Peli jatkuu

LAURI STARK

–

Muslimikaksikko tappaa suomalaismiehen, ottelupallo persuille. Uusnatsi tappaa suomalaismiehen, suvaitsevaiset tasoittavat. 2010-luku ja Suomi, jossa kansallista solidaarisuutta koetetaan luoda ruumistenniksellä. Maa, joiden asukkaiden keskittymiskyky ei näytä riittävän seuraavaa otsikkoa pidemmälle. En haluaisi leikkiä hullujen kanssa, mutta kirjoitan silti tätä tekstiä. Mielenvikaisuus on painovoima, joka avittaa kuilulta hyppääjät pohjalle saakka ja pakottaa reunalla hoipertelevat tarraamaan jostakin kiinni. Katson kuilun pohjalle.

Henkisen ilmapiirin kiristymisestä on keskusteltu jo vuosia, sanotaan kuinka ihmiset kaivautuvat poteroihin. Viime vuonna alettiin puhua kuplista. Tätä tekstiä kirjoittaessa on yksi kuplista ilmaissut yli kymmenentuhannen hengen voimalla mieltään rasismia vastaan, mukana valtionjohtoa ja sinfoniaorkesteri. Suurehkot raamit asialle, joka tarkemmalla – ei, vaan jo pintapuolisella vilkaisulla osoittautuu kehyksiään pienemmäksi. Mutta se ei ole kummallista, sillä kukin kupla reagoi eri kohuihin valikoivalla tavalla. Kun Kajaanissa kaksi irakilaista ryöstömurhasi suomalaisen, pitivät oman puoleni ihmiset – persut, kansallismieliset, keitä kuplaani nyt kuuluukaan – asiaankuuluvaa melua. Toisessa kuplassa ei juuri kommentoitu tai ohitettiin asia yksittäistapauksena.

Mielenkiintoista onkin ollut kuunnella oman puoleni vastauksia tuoreimpaan kohuun eli Asema-aukion surmaan. Parhain päin selittely ja yleinen kiemurtelu tulevat päällimmäisinä sanoina mieleeni, jos reaktioita tulisi summata. Näyttää siltä, että tietyn osan kansallismielistä oikeistoa on mahdoton myöntää sitä ajatusta, että heidän viiteryhmäänsä kuuluva voisi sortua väkivaltaan (katson SVL:n äärimmäiseksi osaksi aatteellista spektriä, jonka toisessa päässä ovat perussuomalaiset). Jos edes hetkeksi tarkastelisi vastarintaliikkeen jäsenten rikoshistoriaa ja sen väkivallan oikeuttavaa ideologiaa, ei tämän pitäisi tulla yllätyksenä. Päinvastoin, juuri tätä oli ennemmin tai myöhemmin odotettavissa.

On kiemurreltu uhrin taustan ja surmaa edeltäneen toiminnan ympärillä, aivan kuin nämä olisivat ensisijaisia seikkoja. Oleellista on kuitenkin, että mies mitä ilmeisimmin kuoli pahoinpitelyn seurauksena. Tässä vaiheessa tutkintaa tätä ei toki voida vahvistaa, mutta on syytä pitää sitä todennäköisimpänä selityksenä. Sivuseikkoihin takertuminen on vain yksi poliittisen korrektiuden muoto, jossa pääasia pyritään hämärtämään. Ovatpa jotkut aktiivisesti ilakoineetkin kuolemasta, kuin uhri olisi saanut mitä ansaitsi. Kaikessa tässä tuoksuu kuitenkin huonon omantunnon käry. Miksi muuten selitellään niin kovasti, ellei sitten oikeasti ajateltaisi teon olleen väärin. Ne, jotka eivät aidosti piittaa tai hyväksyvät, eivät todennäköisesti sano mitään. Olisi uskottavuudenkin nimissä suotavaa, että oikealla osattaisiin asettua vaistonvaraisimpien defenssien yläpuolelle ja myöntää tosiseikat.

On sitten toinen asia puuttua yksityiskohtiin, mikäli sen tekee oikeassa tarkoituksessa. Vastapuolella on nimittäin maalattu surmasta kuvaa jonain muuna kuin mitä se todella on. Tämä on osin laiskuutta kielen suhteen, mutta suurilta osin tietoista sumutusta mielikuvien synnyttämiseksi. Mieleen piirtyy vahva kuva, kun puhutaan ”henkihieveriin hakatusta” sivullisesta. Käsitys kuitenkin muuttuu, kun tiedetään uhrin itse provosoineen ja potkun seurauksena iskeneen päänsä maahan. Niin tohjoksi hakkaaminen kuin potkaiseminen ovat väärin, mutta samalla tavoin kuin murha ja kuolemantuottamus ovat väärin. Myös poliittisesta murhasta puhuminen ja SVL:n rinnastaminen terroristijärjestöön sumentavat käsitystä siitä, mitä poliittinen terrorismi on. Aivan kuin suvaitsevaiset eivät luottaisi siihen, ettei tapaus sellaisenaan riitä moraaliseen paheksuntaan. Eikä se siihen tässä mittaluokassa riittäisikään, mutta heidän osaltaan kyse on taktisen momentin hyödyntämisestä. Ei ole kuin pari viikkoa siitä, kun tekemällä tehden koetettiin virittää kohua musliminaisen pahoinpitelystä, jota ei sitten ollutkaan tapahtunut. Kyse olikin niin sanotusta arabianlisästä, eli suomalaisittain ilmaistuna valehtelusta. Ja vain hieman aiemmin selvisi, että erään rap-muusikon äidin kertomus poliisien mielivallasta osoittautuikin afrikanlisällä ryyditetyksi.

On tietysti aivan mahdollista, että vastarintaliikkeen miehet tai muut oikeistoradikaalit todella siirtyvät ideologisesta paasauksesta murhiin ja terrorismiin. Nyt nähty saattaa olla esimakua – ensiveri – jonka jälkeen on helpompaa vuodattaa uutta. On mahdollista, että radikaalit kantasuomalaiset ryhtyvät raakaan väkivaltaan muukalaisia vastaan. Kaikesta tuosta on esimerkkejä joistakin Euroopan maista, ja mitä muu länsi edellä sitä Suomi perässä. Kuitenkaan tuohon musliminaisen tapaukseen viitaten vain se seikka, että jotain voi tapahtua, ei tarkoita että jotain olisi tapahtunut. Ajatus siitä, ettei faktoilla ole väliä on vain yksi tapa sanoa ”tarkoitus pyhittää keinot”. Tämä ilmentää myös propagandan olemusta: taitavasti tehtynä siinä on jotain totta, kun samalla jotakin jätetään kertomatta. Tällä keinolla voidaan mittaluokkaa paisuttaa vuorenkorkuisiin sfääreihin ja sen varjossa puuhata kaikkea muuta. Puolueiden on esimerkiksi nyt helpompaa velvoittaa jäseniään allekirjoittamaan sitoumus rasismin kitkemiseksi, mikä on vain kiertoilmaus sensuurille.

Vastarintaliike, joka on pikemminkin verrannollinen liivijengeihin kuin terroristijärjestöihin, ei muodosta poliittiselle järjestelmälle mitään uhkaa alle sadan hengen vahvuudellaan. Heidän olemassaolonsa on siis vain tekosyy yleisoffensiiville kansallismielisiä vastaan, sillä uusi oikeisto muodostaa ainoan todellisen opposition maassamme. Ei ole sattumaa, että tämän lauantain suurilmaisulle Helsingissä ottivat osaa myös monet valtapuolueiden edustajat – tämä pelaa heidänkin pussiinsa.

Vahva poteroituminen estää nyt ennen kaikkea kokonaisvaltaisen näkemyksen muodostamista. Median luonteen ja yleisen keskittymiskyvyttömyyden vuoksi erinäiset tapaukset ikään kuin kumoavat toisensa miehittäessään vuoron perään ihmisten tajunnat. Eri puolilla kulttuurisotaa ymmärretään syy-yhteyksiä vain omien määritelmien kautta, jolloin synteesi on mahdotonta. Oikeistossa on taipumus nähdä oman puolen väkivallanteot – tapaus Breivik, SVL:n konnuudet sun muut – yksittäistapauksina samaan tapaan kuin vasemmistolaiset hahmottavat muukalaisväestön teot. Onko kiistakumppanien mieliin koskaan juolahtanut ajatusta, että eri uhkakuvat eivät sulkisi toisiaan pois? Vielä vuosikymmeniä sitten Euroopassa raivosi sekä oikeistolaisen että vasemmistolaisen terrorismin aalto, se kumpusi samasta yhteiskunnallisesta murroksesta. Kaikki liittyy kaikkeen.

Maamme henkinen rappio ja polarisaatio, joka ruokkii oikeistoradikalismin raivoa, mahdollisti osaltaan muukalaisinvaasion. Kun etnisyyden merkitys kiistetään ja yksi osa kansasta tuomitaan rasisminsa vuoksi osattomiksi, vaikuttaa eittämättä hyvältä idealta ottaa maahan kymmeniätuhansia vierasmaalaisia ikään kuin heidän aukkoaan paikkaamaan. Eikä sekään riitä. Sitten taivastellaan seurauksia, kuin väkivalta syntyisi epämääräisen ihmisvihan suljetussa systeemissä. Oikealla tosin liian moni kiistää Asemanaukion surman poliittisen kontekstin, mikä on epärehellistä. Kyseessä ei ollut mikään nakkikioskitappelu, vaan väkivaltaan valmiin järjestön teko. Se ei ollut yksittäistapaus vaan looginen seuraus. Ainakin tässä asiassa vasemmisto on oikeassa: radikaali oikeisto muodostaa potentiaalisesti suurimman väkivaltatekijän maassamme. Suurin raivo ja turhautuminen kytevät niissä, joiden ajatusmaailma ei mene yksiin ihmisoikeuksien julistuksen kanssa. Eivätkä he rajoitu vain uusnatseihin. Heitä on paljon ja tulee lisää. Jos ja kun myös keskiluokka alkaa saada tarpeekseen ja nyökkää väkivallalle, pääsee barbaria lopullisesti irti.

Kajaanin ryöstömurha ei ollut myöskään yksittäistapaus. On harhaanjohtavaa väittää, ettei tapausta voisi verrata Asemanaukion surmaan vain siksi että tekijät eivät kuuluneet mihinkään järjestöön. He kuuluvat joka tapauksessa joukkoon, jota on mielekästä tarkastella kokonaisuutena Suomalaisiin nähden, eli alati kasvavaan kehitysmaaväestöön. Murha ja kaikki muut vitsaukset ovat seurauksia poliittisista päätöksistä, joiden takia nämä ihmiset päästettiin rajojemme sisäpuolelle. Tämä huomataan ja vesi kattilassa alkaa kiehua. Suomessa ei tätä ennen ole rotuasioilla juuri päätä vaivattu, koska olemme olleet vahvan homogeenistä sakkia. Nyt ihmiset vasta toden teolla havahtuvat etnisyyteensä, he eivät suinkaan katso rajanylittäjiä kuin kauan sitten kadonneita sukulaisiaan. Mitä enemmän todellisuus paljastaa kerroksiaan, sitä vahvemmaksi käy torjuntareaktio. Näemme tarkkaan, keitä me emme ole. Emme pidä siitä, keitä meistä on tulossa. Tulemme siis saman kysymyksen äärelle kuin ennen itsenäisyyden aikaa: keitä me olemme?

Kansallisen yhtenäisyyden perään haikailevat elävät vaikeita aikoja. Vastakkainasettelu on todellisuutta ja itse kukin on siinä kaulaansa myöten. Allekirjoittanut ei myöskään teeskentele puolueetonta. Ei, olen puoleni valinnut ja samalla puolen rintamaa seisoo myös SVL. En pidä heistä, mutta he ovat Suomen kansan asialla kaikesta typeryydestään huolimatta. Ei se ole sen kummempaa kuin se, että Li Andersson ja Björn Wahlroos seisovat toisella puolen rintamaa avointen rajojen ja monikulttuurisen maailman puolesta. Eivät hekään toisistaan pidä, eivätkä toisiaan tarvitse. Politiikka vain tekee outoja petikavereita. Tämän takia falskit irtisanoutumiset puolin ja toisin ovat turhuutta. Mitä väliä, jos perussuomalainen tuntee uusnatseja? Entä sitten, jos vasemmistoliiton edustaja tuntee anarkisteja? Ideologiatkin ovat vain spektrejä, joiden jokaisen päästä löytyy militantti siipi. Tämän tunnustaminen toisi ehkä aitoa suvaitsevaisuutta muuten tulehtuneeseen ilmapiiriin, missä kaiken kyttäyksen keskellä pelkkä sosiaalisen median väärä kontakti voi johtaa välirikkoon.

Mutta kenties on jo myöhäistä. Vasemmiston eväät koheesion kohentamiseksi eivät ainakaan toimi. Yksittäisen järjestön kieltäminen on seurauksiin puuttumista syiden sijaan, laastarin iskemistä syöpäpotilaan haavoille. Muutenkin olisi jo järjestön lakkauttaminen itsessään hankalaa, se kun ei ole missään rekistereissä. Koko porukka voitaisiin vaikka vangita ratkaisematta silti mitään. Vihan pata porisee kohti kiehumispistettään ja uusia tulee tilalle. Mitä olemme vuosien varrella ja viime päivinä nähneet, ei ole pelin loppu vaan sen alku.

Onko minullakaan sitten antaa vastauksia? Tuskin, voin lähinnä sanoa mikä ei toimi. Jos jotain väittäisin tarvitsevamme, niin henkistä uudelleensyntymistä, kansallisen identiteetin kiteytymistä. Yhtenäiskulttuuri on aikoja sitten mennyt ja jäljellä on poteroita ja kuplia. Identiteetti, joka aiemmin oli kuin ilmaa, on nyt arvokkaampaakin arvokkaampi happipullo. Voin siis toivoa, että tilanne pakottaa ihmiset miettimään sitä, keitä he ovat. Ja tarkoitan tällä nyt jotain ihan muuta kuin pohjimmiltaan eturyhmäajattelun leimaamaa identiteettipolitiikkaa. Tarkoitan eksistentiaalista visiota paikastamme kansana muiden joukossa. Mihin vedämme rajan siinä, ketkä ovat suomalaisia? Liian paljon näen puolin ja toisin ajattelua, että me olemme oikeassa ja parempia ja siksi siis suomalaisia. Mutta kansallisuus ei ole mikään samanmielisten ja hyvien ihmisten kerho. Se on myös rikollisensa ja huorintekijänsä, laiskamatonsa ja irstailijansa. Uusnatsit ovat väärässä, mutta he ovat enemmän suomalaisia – siis meitä – kuin ensimmäinenkään irakilainen. Suomalaisuuden määritelmää kun en tiedä, mutta ainakaan siihen ei kuulu liberaalius. Samaan tapaan voisivat vastarintaliikkeen miehet painaa kalloonsa, että suvaitsevaisetkin ovat suomalaisia, niin paljon kuin se kenties heitä kismittääkin. He ovat enemmän meitä kuin ensimmäinenkään ryssä, oli tämä miten valkoihoinen tahansa.

–

–

Lauri Stark on parantumaton nostalgikko ja kynäilijä.