SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Intermarium ja toinen Eurooppa

TIMO HÄNNIKÄINEN

Itsenäistyneen Puolan valtionpäämies, marsalkka Józef Piłsudski kehitti ensimmäisen maailmansodan jälkeen suunnitelman, jolla oli latinankielinen nimi Intermarium. Suunnitelman tarkoituksena oli yhdistää Puola, Baltian maat, Suomi, Valko-Venäjä, Ukraina, Unkari, Romania, Jugoslavia ja Tšekkoslovakia valtioliitoksi. Nimensä mukaisesti liitto olisi siis kattanut Itämeren, Adrianmeren ja Mustanmeren alueiden maat. Tällainen itsenäisten valtioiden konfederaatio olisi taloudellisen ja sotilaallisen yhteistyön avulla toiminut geopoliittisena vastapainona niin Saksalle kuin Neuvosto-Venäjälle. Sen toteutuminen olisi tarkoittanut 1500-1700-lukujen Puola-Liettuan osittaista paluuta historian näyttämölle. Piłsudski oli hautonut ideaa koko poliittisen uransa ajan, ja hän uskoi sen edistävän lopullista tavoitettaan eli Puolan perinteisen vihollisen, Venäjän imperiumin ja sittemmin Neuvosto-Venäjän, pilkkomista pienemmiksi etnisiksi kansallisvaltioiksi.

Intermarium ei lopulta saanut minkään osapuolen kannatusta. Neuvostoliitto luonnollisesti vastusti sitä, mutta sen tyrmäsivät myös maailmansodan voittaneet länsivallat. Ne suhtautuivat Puolaan epäluuloisesti, koska Piłsudski oli kieltäytynyt tukemasta valkoisia Venäjän sisällissodassa, ja lisäksi ne uskoivat Neuvosto-Venäjän kaatuvan ennen pitkää ja odottivat perinteisen liittolaisensa eli porvarillisen Venäjän paluuta. Valtiollisen itsenäisyytensä vasta saavuttaneet Baltian maat eivät olleet innokkaita kiinnittymään uuteen valtakeskittymään, ukrainalaiset nationalistit pelkäsivät Puolan pyrkivän hegemoniseen asemaan valtioliitossa ja valkovenäläisten keskuudessa ei ollut juuri kiinnostusta edes valtiollisen itsenäisyyden saavuttamiseen. Epäluuloa herättivät myös Puolan maailmansodan jälkeen naapuriensa kanssa käymät monet rajakonfliktit. Intermariumin pelättiin olevan vain Puolan imperialististen pyrkimysten verho.

Suomen poliittisessa historiassa Intermariumista käytetään nimeä reunavaltiopolitiikka. Suomen, Puolan ja Baltian maiden välillä oli salaista sotilasyhteistyötä, joka sisälsi vuosittaisia sotilasasiantuntijoiden kokouksia. Suomi irtisanoutui reunavaltiopolitiikasta vuonna 1935 ja julistautui puolueettomaksi. Syynä oli käytännössä Neuvostoliiton pelko, koska Neuvostoliitto oli ilmoittanut pitävänsä reunavaltiopolitiikkaa itseensä kohdistuvana saartona.

Jozef Pilsudski

Piłsudskin kuoleman jälkeen 1935 Puola piti edelleen kiinni tavoitteestaan ja laati uusia versioita suunnitelmasta, mutta ne saivat yhtä vähän vastakaikua kuin aiemmatkin. Toisen maailmansodan puhjettua kaikki Intermariumin jäseniksi ehdotetut maat joutuivat joko miehitetyiksi tai Saksan tai Neuvostoliiton valtapiiriin.

Intermarium ei kuitenkaan vajonnut lopullisesti historiaan. Ajatus Keski- ja Itä-Euroopan maiden liittoutumisesta heräsi eloon heti sosialismin romahduksen jälkeen, ja Visegrád-ryhmä perustettiin jo vuonna 1991. Ryhmän maat eli Puola, Tšekki, Slovakia ja Unkari ilmoittivat vuonna 2011 perustavansa NATOn alaisuuteen Puolan johtaman taisteluyksikön ja pitävänsä yhteisiä sotaharjoituksia. Joidenkin tutkijoiden mukaan tämä tarkoitti uutta vaihetta itäisen Keski-Euroopan maiden yhteistyön tiivistymisessä. Ukrainan sota ja EU:n kriisi saivat monet poliitikot puhumaan avoimesti Intermariumin harkitsemisesta uudelleen. Vuonna 2015 Puolan presidentti Andrzej Duda julkisti suunnitelman Keski- ja Itä-Euroopan maiden välisestä ”alueellisesta liitosta”, jonka mallina oli Intermarium-suunnitelma. Kesällä 2016 Kiovassa pidettiin konferenssi nimeltä ”Intermarium: Euroopan sydän lyö idässä”, johon osallistui lukuisia Ukrainan kansalaisjärjestöjä, poliitikkoja ja armeijan edustajia.

Nationalistit, kuten Azov-rykmentin edustajat, olivat näkyvästi läsnä Kiovan konferenssissa, ja itäisen Euroopan kansallismieliset liikkeet ovat muutenkin viime vuosina propagoineet aktiivisesti Intermariumin henkiinherättämisen puolesta. Aktiivisinta idean kannatus on ollut Ukrainan, Baltian maiden ja Puolan nationalistien keskuudessa, ja Intermariumista keskustellaan useilla verkkosivustoilla, joista kiinnostavimpiin kuuluu viime vuonna perustettu The New Nationalism -julkaisu.

Siinä missä muut poliitikot pitävät Intermariumia EU:ta ja NATOa täydentävinä rakenteina, monille nationalisteille Intermarium on niiden vaihtoehto. Kansallismielisten keskuudessa yleisen käsityksen mukaan EU hajoaa ennen pitkää tai ainakin Itä-Euroopan maat eriytyvät omaksi blokikseen. Alueen useimpien maiden jäsenyys unionissa on nationalistien näkökulmasta este projektin kokonaisvaltaiselle toteutumiselle, ja liittovaltiokehitystä ajavat tahot saattavat tehdä unionin sisäisenkin yhteistyön mahdottomaksi. Tällä hetkellä käytössä on yhä EU-jäsenyyttä edeltäviä valtiollisen yhteistyön rakenteita, kuten edellä mainittu Visegrád-ryhmä, ja niitä on mahdollista muokata uudenlaisiksi poliittisen tilanteen muuttuessa, mutta syvempi integraatio todennäköisesti haurastuttaisi näitä rakenteita tai tuhoaisi ne kokonaan.

Kiovassa 2016 pidetyn Intermarium-konferenssin mainosjuliste.

Alkuperäinen Intermarium oli tarkoitettu estämään Saksan ja Neuvostoliiton laajentumispyrkimyksiä, ja suunnitelmaa kannattavien nationalistien mielestä molemmat uhat ovat edelleen olemassa, vaikkakin eri muodossa. Venäjän aggressio Georgiassa ja Ukrainassa on osoittanut, että Euroopan rajamaihin kohdistuu konkreettinen sotilaallinen uhka, ja ettei EU itsessään kykene torjumaan sitä riittävän tehokkaasti. Venäjän imperialistiset haaveet eivät ole pelkkää geopoliittista laskelmointia, vaan osa maan historiallisesti muodostunutta identiteettiä, johon ovat vaikuttaneet Bysantin ja mongolivallan aika sekä ortodoksinen kristillisyys. Venäjä on historiansa aikana kehittänyt aina uusia muotoja messiaaniselle tehtävälleen: tsaarinaikaiset panslavistit pitivät Venäjää universaalina valtiona joka kokoaisi pienet kansat suojelukseensa, Neuvostoliitto halusi levittää kommunismin koko maailmaan, eikä kommunismin jälkeinen Venäjäkään ole kehittänyt muuta poliittista identiteettiä kuin imperiumin mahdin palauttamisen. Siksi Venäjän on vaikea hylätä imperialistista henkeään, vaikkei se enää toimisi nykymaailmassa.

Lisäksi Venäjä on lukuisia kertoja yrittänyt vaikuttaa Euroopan politiikkaan ja päästä hegemoniseen asemaan mantereella. Napoleonin lyötyään Venäjä esiintyi ancien régimen suojelijana, Hitlerin tappion jälkeen Neuvostoliitto toi sosialismin Itä-Eurooppaan, ja nyky-Venäjä pyrkii lisäämään valtaansa tukemalla osaa EU-vastaisista ja nationalistisista puolueista. Koska Ranskan Front Nationalin kaltaiset länsieurooppalaiset nationalistipuolueet ovat ilmaisseet yhteistyöhalukkuutensa Venäjän kanssa, itäisessä Euroopassa pelätään niiden valtaan päästessään uhraavan tarvittaessa rajamaiden itsenäisyyden, kuten länsiliittoutuneet tekivät Jaltan konferenssissa. Yhtenäinen ja sotilaallisesti vahva Intermarium tarjoaisi turvaa myös tällaisen tilanteen varalta.

Mutta Intermarium-maiden itsenäisyys on uhattuna myös lännestä. Euroopan unionin vanhat maat ovat alusta saakka pitäneet itäisten jäsenmaiden näkemyksiä toisarvoisina ja jättäneet niiden toiveet huomioimatta. Suunta on vain vahvistunut euro- ja pakolaiskriisien myötä, ja viimeksi läntisten jäsenmaiden ylimielinen asenne ilmeni liberaalin Donald Tuskin nimittämisessä Eurooppa-neuvoston puheenjohtajaksi vastoin Puolan nykyisen hallituksen toiveita. Nationalistit vastustavat tapaa nähdä itäiset jäsenmaat takapajuisena alueena, joka on ”länsimaistettava” Saksan ja Ranskan esimerkin mukaisesti.

Yksi keskeisistä Intermariumin ideologeista on puolalainen historioitsija ja kirjailija Tomasz Szczepański, joka aloitti poliittisen toimintansa jo 1980-luvulla kommunistihallinnon vastaisena aktivistina. Vuonna 2015 antamassaan haastattelussa hän totesi, ettei kannata ajatusta, jonka mukaan Intermarium-alue on idän ja lännen välimaastoa. Szczepańskin mielestä näkemys esittää itäiset maat pelkkänä Länsi-Euroopan kehnompana versiona, jolla ei ole omaa identiteettiä. Hänen mukaansa Intermariumin alueen mailla on omintakeinen kulttuurinsa, joka muodostuu neljästä seikasta.

Ensinnäkin alueen maiden kulttuuri on agraarista, ja niiden eliitit ovat historiallisesti nousseet talonpoikaistosta tai olleet yhteydessä siihen. Toisekseen maat joko edustavat slaavilaista kulttuuria tai niillä on vahvat historialliset siteet siihen. Kolmanneksi ne ovat joutuneet 1900-luvulla kokemaan kommunistisen yhteiskuntakokeilun. Lisäksi niiden kansallistunne perustuu yhteiselle etnisyydelle, eikä Länsi-Euroopalle tyypillisempi kansalaisuudelle perustuva patriotismi ole saanut niissä jalansijaa.

Tomasz Szczepański

Szczepańskin luettelemat neljä tunnusmerkkiä sopivat melko hyvin myös Suomeen, joka kuului alkuperäiseen Intermarium-suunnitelmaan. Suomi oli maatalousvaltio 1960-luvulle saakka, ja agraarielämän kuvat hallitsevat täkäläistä kansallista mytologiaa yhä. Suomesta ei koskaan tullut sosialistista, mutta Molotov-Ribbentrop -sopimuksessa se määriteltiin kuuluvaksi Neuvostoliiton etupiiriin, ja toisen maailmansodan jälkeen se joutui elämään vuosikymmeniä itänaapurin valvovan silmän alla. Suomalaisen kulttuurin slaavilaisia piirteitä ei liene tarpeen erikseen luetella, ja maamme on etnisesti Euroopan yhtenäisimpiä. Selvää on, että Suomi kuuluu Itä-Eurooppaan historiallisesti ja olennaisilta osin maantieteellisestikin.

Suomalaisten nationalistien keskuudessa ei toistaiseksi ole käytännössä keskusteltu henkiinherätetystä Intermariumista, vaikka jotkut ovatkin siitä tietoisia. Kielteinen asenne EU:hun on vakiintunut enemmistönäkemykseksi ja NATO jakaa mielipiteitä, mutta näiden vaihtoehdoista ei juuri debatoida. Tämä on sääli, sillä pelkkä EU-vastaisuus on pidemmällä aikavälillä hedelmätön lähtökohta. Unioni on epäonnistunut mantereen yhdistämishankkeessaan ja sen hajoaminen on luultavasti väistämätöntä, mutta miljoonan taalan kysymys kuuluukin: mitä tulee sen tilalle? Tätä EU-eroa kiihkeimmin peräänkuuluttavat suomalaiset eivät ole liiemmin miettineet. Vailla taloudellisia ja sotilaallisia liittolaisia Suomi on yksinäinen ja avuton rajamaa. Ja jos lännen kansallismieliset suhteita parannellessaan jättävät Suomen ja Baltian Venäjän armoille, täällä ei ole juuri syytä riehaantua heidän voitostaan. Seuratessa esimerkiksi puolalaisten, ukrainalaisten ja balttinationalistien kirjoittelua voi huomata, kuinka paljon suomalaisia paremmin he ovat oppineet historiallisen läksynsä – sen, mitä laajentumishaluisen naapurivallan vaikutuspiiriin jääminen tarkoittaa.

Tietenkään Intermarium-suunnitelman toteutuminen ei ole todennäköistä läheisessä tulevaisuudessa. Mutta sen alustava suunnittelu ja yhteistyöverkostojen rakentaminen ei missään tapauksessa ole silkkaa haihattelua, sillä elämme nopeiden, odottamattomien muutosten ja yllättävien liittolaissuhteiden leimaamaa aikakautta. Myös Intermarium on nousemassa puheenaiheeksi kabineteissakin: kuten aiemmin mainitsin, Ukrainassa suunnitelmaa pohditaan vaikutusvaltaisissa poliittisissa piireissä, ja Puolaa tällä hetkellä hallitseva Laki ja oikeus -puolue on ilmaissut avoimesti kannattavansa sitä. Kansallismielisillä olisi nyt tilaisuus toimia edelläkävijänä ja avata Intermarium-keskustelu Suomessa.

Oheislukemista aiheesta:

Tomasz Szczepańskin haastattelu (Counter-Currents, 18.11.2015)

Raivis Zeltits: Intermarium and the Future of Europe (The New Nationalism, 4.10.2016)

Raivis Zeltits: Ideology of Intermarium (The New Nationalism, 27.12.2016)

Raivis Zeltits: What is New Nationalism? (The New Nationalism, 12.3.2017)

Timo Hännikäinen (s. 1979) on Helsingissä asuva kirjailija ja suomentaja. Tuoreimmat teokset kirjoitusvalikoima ”Sanansäilä” (2016) ja proosateos ”Kuolevainen” (2016). Kiinnostuksen kohteita taide, historia ja antimoderni ajattelu.

%d bloggers like this: