SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Lügenpresse

press 1N. A. SARAMO

Maamme lehdistö vääristelee tietoa maailman asioista ja pyrkii esittämään kaiken itselleen ideologisesti sopivassa valossa. Se valehtelee kun se sille sopii, ja panettelee vihaamiaan tahoja, oli perusteita tai ei. Olin itse pitkään sitä mieltä, että suomalainen media on periaatteessa luotettavaa, mutta näsäviisaat nokkeluudet ja ylimielinen asenteellisuus haittaavat lukukokemusta. Suhtautumiseni on muuttunut, kun eteeni on tullut tapauksia, joissa Helsingin Sanomat on jättänyt kertomatta ikäviä asioita, joista toimituksessa ollaan tiedetty. Linja tulee selvästi esille tilanteissa, joissa lehti kokee edistysmieliset arvonsa uhatuiksi.

Yleisenä taustana median harjoittamalle manipulaatiolle on toimittajien huono ammattitaito ja journalismin huono laatu. Skandaalinhakuisuus ja huomion herättäminen ovat ehkä medialle luontaisia asioita, mutta suomalainen media on näinä päivinä vajonnut tasolle, joka panee ihmettelemään, ovatko toimittajat tosiaan aikuisia, useimmiten kai vielä yliopistonkin käyneitä ihmisiä. Lähdekritiikki on taito, joka osataan jättää valikoiden pois, mutta kun sitä harjoitetaan muutenkin leväperäisesti, taitaa olla niin, että takana ei ole ainoastaan ilkeys vaan myös tyhmyys. Maamme tiedotusvälineissä tyhmyys saavuttaa toisinaan ilmiömäiset mitat, kun lähteitä ei osata etsiä tai niitä ei osata tulkita, yleistieto maailman tilasta puuttuu ja analyysit tehdään mututuntumalla. Tärkeintä ovat isot kuvat ja vetävät otsikot. Sellaista asiaa kuin laatulehti ei taida enää olla.

Henkilö, joka tunnistaa valtamedian valheet, voi suhtautua niihin kriittisesti ja ajatella, että hänen ei tarvitse moisista välittää. Medialla on kuitenkin suuri valta ja tämä on koko ongelman ydin. Suuri yleisö muodostaa käsityksensä asioista median antaman kuvan perusteella. Suurin osa ihmisistä ei lue monipuolisesti erilaisia uutisia, analysoi niitä lähdekriittisesti ja pohdiskele niiden tematiikkaa moraalifilosofiselta ja historialliselta kannalta. Näin ei ole, ei koskaan tule olemaan eikä ole mitään syytä, miksi niin pitäisikään olla. Kyseessä on tosiasia, jonka aiheuttavat käytännön syyt sekä ihmisluonne. Ihminen on laumaeläin, joka sopeutuu siihen miten muut ajattelevat ja toimivat. Siksi on tärkeää tiedostaa, mihin media meitä johdattelee. Helsingin Sanomat on peräänkuuluttanut sananvapauteen liittyvää vastuuta käsitellessään lähinnä yksittäisiä nettikirjoittelijoita. Suosittelen toimittajia katsomaan peiliin ja miettimään, keille tuo vastuu lankeaa raskaimmin.

Hyvä aate on sellainen, joka voittaa. Voittoon tarvitaan tulevien sukupolvien tuki. Kaikki edistysmielinen ja muodikas yritetään siksi aina selittää nuorten jutuksi. Jos enemmistö ei sellaisia asioita kannatta, ainakin tulevaisuus kuuluu oikealle asialle. Niinpä kun Helsingin Sanomien toimittaja Pekka Mykkänen haastattelee Slovakian EU-puheenjohtajakauden graafisen ilmeen hymiöt suunnitellutta opiskelijaa, tämän unionimyönteiset näkemykset selostetaan laajasti ja otsikoksi nostetaan ”Nuori sukupolvi uskoo EU:hun” (HS la 9. VII 2016, B6). Otsikon väitteen tueksi tarjotaan ainoastaan se, että tämä viestinnän opiskelija, joka on suunnitellut yhdeksän emojia, on sitä mieltä. Yleisen totuuden mukaan Britannian EU-jäsenyysäänestyksen ratkaisivat vanhukset, vaikka tulevat polvet olisivat halunneet pysyä Unionissa. Ilmeisesti Unionissa syntyneet ja muusta tietämättömät nuoret ovat parempia arvioimaan jäsenyyden vaikutuksia kuin ne, jotka ovat eläneet myös aikana ennen jäsenyyttä? Kyseisen äänestyksen jälkimainingeissa kirjoitettiin kaikenlaisia satuja, mutta koska näitä myyttejä on käsitelty toisaalla, ei niistä nyt enempää.

press 2Paksutkin tarinoinnit menevät Suomessa läpi lehden menettämättä mainettaan. Helsingin Sanomien kirjeenvaihtaja Laura Saarikoski seurasi amerikkalaista mustien oikeuksia ajavaa liikettä, mutta ei osannut arvata, että liikkeen puitteissa tehtäisiin vielä väkivallantekoja. Ei, vaikka mielenosoittajat vaativat kuolemaa poliiseille (minkä hän jätti kertomatta) ja liikkuivat kulkueissa aseistautuneina, jotkut jopa rynnäkkökiväärein (minkä Saarikoski kertoi vasta ammuskelujen jälkeen, toisessa yhteydessä ja ohimennen). Vielä Dallasin ammuskelun jälkeen lehti keskittyi tekemään sellaisia kauhistelujuttuja kuten toimittaja Jussi Niemeläisen ”Poliisi pidätti satoja mielenosoittajia” (HS ma 11. VII 2016, A22), jota kuvittaa ahdistava kuva tummaihoisesta naamasta ja poliisin jalasta. Kuva on epäselvä, mutta lehti valistaa lukijoita, että vaikka aktivisti ampui poliiseja Dallasissa ja ”poliisia vastaan on hyökätty muuallakin”, ”Black Lives Matter -liikkeen mielenosoitukset ovat tähän asti pysyneet rauhallisina”. Tapahtumien taustan osalta viitataan Washington Postin juttuun, jonka ”mukaan poliisi on ampunut tänä vuonna kuoliaaksi 123 mustaa amerikkalaista. Poliisit ovat saaneet syytteet vain poikkeustapauksissa.” Tähän loppuu uutinen, joka antaa kuvan poliisien laajasta mielivallasta. Mainitsematta jää muun muassa sellainen sivuseikka, että melkein kaikki ammutut mustat olivat aseistautuneita, mikä selviää samaisesta Washington Postista, johon Niemeläinenkin viittasi. Hänen aiempi kaksisivuinen reportaasinsa (HS la 9. VII 2016, B1–B2) Dallasin ampumisista kuvaili lakonisesti tapahtumat ja siirtyi sitten käsittelemään Yhdysvaltain aselainsäädäntöä, joka on edistysmielisille helppo ja mukava näkökulma aiheeseen.

Vaikuttaa siltä, että kun uutinen sopii Helsingin Sanomien agendaan, totuudesta ja asiallisuudesta voidaan joustaa. Kuten nimimerkki Roope kirjoitti Hommaforumilla, kun häneltä kysyttiin, mitä syytä Helsingin Sanomilla olisi valehdella:

Mitä syytä Hesarilla oli keksiä tyhjästä todellisuuden kanssa täysin vastakkainen tarina Kärrtorpin mielenosoituksen tapahtumista? Kun Hesari jäi kiinni, se vain muokkasi juttua, kuin mitään ei olisi tapahtunut, eikä koskaan käsitellyt asiaa. Pelkiksi huolimattomuusvirheiksi liian uskomattomia faktavirheitä on ollut paljon enemmänkin – –.

Minun käsittääkseni syy on hieman yksinkertaistettuna se, että Hesarin toimituksella / toimittajilla on löyhästi hyväksytty yhteinen agenda, joka menee journalistisen etiikan ohi. Tätä ’Unelmaa’ uhkaavia faktoja on Hesarissa kaikesta päätellen hyväksyttävää muokata paremmin agendaan sopiviksi. Kaikki eivät tätä toki harrasta, mutta touhua katsotaan kaikesta päätellen läpi sormien, kun missä tahansa laatulehdessä faktojen keksiminen olisi toimittajalle vakavan varoituksen ellei sitten heti suoraan potkujen paikka.

Hesari ei ole tässä suhteessa poikkeustapaus vaan edustaa Suomessa paremminkin valtavirtaa. Sananvapauden ja journalistisen etiikan rajoja ovat venytelleet mennen tullen myös muun muassa monet JSN:n puheenjohtajat. On kuvaavaa, että noita valheellisia väitteitä Kärrtorpin tapahtumista levitettiin Hesarin aloitteen jälkeen joissain muissakin suomalaisissa tiedotusvälineissä, mutta ei missään muussa maassa kuin Suomessa.

Kun Britanniassa ammuttiin parlamentaarikko kadulle, Helsingin Sanomien toimittaja Sami Sillanpää kirjoitti osoittelevan kolumnin, jossa vihjailtiin, että ministeri Timo Soini olisi hiljaa hyväksynyt teon:

Poliitikot eri puolilta Eurooppaa ja kauempaakin vastasivat huutoon pyytämättä. He kiirehtivät heti torstaina esittämään osanottonsa suruun joko omissa tai johtamiensa valtioiden nimissä. Monet ulkoministerit tuomitsivat teon hyökkäyksenä demokratiaa vastaan.

Kyse on diplomatian peruskäytännöstä: ulkoministerit reagoivat muiden maiden tragedioihin automaattisesti ja heti.

Siksi silmiinpistävää oli, kuka joukosta puuttui. Suomen ulkoministeri Timo Soini (ps) ei pukahtanut mitään, ei myöskään Soinin johtama ulkoministeriö.

Tapettu Cox oli vasemmistopoliitikko, EU:n kannattaja ja monikulttuurisuuden arvostaja. Eli senkaltainen ihminen, joita Soini blogissaan lähes päivittäin solvaa. – –

Diplomatiassa on kyettävä osoittamaan kunnioitusta niitäkin kohtaan, joiden kanssa on eri mieltä.

Parlamentaarikko kuoli torstai-iltapäivällä ja nettijuttu julkaistiin alle vuorokausi sen jälkeen. Siihen lisättiin perjantai-illalla maininta:

Lopulta Soini kommentoi asiaa perjantaina iltapäivällä vastauksena toimittajien kysymykseen. »Se on karmea väkivallanteko. Riippumatta siitä, mikä motiivi on, mikään ei oikeuta tuollaista väkivaltaa», Soini sanoi.

Vahinko oli kuitenkin jo tapahtunut.

Lehteä ei tuntunut haittaavan, että ministeri sittenkin tuomitsi teon. Arvostelun painopiste siirrettiin siihen, että tuomio ei tullut välittömästi ja oma-aloitteisesti. Tällaisena kirjoitus ilmestyi lauantain lehdessä (HS 18. VI 2016, B2). Seuraavana päivänä ulkoministeriön viestintäjohtaja Mölsä kirjoitti lehden yleisönosastolle:

Ulkoministeri Timo Soini (ps) tuomitsee jyrkästi Britanniassa tapahtuneen väkivallanteon, jonka seurauksena parlamentaarikko Jo Cox sai surmansa.

Helsingin Sanomien (Ulkomaat 18.6.) tiedoista poiketen ulkoministeri esitti surunvalittelunsa vallitsevan diplomaattisen tavan mukaisesti lähettämällä surunvalittelukirjeen vastinparilleen, Britannian ulkoministeri Philip Hammondille perjantaina. Päätös tästä tehtiin jo viime torstaina. Kirje valmisteltiin perjantaiaamuna ja lähetettiin myöhemmin perjantaina.

Ministeri Soini harkitsi eri vaihtoehtoja surunvalittelun esittämiseen. Twitter ei lukuisista hyvistä puolista huolimatta ole vielä valtioiden välisen virallisen diplomatian väline. Tietyissä tilanteissa tarvitaan edelleen myös valtioiden välistä kirjeenvaihtoa. Tässä tapauksessa ministeri Soini piti virallista valtioiden välistä kirjettä arvokkaana tapana ilmaista järkytyksensä Britannialle.

Helsingin Sanomat ei esittänyt anteeksipyyntöä, Sillanpään kolumnia ei oikaistu ja toimittaja jatkoi työssään. Vääristely ja asioiden keksiminen ei lehteä ilmeisesti haittaa, mutta nolostuttiinkohan Sanomatalossa edes hiukan toimittaja Sillanpään huonon ammattitaidon vuoksi? Olisihan hän voinut soittaa ulkoasiainministeriöön ja kysyä, onko surunvalittelua lähetetty. Toimittajat hankkivat tietoa kyttäämällä sosiaalista mediaa ja luulevat, että se on koko maailma. Nykyisen infokratian aikana asiat ovat miltä ne näyttävät – eikä suomalainen media osaa kuvitella, että muuten voisi ollakaan. Sillanpää ei tunne diplomatian todellisuutta, mutta katsoi asiakseen kertoa lukijoilleen sen ”peruskäytännöistä”.

Lähdekritiikistä siis joustetaan, kun viesti sattuu sopimaan toimittajien omaan ideologiaan. Vai pitääkö joku sattumana, että viime eduskuntavaaleja käsitellyt tutkimus arvioi, että ”perinteisen median agendaan eli karkeasti juttuaiheisiin vaikuttivat kaikkein eniten Li Andersson (vas.), Veronika Honkasalo (vas.), Ville Niinistö (vihr.), Hanna Sarkkinen (vas.) ja Ozan Yanar (vihr.)”? Journalistiikan opiskelijoille tehdyssä kyselyssä 47,7 prosenttia ilmoitti kannattavansa Vihreää liittoa, 27,3 prosenttia Vasemmistoliittoa ja 11,4 prosenttia SDP:tä. 4,5 prosenttia kannatti Kansallista kokoomusta ja yhtä moni Suomen Keskustaa sekä Piraattipuoluetta. Perussuomalaisia ja Kristillisdemokraatteja ei kannattanut yksikään journalismin opiskelija.

press 4Pitkäaikainen päätoimittaja ja Julkisen sanan neuvoston entinen puheenjohtaja Risto Uimonen totesi tämän kesän SuomiAreenan yhteydessä, että Suomessa on poikkeuksellisen riippumaton ja tasapuolinen media. Hänen mielestään brittimedia on ”peestä”, koska ”siellä omistajat sanelevat päätoimittajille, millaista linjaa heidän tulee vetää” ja ”potkut ovat edessä, jos päätoimittaja toimii toisin”. Uimonen uskoo, että Suomessa media ei sallisi sellaista kampanjaa joka Britanniassa käytiin EU-jäsenäänestyksen alla. ”Meillä on vahva perinne siihen, että asioista uutisoidaan tasapuolisesti. Sitä ei pidä kuitenkaan tarkastella yksittäisten juttujen perusteella, mitä usein tapahtuu. Täytyy katsoa kokonaisuutta. Olen täysin vakuuttunut siitä, että jos meillä [käydään kansanäänestys EU-jäsenyydestä], meillä uutispalstat säilyvät kriittisinä molempia näkemyksiä kohtaan. Pääkirjoituksissa varmaan otettaisiin kantaa EU:ssa säilymisen puolesta.” Tämä ei kuitenkaan olisi ongelma, koska linja ei kuulemma heijastu uutisiin. Toisenlaisia sävyjä samassa tapahtumassa esitti Helsingin Sanomien entinen päätoimittaja Mikael Pentikäinen. Hän ei ole enää päätoimittaja, koska hänet erotettiin, kun omistajia alkoivat haitata tietyt uutisoinnit sekä Pentikäisen ominaisuudet (joita ovat muun muassa keskustalaisuus ja lestadiolaisuus). Pentikäinen näkee median puolueettomuuden hieman toisin kuin Uimonen ja sanoo pitävänsä selvänä, että suomalainen media vierastaa perussuomalaisia.

Muistan itsekin, kun olen isosta toimituksesta joskus vastannut, miettineeni sitä, että löytyisikö tästä toimituksesta, 300 toimittajasta, ehkä yhtäkään, joka saattaisi sympatisoida perussuomalaisia. Ehkä sieltä on joku sitten saattanut löytyä, kun on pitkän aikaa miettinyt.

Pentikäisen mukaan valtamediassa on hyvin vähän perussuomalaisia tukevia toimittajia. ”Riippuu toimittajan ammattitaidosta, kuinka vahvasti se sitten tunkee esiin niitä juttuja tehdessä.” Pentikäinen toteaa, että toimitusten kulttuurit vaikuttavat toimittajien tekemiin valintoihin ja näkyvät jutuissa.

Kannattaa muistaa, että jokainen juttu, joka ilmestyy – on se sitten lehdessä, televisiossa tai radiossa, on lukemattomien toimittajan arvovalintojen summa. Alkaen siitä, kun hän miettii, mistä hän lähtee tekemään juttua, keitä hän jututtaa, mitä hän kysyy, mitä hän laittaa otsikkoon, millä kulmalla ja niin edelleen.

Kun SDP:n paikallispoliitikko Teppo Suontakanen arvosteli Sebastian Tynkkysen kirjoitusta islaminuskoisten maahanmuuttajien palauttamisesta kotimaihinsa, Uusi Suomi referoi Suontakasen arvostelun sellaisenaan. Suontakanen kirjoitti:

Mitenkäs Tynkkynen aikoo palauttaa sellaiset muslimit, jotka eivät koskaan ole tulleetkaan Irakista tai Afganistanista vaan ovat ihan Suomen kansalaisia? Vaatiiko hän heitä kääntymään uskonnostaan? Entä miten Tynkkynen kokee mm. tataarit suureksi uhaksi Suomelle, vaikka nämä taistelivat Suomen puolesta Neuvostoliittoa vastaan II maailmansodassa?

Uusi Suomi toistaa tämän kuuliaisesti, julkaistiinhan se heidän omassa blogipalvelussaan. Tynkkysen kirjoitusta referoidaan päällisin puolin, mutta toimittaja Teppo Ovaskainen ei katso aiheelliseksi kertoa, että Tynkkynen ei käsitellyt Suomen kansalaisia. Tynkkynen:

Kansalaisuuden ehdoksi asetettu viiden vuoden asumisaika pitää nopeasti muuttaa kahdeksaan vuoteen, myös pakolaisten osalta, jotka voivat nykylainsäädännön mukaan saada kansalaisuuden jo neljän vuoden jälkeen. Tämä tuo meille lisäaikaa massiivisten siirtojen tekemiseen, jotka eivät ole enää mahdollisia, jos kansalaisuus keretään saamaan.

Tynkkynen ei siis kirjoituksessaan ehdottanut kansalaisuuden saaneiden palauttamista vaan päinvastoin totesi, että se ei ole mahdollista. Suontakanen kyllä tietää tämän, mutta valehtelee, koska on demari ja tietää minkälainen vääristely hänen äänestäjiinsä puree. Kysymys kuuluukin: miksi Uusi Suomi toisti kritiikittä Suontakasen vääristelyt? Kommentoin uutiseen ja pyysin lehteä tekemään oikaisun. Sitä ei kuitenkaan kuulunut ja turhahan toive olikin. Jutussa ei ollut varsinaista faktavirhettä, siitä sai vain väärän kuvan – eli kaikki meni kuten toimittaja tarkoittikin.

breivikPoliittista pragmaattisuutta on, että yksittäisistä kysymyksistä eri mieltä olevat voivat liittoutua keskenään silloin, kun heille yhteiset arvot ovat uhattuina. Kokoomus ja Vasemmistoliitto ovat yhdessä jos toisessa päivänpoliittisessa kysymyksessä kovin eri mieltä, mutta löytävät kyllä toisensa, jos kansainvälisyys, ihmisoikeudet ja monikulttuurisuus ovat heidän mielestään vaarassa. Vastaavasti valtamedia ja edistysmieliset poliitikot liittoutuvat vaikka Anders Behring Breivikin kanssa, jos se sopii heidän agendaansa. Suomessakin on innoissaan leimattu perussuomalaisia ja osoiteltu kansallismielisiä kohti Breivikin tekojen vuoksi. Kun ulkomaalaisten Saksassa viime aikoina tekemistä julkisista tapoista vain osalla tiedetään olleen islamistiset motiivit, Helsingin Sanomat iloitsee (su 24. VII 2016, A2, A6–A9). Etusivu julistaa, että Münchenin isku oli ”silmitön ampuminen”, mutta että ”surun keskeltä löytyi kuitenkin myös helpotusta”, koska ”poliisin mukaan hänellä [tekijällä] ei ollut yhteyttä äärijärjestöihin, eikä teko liittynyt pakolaiskysymykseen”. Toimittajat Tiina Rajamäki ja Juhana Rossi kumpikin kirjoittivat välittömästi iskun jälkeen, että sillä oli yhteys Breivikin tekoihin. Pekka Mykkäsen mukaan ”äärioikeiston nousu pelottaa liberaaleja saksalaisia”.

Media ja edistysmieliset poliitikot tarttuvat tilaisuuteen ja kauhistelevat mielellään Breivikiä ja kaikkia, joita voidaan häneen liittää. Breivikillä ja edistysmielisillä on yhteiset intressit, sillä tämä noitavaino oli Breivikin tarkoituskin:

Jos pidät minua nationalistina, olet täysin väärässä. – –

Minä en ole nationalisti. Minä olen äärinationalisti ja nationalistin tavoitteet ovat aivan erilaiset kuin äärinationalistin. Minä ja muut kaltaiseni haluamme jouduttaa konfliktia [aseellista taistelua], koska meistä [norjalaisista] tulee ajan myötä vähemmistö. Ainakin minä koin, että onnistuaksemme konfliktin jouduttamisessa minun on provosoitava noitavainoa maltillisia kulttuurikonservatiiveja ja nationalisteja kohtaan. – – Mielestäni heinäkuun 22. onnistui provosoimaan noitavainon maltillisia kulttuurikonservatiiveja ja nationalisteja kohtaan.

Kuten näkyy. Katsokaa vain Stoltenbergin uudenvuodenpuhetta, jossa hän käytännössä kutsui kaikkia maahanmuuttoon kriittisesti suhtautuvia ekstremisteiksi. Eli kaikki on juuri kuten toivoinkin. Monet nationalistit ovat kirjoittaneet minulle kirjeitä, joissa he sanovat, ettei tekoni vahvistanut meitä vaan teki meistä heikompia. Mutta he ovat käsittäneet väärin motiivini. Tavoite ei ole saada välitöntä nostetta, että kriisi seuraisi heti [terrori-iskua], vaan hyvin hyvin pitkällä tähtäimellä siitä on etua, koska se tulee johtamaan sensuurin lisääntymiseen Euroopassa, mikä vuorostaan hyvin pitkällä tähtäimellä johtaa kulttuurikonservatiivien ja nationalistien radikalisoitumiseen, mikä lisää polarisoitumista. Nationalistit, jotka luulevat minun tehneen tekoni lyhyen aikavälin menestyksen saavuttamiseksi, ovat ymmärtäneet täysin väärin.

(Otteita Anders Behring Breivikin vastauksista syyttäjälle, suomentanut Hommaforumin nimimerkki Roope.)

Välillä Helsingin Sanomien purkaukset menevät niin sekaviksi, että herää kysymys, keille ne on suunnattu. Ehkä lukijoissa on tarpeeksi uskossaan vahvoja tai ehkä toimittajat luottavat suomalaisten huonoon medialukutaitoon. Muuten on vaikea ymmärtää vaikkapa Ville Vaarnen ahdistunutta avautumista ”Palautuslennot voivat johtaa vielä häpeään” (HS ti 26. VII 2016, A12). Jutussa käsitellään irakilaisia, joiden Maahanmuuttovirasto ei katsonut olevan kansainvälisen suojelun tarpeessa, jotka eivät olleet oikeutettuja oleskelulupaan ja jotka halusivat vapaaehtoisesti palata kotimaahansa. Vaarne pitää näitä palautuksia moraalisesti arveluttavina. ”Tietysti on selvää, että lain mukaan oleskeluluvan puuttuessa ihminen poistetaan maasta”, Vaarne kirjoittaa, vaikka näin ei ole ja se käy jutustakin ilmi. Hän jatkaa, että ”julkinen keskustelu palautuksista on jäänyt vähäiseksi” ja ”se kertoo siitä, että emme koe kiusallisena sitä, että joudumme lähettämään täältä ihmisiä pois”. Toimittajan mielestä ”palautettavat ovat työikäisiä nuoria, jotka eivät ole tehneet mitään väärää”. ”Olen jutellut kymmenien irakilaisten turvapaikanhakijoiden kanssa, ja jokainen heistä on sanonut haluavansa elää rauhassa Suomessa ja tehdä töitä.” Piste ja kappaleenvaihto, toimittajalle asia on tällä selvä. Jutussa puhutaan siitä, kuinka ”palautamme ihmisiä” Irakiin, mutta myönnetään, että ”Irak ei suostu ottamaan vastaan ihmisiä, jotka eivät sinne vapaaehtoisesti halua”.

On mielenkiintoista, kuinka mielivaltaisesti journalistit voivat toimia. Poliitikot on valittu avoimilla vaaleilla hoitamaan luottamustehtävää, johon liittyy tiettyjä, ennalta määrättyjä vastuita. Miten toimittajat nimitetään, miten he vaihtuvat tehtävissään, millainen on median organisaatio ja hierarkia? Ovatko poliitikot isänmaan ja kansan palvelijoita – vai median? Suomalaiset toimittajat ovat ainakin oppineet pompottelemaan ja kohtelemaan vallanpitäjiä juuri kuten haluavat. Media on merkittävä vallanpitäjä ja siksi on syytä kohdistaa katse yhä useammin siihen, miten toimittajat tekevät työnsä, keitä he ovat ja mitkä ovat heidän motiivinsa. Toimittaja Marjukka Liiten räksyttää pääkirjoitussivun kolumnissaan ”Poliitikon loma ei ole pyhä” (HS ke 27. VII 2016, A4), että poliitikkojen ei tulisi kieltäytyä median haastatteluista vain siksi, että heillä on loma.

Kun keskeinen kansanedustaja lähettää kommenttipyyntöön vain lakonisen tekstiviestin ”lomamatkalla”, tekee mieli vastata: »So what?»

Korrekti toimittaja ei tietenkään niin tee vaan ymmärtää, että kansanedustajatkin ovat kesälomansa ansainneet.

Näin kirjoittaa toimittaja, joka kuitenkin julkaisi epäkorrektin vastauksensa miljoonayleisölle. Liitenin kirjoituksen tyylilajina on teiniangsti ja kolumnista on erikseen nostettu sitaatiksi, että ”maailma ja yhteiskunta toimivat tyyliin 24/7”. Jäikö niinku-sana puuttumaan, Helsingin Sanomat? Saamme tietää, että toimittajien kuuluu penätä koko ajan kommentteja kaikkiin mahdollisiin ulkomailla sattuneisiin terrori-iskuihin ja he tekevät niin ”eivät pahuuttaan, vaan eräänlaisina kansan edustajina hekin”. Mitä hyötyä siitä on, että suomalainen media tavoittaa ministeri tämän, tämän ja tämän, ja he kertovat, että heidän mielestään on väärin hakata ihmisiä kirveellä lähijunassa? Media saa rahansa siitä, että se suoltaa tällaista roskaa, mutta miksi ministereiden pitää sitä palvella? Liiten kertoo, että ”tärkeää on myös se, miltä meno näyttää”, ettei poliitikosta tule ”ylimielinen kuva”. Nämä mielikuvat taitavat olla ainoa asia, josta toimittajat ovat kiinnostuneita – kannattaa muuten lukea ministeri Soinin vastine kyseiseen kirjoitukseen (HS to 28. VII 2016, B10). Liiten päättää kolumninsa hurskastelemalla: ”on arvostettavaa, että poliitikko on kesken lomankin osin päivystävän poliitikon roolissa sen sijaan, että hän kuvittelee itsensä keisariksi, joka tekee mitä lystää”. Keitä toimittajat luulevat olevansa? Mieleeni tulevat entisen kansanedustajan Eero Paloheimon kuvaukset politiikan raa’asta todellisuudesta. Toimittajista hän kirjoittaa muun muassa:

Jo vuosia sitten kuulin, että lehtimiehet ja radiotoimittajat soittelevat ministereille kotiin kello 5 aamuyöstä ja kyselevät sitä sun tätä, enkä uskonut. Mutta se on totta. Ministerit vastaavat kiltteinä, vaikka jokainen muu saisi raivokohtauksen.

Eduskunnan kahvilassa media istuu omassa pöydässään ja iskee sieltä milloin kenenkin kimppuun. Kansanedustajien keskinäinen neuvonpito keskeytyy kuin kanan lento jos toimittaja onnellistaa läsnäolollaan ja kysyy mitä kuuluu. Tiedotusvälineiden mielistely on rankkaa, monet saavat selkään ja kieleen rasitusvammoja. Toimittajat eivät vain referoi sanottua, vaan luotsaavat edustajaa asioihin, joilla tämä saa nimensä näkyviin. Vastavuoroinen selänpesu pelaa, myönteinen julkisuus palkitaan pikku vuodoilla ja päinvastoin. Sympatiaa hamuavat syväkurkut vasikoivat omasta aloitteestaan luottamuksellisia tietoja toimittajakaverille.

Poliitikkojen kilpailu julkisuudesta on ylpeydestä riisuttua. Verivihollinen on saman puolueen saman vaalipiirin samanlaisin kollega. Istuntoa televisioitaessa syntyy istuntosaliin muulloin tuntematon tungos. Tärkeintä on toimia niin, että seuraavien vaalien valinta varmistuu. Media luo kuvan ehdokkaasta, siihen äänestäjien valtaosa tukeutuu, tietoisesti tai huomaamattaan. Sanomatalo kyttää Mannerheim- linjan yli eduskuntataloa. Poliitikko kumartaa itään.

(Eero Paloheimo kirjoituksessaan ”Valtaa, valtaa”. Kirjoitus ilmestyi alun perin Suomen Kuvalehdessä 4/2000 (28. I 2000) ja se julkaistiin uudelleen Paloheimon teoksessa ”Sanoin – Kootut kirjoitukset 1963–2010” (Amanita, 2011), s. 432–434.)

press 3Muodollisesti media puolustaa ”demokratiaa”, mutta oikeasti näitä tekopyhiä opportunisteja kiinnostaa vain heidän oma valtansa ja heidän oman ideologiansa jääräpäinen junttaaminen. Kun Britannia päätti demokraattisessa kansanäänestyksessä erota unionista, Suomen valtamedia järkyttyi eikä suostunut hyväksymään tulosta. Toimittaja Vappu Kaarenoja kirjoitti Suomen Kuvalehteen kirjoituksen (SK 27/2016, s. 16–19), joka tuomitsi Brexitin, haukkui lyttyyn sen ajajat ja pohdiskeli, että eivät ne britit näin vähällä ole unionista eroon päässeet. Tähän tukeutuen päätoimittaja Ville Pernaa valoi pääkirjoituksessa toivoa:

Sveitsissä järjestettiin 2014 kansanäänestys siitä, pitäisikö maan luopua noudattamasta EU:n vapaan liikkuvuuden periaatetta. Siitä luopuminen voitti täpärästi.

Kansan mandaatin perusteella hallitus ryhtyi viemään asiaa eteenpäin. Yli kahden vuoden neuvottelujen jälkeen on käynyt ilmi, että ilman vapaata liikkuvuutta ei ole pääsyä EU:n sisämarkkinoille.

Niinpä kansan tahdon toteuttaminen ei ole Sveitsissä runsaan kahden vuoden aikana juuri edennyt eikä taida edetäkään. Käykö Britanniassakin niin?

Suomen Kuvalehti ei ilmeisesti pidä tätä ongelmana. Kuten ei Suomen media muutenkaan: demokratiaa kannatetaan siltä osin kuin se tukee omia tavoitteita. Helsingin Sanomien pääkirjoitus ”Unelma brittien jäämisestä EU:hun ei ole kuollut” (HS su 10. VII 2016, A5) kirjoittaa arvoituksellisesti nimiä mainitsematta, että ”monella näyttää olevan Euroopassa vaikeaa edelleenkään uskoa todeksi brittien kansanäänestyksen tulosta” ja että tulos ”on järkyttänyt myös Britanniassa, missä poliitikot eivät halua kiirehtiä eroprosessin aloittamista”. Lehti spekuloi sillä, että ero ei ehkä toteudukaan ja päättää kirjoituksensa tokaisuun, että ”toive Britannian pysymisestä EU:ssa ei ole täysin utopistinen”. Erityisen herkullinen on toimittaja Jukka Petäjän juttu ”Huutoäänestys vai kansan tahto?” (HS ke 29. VI 2016, B1–B2), jossa paljastuu, kuinka ohut on edistysmielisen älymystön usko demokratiaan ja kansaan. Mikael Jungner ja moni muu on menettänyt uskonsa kansanäänestyksiin (ei siksi, ”että kansanäänestyksen tulos olisi ollut jotenkin väärä”, vaan ”kyse oli siitä, kuinka kevein perustein ääniä annettiin” – niinpä niin). Professori Timo Airaksisen mukaan ”kansanäänestys voi valtion työkaluna olla lopulta kansalle jopa vaaraksi”, koska ”poliittinen koneisto” voi sen avulla paeta ”omaa vastuutaan”. ”Pahimmillaan valtio antaa äänestäjien käyttöön välineen, jonka vaikutukset ovat arvaamattomia tai niin ennakoimattomia, että tiedon hankkiminen on vaikeaa. Vaaran muodostavat yllykkeet, motiivit ja asiaan liittymättömät tunteet, joita eri poliittiset tahot yrittävät kampanjaan kytkeä.” Britannian äänestystulokseen sisältyy kuulemma ”vahva rasistinen pohjavire ja selän kääntäminen nykyhetkelle”. Tutkija Veikko Eranti harmittelee, että ”kansanäänestykset pakottavat antamaan yksinkertaisia vastauksia monimutkaisiin kysymyksiin”. Hänen mukaansa ”ne toimivat sitä paremmin, mitä paremmin ja monipuolisemmin julkinen keskustelu toimii” ja että ”kansanäänestyksissä vastataan aina varsinaisen kysymyksen lisäksi yleiseen »miltä nyt tuntuu» -kysymykseen”. Nämä ongelmat koskevat ilmeisesti juuri kansanäänestyksiä ja erityisesti tällaisia EU-jäsenäänestyksiä? Vai miksei samoja asioita kysellä demokratiasta yleensä? Onko parlamenttivaalien äänestyspäätös yksinkertaisempi asia? Näitä asioita ei kirjoituksessa pohdittu. Sen sijaan jutussa oli kyllä tilaa koko sivun piirrokselle Britannian lipusta vaaliuurnana.

Helsingin Sanomien pääkirjoituksen mukaan aatteesta riippumatta Hillary Clintonin valinta Yhdysvaltojen seuraavaksi presidentiksi olisi hyvä asia, sillä maa saisi silloin ensimmäisen naispresidenttinsä. Tämä naisten oikeuksien taakse verhottu selitys paljastaa falskiutensa heti, kun vastaan tulee päinvastainen asetelma. Sama lehti kauhistelee, että Marine Le Penin valinta Ranskan presidentiksi olisi katastrofi, mutta jättää mainitsematta, että hän olisi ensimmäinen nainen tehtävässä. Entäs se naisasia, Helsingin Sanomat – vai oliko aate sittenkin naisten asemaa tärkeämpi?

On mielenkiintoista seurata, kuinka avutonta media voi olla, kun tapahtumat eivät etene sen haluamalla tavalla. Kun monikulttuurisuus ei näytäkään toimivan, toimittajat ovat lähinnä hämmentyneitä. Ei heillä mitään muutakaan ole tarjota. Nizzan iskun jälkeen Helsingin Sanomat kirjoitti tympääntyneen pääkirjoituksen ”Eurooppa elää terrorismin aikaa” (HS 16. VII 2016, A4). Siinä käydään tapaus läpi ja todetaan epätoivoisesti, että ”vastaavia iskuja on lähes mahdotonta estää ennalta” ja että ”valitettavasti iskuja tehdään niin kauan, kun niille löytyy tekijöitä”. Kirjoitus loppuu väkinäiseen ulkoaopetellun fraasin toistoon:

Kuten aikaisempienkin iskujen jälkeen, myös nyt on todettu, ettei terroristien kylvämän pelon pidä antaa voittaa vaan elämän on jatkuttava mahdollisimman normaalisti. Pelko kun sumentaa mielen niin arjessa kuin politiikassakin.

Kehotusta voisi pitää useiden Euroopassa tehtyjen iskujen jälkeen jo merkityksensä menettäneenä mantrana. Sitä se ei suinkaan ole.

Miten minusta silti tuntuu, että pääkirjoitustoimittaja ei ole enää itsekään vakuuttunut? Saman lehden kolumneissa toimittajat Petja Pelli ja Virve Kähkönen antavat vallan, jos eivät pelolle, niin epätoivolle ainakin. Pellin ensimmäiset ajatukset olivat ”ei kai taas, ei voi olla totta”. ”Ranska tulee selviämään tästäkin”, hän toteaa, ja jatkaa: ”Pariisissa aiempien iskujen jälkeen oli vaikuttavaa huomata, kuinka ranskalaiset eivät halunneet antaa pelolle valtaa”. Mutta mieltä jää vaivaamaan, ”miten joku voi elää Ranskassa niin täysin eri todellisuudessa, että polun päässä odottaa tällainen teko?” Pelli päättää kolumninsa tyhjiin sanoihin: ”Tällaisessa tilanteessa on vaikea sanoa mitään, joten sanon vain näin: Voimia ranskalaiset. Suomi ja muu Eurooppa ovat teidän tukenanne.” Kähkösen mukaan taas riippumatta siitä, ”millaiseksi Nizzan iskun tekijän taustat todellisuudessa paljastuvat”, ”paineet” lisäävät ”populistien kannatusta useissa Euroopan maissa”. Helsingin Sanomat aavistaa välillä itsekin, että sen aika päättyy vielä. Sillä ei ole mitään tarjottavaa. Edistys ja kaikki muut valtamedian innokkaasti tarjoamat hienot aatteet tulevat häviämään.

tearsHelsingin Sanomien Lontoon-kirjeenvaihtaja Annamari Sipilä kertoi ennen Britannian EU-jäsenäänestystä yrittäneensä hysteerisellä vimmalla vakuuttaa kaikki brittituttunsa siitä, että heidän tulisi äänestää unioniin jäämisen puolesta. Sipilä kertoo muun muassa saaneensa kohtauksen, jonka päätteeksi hän oli baarin lattialta huutanut, että maan on pysyttävä unionissa. Uskon kyllä Sipilän kirjoitusten tasosta, että hän käyttäytyy kuin mielisairas, mutta koska hänellä tuskin on mitään varsinaista vammaa, uskallan sanoa että nautin lukea hänen ahdingostaan väärän äänestystuloksen jälkeen. Sipilän kolumnin ”Brexit-poliisi tulee ja heittää pois maasta” (HS su 10 VII 2016, C11) voisi tulkita ironiseksi heitoksi, ellei toimittajan kaikki asialliseksikin tarkoitettu uutisointi olisi samaa neuroottista sekoilua. Sipilä kertoo heräävänsä kolmelta aamuyöllä ja kuulostelevansa, tuleeko ”brexit-poliisi”. ”Syön suruuni, koska en tunne olevani hyväksytty EU-kansalaisena”, valittaa toimittaja, joka saa kohta ”asettua lentokentällä ja juna-asemalla pitkän jonon hännille”. Hän ei kuitenkaan pelkää itse jonottamista:

Se mikä kirpaisee, on Britannian päätös lähteä. Seuramme ei nähtävästi ollut tarpeeksi hyvää. Kohta meiltä lyödään ovi kiinni nenän edestä. Se käy ylpeydelle.

Sipilä kirjoittaa olevansa myös raivoissaan. Hän kertoo, että kun hänen tuttavansa kehui äänestystulosta, ”olin pakahtumaisillani raivosta ja suupielestäni valui jo vaahtoa”. Onneksi hän sai hillittyä itsensä siinä tilanteessa ja ylisti ”demokratian kauneutta”, mutta yöllä hän ei saanut unta, koska ”kihisi[– –] yhä suuttumuksesta”.

Samantyylisistä kokemuksista ovat kertoneet muutkin. EU-äänestys on usuttanut perheenjäsenet ja ystävät toistensa kurkkuihin. Vastakkaisen leirin EU-kanta tuntuu käsittämättömältä.

Sipilä kertoo, kuinka hänen tuttavapiirissään ystävyyssuhteita on katkennut, koska on käynyt ilmi, että joku äänesti Brexitin puolesta. Kirjoitus loppuu levollisuuden ja lopullisen alakulon sekoitukseen:

– – olin tajunnut elämän rajallisuuden ja kaiken perimmäisen turhuuden. Mikään ei ole pysyvää. Vähiten EU.

Niin, varautukaa tähän, arvon toimittajat: te tulette häviämään. Tulevaisuudessa ei ole mitään Euroopan unionia. Liberalismi, edistysusko ja ihmisoikeuskultti jäävät historian kuriositeeteiksi. Toivonkipinä syttyy sisälläni, kun aistin näiden sovinnaisten, kulttuurihegemoniaa vielä hetken hallussaan pitävien modernien ihmisten pelon ja ahdistuksen. Pitäkää nykyaika, tulevaisuus on meidän! Maailma kohtaa yhä kiihtyvällä vauhdilla ongelmia, joihin löytyy vastaus nationalismista ja traditionalismista, ei tämän päivän muotiaatteista. ”Vapaan toimittajan” Annukka Oksasen kolumni ”Vapaakaupan vastustus on taas trendikästä” (HS la 9. VII 2016, D5) on omiaan luomaan uskoa tulevaan. Oksanen harmittelee, että monessa maassa nousee vapaakaupan vastaisia, protektionistisiä liikkeitä, jotka perustuvat ”poliittiseen sisäänpäinkääntymiseen, kansallismielisyyteen ja hallinnan kaipuuseen”.

Protektionismin taustalla on aina poliittisia syitä, mutta Trumpin, Orbánin, Le Penin ja muiden populistien puheissa se nivoutuu nyt tiiviisti ulkomaalaisvastaisuuteen ja kansallismielisyyteen. Heille vapaakauppa on lähtökohtaisesti ongelma eikä ratkaisu.

Populismiin liittyy myös harhainen ajatus omavaraisuudesta. Nykymaailmassa kansallinen omavaraisuus on mahdottomuus, niin riippuvaisia maat ovat taloudellisesti toisistaan.

Kaupan esteistä voi olla joskus hyötyäkin, mutta globaalina ilmiönä ne iskisivät varsinkin köyhiin maihin ja Suomen kaltaisiin pieniin, vientivetoisiin talouksiin.

Oksanen lähtee nykypäivän tilanteesta eikä osaa muuta kuvitellakaan. Globaali talousjärjestelmä, jossa maat ovat riippuvaisia toisistaan ja jonka varaan Oksanen Suomenkin kansantalouden rakentaisi, tulee meneillään olevan ekokatastrofin laajetessa ja kiihtyessä romahtamaan. Vapaakauppa toimii muuttuvassa tilanteessa entistä huonommin, joten kyllä, sen vastustamisesta tulee ”trendikästä”.

globalizationSunnuntaisivujen jutussa ”Onko maailma tullut hulluksi vai onko se aina ollut hullu?” (HS su 24. VII 2016, C1–C3) toimittaja Tommi Nieminen ihmettelee maailman menoa. Siitä on tullut ”kaoottista, hirvittävän nopeaa ja vaikeasti ennustettavaa”, koska on sellaisia käsittämättömiä ilmiöitä kuten Brexit, Nizza, Istanbul ja Trump. ”Olemme vaihtaneet älyn tunteisiin ja yhteistyön nationalismiin.” Itse olen miettinyt jo kauan, onko maailma hullu, mutta päinvastaisesta näkökulmasta kuin Helsingin Sanomat. Toimittaja nojaa juttunsa historioitsija Eric Hobsbawmiin, joka esitellään ”megaluokan intellektuellina”. Hänen avoin vasemmistolaisuutensa unohtuu mainita ja toimittaja ottaa lähtökohdakseen Hobsbawmin periodisoinnin ja siihen liittyvät luonnehdinnat täysin kritiikittä. Vuodet 1914–1947 olivat ”katastrofin aika”, jolloin ”maailma sortui nationalismiin, militarismiin ja kahteen äärimmäiseen maailmansotaan”. 1947–1973 oli ”kultainen aika”, ”jälleenrakennuksen, taloudellisen vaurastumisen ja suhteellisen vakauden aika, joka perustui kylmään sotaan ja niin sanottuun kauhun tasapainoon”. Minun on vaikea nähdä kultakautena tätä taloudellista vaurastumista, jonka myötä elintason repiminen luonnosta, ympäristökatastrofit ja joukkosukupuuttoaallon kiihtyminen sinetöitiin. Hobsbawm ja Nieminen eivät sitä huomaa: talouskasvu on ilmeisesti kyseenalaistamaton lähtökohta.

Elämme globalisaation aikaa, keskinäisriippuvuuden aikaa tai informaatioaikaa – toimittaja pyörittelee muitakin vaihtoehtoja ja pyrkii kuvailemaan nykyajan olemusta. Hän osuu myös yllättävän lähelle asian ydintä – kenties juuri niin lähelle kuin Helsingin Sanomien toimittajalle yleensä on mahdollista. Professori Laura Kolbea haastatellaan ja hän kertoo, että menneisyys ja traditio alkavat jälleen olla ihailtavia asioita. ”Elämme tällaista uuskonservatiivisuuden ja uustraditionaalisuuden aikaa”, professori sanoo. ”Näen tässä ajassa yhteyden Ranskan vallankumouksen jälkeiseen uusromantiikan kauteen.” Toimittaja kertoo tehneensä juttua kalsarisillaan, mutta vaikka kansallismielisyyden ja tradition nousu tuntuvatkin hänestä käsittämättömiltä, vastaus on jo aivan kielen päällä:

»Ekologisesti ja sosiaalisesti kestävän maailmanjärjestelmän luomiseksi on aikaa enintään vain muutama vuosikymmen», [kansanedustaja] Tuomioja arvioi.

Sitä ei käy kiistäminen. Maapalloa kyllästetään ihmisillä.

»Vielä kaksisataa vuotta sitten maapallolla oli asumattomia ja kartoittamattomia läiskiä. Muuttoliike Yhdysvaltoihin ja Australiaan oli mahdollista, tosin silloinkin alkuperäiskansojen kustannuksella. Nyt kaikki alueet on kartoitettu ja valtioina tunnustettu», Tuomioja sanoo.

Joka ikinen kerta tästä eteenpäin, kun jokin iso joukko ihmisiä muuttaa toisaalle maapallolla, on edessä konflikti.

Kuten Euroopassa vuonna 2015.

Edistysmielisyydellä, kansainvälisyydellä, liberalismilla tai ylipäätään modernilla elämänmuodolla ei ole enää mitään tarjottavaa. Ne eivät tule selviämään konflikteista. Niihin turvauduttaessa edessä on perikato. Euroopan on selviydyttävä muilla keinoilla. Toivotan teille toimittajille pitkää ikää, jotta ehditte nähdä kuinka maailmanne alta vedetään matto ja kaikki mihin uskoitte ja mitä toivoitte romahtavat. Toisenlaiset ajat vaativat toisenlaisen lehdistön. Teitä ei enää tarvita, Lügenpresse.

Kirjoituksessa mainitut otsikot ovat painetun lehden otsikkoja ja ne saattavat poiketa juttujen verkkoversioiden otsikoista.

N. A. Saramo on mäntsäläläinen historianopiskelija ja bloginpitäjä.

N. A. Saramo on mäntsäläläinen historianopiskelija ja bloginpitäjä.

 

 

%d bloggers like this: