SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Maxima culpa

flagellants-2

TIMO VIHAVAINEN

Tom Wolfe kuvaa nerokkaassa satiirissaan Turhuuksien rovio erästä tapahtumasarjaa, jossa roskalehdistöllä on keskeinen rooli.

Kyseessä on Bronxissa sattunut onnettomuus, jossa hätääntynyt kuljettaja peruuttaa mustan nuoren miehen päälle ja tämä kuolee.

Kun musta henkilö kuolee aivan ilmeisesti valkoisen miehen tai tässä tapauksessa naisen toiminnan johdosta, on Amerikassa aina mahdollista nostaa asiasta valtava kohu, jossa tarpeen tullen myös ryöstetään ja poltetaan kauppoja, vaihdetaan poliisipäällikköä, mullistetaan paikallinen politiikka ja niin edelleen. Sikäläisen logiikan mukaan vain hölmö jättäisi tilaisuuden käyttämättä.

Wolfe kuvaa Bronxissa tapahtunutta tragediaa seuraavasti: pariskunta eksyy slummiin ja hätääntyy huomatessaan joutuneensa mustien nuorten piirittämäksi. Tämä ei ole kovin yllättävää, sillä heillä on syytä odottaa vähintäänkin aseellista ryöstöä. Niinpä auto jarruttaa ja tekee paniikkikäännöksen. Silloin yksi nuorista jää sen alle ja kuolee.

Kuollut ihminen on aina kuollut ihminen. Hänestä ei voi puhua pahaa, de mortuis nil nisi bene, mutta sen sijaan kyllä ehdottomasti hyvää. Uhripääomaa voidaan kartuttaa erilaisella sankaruudella ja muilla ansioilla. Tämä tarkoittaa, että joillakin ryhmillä on nyt käsissään mahtava poliittinen ase, jota vastaan on mahdotonta suojautua.

Niinpä paikallinen lehti tekee vainajasta mallikelpoisen mustan nuoren miehen, joka oli huippuoppilas ja kaikin tavoin eteenpäin pyrkivä nuori lupaus, jonka elämän kyyninen valkoinen mies katkaisi ilmeisesti jonkinlaisessa hit and hide-leikissään. Lohduton äiti jäi yksin ja paikallinen poliisi käytännössä kieltäytyi tutkimasta koko tapausta, koska uhri oli musta ja tekijä valkoinen.

Näin siis paikallisen City Lightin mukaan. Todellisuus oli aivan erilainen, mutta se ei edes kiinnostanut ketään, sillä kyseessä oli liian herkullinen tapaus politiikan käyttöön.

Kuvaus on sijoitettu 1980-luvun New Yorkiin, enkä tuohon aikaan koskaan kuvitellut, että sillä voisi olla mitään yhteistä oman maamme todellisuuden kanssa. Oma lehdistömme oli lahjomatonta ja korkealaatuista aina iltapäivälehtiä myöten. Näin ainakin luulin.

En oikein tiedä, onko minun enää mahdollista säilyttää noita illuusioitani, kun luen, mitä lehdet kirjoittavat eräästä tietystä pahoinpitelystä, joka tapahtui Helsingin Elielinaukiolla pari viikkoa sitten.

Asian tutkinta on kesken, mutta sen verran näyttää olevan selvää, että draaman keskushenkilö kuoli yllättäen viikon kuluttua siitä, kun häntä pahoinpideltiin potkaisemalla nurin, jolloin hän löi päänsä katuun.

Siis perin surullinen tarina, jollaisia hyvässä Helsingissämme valitettavasti sattuu lähes joka vuosi, lähinnä nakkikioskin jonoissa. Kuten tavallista, sinänsä vähäpätöisen teon seuraukset ovatkin yllättäen traagiset ja peruuttamattomat.

Juridiselta kannalta kyseessä ei tietenkään ole murha, koska uhrin kuolema ei ole ollut tavoitteena, joten tämän rikoksen tunnusmerkit eivät täyty. Toki tekijällä on asiasta vastuu, lopputulos on kuin onkin hänen syynsä tietyssä mielessä. Vanhan terminologian mukaan kyseessä on culpa, asian aiheuttaminen, mutta ei kuitenkaan dolus eli asian tahallinen aiheuttaminen.

jimi-karttunenKun sosiaalinen media kuohuu pidäkkeettömistä emootioista ja lapsellisimmillaan julistetaan että kuolema on aina kuolema eikä yksi sellainen voi mitenkään toisesta erota, on laatulehdistön velvollisuutena kertoa mahdollisimman objektiivisesti, mitä sen saamien tietojen mukaan on tapahtunut ja miksi kuolema ja kuolema voivat olla erilaisia rikosoikeudellisesta näkökulmasta.

Mikäli asioita tarkoituksellisesti väritetään ja sekoitetaan uutiset ja kommentit, vajotaan pian Wolfen City Lightin tasolle ja tie demagogialle on avoin. Näin ei korkeatasoisessa pohjoismaisessa demokratiassa saa tapahtua.

Nyt kyseessä olevassa historiassa pahoinpitelijä kuului erääseen äärijärjestöön, joka sattumoisin on lähes koko kansan yksimielisesti ylenkatsoma ja sen takia myös poliittisesti varsin merkityksetön ryhmä. Sitä ei ole edes rekisteröity.

Mikäli tällaisten järjestäytyneiden ryhmien ohjelmana kuitenkin on muiden kansalaisten pahoinpitely, saati tappaminen, on tietenkin poliisin tehtävänä tällaisen toiminnan estäminen. Kyseinen välikohtaus ei kuitenkaan näyttäisi mitenkään liittyvän tuon kuppikunnan ohjelmaan, vaan kuuluu pikemminkin sarjaan, jota voitaisiin kuvata otsikolla ”kohtaamisia nakkikioskilla”.

Vanhan sanonnan mukaan tietyt eläimet ovat äärimmäisen ilkeitä ja ryhtyvät heti hyökkäämään, kun niitä ärsytetään. Sellainen seikka näyttää olleen tämänkin murheellisen historian taustalla. Kyseessä siis tuskin voidaan sanoa olleen esimerkiksi niin sanotun viharikoksen, vaikka vihaa kyllä varmasti on mukana kaikissa nakkikioskitapauksissa.

Ehkäpä laatulehdistö siis tyytyy selostamaan tapahtumista sen, mitä tietää ja ehkä myös esittelee pahoittelunsa asiasta. Tragedialla rahastaminen ja politikoiminen tuskin sopii pohjoismaisen demokratian perinteisiin.

Tai kenties meillä nyt onkin niin sanottu uusi normaali. Helsingin Sanomien uutispäällikön mukaan maassamme vallitsee korvia huumaava hiljaisuus. Hän yhdistää toisiinsa sen uuden ilmapiirin, joka maassamme on syntynyt hallitsemattoman maahantunkeutumisen johdosta ja ne kahinat, joissa on ollut mukana sellaisia ääriryhmiä, kuin se, joka Helsingissä osoitti mieltään, kun mainittu traaginen kahnaus tapahtui.

hysteriaEntäpä sitten? Pitäisikö ainakin kieltää nakkikioskit? Sitä ei vaadita, eikä uutispäällikkökään kerro tietävänsä kaavaa, jolla vihaiset puheet muuttuvat ilmapiiriksi ja ilmapiiri teoiksi. Joka tapauksessa, perustelematon johtopäätös näyttää olevan, että ääriryhmien ja ilmapiirin pitäisi olla Sipilän hallituksen pääfokuksia.

Voisi kyllä myös ajatella, että ilmapiiri on jotakin, joka lähinnä heijastaa sitä, mitä maassa konkreettisemmalla tasolla tapahtuu. Ehkäpä kirjoittajan siteeraama Ritva Elomaa on pikemminkin tavoittanut jotakin oleellista sanoessaan, että ihmisten mielessä kuohuu siksi, että maahanmuuttopolitiikasta ei puhuta kyllin avoimesti.

Tiedä häntä. Itse olen kyllä hiljaisuuden sijasta yhä uudelleen havainnut valtavan metelin, jossa toistuvat lähes kaikki ne roskajournalismin ainekset, jotka Tom Wolfe romaanissaan sijoitti 1980-luvun amerikkalaiseen slummiin.

Häpeämätön poliittisen myntin lyöminen inhimillisellä tragedialla, mielikuvien katteeton rakentelu, poliittiset vaatimukset ja aivan fantastiset johtopäätökset ovat tulleet sen rauhallisen ja asiallisen uutisoinnin ja analyysin tilalle, jollainen kerran oli myös suomalaiselle laatumedialle luonteenomaista.

Vaikka tiedän, että tässä sopassa jokainen, joka yrittää esittää rauhallista ja asiallista analyysiä, leimataan oitis äärihörhöksi ja vähintäänkin rikollisuuden suosijaksi, totean vielä kerran, että on häpeällistä, mikäli lehdistö meillä alkaa seurata amerikkalaisten slummiaviisien toimintatapoja sen sijaan, että se ottaisi asiat asioina ja tyytyisi järjen argumentteihin.

Pahoittelen, jos joku tämän johdosta loukkaantuu. Mea culpa, mea maxima culpa.

Timo Vihavainen (s. 1947) on historioitsija ja Helsingin yliopiston Venäjän tutkimuksen professori.

Timo Vihavainen (s. 1947) on historioitsija ja Helsingin yliopiston Venäjän tutkimuksen professori.

 

Information

This entry was posted on syyskuu 20, 2016 by in Politiikka ja ideologia and tagged , , , , , .
%d bloggers like this: