SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Taistelu sisäisenä kokemuksena, osa 6: Pasifismi

 

ERNST JÜNGER   (suomentanut Olli Virtanen)

Tämä kirjoitus on kuudes luku Ernst Jüngerin pitkästä esseestä ”Taistelu sisäisenä kokemuksena” (Der Kampf als Inneres Erlebnis, 1922). Kirjoituksen johdantoluku löytyy täältä, toinen luku löytyy täältä, kolmas täältä, neljäs täältä ja viides täältä. Jüngerin essee on tutkielma ensimmäisen maailmansodan vaikutuksesta hänen oman sukupolvensa maailmankuvaan ja koko Euroopan henkiseen ilmapiiriin. Sarastus julkaisee Olli Virtasen suomennoksen esseestä ”jatkokertomuksena” muutamassa osassa. Jüngerin henkilöhistoriasta ja tuotannosta voi lukea laajemmin Heikki Länsisalon kirjoituksesta ”Ernst Jünger – Kirjailija, filosofi ja rintamamies”, joka ilmestyi Sarastuksessa tammikuussa 2013.

Sota on kansojen välisen kilvan mahtavin muoto. Kaupankäynnissä ja ajatustenvaihdossa, urheilukisoissa ja kokouksissa kohtaavat ainoastaan tarkoin valitut huippuyksilöt, mutta sodassa koko kansalla on vain yksi kohde, vihollinen. Mitkä kysymykset ja ajatukset maailmoja sitten ovatkaan mullistaneet, niiden keskinäinen paremmuus on aina ratkaistu verisesti. Toki kaikkinainen vapaus, inhimillinen suuruus ja kulttuuri ovat saaneet alkunsa ajatuksista, hiljaisuudesta, mutta vain sodan kautta ne ovat säilyneet, levinneet tai hävinneet. Vasta sodan kautta on maailmanuskonnoista tullut koko ihmiskunnan omaisuutta, sen kautta ovat kyvykkäimmät rodut nousseet synkistä alkuajoista valoon, sen kautta on lukemattomista orjista tullut vapaita miehiä. Sota ei ole sen enempää ihmisten luomus kuin on sukupuoliviettikään; se on luonnonlaki, siksi emme koskaan tule pääsemään irti sen otteesta. Meidän ei pidä kieltää sitä, muuten se nielaisee meidät.

Meidän ajallamme on voimakas taipumus pasifismiin. Tämä virtaus kumpuaa kahdesta lähteestä, idealismista ja veren kammosta. Toinen pasifisti torjuu sodan, koska hän rakastaa ihmistä, toinen, koska hän on pelokas. Jälkimmäistä lajia edustaa myös esteetikko.

Ensimmäinen on marttyyrien sukua. Hän on aatteen soturi, hänellä on rohkeutta — se luettakoon hänelle kunniaksi. Hänelle ihmiskunta merkitsee enemmän kuin kansakunta. Hän ajattelee, että kansojen raivo iskee vain ihmissuvun verisille haavoille. Hän uskoo, että aseiden kalistessa rakennustyö seisoo, eikä tornimme kohoa kohti taivaita. Siksi hän haraa veriaaltoja vastaan ja joutuu niiden rusentamaksi.

Toiselle taas hänen oma itsensä on kaikista pyhin, sen vuoksi hän karttaa tai pakenee taistelua. Hän on pasifisti, joka käy katsomassa nyrkkeilyotteluita. Hän osaa verhota heikkoutensa lukemattomiin kauniisiin kaapuihin — erityisesti marttyyrin kaapuun — ja monet niistä näyttävät aivan liian vietteleviltä. Tästä täytyy kuitenkin vallita selvyys: jos kokonaisen kansan henki pyrkii tuollaiseen suuntaan, se on lähestyvän tuhon ennusmerkki. Kulttuuri voi olla miten mahtava hyvänsä, mutta jos miehinen urheus sammuu, se ei ole muuta kuin jättiläinen savijaloilla. Mitä mahtavampi rakennelma, sitä hirvittävämpää sen sortuminen.

Nyt joku kaiketi kysyy: ”Kai armas Jumala sentään on voimakkaimpien armeijoiden tukena, tokihan korkeimmalla kulttuurilla on myös voimakkaimmat armeijat?” Juuri tämän vuoksi korkeimpien kulttuurien pyhänä velvollisuutena on ylläpitää voimakkaimpia armeijoita. Voi tulla aikoja, jolloin barbaariratsujen kaviot nelistävät kaupunkiemme rauniokasojen yli. Vain vahva pystyy pitämään maailmansa otteessaan, heikolta se pakostakin karkaa kaaoksessa.

Ajatelkaamme kulttuuria tai sen elinvoiman ylläpitäjää, kansaa, alati laajenevana kehänä. Tällöin tahto, ehdoton ja häikäilemätön tahto vaalia ja kasvaa toisin sanoen taistelutahto on puoleensa vetävä keskus, jonka kautta kulttuurin rakenne lujittuu ja siihen liittyy aina uusia osia. Jos tämä keskus menettää voimansa, kulttuurin väistämättömänä kohtalona on pirstaloituminen.

Historia tarjoaa tästä runsaasti esimerkkejä. Jokaisen myllerryksen aikana havaitsemme heikkouksia, jotka jokin ulkopuolinen isku äkkiä paljastaa. Tämä isku tulee joka kerta takuuvarmasti; se on rakentunut sisään maailmanjärjestykseen. Tuhoamisvietti on juurtunut syvään ihmisen luontoon, kaikki heikkous joutuu sen uhriksi. Mitä intiaanit muka olivat tehneet espanjalaisille? Jolla on taito kuunnella, sille kuiskaavat vastauksen viidakon kasvit, jotka tätä nykyä versovat heidän auringontemppelinsä raunioilla. Se on tarina elämästä, joka nielaisee itse itsensä. Eläminen tarkoittaa tappamista.

Mauritiuksen saarella elivät kerran drontit, rauhallisin laji, jonka kuvitella saattaa; nehän jopa kuuluivat kyyhkysten sukuun. Dronteilla ei tosiaankaan ollut vihollisia, ne pystyivät avuttomuuttaan tuskin liikkumaan ja käyttivät ravinnokseen kasveja. Niiden liha maistui pahalta, mistä tulee niiden lempinimi ”etolintu”. Kaikesta tästä huolimatta ne metsästettiin sukupuuttoon oitis, kun niiden syrjäinen saari löydettiin. Näkymä on helppo kuvitella: hollantilaisen laivan miehistö, uupumatta — tällaisissa asioissa ihminen on hyvin väsymätön, kukaan ei ole sinnikkäämpi kuin metsästäjä — heiluttamassa nuijia ja raskaita seipäitä, ja useat tuhannet isot, raskasrakenteiset linnut katsomassa verilöylyä näkemästään ällistyneinä, kunnes myös niiltä halkaistaan kallo.

Mutta toisaalta, tämä tapaus sattui joskus ennen kolmikymmenvuotista sotaa. On toki syytä olettaa, että nykyään, oppivelvollisuuden ja eläinsuojeluyhdistysten aikaan jne. jne.”

Vuonna 1917 seisoin eräällä Brysselin kadulla valaistun näyteikkunan edessä. Ikkunan takana oli kokonaisia posliinivuoria, siroja pikkuesineitä Meißenista, Limogesista ja Kööpenhaminasta, värikkäitä venetsialaisia pikareja, peilikirkkaasta kristallista valmistettuja suuria maljoja. Käyskennellessäni suurkaupunkien kaduilla pidän suunnattomasti siitä, että voin viipyä pitkiä aikoja näiden museoiden edessä, joissa on esillä valossa kylpeviä, ylellisiä pikkuesineitä. Silloin kokee sitä samaa rikkauden, kauneuden ja täyttymyksen tunnetta, jota tuntee kulkiessaan laajan, hienostuneessa syksyisyydessä lepäävän puiston kujia pitkin. Ajatus siitä, ettei itse omista kalleuksia, ei häiritse lainkaan.

Tällä kertaa ihasteluni kuitenkin keskeytti kahden vieressäni messinkikaiteeseen nojailevan sotilaan keskustelu. He olivat rintamamiehiä, siitä ei ollut epäilystäkään. Juoksuhauta oli haalistanut heidän nuhjuiset manttelinsa, heidän piirteensä olivat taistelun muovaamat. Kasvot olivat pelottomat ja älykkäät, silmät ja suu olivat jähmettyneet pingottuneiksi; tämän olivat saaneet aikaan hetket äärirajoilla, takovien konekiväärien takana. Kaikesta huolimatta harjaantunut silmä erotti ryhdissä ja asussa alkavan uupumuksen merkkejä.

No, täällähän ei ole jälkeekään sodasta, tavaraa on vaikka millä mitalla!”

Voi pojat, tästä kun pääsis oikein kunnolla niittaamaan revolverilla.”

Siinä menis koko roska säpäleiksi!”

Heidän kasvoiltaan pystyi selvästi lukemaan sen himon, jolla tämä ajatus heidät täytti. Tämä lyhyt näkymä antoi minulle ajattelemisen aihetta. Tässä oli nyt kaksi ihmistä, jotka ehdottomasti olivat kurkkuaan myöten täynnä sotaa, mutta kuitenkin olivat pysyneet pohjimmiltaan täysin entisellään. He olivat väsyneitä, mekaanisen työn rikki raastamia, loppuun saakka kiusattuja; moraalitajultaan he eivät olleet kehittyneet vähääkään.

Tuona hetkenä tajusin sen selvästi: nämä ihmiset eivät milloinkaan tule selättämään sotaa, sillä se on heitä suurempi. Toki uupunut nyrkki joskus laskee, toki he joskus jäävät huohottaen seisomaan sivummalle, toki yksi ja toinenkin sota päättyy rauhaan, toki he joskus tulevat sanomaan: tämä oli sodista viimeinen. Muttei sota vielä silloin ole kuollut, kun kylät ja kaupungit eivät enää roihua, kun miljoonat nääntyneet sotilaat eivät enää vuoda kuiviin tulituksen keskellä, kun ihmisiä ei enää köytetä lasaretin koviin pöytiin kiinni ulvovina myttyinä. Sota ei myöskään synny muutamien valtiomiesten ja diplomaattien toimien seurauksena, kuten monet kuvittelevat. Tuo kaikki on vain pintaa. Sodan todellinen alkulähde kumpuaa syvältä sisältämme, ja kaikki se kauhea, mikä silloin tällöin vyöryy maailman yli, on vain ihmissielun peilikuva, joka paljastuu tapahtumien tiimellyksessä.

Miten useasti onkaan voinut kuulla sotilaiden huokaavan korsuissaan: ”Ei ole hyvä, että ihmiset tappavat toisiaan.” He tosin tarkoittavat sillä ainoastaan: ”Ei ole hyvä tulla tapetuksi.” Ja näin sanovat usein ne samat, jotka kylmäverisesti iskevät vihollista pistimellä huutaen samalla pilkallisesti ”ei käy, toveri”, kun anelevat kädet ojentuvat heitä kohti.

Kokonaisen pitkän kesän oli taistelurykmenttimme — kaupunkien menosta kauan sitten vieraantunut, menetetty joukkio — maannut samoilla Artois’n maakunnan paljailla kukkuloilla. Kuukausiin emme olleet nähneet yhtäkään naista, emme kuulleet kirkonkellojen ääntä emmekä tehtaiden pihaustakaan. Umpeen kasvanut, rokonarpinen erämaa, toverien yksitoikkoiset, turtuneet kasvot, näkymättömissä taukoamatta raivoavan taistelun melu ja melske, ammuskuurot päivisin ja valopatruunoiden hehku öisin — tästä kaikesta oli tullut meille niin tuttua, että tuskin enää edes huomasimme sitä. Joka yhdeksäs yö marssimme ulos juoksuhaudoista takaisin ryvettyneeseen korsuun nukkuaksemme pois univelkaa ja puhdistaaksemme kiväärimme.

Edessämme aukeava tanner oli autiomaata. Tarkkailimme sitä päivästä toiseen, pitkään ja silmä kovana ampumahautojemme kapeiden aukkojen läpi sen uteliaan kauhun valtaamina, joka kietoo tuntemattoman maan sisäänsä. Hiljaisina öinä tuuli kantoi vihollisen puolelta luoksemme puhetta, yskäisyjä, koputuksia, vasarointia ja kaukaista, vaimeaa ajoneuvojen ääntä. Silloin meidät täytti aivan omanlaatuisensa pelokas ja himokas tunne — sellainen olo kuin metsästäjällä lienee hänen vaaniessaan ikimetsän hämyssä valtavaa, salaperäistä eläintä.

Keskipäivisin istuimme usein juoksuhaudan aurinkoisella kaistaleella, tupakoiden vaitonaisina, sillä olimme tunteneet toisemme jo niin pitkään, ettei meillä ollut toisillemme enää mitään sanottavaa. Armottomat olosuhteet olivat liittäneet meidät yhteen kuin kaleeriorjat, olimme enimmäkseen äreitä ja tuskin halusimme enää nähdä toisiamme. Joskus ohitsemme asteli joku korkeampi upseeri, hyvin kiireisenä ja toimeliaana, kädessään kartta, joka oli sinisten ja punaisten viivojen ja merkkien peitossa. Hyvin yksinkertaista, siniset viivat tarkoittivat meitä ja punaiset vihollista. Näimme, että hänen partansa oli ajettu, että hänen saappaansa kiilsivät, että häntä kiinnosti se, mikä meitä tympi kuvotukseen saakka, ja lauoimme hänestä koko joukon katkeria herjoja. Tuollaisina hetkinä meitä yhdisti rintamalle ominainen tunne, tuo eläimellinen yhteenkuuluvuus elämässä ja kuolemassa, josta kotipuolessa niin paljon kirjoitettiin ja puhuttiin ja joka siellä nähtävästi ymmärrettiin hyökkäyshuudon huumaiseksi kaiuksi ja torvien marssikäskyksi aamuruskossa. Voi, kuinka kauan aikaa sitten olimmekaan jo vaihtaneet tuon sankaruuden kiillotetun kuoren palkollisen likaiseen takkiin.

Melkein joka päivä luoti vei jonkun, joskus aivan vierestämme; joskus taas huomasimme sen vasta, kun juoksuhaudan läpi astellessamme löysimme hänen jo kylmenneen ruumiinsa joltakin vartiopaikalta. Yleensä heitä oli osunut päähän jokin summamutikassa ammuttu laukaus, joka oli löytänyt tiensä hiekkasäkkien väliin jääneestä aukosta. Päässä täytyy olla todella paljon suonia; hämmästyimme kerta toisensa jälkeen sitä hurmeen määrää, joka ihmisestä voi virrata. Silloin tällöin joku joutui myös kranaatin tai miinan runtelemaksi niin, ettei hänen paras ystävänsäkään enää tunnistanut häntä. Silloin nostimme silpoutuneet ruumiinkappaleet lapioilla telttakankaan kaistaleelle ja käärimme ne siihen. Näillä paikoilla savessa näkyi vielä pitkiä, joka puolelle roiskuneita verivanoja. Kannoimme ruumiit yöllä pois ja hautasimme ne hautausmaalle, joka kasvoi kasvamistaan. Puuseppä nikkaroi heille ristin, ylikersantti veti heidän nimensä yli luettelosta, komppanian päällikkö kirjoitti nimensä alle. Kohta olimme jo unohtaneet heidät, jäljellä oli enää hämärä muistikuva. Jonakin iltana joku saattoi sanoa: ”Muistatko vielä, se pieni paksu punapää? Sen piti kerran ympäröidä piikkilangalla suutariksi jääneitä ammuksia, mutta sillä ei ollut vasaraa mukana. No mitäpä miekkonen teki? Otti yhden suutarin ja vasaroi sillä paalut maahan. Eversti ratsasti juuri ohi ja melkein kuulemma putosi säikähdyksestä hevosen selästä. Se oli mainio tyyppi!”

Näin elelimme yksitoikkoisesti kuoleman ja erämaan ympäröiminä. Taistelu oli ajat sitten menettänyt erikoislaatuisuutensa: siitä oli tullut meille normaali olotila, osa elämää, ja olimme oppineet hyväksymään sen tapahtumat siinä missä luonnonilmiötkin. Aikaisempi elämämme oli vain epämääräinen uni, josta etäännyimme aina vain kauemmas. Lähettäessämme kirjeitä kotiin kirjoitimme jostain yleisluontoisesta tai kuvasimme sodan ulkoista olemusta, emme sen sielua. Ne muutamat meistä, jotka olivat tästä selvillä, tiesivät kyllä, etteivät ne siellä kotona koskaan ymmärtäisi sodan perimmäistä luonnetta.

Hiljakseen tuli syksy.

Silloin tapahtui jotain täysin odottamatonta, jotakin sellaista, mitä emme milloinkaan olisi pitäneet mahdollisena. Eräänä myrskyisänä yönä juoksuhautojen ylle saapui raivoisa rankkasade. Vartiomiehet seisoivat viimassa märkinä ja viluissaan ja yrittivät turhaan sytyttää sammuneita piippujaan. Vesi virtasi puroina juoksuhaudan seinämiä pitkin ja kasteli kengät, hiekkasäkkimuurit ja ampumavallit hajosivat yksi toisensa jälkeen paksuksi puuroksi. Hätistetyn rottalauman tavoin sotilaat ryömivät liejuisina korsuistaan, joissa vesi nousi yhä korkeammalle. Kun aamu alkoi hiljalleen sarastaa surullisena märkien pilvenrepaleiden takaa, havaitsimme, että meitä oli kohdannut todellinen vedenpaisumus. Vaiteliaina ja kohmettuneina kyhjötimme viimeisillä vedeltä säästyneillä kumpareilla, jotka nekin alkoivat pian murentua. Kirosanat olivat ehtyneet kauan sitten, huono merkki. Mitä meidän pitäisi tehdä? Olimme hukassa. Kiväärit olivat kovettuneen mudan peitossa. Paikoillemme emme voineet jäädä, ja aukean yli näyttäytyminen tiesi varmaa kuolemaa. Siitä meillä oli riittämiin kokemusta.

Äkkiä meidän puolellemme kiiri huuto. Piikkilankojen tuolta puolen ilmestyi esiin hahmoja pitkissä keltaisissa mantteleissa, jotka lähes hukkuivat karuun saviseen taustaan. Englantilaisia, jotka eivät myöskään enää pystyneet pysyttelemään juoksuhaudoissaan. Se oli todellakin kuin armahdus, sillä voimamme olivat lopussa. Astelimme heitä vastaan.

Meissä silloin heränneet tunteet olivat outoja, niin voimakkaita, että ympäristö suli silmissämme kuin uduksi, kuin uneksi. Olimme piilotelleet maan uumenissa pitkään, eikä mieleemmekään enää juolahtanut, että aukeassa maastossa saattoi liikkua päiväsaikaan, ja ihmisten kanssa saattoi kommunikoida sanoin eikä konekiväärein. Ja nyt yhteinen, korkeampi hätä osoitti, että oli aivan yksinkertaista ja luonnollista kohdata toisensa aukealla kentällä ja kätellä. Seisoimme ei-kenenkään-maan peittävien ruumiiden keskellä ja hämmästelimme, kun yhä vain uusia sotilasjoukkoja putkahteli juoksuhautaverkoston kaikista kolkista. Emme olleet aavistaneetkaan, mikä ihmispaljous oli kätkeytynyt tähän niin autioon ja kuolleeseen maastoon.

Pian oli alkanut suurissa ryhmissä vilkas seurustelu, Fritz siellä ja Tommy täällä. Uniformujen napit, paloviina ja viski vaihtoivat omistajaa. Suuri hautuumaa oli muuttunut markkinapaikaksi, ja tämä täysin odottamaton liennytys kuukausikaupalla kestäneen katkeran taistelun jälkeen sytytti mieleemme aavistuksen siitä onnesta ja seesteisyydestä, joka kätkeytyy sanaan rauha. Ei tuntunut mahdottomalta, että jonain päivänä kansojen parhaat miehet nousisivat juoksuhaudoista äkillisen moraalisen oivalluksen yllyttäminä ojentaakseen toisilleen käden ja elääkseen viimein sovussa kuin lapset, jotka ovat pitkään kinastelleet. Juuri silloin aurinko tuli esiin pilviverhon takaa, ja jokainen lienee kokenut tuon onnen tunteen, tuon erikoisen ilon, joka saa mieleltään levollisen, velvollisuuksistaan vapautetun hengen antautumaan elämän nautinnoille.

Iloa ei kuitenkaan kestänyt kauaa; se keskeytyi äkkiarvaamatta läheiselle kukkulalle sijoitetun konekiväärin puuttuessa asiaan pikaisesti. Ammusten sarjat läiskähtelivät liejuiseen tantereeseen tai upposivat veden täyttämien kranaatinkraattereiden kuvastimeen. Heittäydyimme maahan, monet lysähtivät osuman saaneena mutaisiin kuoppiin. Ryömimme hitaasti takaisin, saimme tuskin käsiämme irrotetuksi tankeasta kurasta, ja laukausten terävät sarjat ahdistivat meitä yhä uudestaan, kunnes löysimme suojan, jossa saatoimme piilotella iltaan asti.

Niin, maatessaan aukealla tantereella ja tuntiessaan itsensä täysin suojattomaksi ja hyljätyksi ei saata ymmärtää, että joku toinen, joka istuu turvassa kuivin vaattein, voi niin armotta ja myötätunnotta ottaa tähtäimeensä puolustuskyvyttömän kohteen.

Mutta silloin, kun on itse kyyristyneenä konekiväärin taakse täynnään kiihkoa, edestä kuuluva valitus on pelkkää hyttysten ininää. Sarja sarjan perään! Katsopas, kuinka veri roiskuu! Silloin kiväärin piipusta ei tahdo lentääkään kyllikseen lyijyä. Ja jälkeenpäin he istuvat yhdessä ja kertovat: ”Voi pojat, se oli hienoa! Se oli sentään oikeaa sotaa. Siellä ne makasivat vieretysten kuin tarjottimella.” Ja kun näkee, miten heidän silmänsä loistavat, miten he manaavat näitä verisiä aaveita uudelleen esiin, silloin ymmärtää: tämä on sotaa paljaimmillaan. Tuossa kiteytyy se, mitä nykyään nimitetään militarismiksi, ja se on juurtunut syvempään kuin marssilaulujen sointi tai riekaleiksi ammuttujen lippujen liehunnan aikaansaama hurmio. Paraatien ja juhlahumun mentyä jää jäljelle silkka verenhimo.

Tässä kohtaa jaan pasifistien vakaumuksen: ennen kaikkea muuta olemme ihmisiä, ja se yhdistää meitä. Mutta juuri siksi, että olemme ihmisiä, on aina uudestaan tuleva se hetki, jolloin meidän on käytävä toistemme kimppuun. Taistelun syyt ja keinot muuttuvat, mutta taistelu itse on ennalta määrätty elämänmuoto, se on aina pysyvä muuttumattomana.

%d bloggers like this: