Väkivalta ja uhrikulttuuri

TIMO HÄNNIKÄINEN

–

(Kirjoitus on luku Timo Hännikäisen vuonna 2015 ilmestyneestä teoksesta Kunnia.)

–

Globalisoituvan kulttuurin tuorein hedelmä, ampuma-aseella suoritetut summittaiset joukkomurhat, saapuivat Suomeen syksyllä 2007. Tuolloin 18-vuotias lukiolainen Pekka-Eric Auvinen ampui Jokelassa kahdeksan koulutoveriaan ennen kuin lähetti luodin omaan päähänsä. Vuoden kuluttua Kauhajoella tapahtuneessa vastaavassa laajennetussa itsemurhassa uhriluku oli ampuja mukaanluettuna yksitoista kuollutta ja kolme haavoittunutta. Tuorein tapaus, vuonna 2012 tapahtunut Hyvinkään ampumavälikohtaus, jossa 18-vuotias mies ampui liikerakennuksen katolta ravintolan edustalla seisoskelevaan väkijoukkoon, osoitti että ilmiö on näköjään tullut jäädäkseen.

Ainakin on vaikea keksiä, miten ampumistapauksia voisi kokonaan estää. Yhteiskunnassa, joka perustuu jonkinasteiselle luottamukselle kansalaisia kohtaan, on vähän keinoja havaita ajoissa ja pysäyttää joukkomurhaa suunnitteleva ihminen. Varsinkin kun tyypillinen joukkomurhaaja – jos sellaista ylipäätään on olemassa – on päällisin puolin aivan normaalin oloinen yksilö, joka osaa kätkeä sisäisen sekasortonsa rypyttömän kuoren alle.

Vähintäänkin pitäisi ymmärtää, että mihinkään yksittäiseen ilmiöön puuttumalla ei asiaa ratkaista. Ihmisen on vaikea sietää sattumanvaraisuutta, ja varsinkin kaikki traaginen pyritään selittämään, miten kömpelösti hyvänsä. Ammuskeluja seuranneessa lehtikirjoittelussa surmaajien tekoihin on pyritty löytämään selitystä tv-väkivallasta, tietokonepeleistä, Nietzschen ja Pentti Linkolan filosofiasta, industrial metallista, Unabomberin manifestista… Kauhajoen tapauksen jälkeen amerikkalainen fundamentalistikristillinen lahko Westboro Baptist Church ilmoitti, että joukkomurha oli Jumalan rangaistus homomyönteisille suomalaisille. Selitys ei ollut sen järjettömämpi kuin muutkaan.

Ehkä suosituin syntipukki ovat kuitenkin olleet yksityishenkilöille myönnetyt aseiden hallussapitoluvat. Joukkosurmat tulivat kuin tilauksesta kaikille niille, joiden mielestä ruutiaseet ovat kaiken pahan alku ja juuri, paitsi tietenkin poliisien ja sotilaiden hallussa. Heidän ajatusmallinsa miellyttää monia, sillä se sisältää mukavan patenttiratkaisun: kun aseet kerätään pois väestöltä, ongelma poistuu päiväjärjestyksestä. Entistä vakuuttavammalta ratkaisu kuulostaa, kun toimittajat ja kolumnistit jatkuvasti sekoittavat aselaeista kirjoittaessaan puoliautomaatti- ja automaattiaseet keskenään.

Sama ajatusmalli vetoaa myös laajalle levinneeseen uskomukseen, jonka mukaan aseet ovat mustan magian taikakaluja, jotka voivat minä hetkenä hyvänsä suistaa tasapainoisimmankin ihmisen murhanhimon valtaan. Tämä uskomus sisältyy paljon viljeltyyn käsitteeseen ”asefetisismi”, jota käytti muun muassa salonkisosialistisen lukeneiston idoli Erkki Tuomioja halutessaan Norjassa sattuneen ampumatapauksen jälkeen kieltää aseiden kotisäilytyksen Suomessa.

En tarkalleen tiedä millainen ihminen on asefetisisti, mutta saatan itse olla sellainen. Pidän siitä, miten aseissa estetiikka yhdistyy tarkoituksenmukaisuuteen. Pidän haulikkoni sulkeutuvan lukon kalskahduksesta, varmistimen terävästä soinnikkaasta napsahduksesta, kordiitin tuoksusta, savukiehkurasta joka nousee patruunapesästä kun tyhjän hylsyn ottaa pois. Aseiden tekniset yksityiskohdat kiehtovat minua loputtomasti. Termit kuten kahvavarmistin, purkusalpa, kiintomakasiini ja puolivire koskettavat herkimpiä kieliäni.

Mutta mitään maagista en osaa aseissa nähdä. Kun ensimmäisen kerran ammuin tuliaseella, kaverini Saiga-puoliautomaattikiväärillä, minua sykähdytti laukauksen ja rekyylin tuottama vaaran ja vallan tunne. Tajusin voivani lähettää liikkeelle kuolettavan voiman vain sormea koukistamalla. Käteni tärisivät, kun ammuttuani irrotin lippaan ja ojensin kiväärin takaisin omistajalleen. Mutta tunne katosi varsin nopeasti myöhempien ampumakokemusten myötä. Nykyään aseet ovat minulle lähinnä riistanhankintatyökaluja, joita käsittelen samalla totunnaisella varovaisuudella kuin vaikkapa kirvestä, viikatetta tai moottorisahaa. Ampuminen ja muu aseiden käsittely saa toki minut tuntemaan itseni maskuliiniseksi, mutta niin saavat myös sellaiset täysin vaarattomat asiat kuin painojen nostelu tai jonkin raskaan esineen siirtäminen vaimoni puolesta.

Lapsuudessani 1980-luvulla isäni säilytti hirvikivääriä lukitsemattomassa komerossa ja patruunoita työpöytänsä laatikossa. Monessa muussa kodissa metsästyskiväärit ja haulikot roikkuivat seinällä. Ala-asteen viimeisillä luokilla minulla ja useimmilla urospuolisilla koulukavereillani oli ilmakiväärit, ja moni kävi isänsä kanssa metsällä jo pienestä pitäen. Lyhyesti sanottuna aseet kuuluivat yhtenä osana maaseudun miesten keskinäiseen kanssakäymiseen ja kulttuuriin. Tuohon kulttuuriin sisältyi myös väkivaltaa, mutta aseilla sitä ei harjoitettu, paitsi riistaeläimiä kohtaan. Lähimenneisyyden Suomessa aseellisia välienselvittelyjä tapahtui lähinnä lavean tien kulkijoiden keskuudessa ja kouluampumisten kaltaiset verilöylyt olivat täysin tuntemattomia.

Siitä huolimatta on melko tavallista väittää, että verilöylyjen alku ja juuri on miesten kulttuurissa. Ampumatapausten jälkeen on aina ilmestynyt myös niitä, jotka eivät syytä murhista suoraan aselakeja tai first person shooting -tietokonepelejä, vaan katsovat niiden olevan ilmentymiä ”maskuliinisesta väkivaltakulttuurista” joka on heidän mielestään voimissaan erityisesti Suomessa. Kauhajoen tapauksen jälkeen nousi julkisuuteen jyväskyläläinen historiantutkija Ville Sarkamo, joka kirjoitti Helsingin Sanomiin (29.7.2009) ”soturiarvoja ihannoivaa” suomalaista kulttuuria ruotivan pääkirjoituksen:

Tässä kulttuurissa yhteisön arvostus lunastetaan fyysisillä teoilla ja ruumiin uhraamisella. Elämän keskipisteenä on miehinen kunnia, jota on varjeltava kaikissa olosuhteissa. Kyllä mies kivun kestää muttei häpeää, todetaan suomalaisessa sananlaskussa. (…) Sotaisuutta ja erikoislaatuisuutta korostetaan liittämällä väkivaltaisuuteen myönteisiä mielikuvia. Urhoollisuus ja sankaruus liitetäänkin ensi sijassa aina sotilaisiin.

Hyvinkään tapauksen jälkeen kirjoitti Ylen verkkosivuilla hyvin samansuuntaisesti toimittaja Meri Valkama, jonka mukaan väkivalta on osa yleisesti hyväksyttyä miehistä käyttäytymiskoodia:

Sitä en kuitenkaan voi olla miettimättä, miten kulttuurimme muuttuisi, jos lakkaisimme toistelemasta typerää lausetta, jonka mukaan ”pojat ovat poikia”? Jos lakkaisimme antamasta jo aivan pienille poikalapsille signaalin, että väkivalta on osa heidän luonnettaan. Jos kipuaisimme lumilinnan päälle, tarttuisimme mukiloivia lapsia kädestä ja tekisimme selväksi, että väkivalta on väärin, aina ja poikkeuksetta – riippumatta siitä, kuka sen toteuttaa.

Kirjoituksen herättämän debatin jälkeen Valkama puolusti käsityksiään uudessa verkkokolumnissa. Hän viittasi brittitutkimukseen, jonka tulosten mukaan pojat, jotka käyttäytyvät tyttömäisesti, eivät puolusta itseään ja ovat passiivisia liikunnassa, joutuvat helposti alistetuiksi koulumaailmassa:

Näen koululaitoksen, joka (toivottavasti tiedostamattaan) vahvistaa vaarallisia stereotypioita – niitä, jotka tukevat väkivaltaista käytöstä. Näen myös muun yhteiskuntamme: Lelukauppojen hyllyt, joissa maskuliinisten, usein väkivaltaa käyttävien supersankareiden naamiaisasut suunnataan pojille ja prinsessa-asut tytöille; hyllyt, joissa pyssyleluilla houkutellaan poikia ja nukeilla tyttöjä.

Valkama kuuluu siihen tiedostavaan ihmistyyppiin, joka haluaa vapauttaa meidät sukupuolirooleista, noista ”vaarallisista stereotypioista.” Vaikka historia ei tunne ainuttakaan kulttuuria, jossa heikkouden osoittamista on pidetty miehekkäänä ja aggressiivisuutta naisellisena, hän uskoo että oma kulttuurimme voi ”edistyä” sellaiseksi. Hän uskoo myös, että väkivalta on ”aina ja poikkeuksetta” väärin. Tekisi mieli kysyä häneltä, onko se siis väärin silloinkin, kun nainen potkaisee raiskausta yrittävää miestä kiveksiin? Tai silloin, kun poliisi taltuttaa ja lyö rautoihin vaimonhakkaajan?

Mutta väkivallan vastaisissa puheissaan Valkama ja hänen hengenheimolaisensa valehtelevat. Tai sitten he omassa koulutetun keskiluokan ällistyttävässä ylimielisyydessään todella kuvittelevat nousseensa esi-isiensä väkivaltaisten käyttäytymismallien yläpuolelle. Oli miten oli, todellisuudessa he luottavat ja turvaavat väkivaltaan elämänsä jokaisena hetkenä. Yhteiskuntaa, jossa he elävät, pitävät koossa poliisien ja sotilaiden lihasvoima ja aseet. Vain niiden ansiosta he itse voivat ylpeillä väkivallattomuudellaan.

Rauhallisessakin yhteiskunnassa väkivalta on eräänlainen varanto. Se takaa järjestyksen samalla tavoin kuin kultakanta ennen takasi rahan arvon. Jos sitä ei käytetä, kaikki kuitenkin tietävät että sitä voidaan käyttää. Järjestystä vastaan rikkova voidaan pidättää, vangita, ääritilanteessa myös surmata. Väkivallan vastustajat eivät voi lakkauttaa väkivallan käyttöä, ainoastaan lisätä yhdenlaista väkivaltaa toisenlaisen estämiseksi. Kun feministi vaatii yhteiskuntaa ”tekemään jotakin” naisiin kohdistuvalle väkivallalle, yhteiskunta voi tehdä jotakin vain koventamalla seksuaali- ja väkivaltarikosten rangaistusasteikkoa – siis käyttämällä fyysistä pakkoa, johon sillä on monopoli. ”Aseetonta yhteiskuntaa” vaadittaessa vaaditaan yhteiskuntaa, jossa aseita on virkavallalla muttei yksityisellä kansalaisella – ja samalla oletetaan, että virkavalta osaa käyttää niitä viisaasti.

On toki niitäkin, jotka uskovat, että väkivallasta voidaan päästä kokonaan eroon kasvattamalla ja valistamalla. Heitä voi vain kehottaa perehtymään historiaan ja ihmisen kehityshistoriaan. Jo neanderthalinihmisten, lähimpien edeltäjiemme, kalloista on löydetty lyömäaseiden ja nyrkkien jättämiä vaurioita. Muinaiseurooppalainen jäämies Ötzi kuoli nuijaniskusta, ja hänen veitsestään ja vaatteistaan löydettiin neljän lajitoverin verta. Jalojen villien prototyypeiksi aikoinaan mielletyt Papua-Uuden-Guinean heimoyhteiskunnat kävivät keskenään katkeria sotia, joissa ei otettu vankeja ja vihollinen pyrittiin hävittämään naisia, lapsia ja vanhuksia myöten.

Tällaista väkivaltaa ensimmäiset valtiot ryhtyivät rajoittamaan monopolisoimalla väkivallan käytön itselleen. Kun valtiot olivat nuoria ja niiden valta ei ulottunut laajalle, ne pyrkivät varmistamaan lainkuuliaisuuden drakonisin rangaistuksin: pahantekijä sokaistiin, teilattiin, haudattiin elävältä tai poltettiin roviolla. Vasta valtioiden vahvistuminen salli hienovaraisemmat menetelmät. Mutta voimakeinot otetaan nykyäänkin naftaliinista aina tarpeen tullen: moottoripyörä- ja rikollisjengien vastaisiin poliisioperaatioihin osallistuu helikoptereita, panssaroituja ajoneuvoja ja konepistoolein aseistautuneita erikoisjoukkoja.

Se, että nykyihminen päättää päivänsä todennäköisemmin hengityskoneeseen kytkettynä sairaalan sängyssä kuin naapuriheimon jäsenten hengiltä nuijimana, ei johdu siitä että olisimme valistuneempia, vaan siitä että olemme delegoineet suurimman osan pääätäntävallastamme valtiolle. Delegoiminen voi joissakin tilanteissa olla järkevää, joissakin toisissa sulaa hulluutta, mutta väkivaltaa se ei poista. Väkivalta ei piile tietokonepeleissä, televisio-ohjelmissa, aseissa tai lasten leluissa, vaan selkäytimessämme, eikä mikään lakipykälä tai vihanhallintakurssi manaa sitä sieltä pois.

–

***

–

Väkivallatonta yhteiskuntaa ei siis ole eikä tule. Mutta onko kuluvan vuosituhannen Suomi todella poikkeuksellisen väkivaltainen ja brutaalin maskuliinisuuden läpitunkema maa, niin kuin Ville Sarkamon ja Meri Valkaman kaltaiset kirjoittajat niin vakaasti ja varmasti väittävät?

Väkivaltaisuutta voidaan arvioida tilastollisesti vaikkapa tarkastelemalla vuosittaisten väkivaltakuolemien määrää meillä ja muualla. Kuten psykiatrisen vankisairaalan ylilääkäri Hannu Lauerma kirjoitti Turun Sanomissa (8.10.2013), Suomi on väkivaltatilastoissa Euroopan ja maailman keskitasoa. Henkirikokset ovat yliedustettuina Länsi-Eurooppaan verrattuna vain Itä- ja Pohjois-Suomessa, ja sielläkin luvut jäävät selvästi jälkeen Baltian maista ja Venäjästä. Lisäksi suurimman osan veritöistä tekevät työelämästä syrjäytyneet miehet, joilla on jo ennestään rikosrekisteri. Väkivaltaisen suomalaisen miehen myyttiä käytetään kuitenkin taajaan hyväksi muun muassa huoltajuuskiistoissa: lasten isää väitetään vaaralliseksi, vaikka mikään tämän henkilöhistoriassa, dokumentoidussa käyttäytymisessä tai psyykkisessä tilassa ei viittaa väkivallan uhkaan.

Lauerman luvut voidaan kyseenalaistaa toteamalla, että Suomessa on myös runsaasti sellaista katu- ja kotiväkivaltaa, joka ei tule viranomaisten tietoon eikä siis näy tilastoissa. Mutta kun luotettavia lukuja ei kerran ole saatavilla, kuinka voidaan väittää että sitä on poikkeuksellisen paljon? Samaa horjuvuuttahan on melko yleisesti hyväksytyssä väitteessä, että valtaosa raiskauksista tapahtuu tuttujen ihmisten kesken eikä niistä koskaan tehdä rikosilmoitusta. Epäilemättä osa raiskauksista onkin sellaisia, kenties jopa merkittävä osa, mutta kuinka voidaan ilman varsinaista tilastotietoa puhua valtaosasta? Sietää pohtia, moniko aikamme ”totuus” on tällainen kyseenalaistamaton hokema, ja millaisia tarkoitusperiä sellaisten takana piilotellaan.

Suomalaisen kulttuurin sotaisaa miehisyyttä on hankalampi mitata. Todisteeksi suomalaismiesten erityisestä ”soturihengestä” tuskin riittää talvi- ja jatkosotakirjojen suosio isänpäivälahjoina, toista maailmansotaa käsittelevää populaarihistoriallista kirjallisuutta kun julkaistaan ja myydään valtavia määriä kaikkialla länsimaissa. Ja ovatko sotiemme urhot enää tärkeitä tänä historiallisen amnesian aikana, kun yläasteikäiset sekoittavat Mannerheimin, Stalinin ja Hitlerin kuvat keskenään ja missiehdokkaan mielestä talvisota käytiin 1950-luvulla?

Oman hajanaisen käytännön kokemukseni mukaan nuoret suomalaiset miehet eivät ole tällä hetkellä järin kiinnostuneita miehuudesta, kunniasta ja sankaruudesta. Lihaksia ei kasvateta salilla taisteluja vaan naisten viettelemistä varten. Puberteetti-ikäisten valveunien kohde ei ole Mannerheim-risti vaan pääsy Idols-finaaliin tai Big Brother -taloon. Seksi, päihteet, nopea rikastuminen ja julkisuus ovat osoittautuneet väkevämmiksi houkutuksiksi kuin vaarallinen elämä ja sankarikuolema. Perheen elättäminen, pitkä työura ja kansallisen kulttuurin edistäminen tieteen tai taiteen palveluksessa eivät nekään näytä olevan suosionsa huipulla.

Mutta toki miesten ja naisten käyttäytymismallit yhä poikkeavat toisistaan. Selkeimmin erot näkyvät koulumaailmassa: pojat tappelevat ja rikkovat käyttäytymissääntöjä useammin kuin tytöt, ja heidän leikkinsä ovat aggressiivisempia. Poika, joka osoittaa heikkoutta, itkee helposti, ei puolusta itseään tai näyttää pelkoaan, joutuu helposti hylkiön asemaan. Väheksynnän kohteeksi joutuu helposti silloinkin, jos ei kiinnostu liikunnasta tai pärjää siinä – poikana, joka pesäpallojoukkueita muodostettaessa valittiin aina viimeisenä, tiedän tämän hyvin.

Feministien ja heidän laahustaan kantavien profeministimiesten mukaan tämä on suunnaton ongelma. He ovat alkaneet korostaa, että tasa-arvoideologiassa on kyse myös miesten emansipaatiosta: miehen ei tarvitse käyttäytyä perinteisen miesihanteen mukaisesti vain siksi, että hänellä sattuu olemaan Y-kromosomi. Ja koulussahan nämä rajoittavat miehiset käyttäytymiskoodit viimeistään juurrutetaan. Mutta mihin he haluavat vapauttaa miehet?

Kehotus olla mies, miehistyä tai pitää itsensä miehenä on joskus silkkaa manipulaatiota, jolla pyritään vain saamaan toinen käyttäytymään halutulla tavalla. Mutta sukupuoliroolien vastustajat manipuloivat yhtä lailla. He eivät halua miehen olevan vapaasti oma itsensä, mitä se sitten tarkoittaakin, vaan korottavat feminiiniset ihanteet maskuliinisten yläpuolelle. Heidän peräänkuuluttamansa rooleista ja stereotypioista vapaa Ihminen on kaikesta aggressiivisuudesta ja kunniantunnosta riisuttu, pasifistinen, kotitöitä rakastava, itseään psykologisoiva, naisia ihaileva. Hän ei ole uhka kenellekään. Hän ”ilmaisee tunteitaan avoimesti” silloin kun nuo tunteet ovat sallittuja – on sanomattakin selvää, ettei oikeus tunteiden ilmaisuun kata aggressioita ja voimaa sisältäviä emootioita. Lyhyesti sanottuna Ihminen on kotieläin ja tohvelisankari.

Ei ole vaikea ymmärtää, miksi perinteinen sankarimies vetoaa paljon enemmän kehen tahansa itsekunnioituksensa säilyttäneeseen. Sellainen mies on mieluummin vahva kuin heikko, hallitsee tunteensa mieluummin kuin alistuu niiden heiteltäväksi, tekee tahtonsa mukaan mieluummin kuin taipuu muiden tahtoon, häntä ei ole turvallista loukata. Hänessä ruumiillistuvat itsenäisyys, lujuus ja elinvoima, jotka ovat useimpien miesten luontaisia ihanteita. Olisiko Lauri Törni käyttänyt pyöräilykypärää tai leikkinyt seuraleikkejä häissä? Olisiko Nikke Pärmi analysoinut tunteitaan terapiaryhmissä?

Ne, jotka haluavat ”määritellä maskuliinisuuden uudelleen” haluavat kitkeä siitä kaiken valtaan, voimaan, hyökkäävyyteen ja kunniaan liittyvän – eli kaiken, mikä siinä on varsinaisesti maskuliinista. Miettivätkö he koskaan, mitä ihmislajin elinkyvylle tapahtuisi, jos urokset eivät kilpailisi keskenään, puolustaisi omaansa ja naaraiden kunniaa eivätkä olisi valmiita äärimmäisiin keinoihin tilanteen sellaisia vaatiessa? Sisimmässään kenties miettivätkin, sillä hädän hetkellä feministit haikailevat aina nyrkkiä pöytään lyövien miesten perään. Tämän on viimeksi osoittanut SDP:n feministiksi tunnustautuva europarlamentaarikko Liisa Jaakonsaari, joka syytti puolueensa romahtaneesta kannatuksesta demarimiesten ”nynnerömäisyyttä”.

–

***

–

Kovan miehen ihannetta ei tavoitella pelkän naisista erottautumisen takia, eikä siksi että tv-viihde muka tyrkyttää sitä. Miehillä on käytännön syynsä välttää heikkouden, passiivisuuden ja haavoittuvuuden osoittamista julkisesti. Mies ei halua itkeä muiden nähden, koska itku ilmaisee emotionaalista uupumusta, pelkoa, voimattomuutta. Liian herkästi itkevä mies on heikko lenkki, joka murtuu pienestäkin järkytyksestä. Muut voivat manipuloida hänen tunteitaan. Mies joka ei lyö takaisin antaa signaalin, että häntä voi lyödä seurauksia pelkäämättä.

Kaikki tietävät, mitä heikommille lenkeille tapahtuu koulumaailmassa, joka sosiaalisena ympäristönä on yhteiskunnan primitiivisimpiä. Heistä tulee sosiaalisia hylkiöitä, vapaata riistaa lauman sadistisimmille jäsenille.

Melkein kaikki kouluampujat ovat jossakin vaiheessa elämäänsä kokeneet vakavaa koulukiusaamista. He ovat nörttejä, joilla ei ole pääsyä miesten yhteisöön, paitsi nyrkkeilysäkeiksi. Kun heitä on riittävän kauan nöyryytetty ja alistettu, he yrittävät lunastaa mieskunniansa teurastamalla mahdollisimman monta ihmistä. Veriteko ei kohdistu pelkästään kiusaajiin, vaan koko välinpitämättömään yhteisöön, jolta on puuttunut keinoja tai halua lopettaa kiusaajien mielivalta. Nykyinen koulumaailma muistuttaa yhä enemmän kaikkien sotaa kaikkia vastaan, koska opettajilta puuttuu se voimakeinojen varanto, joka voisi taata koulurauhan. Kun opettaja on vaarassa menettää virkansa jo poistettuaan häirikön väkisin luokasta, oppilaat voivat käytännössä tehdä mitä lystäävät. Kenties tulevat kouluammuskelut voitaisiin estää, jos olisi sallittua kytkeä kiusaajat viikonlopuksi jalkapuuhun koulun pihalle?

Mutta valitettavasti ongelma on monimutkaisempi. Paitsi että kiusaamista ei aina edes huomata, osa sen uhreiksi joutuneista edustaa ihmistyyppiä, joka ajautuu päähänpotkitun rooliin kaikissa ympäristöissä. Siinä missä useimpien piina päättyy yläasteen jälkeen, nämä yksilöt kokevat syrjintää ja rääkkäämistä myös opiskelu- ja työpaikoissaan. Vuonna 2008 Suomen Kuvalehti haastatteli ”Lauria”, potentiaalista joukkomurhaajaa. Hän kertoi kouluaikojen kaavan toistuneen kaikkialla myöhemmässä elämässä:

Minä ikään kuin jalostan hyvissä ja kunniallisissa ihmisissä heidän pimeää puoltansa, tarjoan kohteen, johon ihmiset pystyvät purkamaan sitä. Se on vuorovaikutusta.

Koulussa Lauria hakattiin, hänet kaadettiin kuralammikkoon ja hypittiin päällä. Dosenttien, johtajien ja professorien lapset eivät sietäneet sitä, että leskeneläkkeellä elävän yksinhuoltajaäidin poika sai parempia numeroita. Korkeakoulussa häntä nöyryyttivät niin opiskelutoverit kuin opettajat. Mutta hän ei koskaan sisuuntunut siinä määrin, että olisi puolustanut itseään ja oikeuksiaan, vaan alistui rooliinsa ja elätteli mielessään yhä intensiivisempiä ja verisempiä kostofantasioita.

Olin se kiltti hyväntahtoinen poika, joka ei koskaan lyönyt takaisin.

Ehkei hän olisi voinut muuta ollakaan. Lähiympäristössä kukaan ei kannustanut Lauria ottamaan miehekkäästi kohtaloa omiin käsiinsä. Isä oli kuollut Laurin ollessa kahdeksanvuotias, pojan valittaessa kiusaamisesta passiivinen ja alistuva äiti kehotti kääntämään toisen posken, koska ”meillä kaikilla on taakkamme kannettavana.” Niinpä Laurista kasvoi kävelevä aikapommi, joka ei kuitenkaan räjähtänyt, sillä hän tajusi tilansa ja ymmärsi hakea psykiatrista hoitoa ajoissa.

Myös Jokelan ampuja Pekka-Eric Auvinen koki koulukiusaamista, joka alkoi jo ala-asteen neljännellä luokalla ja meni sadistisuudessaan kauas tavanomaisen tönimisen ja nimittelyn tuolle puolen. Toisin kuin ”Laurin”, Auvisen vanhemmat tukivat häntä, mutta heidän yrityksensä puuttua asiaan vain pahensivat kiusaamista. Psykiatriseen hoitoon hakeutuminen tyssäsi, koska lääkäri piti ahdistuneen ja sosiaalisesti lukkiutuneen pojan tapausta lievänä.

Kun reaalimaailma näytti umpikujalta, Auvinen pakeni internetiin. Keskustelupalstoilla hän esiintyi sellaisena kuin olisi halunnut oikeassa elämässäkin olla: itsevarmana ja määrätietoisena tahtoihmisenä. Hänestä tuli virtuaalinen olkapää nuorelle englantilaiselle perheenäidille, joka joutui säännöllisesti huume- ja alkoholiongelmaisen miehensä raivonpurkausten maalitauluksi. ”You have to fight back”, Auvinen kirjoitti naiselle, ja tämä otti neuvon todesta: hän alkoi vastata lyönteihin ja potkuihin samalla mitalla ja lopulta jätti miehensä. Mutta Auvinen itse ei kyennyt tappelemaan vastaan.

Keskustelin tämän kirjan taustamateriaalia kerätessäni Auvisen vanhempien kanssa, ja he antoivat minulle kopion viestistä, jonka poika oli jättänyt heille lähtiessään toteuttamaan suunnittelemansa verilöylyn. Sen sisältöä ei ollut tuotu julkisuuteen ja poliisi oli luokitellut dokumentin salaiseksi. Eräs kohta kirjeessä kiinnitti huomioni. Auvinen kirjoitti vanhemmilleen: ”Ja minä haluan taistella sekä kuolla ajatuksieni puolesta, marttyyrina, kunniallisesti taistelun päätöksenä.” Kunniallisesti taistelun päätöksenä. Lause ilmaisi alastoman, primaarisen tarpeen, jonka tyydyttämiseksi Auvinen oli keksinyt mielettömän keinon.

Vaikka Auvisen teko oli poikkeuksellinen, hänen motiivinsa eivät olleet. Veriseen lopputulokseen vaikuttivat hänen luonteensa, mielenterveytensä, kiinnostuksen kohteensa, kykynsä ja elinympäristönsä. Mutta jos lausekkeesta poistetaan muuttujat ja jätetään vakiot, hänen elämäntilanteensa ei merkittävästi poikennut kenenkään kiusatun, sosiaaliseen paitsioon jääneen nuoren tilanteesta. Häntä ajoivat sama alemmuuden- ja ylemmyydentunto, sama kostonhimo ja näyttämisen halu.

En kokenut omina kouluaikoinani yhtä raakaa tai pitkäaikaista kiusaamista kuin ”Lauri” tai Pekka-Eric Auvinen, enkä ole myöhemmässä elämässäni joutunut sylkykupin asemaan. Mutta paljon tuttua molempien tarinoissa silti on. Peruskoulun ala- ja yläasteella fyysisesti hauras olemukseni veti puoleensa niitä yksilöitä, jotka saavat nautintoa heikompiensa piinaamisesta ja innostuvat vain lisää, kun uhri ei puolustaudu.

Väkivaltaa tai sen uhkaa kokiessani en pannut vastaan vaan lamaannuin. En tiennyt, miten sellaisen edessä pitäisi toimia. Kenties syynä oli se, ettei minullakaan ollut kotona miehen mallia. Varhaisessa lapsuudessani isä oli aina töissä, myöhemmin hän sairastui Alzheimerin tautiin ja kadotti kykynsä ottaa yhteyttä ulkomaailmaan. Isoveljeni oli muuttanut opintojen perässä kaupunkiin, elin kahdestaan äitini kanssa.

Sisäinen maailma tarjoaa mahdollisuuksia kompensoida sosiaalista hylkiöyttä. Fantasiat väkivaltaisesta kostosta öykkäreille olivat minullekin tuttuja vaikken koskaan harkinnutkaan toteuttavani niitä, ja joitakin vuosia peruskouluajan jälkeen ilahduin vilpittömästi kuultuani, että eräs minua ahdistelleista isoista idiooteista oli kuollut ajettuaan juovuksissa henkilöautolla päin vastaantulevaa rekkaa. Yritin myös tehdä välttämättömyydestä hyveen: ajattelin olevani raakaa voimaa käyttävien yläpuolella ja aloin halveksia heidän miehistä bravadoaan. Omaksuin pasifistisia ajatuksia ja saatoin tuntea itseni ylevän asian marttyyriksi, kun en rohjennut lyödä takaisin.

Pidin maskuliinista statuskilpailua sankarikultteineen naurettavana ja omaksuin monelle älyllisesti asennoituvalle tutun ruumiinkulttuurin halveksunnan. Liikunnalliset harrastukset olivat minulle matalamielisyyden tunnusmerkki. Olisin viihtynyt oikein hyvin passiivis-aggressiivisessa kuplassani, mutta minua vaivasi yksi seikka: sisimmässäni halusin olla fyysisesti vahvempi, rohkeampi, valmis puolustamaan itseäni. Yukio Mishima oli kirvelevän oikeassa sanoessaan:

Kyynisyyttä, joka pitää sankarinpalvontaa huvittavana, varjostaa aina tunne fyysisestä alemmuudesta.

Kouluajoissani olen jälkeenpäin katunut eniten sitä, etten kertaakaan rohjennut lyödä kunnolla takaisin jouduttuani jonkun öykkärin palloteltavaksi. En olisi tietenkään pärjännyt tappelussa, mutta olisinhan voinut käyttää jotakin lyömäasetta, ja ainakin olisin antanut viestin että minuun käsiksi käymällä ottaa jonkinmoisen riskin. Nemo me impune lacessit. Useimmat kiusaajathan ovat pelkureita, jotka eivät odota kohtaavansa vastarintaa – olisinpa ollut kuten eräs ystäväni, joka suuntasi tarkan potkun kiusaajansa polveen, jolloin tämä kaatui rähmälleen ja alkoi itkeä. Ennen kaikkea vastaan paneminen, hyödytönkin, olisi lisännyt itsekunnioitustani. Olisin todistanut itselleni, etten ole passiivinen uhri, vaan itsenäinen ja toimintaan kykenevä mies.

Parasta peruskouluajassa on se, ettei se kestä ikuisesti. Sen päätyttyä moni sivullinen saa tilaisuutensa. Olen tavannut useita koulussa heittopussin asemassa olleita, jotka ovat pärjänneet hyvin armeijassa ja löytäneet puuttuvan miehisen itsetuntonsa sieltä. Toiset, kuten minä, kompensoivat heikkouksiaan menestymällä opinnoissa tai työuralla. Mutta kompensaatio ei täytä miehisyyteen jäänyttä aukkoa. Menestyksen hetkiäni häiritsi tunne sisäisestä heikkoudesta: sisimmässäni tiesin että olisin raa’an voiman edessä yhtä avuton kuin kouluaikoinakin. Tämä tunne sai minut sittemmin tekemään asioita, joita minun olisi pitänyt tehdä jo teini-ikäisenä: nostamaan painoja, punnertamaan, juoksemaan, metsästämään.

Idealistit, jotka väittävät että väkivalta on aina väärin ja että jokaisesta tilanteesta selviää puhumalla, tekevät suunnattoman karhunpalveluksen kaikille, jotka ovat riittävän hölmöjä uskoakseen heitä. Koululaitos, joka ei kykene suojelemaan oppilaita väkivallalta mutta rankaisee itsepuolustuksesta, sementoi heidän harhansa yhteiskuntaan. Voi vain toivoa, että vanhemmilla on ymmärrystä opettaa pojilleen, ettei barbaarisuutta poisteta maailmasta kääntämällä toinen poski ja että kaikella on aikansa, myös vihollisten ja vaarojen kohtaamisella. Viime vuosien tapahtumat huomioon ottaen on tärkeää myös tajuta, ettei kärsimäänsä vääryyttä voi korvata tappamalla joukoittain ihmisiä. Barbaarisuuden keskellä on elettävä ja sitä vastaan on osattava puolustautua muuttumatta itse barbaariksi.

–

***

–

Edellä siteerasin historioitsija Sarkamoa, joka kirjoitti huolestuneeseen sävyyn suomalaisesta ”soturikulttuurista”. Olen välillä miettinyt, millainen tämä öykkäreiden ja uusavuttomien hedonistien maa olisi, jos täällä todella vallitsisi soturikulttuuri.

Soturikulttuuri perustuu väkivallan sääntelylle. Se on summittaisen väkivallan vastakohta. Kaikilla soturiyhteisöillä Nepalin chhetreistä Ranskan muukalaislegioonalaisiin on ollut käytöskoodeja, joiden tarkoitus on estää soturiluokan korruptoituminen ja muuttuminen vaaraksi muulle yhteiskunnalle. Koodit ovat rajanneet väkivallan käytön tapoja ja määränneet sille eettiset reunaehdot. Ne sisälsivät myös väkivaltaan suoraan liittymättömiä, luonteen ja tapojen jalostamiseen tarkoitettuja ohjeita.

Tunnetuin esimerkki äärimmäisen hienostuneesta soturikoodista on japanilainen bushidō, ”soturiherrasmiehen tie”. Taistelussa osoitetun rohkeuden ja uhrivalmiuden ohella se korosti kohteliaisuutta, itsehillintää, armeliaisuutta ja muita puhtaasti siveysopillisia hyveitä. Inazo Nitobe, japanilainen diplomaatti ja maatalousasiantuntija, joka vuonna 1900 laati lähinnä länsimaiselle yleisölle tarkoitetun yleisesityksen perimätietona välittyneistä samuraihyveistä, kirjoitti samurain suhteesta aseisiinsa:

Pelkkä näiden vaarallisten välineiden omistaminen herättää hänessä itsekunnioituksen ja vastuunalaisuuden tunteen ja kasvattaa senmukaisen käytöstavan. ”Hän ei miekkaansa hukkaan kanna.” Se, mitä hän kantaa vyöllään, on sen vertauskuva, mitä hän kantaa sydämessään – uskollisuuden ja kunnian. (…) Yhtä innokkaasti kuin bushido tehosti aseen oikeata käyttöä, yhtä innokkaasti se arvosteli ja inhosi sen väärinkäyttöä. Raukkana tai kerskurina pidettiin sitä, joka paljasti miekkansa aiheettomasti. Kylmäverinen mies tietää, milloin on oikea aika sitä käyttää, ja sellaisia hetkiä on vain harvoin.

Länsimainen versio bushidōsta oli ritarillisuus. Tunnetuimman yleisesityksen ritarin ihanteista kirjoitti Geoffroi de Charny, 1300-luvulla elänyt ranskalainen ammattisotilas ja Torinon käärinliinan ensimmäinen tunnettu omistaja. Livre de chevalerie korostaa, että ritarin on ammattiinsa kuuluvan alituisen kuolemanvaaran takia oltava joka hetki valmis kohtaamaan luojansa. Hänen roolinsa edellyttää siis erityistä hurskautta. Charny varoittaa kollegojaan ahneudesta, pyyteellisyydestä ja muista synneistä joihin ammatissa on helppo langeta. Hänen kirjoittaessaan ”ritareiksi kelvottomista” viesti on sama kuin Inazo Nitobella:

Ja mitä tulee niihin jotka kantavat aseita mutteivät ole ritareita, eivätkä voi ollakaan koska käyttävät aseitaan tyystin epärehellisellä ja sekasortoisella tavalla, nuo miehet tahtovat sotia ilman hyvää syytä, käyttävät muita hyväkseen varoittamatta etukäteen ja vailla mitään hyvää syytä sekä ryöstävät, haavoittavat ja tappavat heitä. Ne, jotka käyttävät aseitaan tällaisella kunniattomalla tavalla, käyttäytyvät kuin petturit ja pelkurit, eivätkä he rohkenisikaan käyttää aseitaan muulla tavoin.

Samankaltaista eetosta löytyy lähestulkoon kaikista ylöskirjatuista ja -kirjaamattomista soturikoodeista.

Ihanteen ja todellisuuden välillä on usein leveä railo, ja on toki selvää, ettei koodeja aina noudateta. Jotkut samurait eivät olleet katutappelijoita kummempia ja saattoivat surmata talonpojan koska tämä ei kumartanut tarpeeksi syvään tai vain kokeillakseen miekkansa terävyyttä. Livre de chevaleriessa ilmaistu inho ryöstelyä, heikompien vainoamista ja muita kunniattomia taistelutapoja kohtaan osoittaa, että sellaiset tavat olivat kaikista ritarisääntöjen pidäkkeistä huolimatta laajalle levinneitä.

Mutta samurait, ritarit ja muut soturikastien edustajat elivät poliittisen hajaannuksen, sisällissotien ja kaikenlaisen brutaalisuuden leimaamalla aikakaudella. Feodalismi tarjosi keinon luoda jonkinlainen järjestys, ja toimiakseen se vaati väkivallan ammattilaisten luokkaa. Jos nämä sotilaalliset luokat olisivat toimineet vailla pyrkimystäkään eettiseen kurinalaisuuteen, kuinka kauas ritarillisuudesta ritarius olisi jäänyt? Varmaa on, että soturikoodit hillitsivät väkivaltaa – joskus paremmalla, joskus huonommalla menestyksellä.

Soturikulttuurin äärimmäinen vastakohta on uhrikulttuuri, joka tämän hetken Suomessa vallitsee niin koulumaailmassa kuin muuallakin. Sen perustavan oletuksen mukaan ihmiselle, joka on vastuussa tekemisistään, on lupa olla armoton. Jos joku on itse aiheuttanut ongelmansa, häntä saa pilkata ja sylkeä. Emme kuitenkaan halua olla niin armottomia, koska se paljastaisi liian selkeästi humanistisen ideologiamme brutaalin kääntöpuolen. Niinpä selitämme kaiken vastuun pois, teemme kaikista olosuhteiden uhreja, niin kiusatusta kuin kiusaajastakin. Narkomaani on riippuvuutensa uhri, rikollinen sosiaalisen epäoikeudenmukaisuuden uhri, kouluampuja ”väkivaltakulttuurin” uhri. Uhrius on ihanne, koska uhri on viaton – toisten toiminnan kohde ilman omaa tahtoa ja vastuuta.

Soturi oli aina itse vastuussa koodinsa noudattamisesta. Soturihyveet oli tarkoitus sisäistää niin, että niistä lipsuminen tuntui väärältä silloinkin, kun uhkana ei ollut hyvän nimen tahraantuminen ja sosiaalinen häpeä. Uhrikulttuuri ei puolestaan salli aktiivisia toimijoita, sillä he saattavat tehdä myös pahaa. Pitää olla uhri, joka on riippuvainen kaitsijoista, ammattiauttajista ja valtiollisesta holhouksesta. Nämä holhoojat eivät kuitenkaan kykene lopettamaan väkivaltaa: sitä on edelleen ja se saa yhä hallitsemattomampia muotoja, sillä sen käyttäjät eivät enää tunne olevansa vastuussa tekemisistään.

Jos Jokelan, Kauhajoen ja Hyvinkään tapaukset olisivat sattuneet 50 vuotta aiemmin, niitä olisi pidetty pelkkinä raakalaistekoina, joiden suorittajat ovat astuneet lopullisesti ihmistapain ulkopuolelle. Nyt ne selitetään väkivaltaa ihannoivan ilmapiirin ja miehisten rooliodotusten ilmentymiksi.

Mutta rooliodotukset eivät luo väkivaltaa vaan auttavat tulemaan toimeen sen väkivallan kanssa, jota maailmassa joka tapauksessa esiintyy. Huolestuneet naiskolumnistit eivät vihaa perinteisiä kunniakäsityksiä siksi, että ne olisivat vaaraksi heille tai muille. He vihaavat niitä koska ne muistuttavat heitä siitä, että maailma on ankara paikka. Siitä, että heidän mukavuusalueensa ulkopuolella on aina ihmisiä, joille heidän moraalinen monisminsa on käsittämätöntä ja joihin ei tehoa järkeily vaan voima.

Eräs uskonnonopettaja kertoi minulle, miten hän oli toiminut selittäessään vuorisaarnan ydinkohtia oppilailleen. Kun tultiin opetukseen toisen posken kääntämisestä, hän korosti ensin sen viisautta ja syvällisyyttä ja sanoi sitten: ”Älkää noudattako sitä tosielämässä, vaan lyökää takaisin ja lujaa. Sen jälkeen voitte tulla kertomaan asiasta opettajalle.”

–

–