SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Taistelu sisäisenä kokemuksena, osa 4: Juoksuhauta

trench-3

ERNST JÜNGER   (suomentanut Olli Virtanen)

Tämä kirjoitus on neljäs luku Ernst Jüngerin pitkästä esseestä ”Taistelu sisäisenä kokemuksena” (Der Kampf als Inneres Erlebnis, 1922). Kirjoituksen johdantoluku löytyy täältä, toinen luku löytyy täältä. ja kolmas täältä. Jüngerin essee on tutkielma ensimmäisen maailmansodan vaikutuksesta hänen oman sukupolvensa maailmankuvaan ja koko Euroopan henkiseen ilmapiiriin. Sarastus julkaisee Olli Virtasen suomennoksen esseestä ”jatkokertomuksena” muutamassa osassa. Jüngerin henkilöhistoriasta ja tuotannosta voi lukea laajemmin Heikki Länsisalon kirjoituksesta ”Ernst Jünger – Kirjailija, filosofi ja rintamamies”, joka ilmestyi Sarastuksessa tammikuussa 2013.

4. Juoksuhauta

Juoksuhauta. Veri, kauhu ja raadanta ovat nostattaneet tuosta sanasta teräksisen tornin, joka piinaa pelokkaita aivoja. Se ei ole yksistään taistelevien maailmojen välinen muuri ja rintavarustus, se on myös tyrmä ja synkkä luola niille sydämille, joita se jatkuvassa kiertokulussa imee sisäänsä ja sylkee ulos. Se on hehkuva Moolok, joka hiljalleen polttaa tuhkaksi kansojen nuoret polvet, raunioiden ja raiskattujen tantereiden ylitse levittäytyvä suonien verkosto, josta ihmiskunnan hurme valuu maahan.

Juoksuhaudan kylmän otteen tunsi jo kaukaa ampumaharjoituksissa ja ryyppyjuhlissa, tuolla kauhun esikartanon kylissä, joissa soturi taas vihdoin pääsi asettumaan aloilleen, taas uurasti päivisin ja nukkui öisin. Ikkunat tärisivät taukoamatta, kun tuhon vaunut jylisivät rintamaa pitkin piittaamattomina, kaiken kohdalleen sattuvan murskaten. Tuskin kukaan vereen tottuneista osasi enää kiinnittää tuohon ääneen pienintäkään huomiota. Vain joskus, kun tulisijan hehkuva silmä loi kajoaan huoneen hämyyn ja maailman sulot sulkivat harhailevat aivot syleilyynsä koreina ja turruttavina — valoissa kylpevät suurkaupungit, leppeiden, sinisten aaltojen huuhtomat eteläiset rannat, silkkiin verhoutuneet naiset, bulevardin kuningattaret — silloin sen kuuli, hiljaisena ja terävänä kuin veitsen heilahdus, ja musta uhka hyökyi ikkunaruutujen lävitse. Silloin hytisevä sydän kaihosi valoa ja viiniä.

Joskus kiehuva laava sitten pulppusi kuplien yli valtavista kattiloista, tumma puna kajasti aamu-usvan läpi lännen suunnalla tai likaiset savukiehkurat leijailivat laskevan auringon edessä. Silloin kaikki olivat valmiudessa kuin pelokkaat alankoseutujen asukkaat jymisevän hyökyaallon lähetessä. Niin kuin he sullovat hiekkasäkkejä ja palkkeja haljenneiden patojen nieluihin, niin ajettiin pataljoonia ja rykmenttejä maahan raastettujen juoksuhautojen leimuavaan kitaan. Jossakin seisoi joku punakauluksinen puhelimessa kivikasvoisena ja ähkäisi sen rauniopaikan nimen, joka kerran oli ollut kylä. Sitten kajahti käskyjä, rautaiset varustukset kilisivät, ja synkkä kuume paistoi tuhansista silmäpareista.

Mutta silloinkin, kun sodan koneisto pyöri verkkaisemmin, kuoleman luinen nyrkki pysytteli alastomien tannerten yllä. Juoksuhautoja ympäröivällä leveällä maakaistaleella se hallitsi ankarana, eivätkä nuoruus, nöyryys ja taituruus auttaneet, kun sen lyijypiiskat kurittivat lihaa ja luuta. Välillä vaikutti jopa siltä, että kuolema varjeli erityisesti niitä, jotka suu naurussa röyhkein ottein hapuilivat sen naamiota.

trench-1Yö yön perään synkät kolonnat kiemurtelivat juoksuhautaa kohti, ympärillään ahnaana susilaumana parveilevat ajatukset. Joskus he katosivat kyliin, mustiin, ammottaviin haavoihin, joiden raunioiden läpi rintamasotilaiden askeleet olivat tallanneet kapeita hiiviskelypolkuja. Romahtaneista taloista nousi savua, alastomat kattoparrut törröttivät kuin luurangot kuun kehrää vasten, ruumiiden huurut uhosivat kellareista, joista kipitti vikiseviä rottalaumoja. Niin kammottavaa oli tämä liikkumaton hävitys, että mielikuvitus lähti laukkaamaan kalvakan konin lailla ja sai hahmon — tosin sellaisen hahmon, jonka luuli tahtovan muistuttaa Goyan maalausta. Tuon kaltaiset näyt ryömivät palopaikkojen kaikista nurkista ja sulautuivat hirvittäväksi piirileikiksi.

Kun he sitten sukelsivat esiin rikki poljetusta maisemasta tummina varjoina ja hyppäsivät juoksuhautojen loputtomuuteen, he tunsivat vapautuneensa raskaasta taakasta. Sillä siellä he eivät enää rämpineet noiden aikaisemman elämän rapistuvien muistomerkkien keskellä, eivät enää kolunneet niitä paikkoja, joissa joskus oli ollut aviovuoteita ja kehtoja, vauraiden maatilojen viiniä ja vaaleaa leipää notkuvia pöytiä, kirkasta aurinkoa kohti kumartuneita nöyriä alttareita, ja missä tämän kaiken, töllien, tallien ja peltojen ylle oli iltaisin levittäytynyt kirkonkellojen seesteinen sointi.

Tuuli puhalsi navakampana rikki myllättyjen tantereiden yllä, marssi kävi ripeämmäksi, sillä synkkä uhka alkoi hahmottua. Aivan läheltä suhahteli hopeaisia valojuovia, jotka lensivät jyrkästi kaartaen kyyristyneiden ihmisten ketjun yli. Kiväärit repivät joka puolella hajalle yön verhon, teräksen ja lyijysuihkujen säkenöivät verkot levittäytyivät maan yli. Ympäröivä horisontti kouristeli punaisena, rautaiset lentueet kiisivät kohti maaliaan. Joskus ne painuivat äkisti alemmas korkeuksistaan, ja niiden jyrkät kaarrokset hukkuivat räjähdykseen, teräviin sirpaleisiin, multaan ja meluun. Silloin kaikki heittäytyivät matalaksi, pelokkaina ja päästään pyörällä niin kuin kaikkivoivan jumalolennon edessä, ja syöksyivät eteenpäin, huohottaen, liekkien piiskaamina, murskautumisen räsähtely korvissaan. Moni jäi makaamaan liikkumattomana kenenkään huomaamatta, maata jäykässä nyrkissään, maata suussaan ja likaisilla kasvoillaan, surkeana myttynä, astinlautana perässä tuleville, joiden sydän jähmettyi, kun saapas upposi johonkin pehmeään.

Vihdoin he olivat perillä. Paljaalla maalla juoksuhaudan edessä makasivat jotkut liikkumattomina lasisin silmin kuin kaatuneet patsaat. Nuo vielä rautamyrskyssä juoksemisesta kiihtyneet tulijat pakottautuivat kuiskaamaan, sillä rauha oli juoksuhaudan ensimmäinen käsky, samanlainen rauha kuin teloituspaikalla tai jonkun vastikään kuolleen talossa vallitsee. Vaieten ja kiireesti hävisivät tehtävistään vapautetut, pelastuneet sokkeloisten käytävien hämärään.

Nyt he olivat juoksuhaudan kätköissä, sen herroja ja orjia samalla kertaa, yön selkään ajettu joukko, jäävuorien ympäröimän laivan miehistö. He tunsivat juoksuhautansa; jokainen seinille viskottu multapaakku oli heidän kättensä työtä, he olivat tuhannesti mitanneet sen pimeiden nurkkien jokaisen tuuman. He tunsivat sen, kun pilvet purjehtivat öisin kuun editse kuin salaperäiset kaleerit, ja vartiopaikat, suojavallit ja käytävät tuijottivat heitä alati vaihtelevassa valossa kuin vieras, vihamielinen maailma. He tunsivat sen, kun aamu-usvan peitto sai lohduttoman autiomaan kauhut näyttämään entistäkin hirveämmiltä, ja hievahtamattomat piikkilankaesteet vaikuttivat sekavien hahmojen liikkuvalta armeijalta valvotuista öistä verestäville silmille. He tunsivat sen, kun keskipäivän lasinen taivas kaartui juoksuhaudan ylle, kun villikukista leijui pistäviä hajuja ja ympäröivien maiden yksinäisyys levittäytyi laajana tähyilevälle katseelle.

Joskus he kyykistelivät iltaisin yhdessä pimeiden suuaukkojen edessä, jutellen ja piippua poltellen, ja leuto ilma kantoi puuhakkaan vasaroinnin ja kotiseudun laulut vihollisen leiriin. Iltarusko ympäröi rauniot, yö pulppusi hämäristä nurkista ja kiskoi aurinkoa yhä matalammalle, kunnes se loikkasi penkereen reunalta pimeyteen. Sitten sotilaat hajaantuivat; heidän toimensa alkoivat. Yksi livahti piikkilankojen yli metsästämään ei-kenenkään-maalle, toiset seisoivat juoksuhaudassa tuntikausia vaiteliaina vaanien tai iskivät hakkua tunnelien kivistä seinämää vasten.

trench-2Niin juoksuhauta piinasi kyyristeleviä asukkejaan joka päivä uudella iskulla. Ahnaasti se hotki sisäänsä verta, rauhaa ja miehistä voimaa ruokkiakseen raskasta koneistoaan. Tuli aikoja, jolloin työtä paiskittiin yötä päivää ilman taukoja. Kun sade sai juoksuhaudan tulvimaan, kun tulimyrskyt takoivat sitä, piti rämpiä kurassa ja liejussa ja kadota taas saman tien pohjalle kuin päivänvaloon raahatut eläimet.

Myös sateettomampina aikoina ja silloin, kun sodanjumala iski rautaisen sauvansa maahan harvemmin, sadat silmäparit tarkkailivat herkeämättä juoksuhaudan edustaa ja vihollisen puolta. Lukemattomat korvat kuuntelivat lakkaamatta yön äänien kirjoa, yksinäisen linnun laulua, tuulen kilinää piikkilangoissa. Taistelun melskeen ohikiitäviä hetkiä pahempaa oli tämä alituinen valmiudessa oleminen, väijyksissä pysytteleminen, kaikkien aistien pingottaminen, murhanhimoisen vihollisen odottelu viikkojen ja kuukausien joutuessa. Alpeilta merelle ulottui paikoilleen jähmettyneiden miesten ketju yli peltojen, metsien, rämeiden, jokien ja mäkien, kesät talvet, yötä päivää. Sään piekseminä, nuhjuisissa vaatteissa, kuihtuneina, kuraisina, elottomina lukuun ottamatta valoa, joka paistoi silmien synkistä syvyyksistä, he vaikuttivat juoksuhautaan juurtuneilta osana maata, joka sulki heidät sisäänsä. Loputon kuin kaukaisten, rauhattomien valtamerien yksitoikkoinen aaltojen pauhu on niiden ajatusten, toivomusten ja manausten määrä, jonka lukemattomien tuntien yksinäisyys synnytti. Keskipäivällä, kun kuumuutta hohkaava ilma tanssi keltaisen hiekan yllä ja sai horisontin väreilemään, helteestä sukelsi kangastuksia kultaisista viljapelloista, välähtäen heilahtavista viikatteista, pellolla harvakseen kasvavien puiden katveessa vietetyistä lepohetkistä. Lämpö, tunnelma, kodikkuus, joulu muuttuivat hehkuvaksi näyksi, kun kauas hyytävien öiden ohuen verhon läpi kantautui kankeiden jalkojen töminää ja kuun kajo silasi kiväärien teräksen hyisellä sinellä. Sateen piiskatessa tasaisena viikkokausia ilmassa kaikui ainoastaan vuoroa vaihtavien vahtien askelten loiske, irtoavien maakokkareiden läiskähtely ja rintamaa pitkin taukoamaton rykiminen, kunnes viimeinenkin urheuden murunen vajosi liejuiseen veteen.

Mutta joka hetki, helteessä, kaatosateessa tai jäätävässä viimassa, syvällä heidän sisimmässään säilyi tunne siitä, että taistelussa oli pysyttävä, oltava taistelijoita. Viikkokausia kaikki vaikutti tavalliselta, juoksuhauta oli kuin mikä tahansa muukin paikka, jonka vierustoilla kukat kukkivat ja jonka ylle yö laskeutui rauhaisana. Mutta joskus, kun edessäpäin piikkilangat kilisivät vastakkain, pikkukivi liikahti tai ruoho kahahti, huomasi, miten kaikki aistit olivat alati valppaina. Silloin höristi korviaan ja siristi silmiään melkein tuskallisesti, ruumis kyyristyi kypärän suojiin, kämmenet puristuivat aseen ympärille. Kivääri oli alinomaa käden ulottuvilla: jos tulitus äkkiä alkoi tai käytävien uumeniin kiiri epäselviä huutoja, vielä tokkuraisen sotilaan käsi hapuili ensimmäiseksi asetta. Tämä kiväärin hapuilu unen lävitsekin tuli selkäytimestä, se oli alkuihmisen vaisto, sama ote, jolla jääkauden ihminen puristi kivikirvestään.

Tämä löi juoksuhaudan sotilaaseen eläimellisyyden leiman, tämä tuntematon, tämä alkukantainen kohtalokkuus, muinaisaikain tavoin vaaroja taukoamatta tulviva ympäristö. Toki toisetkin saivat kokea kyllikseen kuoleman tyhjien silmien tuijotusta, mutta vain muutamia tunteja tai päiviä kerrallaan. Lentäjän noustessa ratkaisevaan taisteluun joukkojen ylle oli kyseessä vain pikainen kisailu elämästä ja kuolemasta, ja siitä piti suoriutua hohtavan valkoisessa paidassa ja kasvoilla levollinen hymy, joka on urholle omiaan. Lentäjälle taistelu oli vielä humalluttava juoma, silmänräpäyksen maljassa tarjoiltu, niin kuin menneinä aikoina, jolloin nelistettiin läpi kasteisten ketojen aamuauringon tanssiessa kirjavilla takeilla ja paljailla miekanterillä, tai jolloin jalkaväki lähti paraatihyökkäykseen lippujen repaleisen silkin alla, ankarien marssien patoutunut raivo ympärillä hyökyen. Aiemmin sodan kruunasivat päivät, joina kuoleminen oli ilo, päivät, jotka jäivät historiaan miehuullisen rohkeuden loistavina muistomerkkeinä.

Juoksuhauta sen sijaan teki sodasta käsityötä, sotijasta kuoleman palkollisen, jonka verinen arki oli karaissut. Runolliseksi taruksi oli muuttunut myös se tukahtunut aavistus, joka valtasi sotilaan mielen taistelun aattoiltana, leiritulella, ratsastusmatkalla aamuruskoon, ja joka muutti hänen maailmansa synkän juhlavaksi katedraaliksi, kevyen henkäyksen raskaaksi huokaukseksi vaivalloista matkaa edeltävällä ehtoollisella. Syvälliselle pohdiskelulle tai henkevyyden vaalimiselle juoksuhauta ei suonut tilaa. Kaikki hieno jauhautui pölyksi ja talloutui rikki, kaikki herkkä jäi raakojen tapahtumien jalkoihin.

Myöskään lyhyinä levon päivinä ei ollut aikaa antautua tuonkaltaisten tunnelmien valtaan. Silloin otettiin elämästä kaikki irti, tarrauduttiin siihen kaksin käsin, turrutettiin aivot voimakkaaseen hurmioon kuin karkuun livahtanut kaleeriorja ikään. Silloin kykeni käsittämään, minkä takia uppoavan laivan miehistö lopettaa pumppaamisen, iskee rommitynnyreistä tapit irti ja päästää aistien lieskan lyömään vielä kerran taivaisiin saakka. Aika ajoin tarve muuttui pakottavaksi, piti murtaa se musta pato, jolla juoksuhauta kahlitsi elämänjanon, ja täytyi nauraa huumassa alati uhkaavalle viikatemiehelle päin naamaa.

Myös niissä käytävissä, niissä korsuissa, jotka sotilaat olivat kaivaneet itselleen suojaksi ja lepopaikaksi, sattui harvoin hetkiä, jolloin elämän kulku kääntyi pois unettavasta toimettomuudesta. Miten olisikaan pystynyt hengittämään vapaammin näissä onkaloissa, joiden lautapäällysteisiä seiniä söi kellertävä home, joissa höyryt hukuttivat kynttilöiden pienet, lepattavat liekit ja joiden kosteat, rosoiset palkit notkuivat välkähtelevien takkien painosta. Nämä olivat kätkeytyneiden, likaisten ihmisten ahtaita pesiä täynnään katkuja, huuruja ja tupakansavua. Aina välillä joku nousi ylös, puhumattomana, otti kiväärinsä ja katosi. Sitten joku toinen könysi alas, lopen uupuneena ja mieli turtana, ja asettui tyhjälle paikalle. Muutosta tuskin huomasi. Ulkoa kantautuvat yksittäiset sanat, irtonaiset kuin laukausten kajahdukset, sekoittuivat yksitoikkoiseen keskusteluun. Sotilaat olivat niin yhteen hitsautuneita, niin samaan kohtaloon sidottuja, että he ymmärsivät toisiaan lähes puhumatta. Jokainen vaelsi saman öisen tunnemaiseman halki; huokaus, manaus, vitsin murjaisu olivat ne tuikahdukset, jotka hetkeksi valaisivat kuilun ylle aukeavaa pimeyttä.

trench-5Toki oli hetkiä, joina toveruus kukoisti ja mursi ne kahleet, joilla juoksuhauta sitoi sydämet. Jokainen oli ehkä juuri ollut omissa oloissaan, joku oli tuijottanut pikkuruisen kamiinan hehkuun, joku oli murtanut leivästään kimpaleen, joku oli vetänyt lavitsalla peitteen päänsä yli. Silloin jonkun ääni oli rikkonut yksitoikkoisuuden ja kertonut jostakin kylästä, ihmisistä, arjesta ja pyhästä, levosta ja työstä. Ja nyt jokaisen mieleen nousi jotakin samankaltaista, tuo pieni yksityinen piiri, joka kuitenkin sulkee sisäänsä kokonaisen elämän, auran alta pilkottavat multapaakut, kotiseudun talojen piipuista nouseva savu, juhlakellojen sointi yksinäisten peltojen yllä. Silloin sydämet sykähtivät mielihyvästä, lähteitä kumpusi salaisista suonista, silmien turtunut tuijotus suli pilkkeeksi. Niin hellästi, niin avuttomasti tarjosi kukin toisille pienen merkityksettömyytensä, että hänen tunteidensa aalto tempaisi myös muut mukanaan korkealle juoksuhaudan yläpuolelle. Tämä oli niitä hetkiä, joina ihminen ravisti juoksuhaudan painon yltään ja ihmisyys pilkahti esiin niin kuin valonheittimen keila vilahtaa korpimaan lohduttomuuden yli. Jos tällaisena hetkenä tunteiden aarteenetsijä olisi astellut rokonarpisen maaperän halki, tämä ihmisten täyttämä onkalo olisi kimallellut hänelle syvyyksistä kuin kulta.

Tämä seesteisyys hälveni kuitenkin nopeasti juoksuhaudan ikuisuuteen. Konemaisesti sotilaat tarttuivat jälleen lapioon, nousivat vartiopaikalleen tai livahtivat tuntemattomille teille. Uupuneina, viluisina, kiihtymyksestä täristen he palasivat ja heittäytyivät lautavuoteilleen. Kynttilät lepattivat hiljakseen, rotta nakersi käytävän puitteita, pisarat naputtivat lakkaamatta yksitoikkoista sävelmäänsä. Kun verestävät silmät viimein painuivat kiinni, aivot olivat vielä unten maillakin varuillaan piilevien vaarojen varalta. Nukkujat heittelehtivät rauhattomasti kovilla laudoilla, pikkuruisen huoneen pimeydessä kuului usein ähkäisy tai huudahdus kauheiden unien syövereistä. Niin kiirii ummehtuneista talleista kettinkien kilinä ja hyljättyjen eläinten valittava ääntely aavemaisena peltojen ja yksinäisten maatilojen yli.

Sillä täälläkin, maan uumenissa, kauhu kietoi otteeseensa lukemattomin lonkeroin. Jossakin, aivan lähellä, vieressä tai alapuolella, kauhu saattoi käytävien sokkeloissa kahlata, rämpiä, naputella ja kasata räjähdysainetta, hiiviskellen piilossa onkaloiden himmeässä valossa. Jossakin ei-kenenkään-maan kätköissä saattoi odotella väijyksissä kuiskutteleva joukkio, iskuvalmiina ja hampaisiin asti aseistautuneena, alkaakseen äkillisen kahakan, lyhyen veri- ja tuliorgian juoksuhautaa vastaan. Joka puolella näkyi hämäriä vilahduksia ja puuhailua, varjomaisia, aselastinsa alla puuskuttavien sotilaiden jonoja, varustautuneiden hahmojen kuiskauksia ja supinaa. Ja tämä taakka, tämä raskas lasti, joka oli langennut elottomien tantereiden ylle, piinasi jokaisen sydäntä lyijyisen riipan lailla. Tämän havaitsi, kun ulkoa kuului juoksuhaudan reunalta irronneen multapaakun tukahtunut ääni tai joku paleleva vartiomies huikkasi alas vahdinvaihdon merkiksi. Silloin nukkuja repäistiin tylysti pois unen sylistä, hän hätkähti pystyyn kuvitellen seisovansa jonkin hirvittävän tapahtuman synkällä portilla.

Ja kerran, ennemmin tai myöhemmin, koitti se päivä, jona tämä synkkä portti muuttui todeksi. Tuo päivä sai kaikki aavistukset ja kaiken odotuksen kalpenemaan täyttymyksen edessä. Yleensä tuo jylisevä rajuilma kävi miesten kimppuun täysin yhtäkkiä, raivoisasti niin kuin villieläimet väijyksistä. Ohjesäännössä tätä kutsuttiin yllätyksen suomaksi eduksi. Niin kattila kiehui odottamatta yli, kun piikkilankaesteiden mustat rivistöt paljastuivat hämärästä ja hämäävät hahmot pettivät vartiomiehen unta kaipaavia silmiä. Silloin horisontti repeytyi äkisti, aamu-usva värjäytyi tulenpunaiseksi, juoksuhaudan ylle sinkoutui tulta, irtainta maata ja sankkaa savua.

Tämä pilvi oli se tulinen peite, jonka alla juoksuhaudan miehet taistelivat ja kuolivat, peite, joka kätki ikuisiksi ajoiksi kaiken sen rohkeuden ja yli-inhimillisen pelottomuuden, mitä nämä hetket synnyttivät. Tämän peitteen läpi kuolema iski uhrejaan, jotka häntä jo odottivat, sanomattoman hyljättyinä hajallaan lohduttomissa kuopissaan. Lukemattomat kohtasivat loppunsa tällä tavalla, yksinään ja kaukana muista ihmisistä pimeissä onkaloissa tai savuavissa kraattereissa, ilman että lasittuneiden silmien viimeinen, hapuileva katse tavoitti muuta kuin ympäröivää paljasta, rikki raastettua maata. Lukemattomat muut kaatuivat näiden jo kaatuneiden päälle taistelun tuoksinassa, kun sotilaita vyöryi juoksuhaudoista pitkinä aaltoina.

Juoksuhaudoissa käytettyjä lähitaisteluaseita.

Juoksuhaudoissa käytettyjä lähitaisteluaseita.

Silloin juoksuhauta paljasti todelliset kasvonsa. Siitä hävisi kaikki, millä kaiken kammottavan verhoamista rakastava ihminen oli sitä koristellut ja kaunistanut. Penkit, puhdetöinä veistellyt laudanpätkät, kukkakimppu, jonka vartiomies oli asettanut kranaatinhylsyyn, kaikki ne olivat rikki jauhautuneita, murskattuja. Vain jyrkät seinät ja ampumapaikkojen parrut sojottivat pystyssä kuin mustuneet kulissit, joiden edessä oli näytelty sarja dramaattisia kohtauksia. Siellä ryntäilivät taistelun tuoksinassa kansojen valioyksilöt, pelottomat soturit hämärän läpi, opetettuina syöksymään surman suuhun vihellyksen tai käskyhuudon kuullessaan. Kun kaksi tuollaisten sotilaiden joukkiota kohtasi toisensa liekehtivän autiomaan kapeilla urilla, silloin iskivät vastakkain kahden kansan häikäilemättömimmän tahdon ruumiillistumat. Tämä oli sodan huipennus, joka ylitti kaiken sen kauhean, mikä aikaisemmin oli raastanut hermoja. Sitä edelsi lamaannuttava, hiljainen silmänräpäys, jona katseet kohtasivat. Sitten kiiri ilmoille huuto, kiivaana, villinä, verenkarvaisena, se iskostui aivoihin kuin polttomerkki. Tämä huuto repäisi verhon luotaamattoman, aavistamattoman tunnekirjon edestä, se pakotti jokaisen, joka sen kuuli, syöksymään eteenpäin, tappamaan tai tulemaan tapetuksi. Mitä merkitsivät silloin pystyyn nostetut kädet, mitä armo tai toveruus? Oli vain yksi yhteinen kieli: veri. Värähtelevät valojuovat sinkoilivat sen kuristavan kauhun yllä, jonka olemusta on mahdotonta pukea sanoiksi ja jolla ei ollut muita katsojia kuin hämärissä nurkissa kuiviin vuotavat. Heidän ammollaan auki oleville silmilleen tämä hirveys oli viimeinen näky, jonka he veivät mukanaan suureen hiljaisuuteen.

Nämä raivon orgiat olivat lyhyitä, rajuja vimmanpuuskia; kun ne olivat laantuneet, juoksuhauta oli niiden jäljiltä kuin kouristellen kuolleen myllätty vuode. Kalpeat hahmot tuijottivat auringonnousun ihmettä valkoisissa siteissään kykenemättöminä käsittämään maailmaa ja kokemaansa todeksi. Haavoittuneet makasivat juoksuhautojen välisellä maalla, kranaattien kraattereissa tai piikkilankoihin takertuneina, heidän valittavat huutonsa toistuivat nousten ja laskien, kunnes vaimenivat hiljalleen pois.

Päivät ja yöt saapuivat juoksuhaudalle yhä uudelleen kuin laivat, jotka loputtomiin kuljettivat aina samaa rahtia. Mätäneminen leijaili painostavana tannerten yllä. Kuolleet hajosivat hiljakseen, sulautuivat osaksi maata, osaksi juoksuhautaa, jonka puolesta he olivat taistelleet. Jossakin juoksuhaudan reunalla, viimassa ja hämärässä, huojui kaksi pajunoksaa, jotka joku asetoveri oli sitonut ristiksi.

Information

This entry was posted on marraskuu 13, 2016 by in Historia, Kulttuuri and tagged , , , , , , , .
%d bloggers like this: