SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Postmodernismi, hedonismi ja kuolema

pomo 2

GREG JOHNSON   (suomentanut Timo Hännikäinen)

Postmodernismi” on yksi niistä ”paradigman” kaltaisista akateemisista näennäiskäsitteistä, jotka ovat hiljalleen tihkuneet puolisivistyneeseen ja jopa sivistymättömään keskusteluun. Ne meistä, jotka kykenevät arvostelemaan moderniutta perimmäisellä ja periaatteellisella tasolla, tajusivat nopeasti ettei postmodernismi ole läheskään tarpeeksi postmodernia. Suurimmaksi osaksi se on vain moderniuden huonoimpien puolien tehostamista.

Haluan esittää kaksi filosofista teesiä: (1) postmodernin kulttuurin ja hedonismin välillä on sisäinen yhteys, ja (2) äärimmäisessä muodossaan hedonismi saattaa kumota itsensä kohtaamisessa kuoleman kanssa – jos tällaisesta kohtaamisesta selviää hengissä, se saattaa laajentaa yksilön tietoisuutta itsestään ja maailmasta sekä saada hänet omaksumaan ei-hedonistisia vaikuttimia ja toimintatapoja.

Määrittelen tässä postmodernismin kulttuuriseksi asenteeksi, jota leimaa (1) eklektisyys tai tilkkutäkkimäisyys eli erilaisten kulttuurien ja traditioiden sekoittaminen, ts. monikulttuurisuus, ja (2) ironinen, välinpitämätön ja leikillinen asenne kulttuuriin, juuri sellainen joka ylipäätään mahdollistaa kulttuurien sekoittamisen ja manipuloinnin. Ironian vastakohta on vilpittömyys. Välinpitämättömyyden vastakohta on samaistuminen. Leikillisyyden vastakohta on vakavuus.

Aidon kulttuurin ydin on maailmankuva, tulkinta maailmasta ja omasta paikastamme siinä, sekä olemuksestamme ja meille parhaiten sopivasta elämäntavasta. Nämä ovat vakavia asioita. Elävän kulttuurin perimmäisen vakavuuden takia jokaista sellaista leimaa tyylillinen yhtenäisyys, jonka kääntöpuolena on vieraiden kulttuurimuotojen torjunta. Loppujen lopuksi, jos ottaa oman maailmankuvansa tosissaan, ei voi suhtautua siihen yhteensopimattomiin maailmankuviin samalla vakavuudella. (Kyllä, kulttuurit myös lainaavat aineksia toisiltaan, mutta vakavahenkinen kulttuuri lainaa vain sellaista jonka voi sulauttaa omaan maailmankuvaansa ja käyttää sen suuremmaksi kunniaksi.

 

Young Italian athlete representing the cElävän kulttuurin ytimenä eivät ensi sijassa ole ideat, vaan ihanteet. Ihanteet ovat ideoita, jotka esittävät meille normatiivisia vaatimuksia. Ne eivät vain kerro mitä on, vaan mitä pitäisi olla. Kuten Rilken ”Apollon torso”, ihanteet vaativat meiltä elämänmuutosta. Elävän kulttuurin ytimessä on joukko ihanteita, joita pidetään kunnioitusta herättävinä ja lumoavina. Elävän kulttuurin muovaama yksilö samaistuu ja osallistuu kulttuuriinsa perustavassa mielessä. Hän ei osaa erottaa itseään siitä, ja koska siitä kumpuavat hänen käsityksensä omasta luonteestaan, hyvästä elämästä, kosmoksesta ja hänen omasta paikastaan siinä, hänen asenteensa kulttuuriaan kohtaan on ehdottoman vilpitön ja vakava, jopa harras. Syvimmässä mielessä hän ei omista kulttuuriaan, vaan se omistaa hänet.

Suhteessa omaan kulttuuriinsa ihmiset jakautuvat kahteen pääkategoriaan: terveeseen ja epäterveeseen. Terveet yksilöt ottavat kulttuuriaan määrittävät ihanteet haasteina, vahvisteina. Ihanteen ja todellisuuden välisen kuilun ylittää sielun kaipuu täydellisyyteen. Tämä kaipuu on jännite, kuin jännitetty jousi tai lyyran kieli, joka mahdollistaa inhimillisen suuruuden. Kulttuuri ei muovaa ihmistä vain herättämällä idealistista kaipuuta, vaan myös hillitsemällä, muokkaamalla, tyylittelemällä ja sublimoimalla luonnollisia halujamme. Kulttuuriin sisältyy kuolettamisen elementti. Mutta terveet organismit pitävät tätä askeettista ulottuvuutta väylänä jalostumiseen itsensä ylittämisen avulla.

Epäterveet organismit kokevat kulttuurin radikaalisti toisin. He eivät pidä ihanteita haasteina elinvoiman kiihdyttämiseksi ja valjastamiseksi. Sen sijaan he pitävät niitä uhkina, loukkauksina, ulkopuolisena pakkona, piikkinä lihassa. Epäterve organismi haluaa vapautua ihanteiden luomasta paineesta – jota se ei pidä muuna kuin kohtuuttomina odotuksina (kohtuuttomina immanentin järjen ja puhtaan hedonismin mittapuulla). Epäterve organismi ei halua hillitä ja sublimoida luonnollisia halujaan. Hän haluaa hyväksyä ne sellaisinaan ja sitten toteuttaa niitä. Hän haluaa päästää ne valloilleen, ei suitsia niitä mitenkään.

Valitettavasti dekadenteillakin on vallantahto. Niinpä he ovat kyenneet vapauttamaan itsensä ja halunsa normatiivisen kulttuurin tyranniasta ja perustamaan sen tilalle dekadentin vastakulttuurin. Tämä on ”postmodernismin” varsinainen merkitys. Postmodernismi korvaaa osallistumisen etäisyydellä, vilpittömyyden ironialla, vakavuuden leikillisyydellä, lumoutumisen emansipaatiolla. Tällaiset asenteet demystifioivat ja häpäisevät kunnioitusta herättäviä ihanteita, jotka ovat elävän kulttuurin sykkivä sydän.

pomo 1Näin kulttuurista tulee pelkkä vahakabinetti: kokoelma kuolleita, asiayhteydestään irrotettuja artifakteja ja ideoita. Kun kulttuuri tyhjennetään sitä määrittävästä maailmankuvasta, kaikki eheys ja tyylillinen yhtenäisyys katoaa. Kulttuurisen eheyden korvaa monikulttuurisuus, joka on vain mahtipontinen kiertoilmaus ostoskeskukselle, jossa tavaroita ostetaan ja myydään, sekoitetaan ja sovitellaan yhteen emansipoituneiden kuluttajien halujen tyydyttämiseksi – vahakabinetti, joka hyppelehtii kaupankäynnin pulssin tahtiin.

Mutta silloinkin kun halu emansipoituu ja saavuttaa ylivallan, sillä on taipumus dialektisesti kukistaa itsensä, sillä holtiton nautintojen tavoittelu johtaa usein hankaukseen kuoleman kanssa, mikä saattaa johtaa oman elämän ja prioriteettien perusteelliseen uudelleenarviointiin. Kuten William Blake sanoi: ”Jos hullu pitäytyy hulluudessaan, hänestä tulee viisas.”

Sitä paitsi, niin paljon kuin hedonistit haluaisivatkin olla pelkkiä onnellisia elukoita, he pysyvät vajavaisina ihmisinä. Ihmissielu pitää yhä sisällään kaipuuta muuhunkin kuin pelkkään luonnollisten halujen tyydyttämiseen. Lisäksi tämä kaipuu on tiiviissä yhteydessä näihin haluihin. Pelkkiä luonnollisia haluja on vähän ja ne on helppo tyydyttää. Mutta inhimillinen mielikuvitus voi keksiä äärettömän määrän haluja. Useimmat keinotekoiset halut kohdistuvat asioihin, jotka tyydyttävät kunnian, tunnustuksen ja statuksen tarvetta, eivät pelkästään luonnollista mukavuudenhalua. Hedonismi ei ole eläimellisyyttä, vaan ainoastaan kieroutunutta ja häväistyä inhimillisyyttä.

Niinpä luonnollisten halujen yläpuolella on aina ihmisyyden ”ylijäämä”. Sekin vaatii täyttymystä ja aiheuttaa syvää tyytymättömyyttä ja levottomuutta jokaisessa hedonistissa. Tämä levottomuus voi lopulta johtaa käänteentekevään kohtaamiseen kuoleman kanssa.

Jos eläimellinen elämä tähtää vain tyytyväisyyteen, yltäkylläisyyteen, täyteyteen – luonnollisten halujemme täyttymykseen – silloin erityisen inhimillinen olemassaolon muoto syntyy kun hominidit kuolettavat lihansa jonkin korkeamman vuoksi.

Hegel uskoi, että lihan rei’ittäminen oli ensimmäinen merkki ihmisen hengestä eläinmaailmassa. Tämä asettaa kiinnostavaan valoon lävistysten ja tatuointien suosion postmodernissa kulttuurissa, mikä on kokonaan toisen pohdinnan aihe.

Hegelin mielestä ihmiselle todella ominainen kohtaaminen kuoleman kanssa ei kuitenkaan ole itsensä kuolettamisen ”pieni kuolema”, vaan pikemminkin tietoinen taistelu kunniasta kuolemaan saakka, mikä on sekin toisen artikkelin aihe.

Greg Johnson on yhdysvaltalainen filosofian tohtori ja Counter-Currents -verkkojulkaisun päätoimittaja. Oheinen kirjoitus on kaksiosaisen kirjoitussarjan ensimmäinen osa. Jälkimmäinen osa ilmestyy Sarastuksessa myöhemmin.

Information

This entry was posted on syyskuu 1, 2016 by in Kulttuuri and tagged , , , , , , .
%d bloggers like this: