SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Kukaan ei tee Amerikasta suurta

trump-1

JACK DONOVAN   (suomentanut Lauri Stark)

Donald Trump ei ole isukkisi, eikä hän korjaa rikkinäistä Amerikkaa

Brittiläinen toimittaja Milo Yiannopoulos sanoo Donald Trumpia toistuvasti ”isukiksi”.

Milo esittelee itsensä ”internetin suurenmoisimmaksi superpahikseksi”, joten presidenttiehdokkaan kutsuminen ”isukiksi” on hyvin linjassa hänen camp-henkisen konservatisminsa kanssa.

En tiedä ketään toista, joka kutsuisi Trumpia ”isukiksi”. Mutta nähdessäni tovereideni antautuvan stadionhurmokseen, valmiina kruunaamaan ailahtelevan ja keinottelevan newyorkilaisen bisnesmiehen Amerikan pelastajaksi ja ”jumalkuningas-keisariksi”…

…”isukki” tuntuukin epämiellyttävän sopivalta sanalta.

Pidätyskyvyttömän edistysmielisen valtavirran seuraaminen voi saada isukki-Donaldin tuntumaan isälliseltä johtajalta – tai Führeriltä, kuten asia aikoinaan Saksassa muotoiltiin. Donald Trump ei kuitenkaan ole taiteilija ja hänen visionsa suuresta Amerikasta vaikuttaa vähemmän ylväältä, ”suuresta” nyt puhumattakaan.

Trump voi parhaimmillaan antaa suuntaa – kuten onnekkailla presidenteillä on tapana – tilapäiselle taloudelliselle nousulle. Hän voi neuvotella pieniä parannuksia, joilla hillitä ulkoistamista ja rohkaista kotimaista tuotantoa.

Tämä julistetaan oitis isolationismiksi – vanhanaikaiseksi terveen järjen muodoksi, jossa johtajilla oli vastuu priorisoida oman väkensä tarpeet muiden ihmisten tarpeiden edelle.

Suuren luokan isolationismi voi johtaa jopa vetäytymiseen yksipuolisista sotilaallisista sitoumuksista ympäri maailmaa. Trump voi lupaustensa mukaisesti jopa rakentaa muurin pitääkseen laittomat siirtolaiset poissa. Terve järki sanoo, ettei kansakunta voi elää ilman rajojaan. Ne erottavat valtiot ja kansakunnat toisistaan. Avoimet rajat ovat uhka kansalliselle turvallisuudelle, murehdittiinpa sitten huumekartelleista tai terroristeista.

Muurien rakentaminen, yksipuolisten vastuiden vähentäminen, omavaraisuuden edistäminen…nämä kaikki ovat hyviä ja tarpeellisia työkaluja kansalliseen kodinhoitoon.

Mutta Trump ei voi korjata Amerikan systeemisiä ongelmia.

Hän ei voi tuoda amerikkalaisia yhteen, luoda yhteistä kulttuuria ja kohtaloa.

Se laiva meni jo.

Tai pikemminkin, se laiva ei koskaan lähtenytkään. Maa ei repisi itseään hajalle rotupolitiikan vuoksi, jos Lincoln olisi aikoinaan onnistunut edistämään vapautettujen orjien muuttoa vähemmän valkoisille maille – strategia, jota hän pitkään tuki. Yli seitsemän vuotta mustan presidentin hallinnon alla, ja rotujännitteet ovat kärjistyneet suuremmiksi kuin Bushin aikana. Koska odotettavasti suurin osa mustista äänestää Hillarya, #blacklivesmatter ja vastaavat kampanjat saavat vain lisää vettä myllyynsä Trumpin presidenttikaudella. Saamme lisää mellakoita ja jos, kuten fiksu Gregory Hood kerran kertoi minulle, Trump voittaa, ”vasemmisto voi aloittaa vallankumouksen puolestamme” (erikoisin kuulemani pro-Trump –argumentti).

Jos Trump rakentaa muurinsa, se voi pitää uudet laittomat siirtolaiset poissa, mutta tapahtuu liian myöhään demografisen vuorovesiaallon patoamiseksi. Meksikolaisten siirtolaisuus ei alkanut Obaman kauden aikana, se alkoi sukupolvia sitten. Valtaosa latinoväestön kasvusta on seurausta syntyvyydestä USA:n rajojen sisällä – ei Rio Granden ylittäjien määrästä. Latinot ovat jo enemmistönä New Mexicossa ja Kaliforniassa, ja maanlaajuisesti ei-latinotaustaisten valkoisten syntyvyyslukemat ovat nyt vähemmistössä.

Mitä tahansa hän tekeekään, Donal Trump ei koskaan tee Amerikasta valkoista.

Ei-latinotaustaiset valkoiset tulevat olemaan vähemmistönä kaikissa Amerikan tulevaisuudennäkymissä.

Mitä tekemistä sillä sitten on suuruuden kanssa?

No, se riippuu mitä ”suuruudella” tarkoitetaan.

Kysyin meksikonamerikkalaiselta Trumpin kannattajalta, joka on syntynyt ja kasvanut täällä, miltä hän uskoi suuren Amerikan näyttävän vuonna 2017. Ja hän sanoi, ”kuin 1950-luku kehittyneemmällä tekniikalla. Vähän niin kuin Paluu tulevaisuuteen.

Ei varmaan kaukana siitä, millaisena moni äänioikeutettu näkee suuren Amerikan.

trump-2Hän lisäsi, että Trump haluaa vahvan armeijan, haluaa ettei Amerikalle isotella, haluaa lopettaa poliittisen korrektiuden, haluaa että kaikki valmistetaan täällä Amerikassa. Kaikki kuulostaa oikein hyvältä.

Mutta mikä 50-luvussa oikein kiehtoo? Miksi ihmiset näkevät sen Amerikan kultaisena aikana?

Meillä on teknologia, mutta kuinka saamme Paluun tulevaisuuteen?

Sodanjälkeinen jakso muistetaan pittoreskinä kansallisen yhtenäisyyden ja mahdollisuuksien aikana. Rodullinen ja uskonnollinen diversiteetti oli huomattavasti vähäisempää. Sukupuolet olivat pitkälti omissa karsinoissaan ja roolit selkeästi määritelty. Ja kuten ainakin kerrotaan – synnyinhän itse 1974 – 50-luvulla ihmiset tiesivät, mitä heiltä odotettiin. Amerikkalainen unelma omasta autosta, omistusasunnosta ja perheestä oli jokaisen työtä paiskivan valkoisen miehen ulottuvilla. Ei kaikki ollut niin kuin Leave it to Beaver -sarjassa, mutta ainakin silloin oltiin lähempänä Amerikkalaista unelmaa kuin milloinkaan sen jälkeen.

Jos Amerikka oli 50-luvulla suuri, se oli sitä osaltaan homogeenisuutensa johdosta. Ei ole tarpeen argumentoida sen olleen parempi valkoisuutensa johdosta. Se on totta vain jos olit valkoinen – vaikka olisikin varmaan mahdollista löytää vanhempia mustia miehiä ja latinoja, jotka väittäisivät asioiden olleen paremmin silloin. Riittää, jos voimme todeta, että usko Amerikan 50-luvun suuruudenaikaan kumpuaa ihmisten enemmistön tuolloin jakamasta yhteisestä etnisestä, uskonnollisesta ja filosofisesta perinnöstä. Homogeenisuus luo yhtenäisen ja mukavan, korkean luottamuksen yhteiskunnan.

1950-luvulla moni perheenpää oli palannut toisen maailmansodan rintamilta mukanaan tunne kansallisesta identiteetistä ja solidaarisuudesta. He olivat juuri voittaneet sodan yhdessä, ja heidän kansallisylpeytensä oli tasolla, jolle oli tuskin maan perustamisen jälkeen päästy. Vain totaalinen sota toista varteenotettavaa kansakuntaa kuten Kiinaa tai Venäjää vastaan voisi enää yhdistää Amerikan kinastelevat ryhmittymät.

Islamistien aiheuttama uhka on liian epämääräinen ja etäinen, liian helposti selitettävissä poikkeukseksi. Satunnnaiset sekopäät jotka räjäyttävät itsensä, kaappaavat lentokoneen tai ampuvat joukon ihmisiä, eivät ole vihollisilmavoimien isku satamaan. He eivät ole liittolaismaiden kimppuun hyökännyt armeija. He ovat ongelma, jota massavärväys ja liikekannallepano tuskin ratkaisisivat – ellei Trump tee Amerikasta suurta valloittajaimperiumia, joka teurastaa, alistaa, takavarikoi omaisuudet, ryövää resurssit ja kolonisoi valloittamansa alueet – kuin oikeasti suuri imperiumi. Muut maailman hallitukset eivät tätä suvaitsisi, vaikka Trump saisikin Amerikan kansan taakseen ja elämöisi sillä.

Trump ei voi olla Caesar, Hitler, Napoleon tai edes Mussolini, koska amerikkalaiset eivät ole roomalaisia eivätkä saksalaisia, eivät italialaisia taikka ranskalaisia. He ovat kaikkia eivätkä ketään noista. He eivät ole oikeastaan mitään. Heillä ei ole jaettua kulttuuria ja identiteettiä, ja heidän jaettu historiansa kertoo rakentamisen ajasta ja hallitusmuodosta, joka olisi maansa perustajille enää groteski perversio siitä mitä sen piti olla jossain toisessa maailmanajassa. Jos joku poliittinen kuolleistamanaaja herättäisi nämä miehet kirjoittamaan itsenäisyysjulistuksen uusiksi, he täyttäisivät alaviittauksilla sellaiset kohdat kuin ”…kaikki ihmiset on luotu samanarvoisiksi”.

Ainoa kulttuuri, jonka amerikkalaiset todella jakavat, on kulutuskulttuuri. He samaistuvat toisiinsa yli rodullisten, etnisten ja sukupuolisten rajojen, koska rakastavat tuotteita, muusikoita, elokuvia ja televisiosarjoja, vaatemerkkejä ja urheiluseuroja. Kulutuskulttuuri voi luoda yhtä vahvan identiteetin kuin ne tuotteet, jotka ovat sen ylläpitäjinä. Jos ihmiset saisi yhtä omistautuneiksi maalleen kuin jotkut ovat Applen tuotteille, tuloksena olisi jotain kansallista kulttuuria muistuttavaa. Mutta nyt jakolinjat kulkevat Applen ja PC:n käyttäjien välillä samaan tapaan kuin demokraattien ja republikaanien, aseidenomistajien ja aseidenkieltäjien välillä.

Yhdysvaltojen asukkaat ovat niin syvästi ja niin monien kiistojen jakamia, että kansallinen identiteetti pirstoutuu. Kuten Sebastian Junger kirjoittaa viimeisimmässä kirjassaan Tribe, vastakkaisten puolten ihmiset eivät enää pidä toisiaan saman ryhmän jäseninä, jotka pyrkisivät yhteisymmärrykseen. He herjaavat toisiaan. Hän myös aivan oikein huomautti, että ”ihmiset, jotka puhuvat toisistaan halveksuen, tuskin pysyvät yhdessä kauaa”.

decay-2Yhdysvallat on pysynyt kasassa liian pitkään. Ihmiset, jotka eivät kuulu yhteen ja jotka eivät pelaa yhteen – jotka herjaavat toisiaan – ovat jumissa keskenään, koska eivät voi kuvitella tietä ulos eivätkä tiedä mitä muutakaan tehdä. On kuin katsoisi huonoa avioliittoa tai alistavaa suhdetta. Kyse on vielä muustakin, sillä kaupalliset ja muut intressit eri kulttuuristen ja maantieteellisesti jakautuneiden osavaltioiden kesken ovat niin tiukasti yhteen kietoutuneita, että niiden erottaminen toisistaan olisi kuin yrittäisi erottaa siamilaiset kaksoset.

Monet osavaltioista ovat suurempia kuin eurooppalaiset valtiot, mutta Yhdysvallat ei ole Euroopan unioni. Eurooppalaisilla kansoilla on yksilölliset kulttuurit, historiat, identiteetit, yhteiskunnalliset instituutiot ja infrastruktuurit, jotka ovat verrattain nuorta Euroopan unionia vuosisataa tai paria vanhempia. Amerikan osavaltiot kasvoivat ja kehittyivät yhdessä. Asun Oregonissa, joka on harvaan asutettu osavaltio ja käsitti myös Washingtonin ja Idahon osavaltiot vuoteen 1853 asti ja tuli liittovaltion osaksi 1859. Sillä oli vain kapea historia ennen sisällissodan aikaa. Alueella ei ollut varsinaista hallintoa ennen vuotta 1843 – se oli todella ”vapaa maa”. Vertailun vuoksi, kun skotit puhuvat Iso-Britannian hylkäämisestä, on heillä tätä ennenkin ollut pitkä yhteinen historia ja eräänlainen on-off –suhde englantilaisten kanssa miltei puolen vuosituhannen ajan. Ranska, Saksa ja Espanja tunnustettiin omiksi alueikseen jo Rooman keisarikunnan aikana. Tanskalaiset olivat tanskalaisia jo ennen kuin päättivät ryövätä englantilaisten kirkkoja.

Jos Euroopan maat jättävät EU:n ja Euroopan kansat ja heidän johtajansa onnistuvat saamaan lujemman otteen maidensa kohtaloista, dramaattinen ja nopea muutos on mahdollinen. Euroopan maat ovat sopivan kokoisia, jotta niitä voisi hallita, ylläpitää ja parantaa.

Yhdysvallat on ”liian suuri epäonnistumaan”, sillä muuten sen olisi pitänyt romahtaa velkataakkansa alle jo aikapäiviä sitten. Mutta jos näin on, se saattaa olla myös liian suuri muuttumaan. Edistykselliset ja eurooppalaiset ovat aina olleet kyvyttömiä ymmärtämään, mitä euroa on johtaa mukavankokoista, Länsi-Virginian osavaltiotakin pienempää kansallisvaltiota ja mantereenlaajuista 300 miljoonan ihmisen maata. Pienemmät hallitukset ovat paljon joustavampia.

Amerikkalaiset äänestäjät inhoavat yleisesti hallituksensa kyvyttömyyttä sitoutua mihinkään ja saavuttaa mitään. Siksi he ihastuvat Bernie Sandersin kaltaisiin haaveilijoihin tai Donald Trumpin kaltaisiin suurisuihin. Mutta niin kuin Obaman terveydenhuoltouudistus vesittyi lukemattomien kompromissien myötä melkein olemattomiin, ja niin kuin ulkomailla sotiminen odotusten vastaisesti vain lisääntyi, tulevaisuuden johtajien voi odottaa olevan toimintakyvyttömiä sisäisen vastarinnan ja kaikentyyppisen jarruttamisen vuoksi.

Vaikka heidän valkeat kutrinsa olisivat kuinka ylväät, vaikka he kuinka rehvastelisivat.

Amerikka oli kerran suuri, mutta suuri ennen kaikkea mahdollisuuksien, vapauden ja eteenpäin katsovan hengen symbolina.

Mutta enää ei ole vapaata maata asutettavaksi – sitä voi vuokrata pankeilta ja osavaltiolta, kunnes päätyy myymään sen vain rahoittaakseen valtion valvontaa.

Vapaus onkin vain hyvänmielen fraasi. Amerikkalaisia tarkkaillaan ja heidän elämäänsä säädellään enemmän kuin koskaan brittikomennon alaisuudessa – ja valvonnan sekä sääntelyn määrä vain lisääntyy, riippumatta siitä kuka on presidenttinä.

Hei, vanhat naavat – muistuuko mieleen ainuttakaan kertaa, jolloin hallituksen määräämät rajoitukset ja lait olisivat vähentyneet?

Eikö? Sitähän minäkin.

Mitä mahdollisuuksiin tulee, kenties Trump saa aikaan taloudellisen nousukauden ja uudelleenlämmittää kotimaisen tuotannon. Se voisi tapahtua. Mutta nyt aikuistuva sukupolvi – se, jota Trump tarvitsisi amerikkalaisen bisnesmaailman herättämiseksi – no, he ovat kymmenien tai satojentuhansien dollarien veloissa koulutus- ja lainasysteemille, jota voi sanoa vain petomaiseksi. Kyseinen systeemi on myrkyttänyt heidän mielensä epärealistisilla odotuksilla ja typerryttävällä, politisoituneella koulutussisällöllä, joka rohkaisee heitä kiukuttelemaan milloin vain kuulevatkaan eriäviä näkökulmia.

On satoja syitä, miksi Amerikka ei yhdisty ennen kuin se hajoaa – ennen kuin liittovaltio hajoaa pienemmiksi, helpommin hallittaviksi ja vaikeammin korruptoituviksi osiksi, ja eri ihmisryhmät pääsevät aloittamaan positiivisen ja eksklusiivisten identiteettien rakentamisen.

Minun on täytynyt karsia tätä esseetä jo pariin kertaan, sillä aiheesta saisi aikaiseksi kokonaisen kirjan. En koskaan kirjoita tuota kirjaa. Jo parin päivän mittainen kirjoittaminen amerikkalaisesta politiikasta tuntuu kuin olisi juoruillut täydestä kusipäästä tai luuserista. Totta kai saan tyydytystä ollessani oikeassa, mutta kallista aikaa kuluisi silti liikaa.

Oli miten oli, tässä pisteessä on tärkeää listata ne Trumpin äänestäjien kolme tyyppiä, joita näen ystävissäni ja lukijoissani.

trump-3Trollaava Trump

Ne ystäväni, jotka eivät ole vuosikausiin vaivautuneet äänestämään, ovat vakavissaan harkinneet Trumpin äänestämistä, koska hänen presidenttikaudestaan tulisi hulvaton.

Monet heistäkään tuskin lopulta äänestävät häntä pelkän huumoriarvon vuoksi. Mutta jo se tosiasia, että monet edes harkitsevat jonkun äänestämistä ”koska se olisi hauskaa”, todistaa kuinka pahasti usko legitiimiin edustuksellisuuteen on horjunut. En usko, että Trumpin suosiosta sokaistuneet todella käsittävät, kuinka suuri joukko nämä ”kaikki on päin helvettiä, mutta siitä tulee hauskaa” –ihmiset ovat.

Jos Trump valitaan, sijoittakaa popcorniin.

Sanokaa Trumpista mitä sanotte, mutta hänen kykynsä sotkea ja hämmentää median ja poliittisen eliitin pasmoja on häkellyttävää. Hän johtaa ja harhaanjohtaa kuin suvereeni taikuri.

Sekä tosiuskovaiset että osattomat trollauksen ystävät ihastelevat Trumpin suoraselkäistä piittaamattomuutta poliittisesti korrektien tissiposkien, sosiaalisen oikeudenmukaisuuden sotureiden tai edistyksellisten kirkkotätien edessä. Hän on ollut tasapuolisen töykeä niin huumorintajuttomille sievistelijöille kuin ihramahaisille uuskonservatiivisille sioille, jotka ovat republikaanista puoluetta hallinneet. Nenänvarsiaan pidellen nämä koettavat edelleen savustaa hänet pihalle saadakseen tilalle Ted Cruzin kaltaisen varman häviäjän.

Trump sanoo tai näyttää sanovan asioita, joita internetin totuudenpuhujat ovat vuosikausia naputelleet löylynlyömien pseudonyymiensä takaa. Hän käy järjestelmän valehtelijoiden ja hurskastelijoiden hermoille olemalla piittaamatta heistä. Hän rikkoo sääntöjä. Hän hallitsee ja uudelleenmäärittelee keskustelua. Hän on pelimies ja näytöstyyliin taklaa muita ulos.

Trump vähiten huonona vaihtoehtona

Maltillisemmat ja pragmaattisemmat ystäväni – jotka eivät ole aivan yhtä pitkällä ideologisen kuilun reunalla kuten minä ja jotka sairaalloinen kiilto silmissään istuvat ”pienemmän pahan” leirissä huuliansa nuollen – uskovat voittavansa aikaa.

Trump ei ahdistele aseenomistajia ja todennäköisesti jättää käytännön asiat niitä osaavien huoleksi. Katso myös edellinen kohta, ”trollaava Trump”. Mitä tahansa hän tekeekään, se on varmasti hauskaa. Jopa käytännön miehetkin voivat sellaisesta nauttia.

Jumalkuningas-keisari Trump: Amerikan, Euroopan ja Vapaan Maailman pelastaja

Koska Trump näyttää pysäyttämättömältä, koska hän trollaa systeemiä ja mediaa niin helposti, koska hän rikkoo sääntöjä ja uudelleenmäärittelee keskustelua, koska hän riistää vallan henkilöiltä ja instituutiolta, joita miljoonatkaan eivät ole uskaltaneet vastustaa – hän todella näyttää joidenkin silmissä kykenevän mihin tahansa.

Niin kuin kuvassa, jossa henkiin herätetty Ronald Reagan ratsastaa dinosauruksella, ammuskelee ympäriinsä ja heiluttaa tähtilippua, Trump on saanut heidän mielissään sankarin viitan ja näyttää kykenevän päätöksiin, jollaisia yksikään Yhdysvaltain presidentti ei ole ollut oikeutettu tekemään. Aivan kuin he kuvittelisivat hänen kävelevän kongressiin ja pitävän ensimmäisen Kansakunna tila -puheensa, minkä jälkeen hän pudottaisi mikrofonin ja kaikki aisankannattaja-konservatiivit, kastraatit, kiintiöloiset ja se eräskin narttu Kaliforniasta saisivat huhkia oikeissa töissä kuin pienet mehiläiset.

Tietenkään noin ei tapahdu.

trump-4Mitä sitten tapahtuu – tai pikemminkin mitä tapahtuisi, sillä uskon Hillaryn yhä voittavan, vaikka Trump on ennustamaton villi kortti – on, että Trump huvittaa meitä sanailullaan ja näyttää herralta talossa, mutta järjestelmä ja todellisuus pelaavat yksiin ja torppaavat 60-80 prosenttia hänen ideoistaan. Lisäksi hän osoittaisi syyttävää sormea ja laistaisi vastuusta, muotoilisi uudelleen antamiaan lupauksia ja sivuuttaisi kritiikit nerokkaalla tavallaan kuten tähänkin asti. Ja hänen tukijansa olisivat edelleen tyytyväisiä, sillä hän olisi kuin Putin, korruptoitunut johtaja, jonka Amerikka haluaa entisten korruptoituneiden paikalle.

Hän saisi valkoiset miehet ja miehet yleensäkin tuntemaan jälleen ylpeyttä amerikkalaisuudestaan. He olisivat ylpeitä presidentistään, hänen seksikkäästä vaimostaan ja viriileistä pojistaan, ja käyttäisivät tähtilippualushousuja 20 % useammin – ilman ironian häivääkään.

Aurinko paistaisi ja linnut laulaisivat ”tsippa-dii-duu-daa”, kunnes valkopäämerikotka syöksyisi taivaalta ja huutaisi ”Häipykää ämmät, minä olen Amerikka! Maistakaa Metallicaa, hinttarit!”

Trump-nakkisämpylöitä grillattaisiin, ja blondit tähtilippubikineissä poseeraisivat uusimpien automaattiaseiden kera ja pesisivät punaisia, valkoisia ja sinisiä urheiluautoja, kaikki Amerikan Yhdysvalloissa valmistettuja.

Ja neljän tai kahdeksan vuoden jälkeenkin systeemiset ongelmat olisivat edelleen olemassa. Todellisia muutoksia ei olisi tapahtunut. Suurliiketoiminta kasvaisi suuremmaksi. Kuluttajat olisivat entistä kulutuskeskeisempiä. Demografiset muutokset etenisivät urallaan, eikä amerikkalaisilla olisi edelleenkään muuta yhdistävää tekijää kuin hodarit ja tähtilippu.

Todellisuudessa voidaan odottaa, että Trumpin presidenttiys yllyttäisi edistyksellisiä ja palauttaisi heille kapinallisuuden romanttista auraa, joka on vasta viime aikoina alkanut siirtyä taantumukselliseen leiriin – kun kävi mahdottomaksi kiistää, että edistyksellisyys, globalismi, monikulttuurisuus ja feminismi olivat kaikki tulleet osaksi valtavirtaa mediassa ja rappeutuneissa yhteiskuntaluokissa. Edistyksellisillä on jo viihdeteollisuus ja useimmat lahjakkuudet tukenaan, ja Trump vain inspiroisi heidän taistelunhaluaan ja saisi näin aikaan ehkä kokonaisen pienoisrenessanssin taiteessa, musiikissa ja elokuvissa – kaiken tämän tekisivät ne, jotka uskovat pelastavansa maailman uuden caesarismin tai fasismin kynsistä. Vaikka todellinen fasismi vaatisi koko Amerikan poliittisen järjestelmän purkamista perustuslain kumoamisesta alkaen aina täysiin mahdottomuuksiin saakka. Se vaatisi Trumpin osalta sotilasvallankaappausta…mikä näyttää parhaimmillaankin epätodennäköiseltä.

Jos siis Trump voittaisi vaalit, vasemmistolla olisi ”voimaa taistella” ja ”puhua totta”. Viime aikoina he ovat olleet myötähäpeää aiheuttavassa tilanteessa, pyytäneet toisiltaan kaikkea mitä heillä jo on – tai saivarrelleet toisensa kuoliaiksi liberaalin agendansa aina vain järjettömämmillä uustulkinnoilla.

Kukaan ei ole vapaa ennen kuin isorokon rampauttamat raajarikot transsiat voivat palvella vapaasti ja avoimesti asevoimissa – jotka pitää muutenkin lakkauttaa, koska väkivalta on väärin.

Jos Trump voittaa vaalit, hän saa edistykselliset näyttämään järkeviltä ja maltillisilta jälleen.

Olen jopa miettinyt, että jospa Brexit ja Trump ovat vain rauhoittavia lääkkeitä, joilla valkoinen mies välttyy tuntemasta itseään tyystin syrjäytetyksi…kunnes on liian myöhäistä. Kunnes demografinen muutos on lopullinen. Kunnes hän on turvallisesti vähemmistössä. Kunnes hänen poikansa tulevat entistä passiivisemmiksi ja androgyynisemmiksi estrogeeneistä, lisäaineista, feministisestä indoktrinaatiosta ja virkaintoisten koulutusammattilaisten sekä vanhempiensa hyysäämisestä. Kunnes juuri kukaan ei enää osaa mitään hyödyllistä ja on avuton ilman käteen sopivaa tietokonettaan. Kunnes varallisuuden jakautuminen on niin jyrkkää, ettei yleinen mielipide merkitse enää mitään ja eliitti voi antaa resursseja avustuksina työntekijöilleen, joiden elämää he säätelevät kehdosta hautaan.

Se olisi nerokasta, eikö vain?

Eikö olisi eliitiltä nokkelaa uskotella suurimmalle viholliselleen ja uhkaajalleen, että he ovat ”taas vallankahvassa”. Näin heidät saadaan huhkimaan systeemin puolesta, kunnes heidän ajatuksillaan ei ole enää väliä…

En ole enää kyllin tyhmä kuvitellakseni, että ajatuksillani tai äänelläni – jos edes äänestäisin – olisi merkitystä sen kannalta, kuka valkoisessa talossa istuu.

Mutta suosin silti Hillary Clintonia.

Teen sen, koska hän edustaa kaikkea mitä minä ja lukijani inhoamme Amerikan nykytilassa. Hän todella tekee holhoojavaltiosta holhoojan. Kun häneltä on kysytty alhaisesta suosiostaan valkoisten miesten keskuudessa, hän on vastannut vain feministeille tyypillisellä olankohautuksella: ”Heidän lienee parasta tottua siihen, miten asiat tästä eteenpäin ovat.” Hän on osoittanut heittävänsä jokaisen univormuun pukeutuneen miehen bussin taikka panssarivaunun alle, jos se vain palvelee hänen agendaansa. Hän ei piittaa oikeuksistasi, sananvapaudesta, perustuslain toisesta lisäyksestä tai – kuten näyttää olevan – edes kansallisesta turvallisuudesta ja salaisesta informaatiosta. Hän ja hänen miehensä ovat tehneet uransa mielistelemällä vähemmistöjä (pian enemmistöjä) ja ruokkimalla antirasismia politiikassa. Hän livahtaa kuin koira veräjästä laittomuuksineen ja kuten miehensäkin tapauksessa, hän ei jää kiinni vaikka häntä yleisesti pidetään ensimmäisen luokan ammattivalehtelijana. Ja jos hän voittaa, häntä tervehditään valkoisen talon ensimmäisenä naispresidenttinä, kuten edeltäjänsäkin palkittiin Nobelin rauhanpalkinnolla vain ihonväristä ja työpaikalleen ilmaantumisesta.

Obaman jälkeen Hillary Clintonin presidenttikausi painaa kalloihimme sen, etteivät valkoiset miehet enää hallitse tätä maata ja ettei heidän hallituksensa piittaa heidän tahdostaan. Maa ei ole enää heidän, eikä tule olemaankaan. Se on raaka totuus ja Hillary varmistaa, ettei tuota totuutta voi kiistää.

Haluan sotilaiden ympäri maata irvistävän ja värähtävän inhosta joka kerran tervehtiessään, tietäen että Hillary on heidän decayvirkaatekevä ylipäällikkönsä. Haluan miesten ympäri Amerikkaa itkevän kansallishymnin aikana ja vääristä syistä. Haluan heistä tulevan vihaisia ja uhmakkaita. Haluan heidän olevan kännissä itsenäisyyspäivän ilotulituksessa, ei siksi että heidän sydämensä olisivat täynnä olutta ja omenapiirakkaa, vaan siksi että painiskelevat itsensä kanssa.

Kunpa olisimme toimineet aiemmin.”

Uskon, että suurin osa ala- ja keskiluokkaisista valkoisista miehistä ymmärtää jollain tietoisuutensa tasolla, että Amerikasta ei enää koskaan tule suurta – ei ainakaan heille – mutta tarvitaan Hillaryn kylmä liskonnaama presidentin muotokuvassa, jotta heidät saadaan hyväksymään asiaintila ja aloittamaan surutyön käsittely. Sitten he voivat jatkaa eteenpäin. Sitten he voivat kuvitella mielessään Amerikan jälkeistä tulevaisuutta ja kehitellä tribaalisia vaihtoehtoja ennen kuin on liian myöhäistä. Ennen kuin heitä on liian vähän muutoksen aikaansaamiseksi.

Donald Trump avittaa heitä itsepetoksessa. Hän saa heidät uskomaan, että kaikki kääntyy hyväksi. Joka kerta hänen vaientaessaan toimittajahiiret tai torjuessaan intressiryhmien manipulointiyritykset näyttää siltä että hän saattaisi olla ”se joku”. Kaikki miehet, jotka ovat odottaneet maataan kohdanneiden tapahtuneiden uskomattomien ja vahingollisten muutosten vain ”kuivuvan kasaan”, nostavat leukansa ja uskovat Trumpin olevan se isukki, joka laittaa asiat kuntoon. Hän antaa selkään kaikille tuhmille ja saa asiat jälleen rullaamaan.

Kenties sillä hetkellä kun Hillary vannoo virkavalansa, tai vasta kahdeksan vuoden pettymyksen jälkeen, on amerikkalaisten valkoisten miesten viimein hyväksyttävä totuus, ettei isukki ole tulossa takaisin. Tilanne ei kuivu kasaan eikä korjaa itse itseään.

Seuraan useita varuste- ja vaateyrityksiä verkossa. Yksi niistä, Thirty Seconds Out, myy paitaa, johon painettu iskulause on ollut mielessäni tätä kirjoittaessani:

Kukaan ei ole tulossa. Kaikki on kiinni meistä.”

Isukki ei ole tulossa. Kukaan ei ole. Amerikan miehet eivät voi odottaa jonkun tulevan ja nousevan feministejä ja antirasisteja vastaan ja samalla seisoa hänen takanaan ja sanoa ”juuri näin”. He eivät voi odottaa valtaansa äänestetyn johtajan pistävän kuriin suurbisnesmaailmaa, pankkeja ja kaikkia juonia ja ahneuden sanelemia puhalluksia, jotka todellisuudessa määrittelevät maan politiikan. Nämä ihmiset vihaavat sinua, eivätkä he välitä mitä haluat tai ajattelet. Ei ole väliä mitä sinulle tapahtuu, he uskovat kaiken olevan sinulle oikein. Ja jos et tee asialle mitään ja ota kohtaloa käsiisi – olet todella ansainnut sen.

Mitä tapahtuukaan valkoisille amerikkalaisille miehille – ja kaikille miehille jotka ovat haluttomia tai kyvyttömiä hyötymään identiteettipolitiikasta – on homma kiinni heistä itsestään, meistä.

Siinä kaikki, mitä haluan sanoa Amerikan politiikasta ennen marraskuuta.

Halusin vain rykäistä sen ulos.

Nyt menen suihkuun, ja kuten ystävälläni on tapana sanoa, ”palaan luuröykkiöni luokse”.

 

 

 

Information

This entry was posted on marraskuu 8, 2016 by in Politiikka ja ideologia and tagged , , , , , , .
%d bloggers like this: