Perussuomalaiset ja Machiavelli

TIMO HÄNNIKÄINEN

–

Niccolò Machiavelli kirjoitti siitä maailmasta jossa me eletään, man, siitä miten asiat todella on, eikä jauhanut paskaa.

– Mike Tyson

–

Populismi on terminä peräisin antiikin Roomasta ja tarkoittaa sellaista politiikantekoa, jossa pyritään suoraan yhteyteen kansalaisten kanssa virallisten instituutioiden ja kanavien ohi. Toisin kuin sanomalehtien poliittisista analyyseistä voisi päätellä, populismilla ei ole yhtenäistä sisältöä – se on pelkästään poliittinen tyyli. Se voi olla oikeistolaista, vasemmistolaista tai mitä vain. Nykyään termiä on vain alettu propagandistisesti käyttää pelkästään tietyntyyppisten näkemysten, kuten euroskeptisyyden ja maahanmuuttokielteisyyden edustajista, ikään kuin populismi olisi oma ideologiansa.

Perussuomalaisten gallupkannatuksen jyrkkä lasku puolueen ensimmäisenä hallitusvuotena on paljastanut ne ongelmat, joihin tietoisesti populistista politiikkaa harjoittava puolue väistämättä törmää menestyessään. Populistien vallan legitimiteetti alkaa horjua, kun ne tavalliset kansalaiset, joiden näkemyksen populistiset liikkeet ovat nostaneet pyhään arvoon, eivät yhtäkkiä olekaan tyytyväisiä heidän nimissään harjoitettuun käytännön politiikkaan. ”Kansalta” on vaikea pyytää malttia, sillä sen pysyvin ominaisuus on opportunismi: se uskoo, että äänestämällä oikeat ihmiset valtaan ongelmat katoavat kuin taikaiskusta. Näin ei kuitenkaan koskaan käy, vaan jos uudistuksia saadaan tehtyä, niiden vaikutus alkaa tuntua vasta pitkällä aikavälillä. Niinpä kadunmies pettyy ja äänestää seuraavissa vaaleissa valtaan jotkut toiset muutosta lupaavat, yleensä edellisiä vastustavat. Eilen pelastajaa odotettiin perussuomalaisista, tänään sosiaalidemokraateista, huomenna joistakuista muista.

Toisin kuin monet muut puoluetta äänestäneet, en ole absoluuttisen pettynyt perussuomalaisten toimintaan. Maahanmuuttolainsäädäntöön on tehty ja ollaan tekemässä tiukennuksia, jotka ilman puolueen mukanaoloa hallituksessa olisivat kenties jääneet kokonaan toteutumatta tai olisivat toteutuneet lievemmässä muodossa. Äskettäin hallitus päätti siirtymisestä maksuperusteiseen arvonlisäveroon, mikä helpottaa olennaisesti pienyrittäjän asemaa tulevaisuudessa. Vaikka nämä asiat eivät tietenkään riitä kuin korkeintaan hyväksi aluksi, on silti epäoikeudenmukaista sanoa, ettei puolue olisi saanut mitään aikaan. Näin väittävät unohtavat, että lainsäädäntökoneisto on räätälöity sellaiseksi ettei se salli radikaaleja muutoksia.

Tästä huolimatta olen tietoinen siitä, että vetoaminen parlamentaarisen järjestelmän jähmeyteen ja omien vaikutusmahdollisuuksien rajallisuuteen muuttuu pidemmän päälle tekosyiden keksimiseksi. Muutosta haluava ei voi loputtomiin nojata pelkkään lakiin ja vakiintuneisiin vaikuttamisen tapoihin, sillä näin toimimalla häilyvien kansanjoukkojen luottamuksen saavuttaminen kestää aivan liian kauan. Väitänkin, että perussuomalaisten johtoportaan vaikeudet kumpuavat pitkälti siitä, ettei se ole riittävän syvällisesti perehtynyt firenzeläisen renessanssifilosofi Niccolò Machiavellin (1469-1527) ajatuksiin.

Machiavellin maine häikäilemättömän, gangsterimaisen vallanpidon filosofina on pitkälti perusteeton, sillä hän oli vakaumuksellinen tasavaltalainen ja piti ihannevaltionsa yhtenä ominaisuutena tavallisten kansalaisten aktiivista osallistumista poliittiseen elämään. Ihannehallitsijansa, ruhtinaan, hän kuitenkin näki uudistajana, jolla ei ole tukenaan ja suojanaan vakiintuneita tapoja ja instituutioita. Tunnetuimmassa ja pahamaineisimmassa teoksessaan Ruhtinas Machiavelli totesi:

On näet muistettava, ettei mikään yritys ole vaikeampi alkaa, vaarallisempi suorittaa ja epävarmempi tuloksiltaan kuin uuden järjestelmän voimaan saattaminen. Uudistaja näet saa vastaansa kaikki ne, joille vanha olotila oli edullinen; ja nekin, joita uusi voisi hyödyttää, ovat sen laimeita puolustajia. Tämä penseys johtuu osaksi siitä, että he pelkäävät vastustajia, joilla on tukenaan vanhat lait, osaksi siitä, että ihmiset ovat epäuskoisia eivätkä yleensä luota uudistuksiin ennnenkuin pitkällisen kokemuksen jälkeen.

Varovaiset ja perinteiset menetelmät toimivat vain niiden ollessa sopusoinnussa vallitsevien olojen kanssa – poikkeukselliset ajat vaativat rohkeutta ja aggressiivisuutta:

Niinpä siis päätänkin, että onnen vaihdellessa ja ihmisten pitäessä sitkeästi kiinni tavoistaan, heille käy hyvin niin kauan kuin onni ja tavat ovat keskenään sopusoinnussa, mutta huonosti heti kun niiden kesken syntyy epäsointua. Katson puolestani paremmaksi olla rohkea kuin varovainen, sillä onni on nainen ja voidakseen pitää sitä kurissa täytyy sitä lyödä ja kolhia; ja onhan nähty että se on helpommin siten menettelevien voitettavissa kuin niiden, jotka suhtautuvat siihen kylmästi. Senpätähden se kuten oikeakin nainen on aina suopea nuorille, koska he ovat rajumpia ja vähemmän varovaisia ja komentavat sitä rohkeammin.

Machiavellin mukaan poliittisen kamppailun käymiseen on kaksi tapaa, joista kumpikaan ei yksin riitä. Ihmisten tapa on lakiin nojautuminen, eläinten tapa taas viekkauden ja raa’an voiman käyttö. Ruhtinaan täytyy osata hyödyntää sekä ihmisen että pedon parhaimpia puolia. Väkivallan käyttö on oman aikamme parlamentaarisessa järjestelmässä poissuljettua ja tulee kysymykseen vain äärimmäisessä poikkeustilanteessa, jossa itse järjestelmän perusteet ovat jo osaksi tai kokonaan sortuneet. Voiman voisikin nykyoloissa määritellä valmiudeksi ajaa omia päämääriään röyhkeästi ja hyökkäävästi, painostaa muita toimijoita, pelata kovin panoksin. Viekkautta taas tarvitaan kun omat voimavarat eivät riitä näin suoraviivaisten keinojen käyttöön. Näihin kahteen politiikan ulottuvuuteen perussuomalaisilla olisi syytä paneutua aiempaa enemmän. Perussuomalaisilta ei uskoakseni puutu aitoa halua muutokseen, vaan määrätietoisuutta sekä taktista ja strategista älyä.

Joissakin perussuomalaisten hallitustaipaleen vaiheissa voi toki nähdä machiavellilaisen viekkauden elementtejä, mutta valitettavan puutteellisesti sovellettuna. Hyvä esimerkki on Timo Soinin päätös ottaa ulkoministerin salkku hänelle tyrkytetyn valtiovarainministerin salkun sijaan. Koska kaikkien tiedossa oli, että tuleva hallitus joutuisi tekemään kipeitä ja epäsuosittuja leikkauksia, Soini ei tietenkään halunnut asemaa, jossa saisi kansan vihat niskoilleen. Onhan Machiavelli kirjoittanut:

Tästä voidaan siis tehdä se tärkeä johtopäätös, että ruhtinasten tulee jättää kaikki ikävät toimenpiteet muiden huoleksi ja pidättää itselleen miellyttävät. Edelleen on mielipiteeni se, että ruhtinaan tulee pitää ylimyksiä arvossa, mutta samalla välttää kansan vihaa.

Valitettavasti tällainen taktikointi oli kyseisessä tilanteessa aivan liian läpinäkyvää. Soinin olisi päinvastoin pitänyt ottaa kansan vihaamaksi joutumisen riski, sillä valtiovarainministerinä hänellä olisi ollut jonkinlaiset mahdollisuudet vaikuttaa leikkauspolitiikkaan, jonka tulokset kuitenkin koskettavat suoraan ja tuntuvasti tavallisen kansalaisen arkea. Kun samalla melkein kaikki avainpaikat ministerinsalkkujen jaossa menivät muille kuin perussuomalaisille, Soinin ratkaisu näytti väistämättä ulospäin silkalta vastuun pakoilulta ja osoitti huonoa poliittista pelisilmää. Siinä unohdettiin toinen ja tärkeämpi Machiavellin opetus:

Kaikkien ihmisten teot, erittäinkin ruhtinasten, joiden suhteen ei voi vedota mihinkään tuomioistuimeen, arvioidaan vain tulostensa mukaan. Ruhtinaan on siis vain turvattava elämänsä ja valtansa; siihen käytetyt keinot arvostellaan aina kunniallisiksi, vieläpä kiitosta ansaitseviksi, sillä rahvas kiinnittää huomionsa vain asian ulkonäköön ja lopputulokseen.

Turvapaikanhakijakriisin eskaloituessa syksyllä 2015 tulivat puolestaan esiin perussuomalaisten puutteet aggressiivisuudessa ja nopeassa reagoinnissa. Totta kyllä, puoluetta on moitittu liikaakin senaikaisesta toiminnastaan. Kriisi yllätti koko poliittisen johdon, ja voimavarat oli valjastettava täyden sekasorron estämiseen. Jos perussuomalaiset olisivat tässä vaiheessa lähteneet protestiksi hallituksesta, heidän tilalleen olisi astunut luultavimmin SDP, joka olisi ensi töikseen alkanut järjestää ilmaista terveydenhuoltoa niin sanotuille paperittomille ja tehnyt perheenyhdistämisistä mahdollisimman vaivatonta. Perussuomalaisten virhe oli pikemminkin se, etteivät he selvästikään olleet valmistautuneet tämänkaltaiseen tilanteeseen eivätkä tehneet toimintasuunnitelmaa sellaisen varalle. Sitä heiltä olisi voinut odottaa ainoana puolueena, jossa maahanmuuttokriittisyys on valtavirtaa ja jonka kansanedustajilla on jo pitkään ollut runsaasti tietoa kansainvaellusten todellisesta laajuudesta. Jos heillä olisi valmiutta ja suunnitelmia ollut, he olisivat voineet tehokkaasti hiostaa hallituskumppaneitaan ja hyödyntää näkyvästi nousseita siirtolaistulvan vastaisia kansalaisliikkeitä. Jälleen Machiavellin, joka jatkuvasti korostaa epämiellyttäviin yllätyksiin varautumisen merkitystä, lukemisesta olisi ollut hyötyä.

Kaikista puutteistaan huolimatta perussuomalaisille ei ole näkyvissä vakavasti otettavaa vaihtoehtoa. Useimmissa puolueissa on esimerkiksi maahanmuuttoon järkevästi suhtautuvia yksilöitä, mutta muualla kuin perussuomalaisissa he kuuluvat eristyksissä olevaan vähemmistöön ja heidän mahdollisuutensa yhteistyöhön muiden puolueiden samanmielisten kanssa ovat rajalliset. Yritykset perustaa toista, radikaalimpaa kansallismielistä puoluetta perussuomalaisten kilpailijaksi ovat kuivahtaneet alkuunsa. Kansallismielisen kilpailijan syntyminen ei välttämättä olisi huono asia, vaikka se jakaisikin äänestäjäkuntaa: toisen puolueen olemassaolo ehkä pakottaisi perussuomalaiset terävöittämään linjaansa ja pysymään paremmin lupauksissaan. Ongelma on vain siinä, että uutta puoluetta ei niin vain polkaista käyntiin – perussuomalaisetkin rakennettiin aikanaan SMP:n olemassaolevan puolueorganisaation päälle. Lisäksi uusien puolueiden perustajat ovat tähän mennessä toimineet niin amatöörimäisesti, etten odota heiltä kovin suuria. Suomidemokraatit teki jo lähtökuopissa poliittisen itsemurhan ottaessaan puheenjohtajakseen Olavi Mäenpään, jolla on ilmiömäinen kyky riitaantua kaikkien yhteistyökumppaniensa kanssa. Tosiasia on, että perussuomalaisten vaihtoehtona on tällä hetkellä vain epämääräinen ja eripurainen joukko mielenosoittajia ja internetsotureita.

Nähdäkseni perussuomalaisilla on tällä hetkellä kaksi vaihtoehtoista etenemissuuntaa. Se voi ryhtyä hankalaksi hallituskumppaniksi, esittää uhkavaatimuksia ja kosiskella hallituksen linjaan tyytymättömiä. Tämä vaihtoehto johtaisi todennäköisesti ennen pitkää eroon hallituksesta, mikä saattaisi nostaa kannatusluvut uudelleen nousuun. Kirkossa kuulutettua ei kannatuksen nouseminen kuitenkaan olisi: monen mielestä perussuomalaiset ovat jo käyttäneet tilaisuutensa ja hankalaksi heittäytyminen tapahtuu auttamattoman myöhään. Jos tällainen linja johtaisi hallituksen kaatumiseen ja uusiin vaaleihin, SDP nousisi tämänhetkisten kannatuslukujen perusteella toiseksi suurimmaksi puolueeksi, mitä taas voisi luonnehtia joko katastrofiksi tai maailmanlopuksi.

Toinen vaihtoehto on hallituksessa pysyminen ja omien rajallisten vaikutusmahdollisuuksien käyttäminen johdonmukaisesti ja kannatuslukuja liikaa tuijottamatta. Tämä olisi kokonaan uusi strategia, joka eroaisi aiemmasta populismin vaiheesta. Se edellyttäisi sen tiedostamista, että päämäärät pidetään selvinä mutta toimitaan realiteettien mukaan, ja tämän viestin välittämistä myös kannattajille. Tässä toimintamallissa olisi ensiarvoisen tärkeää tehdä lainsäädäntöön pultattuja yhteiskunnallisia muutoksia, joita vallan menettäminenkään ei voisi peruuttaa. Näin poliittisen järjestelmämme jähmeys, joka on tähän saakka toiminut perussuomalaisia vastaan, voitaisiin kääntää heidän edukseen. Yleinen mielipide on tuuliviiri, mutta määrätietoisella toiminnalla on mahdollista säätää politiikan kurssia jopa vuosikymmeniksi eteenpäin. Jokaiselle poliitikolle, joka pitää yhteiskunnan kokonaisetua suuremmassa arvossa kuin omaa kansansuosiotaan, tämä vaihtoehto olisi myös kunniallisempi kuin äänestäjien lyhytnäköinen mielistely.

Valitsivatpa perussuomalaiset minkä ratkaisun hyvänsä, on selvää että puolue tarvitsee ryhdikkäämmän linjan ja uuden puheenjohtajan, joka nousee kansallismielisten eikä vanhojen SMP:läisten riveistä. Lisäksi perimmäiseksi tavoitteeksi on asetettava laajempi kulttuurinen muutos, jossa puoluepolitiikka voi olla vain yksi osa.

–

Lainaukset Niccolò Machiavellin teoksesta Ruhtinas on suomentanut O. A. Kallio.

–

–

Timo Hännikäinen (s. 1979) on Helsingissä asuva kirjailija ja suomentaja. Tuoreimmat teokset kirjoitusvalikoima ”Sanansäilä” (2016) ja proosateos ”Kuolevainen” (2016). Kiinnostuksen kohteita taide, historia ja antimoderni ajattelu.