän). Oikeuden ja yhteisen hyvän käsitteet romutetaan yhdellä iskulla.

Ihmisoikeuksien ideologia yhdistää nämä kaksi erhettä. Se on universalistinen siinä mielessä, että se haluaa hallita kaikkialla ottamatta huomioon suhteita, perinteitä ja konteksteja. Se on subjektivistinen siinä mielessä, että se määrittelee oikeudet yksilön subjektiiviseksi ominaisuudeksi.

“Ihmisoikeuksien nousu valtaistuimelle”, kirjoittaa Marcel Gauchet, “on epäilemättä viimeisen kahden vuosikymmenen suurin ideologinen ja poliittinen tosiseikka.” Ihmisoikeuksista, hän lisää, “on tullut yhteiskunnan ideologisen painovoimakentän keskipiste”. Ne ovat syrjäyttämässä hegemonisella tavalla erilaiset poliittiset ja yhteiskunnalliset diskurssit, jotka kumpusivat nykyään vanhentuneina tai kumottuina pidetyistä käsitteistä (traditio, kansakunta, edistys, vallankumous), ja muuttumassa sekavan aikakauden ainoaksi kompassiksi, moraaliseksi minimiksi sekasortoisessa maailmassa. Ne ovat “aikamme moraalinen horisontti”, sanoo Robert Badinter. Niiden pitäisi olla “kaikkien yhteiskuntien perusta”, lisää Kofi Annan. Ne sisältävät “perusolemuksessaan aidon maailmanhallituksen idean”, julistaa Jean Daniel.

Ne ovat vielä muutakin. “Itsestään selviksi” julistettuihin lähtökohtiin (“me pidämme näitä totuuksia itsestään selvinä” lukee jo Yhdysvaltain itsenäisyysjulistuksessa vuodelta 1776) perustuvina ne esiintyvät uutena kymmenenä käskynä. Uuden inhimillisen järjestyksen perustana ne näyttävät saaneen pyhän aseman. Näin ollen ihmisoikeudet on voitu määritellä “ihmiskunnan uskoksi” (Nadine Gordimer) ja “maailmanlaajuiseksi sekulaariksi uskonnoksi” (Elie Wiesel). Ne ovat, kirjoittaa Régis Debray, “viimeisin tähänastisista yhteiskunnallisista uskonnoistamme, sieluttoman maailman sielu”.

Yksi todiste tästä on ihmisoikeususkon dogmaattinen luonne: sitä ei voi kyseenalaistaa. Tästä johtuen ihmisoikeuksien kritiikki tuntuu nykyään yhtä rienaavalta ja sopimattomalta kuin Jumalan olemassaolon epäily entisaikaan. Kuten kaikki uskonnot, yrittää ihmisoikeusdiskurssi esittää opinkappaleensa niin absoluuttisina, että niiden kyseenalaistaminen voi olla vain osoitus äärimmäisestä typeryydestä, epärehellisyydestä tai pahantahtoisuudesta. Esittämällä ihmisoikeudet inhimillisinä, universaaleina oikeuksina ne vedetään kritiikin tuolle puolen – toisin sanoen evätään oikeus kritisoida niitä ja suljetaan niiden vastustajat implisiittisesti ihmisyyden ulkopuolelle, sillä ihmisyyden puolestapuhujaa ei voi vastustaa ja pysyä itse ihmisenä. Lopuksi, aivan kuten uskovaiset ennen katsoivat velvollisuudekseen käännyttää keinolla millä hyvänsä vääräuskoisia ja pakanoita, pitävät ihmisoikeus-uskon seuraajat tehtävänään tuoda koko maailma periaatteidensa alaisuuteen. Teoriassa suvaitsevaisuuteen perustuva ihmisoikeusideologia paljastuu näin äärimmäisen suvaitsemattomuuden ja absoluuttisen hyljeksinnän aatteeksi. Ihmisoikeusjulistukset eivät ole niinkään rakkauden kuin sodan julistuksia.

Mutta nykyään ihmisoikeuspuheen tavoitteena ei ole vain tarjota korvikeideologia “suurten kertomusten” romahdettua. Yrittäessään panna tietyn moraalisen normin koskemaan kaikkia kansakuntia se pyrkii antamaan lännelle uuden mahdollisuuden ryhtyä esikuvaksi ja tuomita “barbaareiksi” ne, jotka kieltäytyvät heidän mallistaan. Historiassa “oikeudet” ovat usein olleet vain jotakin, jonka vallitseva ideologia oli sellaisiksi päättäneet määritellä. Laajeneviin markkinoihin kytkeytyneenä ihmisoikeuspuhe muodostaa globalisaation ideologisen panssarin. Se on ennen kaikkea vallan väline ja sellaisena se tulee nähdä.

Ihmisten tulisi kaikkialla kyetä kamppailemaan tyranniaa ja sortoa vastaan. Ihmisoikeusideologian kyseenalaistaminen ei siis ole puheenvuoro despotismin puolesta, vaan se kyseenalaistaa lähinnä sen, onko tämä ideologia paras lääke tyranniaa ja sortoa vastaan. Se on tämän teorian perusteiden kyseenalaistamista, pohdintaa oikeuksien nomologisesta olemuksesta ja niiden manipuloinnin mahdollisuudesta. Se on siis vaihtoehtoisen ratkaisun etsimistä.

Vapaus on kardinaalihyve. Se on totuuden ydin. Siksi se tulee nostaa universalismin ja subjektiivisuuden suosta. On tuskin sattumaa, että ihmisoikeuksia ajetaan yhä voimakkaammin yhä epäinhimillisemmässä yhteiskunnassa, jossa ihmisistä itsestään tapaa tulla objekteja ja jossa sosiaalisten suhteiden kaupallistuminen johtaa jatkuvasti yhä uusiin vieraantumisen muotoihin. On monta tapaa osoittaa kunnioitusta ja solidaarisuutta ihmisten kesken. Kysymys vapauksista ei ole ratkaistavissa lain ja moraalin termein. Se on ennen kaikkea poliittinen kysymys. Se tulee ratkaista poliittisesti.

–

Kirjoitus on katkelma Alain de Benoist’n teoksesta Beyond Human Rights (2011).