Kiistamaa (johdanto)

MILLA HANNULA

–

Tämä kirjoitus on johdantoluku Milla Hannulan teoksesta Kiistamaa. Venäjän Karjalankannas, joka ilmestyy lokakuussa Kiuas Kustannuksen julkaisemana. Kirjasta sekä muista Kiukaan syksyn julkaisuista löytyy lisää tietoa täältä.

–

Venäjän asema suomalaisessa poliittisessa keskustelussa on muuttunut ja kärjistynyt erityisesti Venäjän Krimin valloittamisen jälkeen. Niinikään Neuvostoliitolle luovutettujen alueiden asema tässä keskustelussa on eri kuin joskus aiemmin. Karjalan palautusta vaativat ovat jääneet entistä enemmän marginaaliin jopa suomalaisten kansallismielisten keskuudessa. Asiankäsittely ei ole siinä mielessä tabu, etteikö Venäjää saisi tänä päivänä kritisoida mielinmäärin monestakin näkökulmasta. Ennemminkin aiheesta vallitsee jonkinlainen realistiseksi koettu hiljaisuus 1990-luvun heikon Venäjän vahvistuttua ja Ukrainan sodan sekä Venäjän ja lännen kiristyneiden välien seurauksena. Samanaikaisesti transatlanttinen suuntaus on voimistunut suomalaisessa politiikassa.

Maiden väliset suhteet ja kansainvälinen tilanne on se laajempi konteksti, jossa Karjalankannasta kirjassani käsittelen. Omista eduista kiinnipitävä valtio tekee suurvaltoja koskevat yhteistyöpäätöksensäkin omista intresseistään käsin. Terve kriittisyys suhteessa muihin valtioihin vaatii elääkseen ja lähtökohdakseen vahvan kansallisen identiteetin. Tavoiteltavin olotila syntyy omat juurensa tuntevasta kansasta. Nämä juuret Suomella ulottuvat luovutettuun Karjalankannakseen.

Yhdysvaltalainen yksityinen kansainvälisen politiikan informaatiokeskus Stratfor nosti Karjalan esille Venäjää koskevassa arviossaan vuosille 2015-2025. Sensaatiohakuisistakin arvioista tunnetun keskuksen mukaan Venäjä tulisi hajoamaan ja Venäjän luoteessa sijaitseva ”Karjalan alue” pyrkisi liittymään Suomeen. Todennäköisesti tällä viitataan Karjalan tasavaltaan. Karjala on päässyt puheenaiheeksi muissakin yhteyksissä. Kohua herättänyt venäläisajattelija, Suomessakin tunnettu poliittinen ideologi ja tutkija Aleksandr Dugin, näkee Karjalan ja Suomen geopoliittisen suhteen seuraavasti: Hänen mukaansa Karjalan tasavalta ja Suomi voisivat muodostaa oman vahvasti autonomisen alueensa samalla kuuluen strategiseen Euraasian blokkiin. Karjalaan perehtyneen Venäjän tutkija Pekka Kauppalan mukaan Dugin ei tällä hetkellä ole erityisen vaikutusvaltainen Venäjällä, vaikka hänen nykylinjansa on ”perusputinilainen”. Duginin ajatuksena on euraasialainen suuralue, jossa pienillä kansoilla olisi tietty oma identiteettinsä kulttuuri- ja autonomia- ja itsenäisyysoikeuksineen, ja jossa eri kansoilla olisi ainakin periaatteessa positiivinen liitto keskenään. Kauppalan mukaan Putin ei olisi kiinnostunut tämänkaltaisista ”kokeiluista ja seikkailuista” vaan keskittynyt pelaamaan varmemmilla korteilla. Professori Timo Vihavainen toteaa, että Putin on ottanut tavoitteekseen Euraasian unionin, joka ei olisi liittovaltio vaan Euroopan Unionin kaltainen löyhempi liitto. Tähän euraasialaisuuteen kuuluisivat mantereiset kohtalonyhteyden kansat. Kansojen todellinen rooli jäisi käytännössä kyseenalaiseksi. Sanastoon ei siis suinkaan ”kuulu esimerkiksi sellainen ilmaisu kuin olla Venäjän ”armoilla””, Vihavainen toteaa. Kauppalan mukaan Krimin valloitus antoi jonkinlaisen kuoliniskun unionihankkeelle, sillä Ukrainan piti olla yksi unionin ydinvaltioista.

Venäjä on suuri maa ja Karjalankannas nyt sen laitaa. Käsittelemäni Venäjän Karjalankannas on monelle suomalaiselle tänä päivänä vieras ja voimakkaasti historian mielikuvien värittämä alue. Alue on usein näyttäytynyt joko kiistamaana, revittynä ja raiskattuna, periferiana, pyhänä, ihmeellisen kauniina, kadotettuna tai idän ja lännen rajamaana. Karjalan kapealle kannakselle on latautunut sekä neuvostoaatteen ja Karjalan kansan kohtalon hetkiä kuin maailman kulttuurieliitin pelastautumisreittejä. Monelle suomalaiselle Venäjän Karjalat ovat yhtä ja samaa aluetta. Leningradin hallinnolliseen alueeseen (oblast) kuuluva Karjalankannas ja pohjoisempi oma poliittinen kokonaisuutensa Karjalan tasavalta ovat kuitenkin eri maantieteellisiä, poliittisia ja kulttuurisia alueita. Näkyvin raja ilmenee karttaa katsoessa siinä, että Karjalan tasavallan pitäjien paikannimet ovat suomenkielisiä tai karjalaisia, kun taas Karjalankannaksen paikannimet ovat venäjänkielisiä.

Omat ensikokemukseni lähinaapuristamme ovat vuodelta 1996. Ensimmäinen kerta on unohtumaton. Matkan tunnelmat ovat liimautuneet tajuntaani eri lailla kuin sitä seuraavien Karjalaan suuntautuvien matkojen. Niin sysimusta tähtitaivas Laatokan rannalla kuin ihmisten tuska talouskurjimuksessa. Niin minä kuin moni muukin alueelle matkaava on samaistanut vaikutelmansa kuvitelmiin pula-ajasta ja 1950-luvun Suomesta. Vertailukohta menneisyyteen vahvistaa helposti myyttiä Karjalasta. Tavoitteeni on kirjassa kuitenkin päästää myytistä irti, jos jokin myytiksi osoittautuu, ja katsoa aluetta avoimemmin silmin.

Silti, ensimmäisellä kerralla asuin vitivalkoisia puikulaperunoita ja tatteja rautapannulla paistavan mummon luona. Räsymatot lepäsivät kirkkaina vanhalla lankkulattialla. Monet kylän taloista olivat huonossa kunnossa, erityisesti ne ei-suomalaisperäiset talot, jotka oli rakennettu alaviin paikkoihin. Pahimmassa vierailemassani talossa vesi nousi lattiapinnan yläpuolelle aina keväisin, käärmekin saattoi uiskennella lattialla ja talon asukas oli jo hyvin sairas. Olin matkalla luterilaisen kirkon mukana. Viemämme vanhat suomalaisvaatteet olivat vielä silloin haluttuja ja paljon Karjalaan on täältä vaatteita lähtenytkin. Nyt 20 vuotta myöhemmin, tuntuu siltä, että suomalaisten vanhoille vaatteille ei ainakaan Karjalankannaksella ole pahemmin tarvetta. ”Kurja Karjala” näyttää muuttuneen 2000-luvulta lähtien vauraan Pietarin virkistysalueeksi. Sen nykyisyys ja tulevaisuuden kuvat eivät noudata sen enempää suomalaisten toiveita demokratisoituvasta tai jälkeenjääneestä kehitysmaasta, vaan alue toimii ennen kaikkea omista alueellisista ja federatiivisista lähtökohdista ja tarpeistansa sekä visioistansa käsin.

Karjalan luovutus Neuvostoliitolle ja Venäjälle koskee myös minua, rannikkouusmaalaista talonpojan tytärtä, vaikkeivät sukujuureni edes ole Karjalassa. Taustalla vaikuttaa se, että suurin osa suomalais-ugrilaisista kansoista asuu Venäjällä ja karjalaiset ovat lähiheimoamme. Toki karjalaisten kohtalo imperiumin tuhoamana tuntuisi vääryydeltä, vaikkei heimo olisi suomalais-ugrilainenkaan, vaan pelkästään yksi maailman monista pienistä kansoista. Venäjällä karjalaisia asuu yhtenäisenä ryhmänä enää vain lähinnä Karjalankannaksen pohjoisessa naapurissa, Karjalan tasavallassa sekä Moskovan ja Pietarin välissä Tverin Karjalassa. Venäjällä tehdään väestönlaskenta noin joka kymmenes vuosi. Vuoden 2010 väestönlaskennan mukaan heitä olisi Venäjällä noin 60 000, mutta arviointi on hyvin hankalaa. Perusteet kansallisuuden määrittelemiselle vaihtelevat runsaasti ihmisten omien identifiointitapojen ja laskentatavan suhteen. Viime vuosisatoina suomalais-ugrilaisiin kansoihin kuuluvien ihmisten määrä on Venäjällä ja Neuvostoliitossa koko ajan vähentynyt, eikä Neuvostoliiton romahtaminen ole tuonut merkittävää parannusta tilanteeseen.

Suomalais-ugrilaisia kansoja on lukuisia, mutta määrällisesti ja voimavaroiltaan he ovat Venäjään verrattuna voimattomia. Miten hyväksyä tilanne, joka muistuttaa monessa mielessä epäoikeudenmukaista Daavid-Goljat -asetelmaa? Paasikiven ja Kekkosen linja lähti pragmaattisen ja idealistisen asennoitumisen vuorottelusta, tasapainoilusta olosuhteiden sekä ylevämpien idealististen ja universaalimpien aatteiden kanssa. Ehkäpä Kekkonen ja Paasikivi olisivat toimineet vuonna 1992 eri lailla kuin Koivisto, kun Suomelle tarjoutui tilaisuus saada Karjalat takaisin. Tilaisuus kuitenkin meni ja nyt elämme toisenlaisten haasteiden kanssa.

1990-luvulla Venäjällä vallitsi presidentti Jeltsinin lanseeraama alueiden itsenäistymiskehitys. Tätä seurasi presidentti Putinin vastareaktio muun muassa alueiden lakien harmonisoimisella eli niiden alistamisella federaatiolakien alle. Tämä kehitysnäkymä on jatkunut. Ylipäänsä historian kaareen on Venäjällä kuulunut, että pienet suomalais-ugrilaiset kansat ovat sulautuneet venäläisiin ja ovat pahimmillaan katoamisuhan alla. Unkarin ohella Suomen valtio onkin suomalais-ugrilaisten heimojen harvoja suojapaikkoja. Tosin Suomi on menettämässä asemaansa yhä hallitsemattomamman maahanmuuton vuoksi, jos trendi pitkään tällaisena jatkuu. Muun muassa karjalaisten asia on tärkeä maailmanlaajuisesti myös siksi, että pienten kansojen säilyminen on ylipäänsä arvokasta, oli kyseessä mikä kieliryhmä hyvänsä.

Venäjän Karjalankannas on alueena outo lintu. Nimestään huolimatta se on slaavi eikä väestöltään karjalainen. Rajantakainen Kannas tyhjennettiin viime sodissa Suomen kansalaisista, ”suomensukuisista”, joita on asunut alueella iät ja ajat, mutta myös etnisesti venäläiset valitsivat kotimaakseen pääsääntöisesti Suomen. Romanian ja Unkarin tai Venäjän ja Baltian maiden kaltaista tilannetta, jossa raja olisi katkaissut sukulaisuussuhteita, ei juuri muodostunut. Muutamia suomalaisia alueelle kuitenkin jäi, ja heidän kohtaloistaan löytyy nyky-Kannakselta romantisoituja kertomuksia ja vähäisiä tiedonrippeitä. Kannaksen nykyinen väestö on kotoisin eri puolilta imperiumia, sillä Neuvostoliiton suomalaisilla oli pitkään muuttokielto alueelle. Vuosien 1941 ja 1944 jälkeen ensimmäinen Kannaksen siirtolaissukupolvi oli peräisin muun muassa Keski-Venäjältä, esimerkiksi Vologdan ja Tverin alueilta. Heidän jälkeläisensä ovat mahdollisesti jo neljännen sukupolven karjalankannaslaisia.

Kirjoittaessaan Venäjälle kuuluvasta Karjalankannaksesta suomalaiset kertovat samalla suhteestaan kotimaahansa. Venäjän Karjalat ovat suomalaisille jokseenkin tuntemattomia. Ilmapiirissä on hieman samaa kuin 1860-luvulla, jolloin yksi tärkeimmistä Karjalaohjelman kehittäjistä August Ervasti kirjoitti, että sivistyneistö tietää enemmän Australiasta kuin Venäjän Karjalasta. Karjalaa pidettiin takapajulana, joka oli hyvä unohtaa. Nykypäivänä Venäjällä asuvilla kansoilla ei ole lähestulkoon mitään roolia virallisessa ulkopolitiikassamme. Puolueista Vihreät ovat ehkä eniten pitäneet heidän asiaansa esillä ollen osana heidän globaalia vähemmistöpolitiikkaansa. Edes kansallismielisiksi profiloituneet perussuomalaiset, joille suomensukuisista kansoista huolehtiminen sopisi parhaiten, eivät ole nostaneet karjalaisten tai Venäjän inkerinsuomalaisten asiaa esille osaksi ulkopoliittista ohjelmaansa. Näin, lukuunottamatta Perussuomalaisten Nuorten marginaalista aktiivisuutta asiassa. Ja liekö poliittinen yhteistyö järkevääkään? Perussuomalaisten nuorten vierailtua Nuori Karjala -yhdistyksen luona Petroskoissa pari vuotta sitten, Nuori Karjala leimattiin ulkomaiseksi agentiksi aiheetta ja se joutui lakkauttamaan toimintansa, Teemu Lahtinen kertoo. Suomalaisuuden liittoon kuuluva Sakari Linden on kirjoittanut sukukansa-asian ja Karjalan tasavallassa asuvien karjalaisten aseman puolesta. Hän on ottanut esille myös toiveensa karelianismin uudesta noususta, Karjalaan kohdistuvan kiinnostuksen heräämisestä.

Jotkut niistä, joiden Karjala-kiinnostuksen taustalla on isänmaallinen maailmankuva, ovat näihin päiviin asti useinkin kannattaneet Karjalan palautusta. Tässä on ollut yhtenä vahvana toimijana Pro Karelia -yhdistys. He näkevät Karjalankannaksella käydessään lähinnä Suomen ajan jäänteitä, raiskattua suomalaisperintöä ja sota-ajan taistelupaikkoja. Toisin kuin ”Karjalan palauttajalla”, joka ei pääpiirteissään näe nyky-Kannaksella myönteisiä asioita, nykypäivän perspektiivistä aluetta katsovalla kävijällä ei ole kyseistä painolastia. Tästä ehkä kuuluisimpana ekofilosofi Pentti Linkolan huomio siitä, miten rajan takainen luonto on paremmassa kunnossa Suomen talousmetsiin verrattuna. Näin moni muukin Karjalaa katsova joskus ajattelee: Olisiko Suomelle kuuluvaa Viipuria modernisoitu 1960-luvulla Kuopion, Helsingin ja Turun malliin siten, että nyky-Viipuri näyttäytyisi arkkitehtuuriltaan suorastaan suomalaiskansallisena? Karjalasta kirjan kirjoittaneelle muusikko-kirjailija Kauko Röyhkälle alue merkitsi myös erottautumista vertaisryhmästään. Ehkei kuitenkaan suuresti, sillä hänen silmänsä löysivät alueelta neuvostoretroromantiikkaa ja eksoottisia ihmiskohtaloita. Toimittajat ja journalistit korostavat usein neutraalia suhtautumistaan Karjalaan tavoitteenaan välttää isänmaallisuuden aspekteja, mutta oma maailmankuva ja sen vaikutus tulkintaan jää silloin usein piiloon. Piilovaikuttamisen tunnistaakin usein parhaiten toisella tapaa ajatteleva. Tutkija Petri Minkkisen Karjalan historiaa tarkasteleva tietokirja ja toimittaja Markus Lehtipuun matkaoppaat Karjalasta poikkeavat edellä mainitusta näkökannoista. Heidän näkökulmansa on historiallisen oikeutuksen hakeminen joko Karjalan palautuksen tai Karjalan autonomian perustamisen kautta. Myöskään edesmenneen Ilmari Susiluodon Karjala-kirjoissa isänmaallisuutta ei peitellä. Anne Kortelaisen ja 9 muun kirjoittajan tuore teos Avojaloin. 20 tarinaa Karjalankannaksesta esittelee Kannasta mikrotasolla yksittäisten ihmisten elämänkaarten kautta.

Oma ”alkukysymykseni” oli, millaista paikallista identiteettiä voi rakentaa vallatulle maalle? Neuvostoaikana tilanne ratkaistiin valheilla. Nykyisestä tilanteesta meillä ei ole liiemmin tietoa. Olen itse kirjoittanut Venäjän Karjalankannaksen kollektiivisesta identiteetistä akateemisen artikkelin, joka käsitteli aihetta alustavasti Alue ja Ympäristö –lehdessä vuonna 2006. Toinen laajempi tutkimukseni on yhdessä Maija Hämäläinen-Abdessamadin kanssa tekemä Svetogorsk-Imatra: Vuoksen varrella vieretysten -julkaisu (2009). Tutkiessani aluetta olen löytänyt mielenkiintoisia näkemyksiä Suomen ja Karjalankannaksen suhteesta ja historian tulkinnoista sekä alueen identiteetin rakentamisesta. Lähtökohtani identiteetin tutkimiselle on ollut, että tarkastelen tärkeimpiä identiteetin rakentajia ja instituutioita erityisesti kansalaisyhteiskunnassa. Pyrin viime kädessä kertomaan alueesta, en ajamaan jyrkästi tiettyä kantaa. Oma maailmankuva vaikuttaa kuitenkin aina todellisuuden havainnointiin: tiedot suodattuvat omien asenteiden kautta. Mitä paremmin oman puolueellisuutensa tiedostaa, sen paremmin ja moniulotteisemmin pitäisi pystyä maailmaa tarkastelemaan ja kyseenalaistamaankin omia näkemyksiään.

Alueen identiteettiä tutkineen Anssi Paasin mukaan alueidentiteetti on ilmaus yhteisöllisestä, kollektiivisesta kokemuksesta, joiden perusteella alue erottuu muista alueista. Alueen identiteetti on pysyvämpi kuin ihmisten aluetietoisuus: nykyajan liikkuvuuden vuoksi ihmisen identifioituminen alueeseen voi muuttua useasti. Sen sijaan alueiden identiteetit ovat yleensä dokumentoituja, ritualisoituja ja pysyvämpiä. Ihmisillä ei ole tasa-arvoista roolia alueidentiteetin luomisessa, vaan tässä korostuu esimerkiksi kannaslaisten poliitikkojen, taiteilijoiden, tutkijoiden ja journalistien rooli. Sen sijaan Karjalankannaksella asuvat ”muut” ihmiset säilyttävät alueidentiteettiä, ja paikkakuntaa muuttaessa muuttuvat uuden alueen identiteetin toisintajiksi. Toisaalta ulkopuolisten näkemys alueen identiteetistä ja alueen ihmisten oma tietoisuus voivat olla erilaisia, mutta ne ovat myös vuorovaikutuksessa toistensa kanssa, vaikuttaen dynaamisesti toinen toiseensa, kirjoittaa Paasi.

Kansalaisyhteiskunnan identiteetin rakentajien roolia pohdittaessa yksi tärkeimpiä muistutuksia ja huomioita on se, että joidenkin venäläisten kunnia-asiana on vaalia suomalaisten muistoa ja tukea suomalais-ugrilaisten kansojen globaalia selviytymistä. Näitä ”kotiseutuaktivisteja” olen haastatellut. Toinen aspekti on, että Karjalankannaksella on ollut käynnissä jonkinlainen historiabuumi, johon liittyy usein tasapainoilua eri näkökulmien esittämisessä. Käsittelen, miten venäläiset historiakäsitykset eroavat suomalaisista ja miten tietoa menneisyydestä käytetään rakennusaineena alueidentiteetin muovaamisessa. Esitän myös, millä tavalla suomalaiset evakoineen ovat mukana rakentamassa Karjalankannaksen omalaatuista rajaidentiteettiä. Ennen kaikkea vastaan kysymykseen millainen kaakossa asuva naapurialue meillä nyt on ja mille se tulevaisuutensa rakentaa.

Kirja on yleinen, populaari tietokirja ja taustoittaa aihetta. Tiukasti rajattua tutkimusta en ole aiheesta tehnyt. Sen sijaan tutkimukseni sisältää laajan ja monipuoliselle lähdeaineistolle perustuvan esseemäisiä sävyjäkin sisältävän kerronnallisen tietokirjan lukijalle, joka haluaa ymmärtää nyky-Kannasta paremmin tai inspiroitua tutustumaan kyseiseen alueeseen. Kirjan lähdeaineisto sisältää lukuisia haastatteluja, suomalaista ja venäläistä kirjallisuutta sekä omaa paikan päällistä havainnointia noin 30 Kannakselle suuntautuneiden matkojen aikana vuosina 2004-2006 ja 2012-2015.

–

–

Milla Hannula (s. 1974) on valtiotieteiden maisteri, joka on toiminut mm. tutkijana ja toimittajana. Hän on julkaissut teoksen Maassa maan tavalla: Maahanmuuttokritiikin lyhyt historia (2011).