SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Taistelu sisäisenä kokemuksena, osa 3: Kauhu

horror-3

ERNST JÜNGER   (suomentanut Olli Virtanen)

Tämä kirjoitus on kolmas luku Ernst Jüngerin pitkästä esseestä ”Taistelu sisäisenä kokemuksena” (Der Kampf als Inneres Erlebnis, 1922). Kirjoituksen johdantoluku löytyy täältä, toinen luku löytyy täältä. Jüngerin essee on tutkielma ensimmäisen maailmansodan vaikutuksesta hänen oman sukupolvensa maailmankuvaan ja koko Euroopan henkiseen ilmapiiriin. Sarastus julkaisee Olli Virtasen suomennoksen esseestä ”jatkokertomuksena” muutamassa osassa. Jüngerin henkilöhistoriasta ja tuotannosta voi lukea laajemmin Heikki Länsisalon kirjoituksesta ”Ernst Jünger – Kirjailija, filosofi ja rintamamies”, joka ilmestyi Sarastuksessa tammikuussa 2013.

3. Kauhu

Myös kauhu kuuluu siihen tunteiden kirjoon, joka on pitkään uinunut syvällä mielemme sopukoissa, mutta murtautuu suurten mullistusten yhteydessä alkuvoimaisena esiin. Sen synkkä varjo yltää vain harvoin lankeamaan modernin mielen korkeuksiin.

Alkuihmiselle kauhu oli pysyvä, näkymätön seuralainen hänen matkallaan autioiden arojen mittaamattomuuden halki. Se näyttäytyi hänelle yön pimeytenä, ukkosena ja salamoina, pakotti hänet polvilleen kuristavalla otteellaan — hänet, esi-isämme, joka vaivaista kivenmurikkaa nyrkissään puristaen kohtasi luonnon koko mahdin. Ja kuitenkin juuri tämä hänen suurimman heikkoutensa hetki kohotti hänet eläimen yläpuolelle. Sillä eläin voi kyllä säikähtää, kun jokin peto käy äkkiä sen kimppuun, se voi pelätä, kun sitä jahdataan ja se ahdistetaan nurkkaan, mutta kauhun tunne on sille vieras. Se on järjen ensimmäinen tunnusmerkki.

Kauhu on läheistä sukua myös hekumalle, veren hurmalle ja leikittelyn halulle. Emmekö kaikki lapsina kuunnelleetkin kauhukertomuksia pitkinä talvi-iltoina? Iho nousi silloin kananlihalle, olisi halunnut ryömiä piiloon turvalliseen koloon, eikä silti saanut tarpeekseen. Ikään kuin olisi liejuisen ruovikon seassa rämpiessään törmännyt viirullisten käärmeiden pesään, eikä olisi malttanut paeta, koska halusi katsella tuota hirvittävää luikerrusta.

Siellä, missä kansa etsii elämyksiä, jokaisella markkinapaikalla, jokaisella karnevaalialueella kauhu houkuttelee ihmisiä luokseen räikeillä väreillä maalatuin kangasjulistein. Seksuaalimurhat, teloitukset, märkivien ajosten peitossa olevien ruumiiden vahakuvat, kaikenlaiset hirveät anatomiset poikkeavuudet — joka asettaa sellaista näytteille, tuntee kansan toiveet ja tienaa sievoisen summan. Olen usein seissyt pitkiä aikoja tällaisten kojujen edessä ja tarkkaillut muiden katselijoiden kasvoja. Ilmassa raikui miltei alinomaa nauru, joka kuitenkin kuulosti niin omituisen hämilliseltä ja tukahdutetulta. Mitä tämän naurun oli tarkoitus kätkeä? Ja miksi minä seisoin siellä? Eikö se johtunutkin halustani kokea kauhua? Lasten ja rahvaan mielihalut eivät ole kenellekään vieraita.

horror-5Niin kuin lapsi palvelusväen kamarissa, niin kuin maatilan poika kauhukabinetissa, niin kyykistelivät kasarmituvissaan nuoret vapaaehtoiset kuuntelemassa jotakuta vanhempaa sotilasta, jonka äänestä vielä kuulsi taistelukentän kauhu. Vaikka kasvot kalpenivatkin, vaikka silmät laajenivatkin, oli tuskin yhtäkään, joka ei kaivannut rintamalle lähdön päivää vielä kiihkeämmin. Jokaista ajoi halu tuijottaa Medusaa suoraan kasvoihin, vaikkei sydän ehkä sen jälkeen enää milloinkaan löisi.

Ja jokaiselle koitti se hetki, jolloin sisällä kuohui jokin määrittämätön kuin syvyyksistä nousten, juuri silloin kun sitä vähiten odotti. Oli kuin suurina juhlapäivinä, kun pelloilla ei ollut työssä yhden yhtä maamiestä, ja kuitenkin tuntui aivan toisenlaiselta. Kuin silloin, kun veri syöksyi aivojen ja suonien läpi kuin ennen kiihkeästi odotettua yötä rakastetun kanssa, ja vielä sitäkin paljon kuumempana ja villimpänä. Kun hivuttautui yhä lähemmäs ja lähemmäs edessäpäin pauhaavaa meteliä, kun iskut seurasivat toistaan yhä jylisevämpinä, yhä nopeampina, kun taistelukentät häämöttivät kuumeisen ajatustulvan takaa, kun oli niin tunteiden vallassa, että maisema ja tapahtumat jäivät muistiin vain hämärinä ja unenomaisina. Tulikaste! Ilma oli silloin niin ylettömän miehuullisuuden kyllästämä, että jokainen hengenveto humallutti, että olisi halunnut itkeä tietämättä miksi. Ah niitä miessydämiä, jotka sen saavat kokea!

Sitten kolonnaa pitkin kulki väristys, joka tukahdutti naurun ja huutelun kurkkuun. Rintamalle johtavan tien vieressä makasi joku kangistuneena, kasvot jäykkinä ja vahamaisina, silmät lasisina tyhjyyteen tuijottaen. Ensimmäinen kuollut, unohtumaton hetki, joka jähmetti sydänveren jääkiteiksi. Silloin kauhu nousi jokaisessa niin kuin kalvakka, vikuroiva koni kavahtaa öisen rotkon edessä. Ja jokaisen mieleen syöpyi ikuisiksi ajoiksi eri näkymä. Yksi huomasi käden, joka törrötti sammaleesta kuin kynsi, toinen sinertävät huulet valkoisten hampaiden yllä, kolmas mustan, verisen kuoren hiuksissa. Ah, miten tahansa siihen hetkeen olikaan valmistautunut, kaikki murskautui tuohon tien vieressä makaavaan harmaaseen hahmoon, jonka likaisilla kasvoilla ensimmäiset siniset kärpäset jo parveilivat. Tätä hahmoa seurasivat lukemattomat muut, jotka ilmestyivät näkyviin yhä uudestaan tuhansissa vääristyneissä asennoissa ruhjottuine ruumiineen ja reikäisine kalloineen. Myrskyä edeltävinä hetkinä näiden kaatuneiden juoksuhautasotilaiden kalpeat henget muistuttivat meitä velvollisuutemme täyttämisestä, kunnes vapauttava hyökkäyskäsky viimein kajahti.

Kauhu on mielikuvissamme nivoutunut kuoleman kanssa erottamattomasti yhteen; emme osaa pitää niitä kahta erillään, niin kuin alkuihminen ei osannut pitää kauhua erillään salamasta, joka löi maahan hänen vieressään. Pystyvätkö jälkipolvet voittamaan tämänkin kauhumme ja ajattelemaan meitä samaa säälinsekaista liikutusta tuntien, meitä ja niitä tunteita, jotka riehuivat rinnassamme harhaillessamme rintaman loputtomilla autiuksilla?

horror-2Näillä yöllisillä harhailuilla vavahtelevan autiomaan halki oli sydän niin orpo ja yksinäinen, että tuntui kuin se olisi heilahdellut jäisten merien kuolettavassa hohteessa. Ympärillä vaaniva taistelun armottomuus hävitti kaiken lämmön. Lukemattomia kertoja ilmassa kiiri jonkun hitaasti kuolevan sotilaan vähitellen katoava valitus. Eteenpäin, yhä eteenpäin, turvallista koloa kohti!

Vaikka oli monta pitkää vuotta astellut hajalle poljetulla, myllätyllä taistelukentällä, hätkähti kuitenkin yhä edelleen joskus äkillisesti kuin hulluudesta ja hirveistä painajaisista heränneenä. Minne oli joutunut? Jonnekin kuun kraattereiden keskelle? Syöstyksi kadotuksen kuiluun? Maan päällä tämä maisema ei ainakaan voinut olla, tämä kuoleman helvetillinen tanssisali, jonka ympärillä löivät kellertävät lieskat! Yksikään tulisija ei luonut rauhaisaa hehkuaan, vain tuhon kirjavat merkkivalot lentelivät ilmaan jostakin maankolosta kuin korviahuumaavan verilöylyn tulisena alkusoittona. Yksikään pensas, yksikään mitätön korsi ei hipaissut eteenpäin kompuroivaa jalkaa. Ohut utu ja myrkylliset kaasut ympäröivät orpojen puiden saarekkeet, mustat, hajalle lyödyt luurankomaiset rungot. Joskus ilmestyi näkyviin talo, hyljättynä ja romahtaneena kuin merenpohjaan vajonnut hylky. Mikä se oli, joka hämyisässä valossa joka puolelta havitteli sydäntä niljakkailla lonkeroillaan? Kuoleman ja mätänemisen kauhu.

Mätäneminen. Moni hajosi ilman ristiä ja kumpua sateeseen, aurinkoon ja tuuleen. Kärpäset ympäröivät hänen yksinäisyytensä sakeina pilvinä, kostean huurun tuulahdus leijui hänen ympärillään. Mätänevän ihmisruumiin löyhkästä ei voi erehtyä, se on raskas, imelä ja vastenmielisen tarttuva kuin sitkeä puuro. Suurten taisteluiden jälkeen se leijui tannerten yllä niin painostavana, että nälkäisinkin unohti syömisen.

Usein jokin rautaisten soturien joukko viipyi loputtomia päiviä taistelun savupilvien seassa, itsepintaisesti jossakin juoksuhaudan tuntemattomassa osassa tai pommikraatterien rivistössä niin kuin haaksirikkoiset hirmumyrskyssä takertuvat murskautuneisiin mastoihin. Kuolema oli laskenut valtikkansa maahan heidän keskelleen. Heidän edessään ruumiiden kentät, heidän omien luotiensa niittämät, heidän vieressään ja välissään toverien ruumiit, kuolema itse heidän silmissään, jotka pilkottivat omituisen seisovina laihtuneista kasvoista — noista kasvoista, jotka muistuttivat vanhojen ristiinnaulitun kuvien kammottavaa realismia. Lähes nääntyneinä he kyhjöttivät mätänemisen seassa, josta tuli sietämätöntä, kun jälleen yksi rautamyrsky jatkoi seisahtunutta kuolontanssia ja paiskoi hauraat ruumiit korkealle ilmaan.

horror-4Mitä se auttoi, että he viskoivat hiekkaa ja soraa seuraavien kuolleiden päälle tai heittivät heidän ylleen telttapressun päästäkseen pakoon tummuneiden ja turvonneiden kasvojen alituista tuijotusta. Ruumiita oli liian paljon; joka paikassa lapio osui johonkuhun jo haudattuun. Kaikki haudan salaisuudet olivat niin karmeasti esillä, että houreisimmatkin unet kalpenivat sen rinnalla. Hiukset tippuivat pääkalloista kimppuina niin kuin lakastuneet lehdet syksyisistä puista. Monet hajosivat vihertäväksi kalanlihaksi, joka hehkui revenneiden uniformujen läpi öisin. Jos niiden päälle astui, jalasta jäi hohtavia jälkiä. Toiset kuivuivat vitivalkoisiksi, hitaasti hapertuviksi muumioiksi. Toisilta liha valui pois luista punaruskeana hyytelönä. Kuumina, kosteina öinä turvonneet ruumiit heräsivät aavemaiseen eloon, kun kaasut purkautuivat haavoista sihisten ja poristen. Kauheinta oli kuitenkin se poreileva kuhina, joka kävi niissä ruumiissa, jotka koostuivat enää lukemattomista madoista.

Miksi minun pitäisi säästää teidän hermojanne? Emmekö kerran itsekin maanneet neljä päivää eräällä solatiellä ruumiiden keskellä? Eikö silloin meidät kaikki, niin kuolleet kuin elävätkin, peittänyt paksu sinimustien kärpästen matto? Voiko pahemmaksi enää mennä? Kyllä vain: ruumiiden joukossa oli monia, joiden kanssa olimme jakaneet monta öistä vartiovuoroa, monta viinipulloa ja leivänkannikkaa. Kuka saa puhua sodasta, jos ei seissyt riveissämme?

Kun sotilas sellaisten päivien jälkeen rintaman takana askelsi kaupunkien läpi harmaissa, puhumattomissa kolonnissa, kyyryssä ja rähjäisenä, hänen katseensakin riitti jähmettämään suruttomien siviilien tarkoituksettoman käyskentelyn. ”Kuin haudasta nousseita”, joku kuiskasi morsiolleen, ja jokaista, johon ilmeettömien silmien tyhjyys osui, puistatti. Nämä miehet olivat kauhun kyllästämiä, ilman hurmiota he olisivat olleet mennyttä. Kuka voi pukea sen sanoiksi? Vain kirottu runoilija näkyjensä hekumallisessa helvetissä.

Ja tutkikaa tarkoin, onko raihnas ruumis silloin kärsinyt vaivansa loppuun — vieläkö niitä riittää? Sieluton ruumis, kuollut kuolleiden mailla!*

Läpitunkeva, mieltä kuohuttava kauhu, hienovaraisuudessaan vain alttiimpien tavoitettavissa, syntyi vastakohdista siellä, missä eloonjääminen ja tuhotuksi tuleminen kietoutuivat toisiinsa mitä kouriintuntuvimmin. Tuo kauhu huokui hävityksestä, jonka näennäinen tarkoituksettomuus kauhistutti.

Autiot kylät ammottivat yössä kuin häväistyt haudat, kelmeässä kuunvalossa kylpien, ruumiiden huuruihin kietoutuneina, ruohon peittämine katuineen, joilla vilisivät rottien äänettömät laumat. Poltetut vauraat maatilat kierrettiin empien, epämääräisessä pelossa, että voisi yhtäkkiä törmätä rauhaisan elon parista pois temmattujen henkiin. Eikö pappi itse voinutkin ilmestyä pappilan raunion takaa? Mitä kellarien pimeyteen mahtoikaan kätkeytyä? Sameassa pohjavedessä kelluva naisen ruumis hiukset harallaan? Talleissa roikkui eläinten ruhoja, yhä kytkettyinä hiiltyneisiin palkkeihin. Haljenneen portin pielessä lojui lasten nukke kuin pienenpieni ruumis.

Kauhistuttavan luota marssittiin pois saappaat tömisten, karaistuneena ja vereen tottuneena, François Villonia ja Simplicius Simplicissimusta repussa kantaen. Ja silti tunsi, miten jokin kierteli autioiden tulisijojen ympärillä ja kuristi kurkkua niin hyisesti, että piti rykäistä. Sotilaanahan oli sodan ylläpitäjä, häikäilemätön ja huimapäinen, oli vienyt monelta hengen ja marssinut eteenpäin voimakkaita tunteita rinnassa. Mutta tämä henkäys oli kuin lapsen parku kesyttömiltä soilta, aavemainen valitus niin kuin uponneen Vinetan kaupungin kirkonkellojen ääni meren yllä. Samoin kuin tämän jumalattoman kaupungin tuhon, pystyi aistimaan kulttuurinsa toivottoman uppoamisen ja värisi tajutessaan, että joutuisi pyörteen mukana itsekin temmatuksi syvyyksiin.

horror-1Naurun ja mielipuolisuuden välinen raja on usein hiuksenhieno. Kerran, erään suurhyökkäyksen alussa, kuljin läpi kaupungin, josta asukkaat olivat pelastaneet vain välttämättömimmän. Eräs asetoveri tönäisi minua hymyillen ja osoitti taloa, jonka katto ja seinät halkeilivat jo. Yksi näyteikkuna oli pysynyt merkillisen koskemattomana alkavan hävityksen keskellä. Siinä oli esillä koko joukko naisten päähineitä. Muutamia päiviä aikaisemmin, myöhään erään taistelun iltana, kaatunutta ystävää etsiessäni, olin penkonut erästä ruumiskasaa. Äkkiä yhden repaleisen takin kätköistä minua vastaan oli hypännyt lihava rotta. Tuokaan kokemus ei kuitenkaan iskenyt minuun yhtä voimakkaasti kuin aavemainen kontrasti aution kadun ja lakatun oljen, silkin ja värikkäiden sulkien kimalluksen välillä. Se toi niin kovasti mieleen naisen käden vaikutuksen ja ne tuhannet pikku turhamaisuudet, jotka vasta tekevät elämästämme värikkään. Erään toisen kerran seisoin loputtoman tuntuisessa yövartiossa juoksuhaudan hämärässä kulmassa erään vanhan sotilaan kanssa. Kysyin häneltä kuiskaten käydyssä keskustelussa hänen hirvittävintä kokemustaan. Lyhyiden taukojen aikana hänen savukkeensa hohti teräskypärän alla ja loi punaisen hehkun hänen luiseville kasvoilleen, kun hän kertoi:

Sodan alussa rynnäköimme erääseen taloon, joka oli toiminut majatalona. Tunkeuduimme teljettyyn kellariin ja kamppailimme pimeässä eläimellisen katkerasti talon jo palaessamme yllämme. Yhtäkkiä, kaiketi tulen hehkun vaikutuksesta, yläpuolellamme käynnistyi orkestrioni. En saata milloinkaan unohtaa, miten sotilaiden karjuntaan ja kuolevien korinaan sekoittui tanssimusiikin suruton sointi.”

Kerrottavaa olisi vielä paljon. Miehistä, jotka nauroivat kauan ja raikuvasti, kun luoti oli pirstonut heidän kallonsa, eräästä, joka yhtenä talviyönä repi uniformun yltään ja ryntäsi naama virneessä veristen taistelukenttien halki, suurten sidontapaikkojen paholaismaisesta huumorista ja paljosta muusta. Mutta olemmehan aikamme lapsina kyllästyneitä paljaisiin tosiseikkoihin. Lopen kyllästyneitä.

Eiväthän ne ole tosiasiat, vaan juuri epävarma, käsittämätön, hämärä aavistus, joka joskus nousee tajuntaan kuin näkymättömissä palavan laivan savu. Ehkä kaikki on sittenkin pelkkää aivojen houretta. Ja kuitenkin tuo aavistus oli niin lyijynraskas, niin kouriintuntuvan aistittavissa, kun yksinäinen joukkio taivalsi yön kupolin alla tuntemattoman maiseman poikki iskujen jylistessä lähellä ja etäällä heidän ympärillään. Ja jos heidän keskellään maata yhtäkkiä repi tulinen juova, kiiri silloin ikuisuuteen kauhistuttavan ymmärryksen huuto. Elämän liekin sammuessa kauhun synkkä esirippu lienee äkillisesti noussut tajunnan edestä, mutta mitä tuon esiripun takaa paljastui, sitä ei kangistunut suu enää kyennyt kertomaan.

(*Katkelma on Charles Baudelairen runosta ”Le Mort Joyeux”. Suomennos Antti Nylén, ”Iloinen vainaja”).

Information

This entry was posted on syyskuu 23, 2016 by in Historia, Kulttuuri and tagged , , , , , , , .
%d bloggers like this: