Taistelu sisäisenä kokemuksena, osa 2: Veri

ERNST JÜNGER   (suomentanut Olli Virtanen)

–

Tämä kirjoitus on toinen luku Ernst Jüngerin pitkästä esseestä ”Taistelu sisäisenä kokemuksena” (Der Kampf als Inneres Erlebnis, 1922). Kirjoituksen johdantoluku löytyy täältä. Jüngerin essee on tutkielma ensimmäisen maailmansodan vaikutuksesta hänen oman sukupolvensa maailmankuvaan ja koko Euroopan henkiseen ilmapiiriin. Sarastus julkaisee Olli Virtasen suomennoksen esseestä ”jatkokertomuksena” muutamassa osassa. Jüngerin henkilöhistoriasta ja tuotannosta voi lukea laajemmin Heikki Länsisalon kirjoituksesta ”Ernst Jünger – Kirjailija, filosofi ja rintamamies”, joka ilmestyi Sarastuksessa tammikuussa 2013.

–

2. Veri

–

Ihmissuku on salaperäinen, tiheäkasvuinen sademetsä, jonka aavoilta meriltä tuoksuvat latvat kurkottavat kohti kirkasta aurinkoa, pois usvasta ja painostavasta, kuumasta kosteudesta. Mutta jos latvukset ovatkin tuoksuvat, värikkäät ja kukkeat, niin metsän syvyyksissä rehottaa kummallisten kasvien sekamelska. Ja jos auringon luodessa viime säteitään huojuvien palmujen lehville laskeutuu parvi punaisia papukaijoja kuin ylväiden unelmien laivue, niin yön verhoon jo kietoutuneen aluskasvillisuuden seasta ryömii esiin matelevien, hiiviskelevien otusten joukkio. Ja kohta kuuluu uhrien vertahyytävä parkaisu, kun ahnaiden, tappamaan harjautuneiden kynsien ja hampaiden salakavala hyökkäys riuhtaisee ne unesta, luolasta, lämpimästä pesästä kuolemaansa.

Sademetsä kurkottaa korkeuksiin aina vain mahtavampana, mutta kasvunsa voiman se saa omasta rappiostaan, imee sen mutaiseen maaperäänsä lahoavista ja maatuvista osista. Samoin kasvaa jokainen uusi ihmispolvikin pohjalle, jolle ovat kerrostuneet lukemattomien ajasta iäisyyteen siirtyneiden sukupolvien jäänteet. Toki näiden täältä lähteneiden maalliset jäännökset ovat jo hävinneet, peittyneet hiekkaan tai maatuneet merenpohjaan. Mutta elämä, voitokas, ikinuori, käyttää heidän osansa, heidän atominsa loputtomassa kiertokulussaan ja kohottaa ne näin elinvoiman ikuisiksi ylläpitäjiksi.

Näin säilyttää ikuisen arvonsa myös olemassaolon sisältö, edeltäjiemme loputtoman rivin jokainen ajatus, jokainen teko ja jokainen tunne. Samoin kuin ihminen on kehittynyt eläimestä ja sen oloista, samoin ovat hänen juurensa myös siinä, mitä hänen esi-isänsä nyrkein, aivoin ja sydämin aikojen saatossa ovat luoneet. Ihmissukupolvet ovat kuin koralliriutan kerrokset; yhtäkään kiveä ei olisi muodostunut ilman lukemattomia jo kauan sitten kadonneita, jotka ovat luoneet seuraavien perustan. Ihminen on kantoastia, jatkuvasti vaihtuva säilyttäjä kaikelle sille, mitä häntä ennen tehtiin, ajateltiin ja tunnettiin. Hän myös perii kaiken sen kaipuun, joka vastustamattomalla voimallaan ajoi toisia ennen häntä tavoittelemaan kaukaisia, sumuun verhoutuneita vuorenhuippuja.

Aina vain ahertavat ihmiset mittaamattoman korkean tornin kimpussa, johon he verellä, tuskalla ja kaipuulla kasaavat yhden sukupolven, yhden olemassaolonsa hetken aikaisempien päälle.

Torni toki kohoaa yhä huimaavampiin korkeuksiin, sen katonharjat innoittavat ihmistä aina vain uljaampiin saavutuksiin, ne paljastavat hänen katseelleen aina vain laajempia, runsaampia näköaloja, mutta rakennustyö ei kuitenkaan suju rauhaisasti. Työ on usein uhattuna, muurit sortuvat tai mielipuolet, alakulon lannistamat ja toivonsa heittäneet repivät ne maahan. Kauan sitten kukistetuiksi uskotut takaiskut, rauhallisen ulkokuoren alla hautuneen alkukantaisen väkivallan purkaukset, paljastavat ikivanhojen voimien väkevän mahdin.

Lukemattomista osasista on rakentunut myös ihmisyksilö. Hänen takanaan on esivanhempien loputon ketju; hänet on kahlehdittu ja kudottu kiinni tuhansin sitein ja näkymättömin säikein sademetsän pohjan juurakkopunokseen, josta hohkaava lämpö on vaalinut ihmissuvun alkusiementä. Onhan ihmisen villi, brutaali puoli, viettien karkein sävy toki tasoittunut, hioutunut ja vaimentunut niiden vuosituhansien saatossa, joina yhteiskunta on padonnut hänen arvaamattomia halujaan ja himojaan. Lisääntyvä sivistyminen on toki puhdistanut ja jalostanut häntä, mutta eläimellisyys lymyää yhä hänen luonteensa uumenissa. Yhä vielä hänessä on jäljellä paljon eläintä, joka uinuu kiillotetun, viilatun, sopuisasti yhdessä elävän, tottumuksiinsa ja miellyttävään ulkoasuun kääriytyneen yhteiskunnan mukavilla, kudotuilla matoilla. Mutta kun elämän aaltoileva kulku heittää ihmisen rajan yli takaisin primitiivisyyden puolelle, naamio tippuu; alastomana niin kuin aina murtautuu esiin alkuihminen, luolien asukki kahleista vapautuneiden viettiensä koko pidäkkeettömyydessä. Hänen esi-isiensä perimä nostaa päätään hänen sisällään aina silloin, kun elämä pelkistyy perustavanlaatuisimpien toimintojen ympärille. Hänessä kuohahtaa veri, joka hänen vakaan perustansa, kaupunkien, mekaanisen sykinnän sylissä vielä virtasi suonissa viileänä ja rauhallisena, ja pitkän aikaa syvyyksien kätköissä kylmänä ja vankkumattomana levännyt peruskallio sulaa jälleen valkohehkuiseksi. Sihisten se syöksyy ihmistä kohti – liekin leimahdus, isku, tuhoava hyökkäys – aina hänen mielensä syvyyksien ottaessa vallan. Nälän riuduttamana, miehen ja naisen kietoutuessa kiihkeästi yhteen, elämän ja kuoleman edessä, on ihminen yhä samanlainen kuin aikojen alussa.

Sodan melskeissä, jotka repivät ihmisten väliltä kaiken yhteisymmärryksen kuin kerjäläisen kokoon parsitut rääsyt, sisäinen eläimemme nousee sielun syövereistä kuin salaperäinen hirviö. Se syöksyy silloin esiin kaiken nielevänä liekkinä, vastustamattomana vimmana, joka huumaa ihmismassat, sotajoukkoja hallitsevana jumaluutena. Siellä, missä kaikki ajatukset ja kaikki teot pelkistyvät yhden kaavan mukaisiksi, myös tunteiden täytyy muovautua ja sopeutua kauhistuttavan suoraviivaiseen tavoitteeseen, vastustajan tuhoamiseen. Näin on oleva niin kauan kuin ihmiset sotivat, ja niin kauan kuin on ihmisiä, niin kauan on sotiakin.

Taistelun ulkomuodolla ei ole merkitystä. Paljastetaanpa kohtaamisen hetkellä sitten kynnet ja hampaat, heilutetaan karkeatekoisia kirveitä ja jännitetään puisia jousia tai kohotetaan tuhoaminen korkeimmaksi taiteeksi huippuunsa viritetyn tekniikan avulla, aina tulee hetki, jolloin vihollisen silmänvalkuaisista loistaa punaisen veren kiihko. Uupuneen hyökkäys, viimeinen, epätoivoinen voimainponnistus päästää valloilleen aina saman tunteiden kirjon, heilautti nyrkki sitten vuoltua nuijaa tai räjähdysaineella täytettyä kranaattia. Ja niillä tantereilla, joilla ihmiskunta ryhtyy selvittelemään välejään verisesti, oli kyseessä sitten kahta pientä vuoristoheimoa erottava kapea sola tai nykyisten taisteluiden laajat rintamat, ei kaikki kauhistuttavakaan, kaikki puhtaimman pelon tulvakaan koskaan pysty samalla lailla lävistämään ihmistä kauhulla kuin silmänräpäyksen kestävä kuva toisesta ihmisestä, joka sukeltaa hänen eteensä kaikki esiaikojen kiihko vääristyneillä kasvoillaan. Sillä kaikki tekniikka on pelkkiä koneita, sattumanvaraista, ammus on sokea ja tahdoton, ihmisen sen sijaan oma halu ajaa tappamaan räjähdysaineen, raudan ja teräksen myrskyllä. Ja kun taiston tuoksinassa osuu vastakkain kaksi ihmistä, kohtaa silloin kaksi olentoa, joista vain toinen voi jäädä jäljelle. Näiden kahden välillä vallitsee nimittäin silloin suhteista alkukantaisin, kamppailu olemassaolosta riisutuimmassa muodossaan. Tässä taistossa heikomman kohtalona on vaipua maahan, kun taas voittaja, asetta nyrkissään tiukemmin puristaen, astelee pois voitetun luota, syvemmälle elämään, syvemmälle taisteluun. Se huuto, joka tällaisessa kohtaamisessa sekoittuu vihollisen parahdukseen, tappaa rohkeuden niiden sydämistä, joiden edessä häämöttävät ikuisuuden portit. Kulttuurin virrat ovat kauan sitten huuhtoneet sen huudon mennessään, se on ymmärryksen, kauhun ja verenhimon huuto.

Niin, myös verenhimon huuto. Verenhimo on kauhun ohella toinen, joka ympäröi taistelijaa punaisten aaltojen hyökynä: huuma, verenjano, kun tuhon värähtelevä pilvi leijuu painostavana vihan kenttien yllä. Niin omituiselta kuin se ehkä kuulostaakin sellaisesta, joka ei ole koskaan joutunut taistelemaan olemassaolostaan: vihollisen näkeminen tuo mukanaan äärimmäisen kauhun lisäksi myös vapautuksen raskaasta, sietämättömästä taakasta. Tämän saa aikaan veren hekuma, joka roikkuu sodan yllä kuin punainen myrskypurje mustan kaleerin mastossa; vain rakkaus vetää vertoja sen suunnattomalle voimalle. Se koettelee hermoja jo vellovien kaupunkien sylissä, kun kuoloon matkaavat kolonnat marssivat rautatieasemalle kukoistavien ruusujen sateessa. Se leviää massoihin, jotka kuhisevat heidän ympärillään riemunhuutojen ja kimeiden kiljahdusten saattelemina, se on osa niitä tunteita, jotka kulkevat väristyksinä kuolemalle uhrattavien selkäpiitä pitkin. Veren hekuma varastoituu taistelua edeltäviin päiviin, edellisen illan kipeään jännitykseen, marssiin melskeiden sekaan, lopullista taistelua edeltävään kauhujen vyöhykkeeseen, ja se roihahtaa punahehkuiseksi raivoksi, kun laukausten kuuro lyö sotilaiden rivistöt hajalle. Se saa kaikki ponnistukset palvelemaan vain yhtä toivetta: päästä syöksymään vihollisen kimppuun, iskeä häntä, niin kuin veri vaatii, ilman asetta, silmittömästi, nyrkin villillä heilautuksella. Niin on ollut historian alkuhämäristä saakka.

Tämä on se tunteiden kirjo, se sisäinen kamppailu, joka riehuu sotilaan rinnassa, kun hän harhailee valtavan taistelun tulierämaassa: kauhu, pelko, tuhoisa aavistus ja halu vapautua kaikista kahleista taistelun tuoksinassa. Kun hän on — sisällään kauheuksien läpi ryntäävä pieni maailmansa, halkeamispisteeseen asti padottu kesyttömyys äkillisesti räjähtäen — kokenut kirkkaasta muistista iäksi kadonneita hetkiä, kun verta on virrannut, omista tai vihollisen haavoista, hälvenee sumu hänen silmiensä edestä. Hän tuijottaa ympärilleen kuin painajaisesta herätetty unissakävelijä. Se hirvittävä uni, jota eläin hänen sisällään uneksi muistellen aikoja, jolloin ihmisten piti kamppailla tiensä autioiden arojen halki alati uhattuina joukkoina, kaikkoaa ja lähtee hänestä. Hän on kauhistunut, omassa rinnassaan piilevän aavistamattoman hämmentämä, tahdon ja brutaalin voiman valtavan tuhlauksen uuvuttama.

Vasta silloin hän hahmottaa olinpaikkansa, ympärillään riehuvat ryntäävät askeleet, käsittää sen vaarojen joukon, jolta on livahtanut pakoon, ja kalpenee. Vasta tämän rajan tuolla puolen alkaa rohkeus.