SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Joukkosielu (katkelma)

joukko-1

GUSTAVE LE BON

Kirjoitus on katkelma Gustave Le Bonin teoksesta ”Joukkosielu”, joka ilmestyy Kiuas Kustannuksen julkaisemana huhtikuussa. Laitos on päivitetty versio tuntemattoman tekijän vuonna 1912 ilmestyneestä suomennoksesta.

Kulttuurisia muutoksia edeltävät suuret mullistukset näyttävät ensi silmäyksellä johtuvan huomattavista valtiollisista tapauksista, kansainvaelluksista tai hallitsijasukujen kukistumisesta. Mutta näiden tapahtumien tarkempi tutkimus osoittaa yleensä näennäisten syiden takaiseksi todelliseksi syyksi kansojen ajatusmaailman syvällisen muutoksen. Todelliset historialliset muutokset eivät ole niitä, jotka hämmästyttävät meitä suuruudellaan ja rajulla voimallaan. Ainoat todella tärkeät muutokset, ne joista kulttuurien uudistuminen johtuu, tapahtuvat mielipiteissä, käsityksissä, vakaumuksissa. Historian suuret, muistettavat tapahtumat ovat inhimillisen ajattelun näkymättömien muutosten näkyviä tuloksia. Jos ne vain harvoin tulevat näkyviin, tämä johtuu siitä, että jokaisen kansan psyvimpänä aineksena on juurikin sen ajatusten perinnäinen kanta.

Nykyaika kuuluu niihin kriittisiin hetkiin, jolloin ihmisten ajattelutapa on muuttumaisillaan. Tämä tekeillä oleva muutos johtuu kahdesta päätekijästä. Toinen on niiden uskonnollisten, valtiollisten ja sosiaalisten vakaumusten häviäminen, joista sivistyksemme kaikki alkuainekset ovat lähtöisin. Toisena on tieteen ja teollisuuden alalla tehtyjen keksintöjen luomat aivan uudet olemisen ja ajattelun ehdot.

Koska menneen ajan aatteet ovat järkkyneinäkin vielä sangen voimakkaat ja niiden tilalle astuvat aatteet ovat vasta kehittymässä, nykyinen aika on tietenkin murrosten ja anarkian aikakausi.

Mitä sellaisesta, tietenkin melko sekasortoisesta aikakaudesta kerran koituu, ei ole tällä hetkellä helppo sanoa. Mille perusaatteille rakentuvat ne yhteiskunnat, jotka tulevat meidän yhteiskuntamme jälkeen? Sitä emme vielä tiedä. Mutta jo nyt näemme, että niiden täytyy rakentaessaan ottaa lukuun uusi mahti, nykyajan viimeinen valtias: joukkojen mahti. Kaikkien niiden aatteiden häviöstä, joita kerran on pidetty tosina ja jotka nyt ovat vainajia, kaikkien niiden voimien raunioista, jotka vallankumoukset ovat murtaneet toisen toisensa jälkeen, tämä mahti on yksin kohonnut ja näyttää pian sulattavan itseensä kaikki muut. Vanhojen vakaumustemme järkkyessä ja hävitessä, yhteiskuntien vanhojen tukipylväiden sortuessa, on joukkojen vaikutusvalta ainoa voima, jolla ei ole mitään pelättävää ja jonka mahtavuus yhä suuremmin tehoaa ihmisten mieliin. Aika, johon olemme nyt astumassa, on todellakin joukkojen aikakausi.

Tuskin on vuosisataa kulunut siitä, kun valtioiden perinnäistapojen mukainen politiikka ja ruhtinaiden kilvoittelut olivat tapahtumien päätekijät. Joukkojen mielipide ei enimmäkseen merkinnyt mitään. Nykyään politiikan perinnäiset suunnat ja toimitavat, hallitsijoiden yksilölliset taipumukset ja heidän keskenäiset riitansa eivät enää paina paljoakaan vaa’assa, ja joukkojen ääni painaa enemmän kuin mikään muu. Se kertoo kuninkaille kuinka heidän tulee toimia. Kansojen kohtaloita ei päätetä enää ruhtinaitten neuvostoissa; ne kypsyvät joukkojen sielussa.

joukko-5Syvien rivien tulo poliittiseen elämään, niiden vähitellen tapahtuva muuttuminen johtaviksi luokiksi on murrosaikamme tärkeimpiä tunnusmerkkejä. Se ei todellisuudessa alkanut yleisestä äänioikeudesta, jolla kauan oli niin vähän merkitystä ja joka alussa oli niin helposti johdettavissa. Joukkojen valta syntyi ensinnäkin eräiden hitaasti mieliin juurtuvien aatteiden leviämisestä ja sitten yksilöiden vähittäisestä yhteenliittymisestä, joka johti — siihen asti vain teoreettisten — mielikuvien toteuttamiseen. Yhteenliittymisen varassa joukot ovat voineet muodostaa itselleen, jolleivät oikeata, niin ainakin hyvin varman käsityksen eduistaan; se on myöskin antanut niille tietoisuuden omasta voimastaan. Ne perustavat ammattiyhdistyksiä, joiden edessä kaikkien valtojen täytyy taipua, sekä työtoimistoja, jotka vastoin kaikkia kansantalouden lakeja pyrkivät hallitsemaan työ- ja palkkaehtoja. Ne lähettävät eduskuntiin edustajia, joilla ei ole lainkaan aloitekykyä ja itsenäisyyttä, ja jotka useimmiten ovat vain heidät valinneiden vaalikomiteoiden äänenkannattajia.

Nykyään joukkojen vaatimukset käyvät yhä selvemmiksi ja pyrkivät hävittämään juuria myöten nykyisen yhteiskunnan, palauttaakseen sen siihen alkeelliseen kommunismiin, joka ennen sivistyksen koittoa oli kaikkien ihmisryhmien normaali tila. Työajan rajoittaminen, kaivosten, rautateitten, tehtaitten ja maan pakkoluovutus, tuotteiden tasajako, yläluokkien etuoikeuksien poistaminen syvien rivien eduksi jne. – siinä niiden vaatimukset.

Joukot eivät juuri kykene perusteluihin, mutta ovat sitävastoin äärimmäisen toimintavalmiita. Niiden nykyinen järjestäytyminen tekee niiden voimat äärettömän suureksi. Niillä opinkappaleilla, joiden näemme syntyvän silmiemme edessä, on pian vanhojen opinkappaleiden mahti: se hirmuvaltainen rajaton voima, joka on kaiken keskustelun ulkopuolella. Joukkojen jumalallinen oikeus asettuu kuninkaitten jumalallisen oikeuden tilalle.

Porvaristomme lempikirjailijat, ne, jotka edustavat sen hieman ahdasta aatepiiriä, sen hieman lyhytnäköistä katsetta, sen hieman ylimalkaista skeptisismiä, sen välillä kovinkin suurta itsekkyyttä, joutuvat suunniltaan kohdatessaan tämän uuden voiman, jonka he näkevät kasvavan, ja vastustaakseen mielten villiintymistä he epätoivoisin avunhuudoin vetoavat kirkon siveellisiin voimiin, joita ennen niin suuresti halveksivat. He puhuvat tieteen vararikosta, ja palattuaan katuvaisina pyhiinvaeltajina Roomasta he kutsuvat meitä jälleen kuuntelemaan ilmoitettuja totuuksia. Mutta nämä vastakääntyneet unohtavat, että vaikka he todella olisivatkin saavuttaneet armon, sillä ei ole vaikutusta mieliin, jotka eivät paljoa välitä tuonpuoleisesta. Joukot eivät enää meidän päivinämme välitä jumalista, jotka kirjailijat itse eilen kielsivät, ja joiden särkemisessä he ovat olleet mukana. Joet eivät nouse takaisin lähteilleen.

Tiede ei suinkaan ole tehnyt vararikkoa eikä ole syypää nykyiseen mielten sekasortoon eikä tämän sekasorron keskellä nousevaan uuteen mahtiin. Tiede on luvannut meille totuuden, tai ainakin tiedon niistä puitteista, joihin ymmärryksemme sijoittuu; se ei ole koskaan luvannut meille rauhaa eikä onnea. Se ei välitä vähimmässäkään määrin tunteistamme, se ei kuuntele valituksiamme, eikä mikään voi palauttaa sen karkoittamia harhakuvia.

Yleiset, kaikissa kansoissa ilmenevät tunnusmerkit kertovat joukkojen voiman nopeasta kasvusta. Meidän on kestettävä se minkä se meille tuottaa, oli se millaista tahansa. Kaikki saarnat sitä vastaan ovat vain turhaa sanahelinää. On mahdollista, että joukkojen valtaantulo on länsimaisen sivilisaation viimeisiä asteita, että se merkitsee palaamista niihin sekasorron aikoihin, jotka käyvät uusien yhteiskuntamuotojen ilmestymisen edellä. Mutta kuinka voisimme tätä estää?

Tähän asti ne suuret kumoukset, jotka ovat hävittäneet vanhentuneita kultuurimuotoja, ovat olleet joukkojen selvimpänä tehtävänä. Historia osoittaa, että aina kun yhteiskuntaa ylläpitävät siveelliset voimat ovat herpaantuneet, nuo tiedottomat ja raa’at joukot, joita sanotaan barbaareiksi, suorittavat lopullisen hajottamistyön. Sivilisaatioita luomassa ja johtamassa on tähän asti ollut pieni älykäs ylimystö, eivät milloinkaan joukot. Ne voivat ainoastaan hävittää. Niiden valta merkitsee aina sekasorron aikakautta. Sivistys vaatii tarkkoja sääntöjä, järjestystä, siirtymistä vaistomaisesta järkiperäiseen, huolenpitoa tulevaisuudesta, korkeakulttuuria, – ehtoja, joita joukot omilleen jätettyinä eivät koskaan saavuta. Yksinomaan hävittävällä voimallaan ne vaikuttavat samalla tavoin kuin ne mikrobit, jotka lopullisesti hajottavat heikentyneet elimistöt tai kuolleet ruumiit. Kun jonkun sivilisaation rakenne on madonsyömä, joukot saavat sen romahtamaan maahan. Silloin niiden tehtävä tulee näkyviin. Lukumäärän sokeasta voimasta tulee hetkeksi historian ainoa filosofia.

Käykö meidän sivilisaatiollemme samoin? Voimme pelätä niin käyvän, mutta emme vielä tiedä sitä.

Valmistukaamme kestämään joukkojen valtaa, koska varomattomat kädet ovat vähitellen työntäneet kumoon kaikki aitaukset, jotka olisivat voineet niitä pidättää.

Näistä joukoista, joista puhutaan niin paljon, tiedämme kovin vähän. Ammattipsykologit ovat eläneet niistä kaukana eivätkä ole kiinnittäneet niihin huomiotaan, paitsi silloin kun on ollut kyse niiden tekemistä rikoksista. Rikollisia joukkoja on kyllä olemassa, mutta niin on myös siveitä joukkoja, sankarillisia joukkoja ja monen muunkinlaisia joukkoja. Joukkojen rikokset muodostavat vain erikoistapauksen niiden sielunelämässä, eikä niiden nojalla saa enempää tietoa joukkojen sielullisesta laadusta kuin saisi yksilön sielunelämästä ottamalla lukuun vain hänen rikoksensa.

Maailman valtiaat, uskontojen tai valtakuntien perustajat, kaikkien uskontojen apostolit, etevät valtiomiehet ja, vaatimattomammalla tasolla, pienten yhteisöjen johtohenkilöt ovat aina tietämättään olleet psykologeja; he ovat vaistomaisesti, usein sangen tarkkaan, tunteneet joukkojen sielunelämän. Ja koska he ovat tunteneet sen hyvin, he ovat helposti päässeet sen hallitsijoiksi. Napoleon ymmärsi ihmeen hyvin ranskalaisten joukkojen sielunelämää, mutta erehtyi välillä täydellisesti arvioidessaan toisten kansallisuuksien sielua.1 Tästä johtuivat hänen sotansa Espanjassa ja Venäjällä, jotka valmistivat hänen perikatoaan. Joukkojen sielunelämän tunteminen on ainoa, johon valtiomies voi turvautua, jollei hän tahdo joutua liian täydellisesti niiden johdettavaksi – niiden hallitsemisesta tuskin voi olla puhettakaan, se on meidän päivinämme käynyt kovin vaikeaksi.

joukko-2Joukkojen sielunelämä osoittaa, kuinka vähän lait ja laitokset vaikuttavat niiden herkkään luonteeseen ja kuinka vähän niillä voi olla muita mielipiteitä kuin suggestion avulla nostatettuja. Joukkoja eivät johda mitkään teoreettiseen oikeuteen perustuvat säännöt. Ainoastaan niiden sielussa synnytetyt tunnevaikutelmat voivat niitä johtaa. Jos esimerkiksi lainlaatija tahtoo määrätä uuden veron, pitääkö hänen valita niistä teoreettisesti oikeudenmukaisin? Ei suinkaan! Käytännössä voi kohtuuttominkin vero olla joukkojen mielestå paras, etenkin jos se on samalla huomaamattomin ja näennäisesti helpoin kantaa. Siksi joukko aina hyväksyy välillisen veron, vaikka se olisikin suunnaton. Koska sitä maksetaan päivittäin mitättömän pienin erin, se ei häiritse elämän jokapäiväistä menoa eikä sitä juuri huomata. Mutta heti jos sen tilalle määrätään kerralla maksettava suhteellinen vero palkoista tai muista tuloista, joukot yhdellä suulla nostavat valitushuudon, vaikka se olisikin kymmenen kertaa kevyempi kuin välillinen vero. Jokapäiväisten näkymättömien pennosien asemesta on suoritettava kokonaissumma, joka on verrattain korkea ja siksi tuntuu kovin rasittavalta. Se olisi tuntunut vähäpätöiseltä vain jos sitä olisi pantu syrjään penni penniltä; mutta tällainen taloudellinen menettely vaatii enemmän kaukonäkyisyyttä ja ennakkohuolta kuin joukoilla on.

Äskeinen esimerkki valaisee hyvin joukkojen mielenlaatua. Psykologi, sellainen kuin Napoleon, kyllä ymmärsi sen, mutta lainlaatijat, jotka eivät tunnejoukkosielua, eivät voi sitä käsittää. Kokemus ei ole vielä kylliksi opettanut heille, että ihmisiä ei koskaan johdeta puhtaan järjen määräysten mukaan.

Joukkojen psykologiaa voisi soveltaa moniin muihinkin seikkoihin. Sen tuntemus luo kirkasta valoa moniin historiallisiin ja taloudellisiin ilmiöihin, joita ilman sen tuntemusta on mahdoton ymmärtää. Jos huomattavin nykyajan historioitsijoista, Hippolyte Taine, on välillä kovin epätäydellisesti ymmärtänyt suuren vallankumouksemme tapahtumia, tämä johtuu siitä, ettei hänelle koskaan juohtunut mieleen tutkia joukkojen sielua. Tuota monimutkaista aikakautta tutkiessaan hän noudatti luonnontutkijan deskriptiivistä menettelytapaa, mutta siveelliset voimat eivät liioin kuulu luonnontutkijan pätevyysalaan. Ja nämä voimathan juuri ovat historian todelliset jänteet.

Kannattaa siis todellakin tutkia joukkojen sielunelämää, vaikkapa silkasta uteliaisuudesta. On yhtä mielenkiintoista koettaa selittää ihmisten tekojen syitä kuin tutkia jotakin kiveä tai kasvia.

Esityksemme joukkojen sielusta ei voi olla muuta kuin lyhyt synteesi, pelkkä tutkimustemme yhteenveto. Siltä ei voi vaatia kuin muutamia näkökohtia, jotka ovat omiaan herättämään ajatuksia. Toiset saavat kyntää vaon syvemmäksi. Me emme voi nyt muuta kuin piirtää sen suuntaviivoja vielä kovin vähän tutkitulle tanterelle.2

Viitteet

1 Eivätkä hänen viisaimmatkaan neuvonantajansa ymmärtäneet sitä sen paremmin. Niinpä Talleyrand kirjoitti hänelle, että »Espanja oli vastaanottava hänen sotilaansa vapauttajina». Mutta Espanja ottikin heidät vastaan kuin petoeläiminä. Psykologi, joka olisi tuntenut tämän kansakunnan perinnäiset vaistot, olisi helposti voinut aavistaa tämän.

2Ne harvat kirjailijat, jotka ovat työskennelleet joukkojen psykologian alalla, ovat, kuten olen ylempänä maininnut, tutkineet niitä yksinomaan rikollisuuden kannalta. Koska olen asian tälle puolelle omistanut vain lyhyen kappaleen, kehotan halukasta lukijaa tutustumaan G. Tarden tutkimuksiin sekä Sighelen pieneen teokseen Les foules criminelles. Omat johtopäätökseni joukkojen rikollisuudesta ja siveydestä menevät muuten aivan vastakkaiseen suuntaan kuin mainitsemieni kahden kirjailijan.

La psychologie du socialisme -nimisessä teoksessani on muutamia joukkojen sielunelämää hallitsevista laeista johdettuja johtopäätöksiä. Näitä lakeja voidaan muuten sovelluttaa hyvinkin erilaisiin aineisiin. Niinpä Brysselin kuninkaallisen konservatorion johtaja A. Gevaert on äskettäin huomionarvoisella tavalla sovelluttanut esittämiäni johtopäätöksiä lakejamusiikkiin, ja puhunut eräässä tätä koskevassa teoksessaan osuvasti ”joukkojen taiteesta”. ”Teidän molemmat teoksenne”, kirjoitti tämä etevä opettaja lähettäessään minulle tutkielmansa, ovat selvittäneet minulle pulmallisen seikan, jota ennen pidin selittämättömänä – sen, että jokaisella ihmisjoukolla on hämmästyttävä kyky tajuta musikaalista teosta, uutta tai vanhaa, kotimaista tai ulkomaista, yksinkertaista tai mutkikasta, kunhan sen vain etevästi esittää innostuneen johtajan johtama soittokunta tai laulukuoro.” Professori Gevaert osoittaa erinomaisen selvästi, miksi ”joskus kaikkea teknillistä sivistystä vailla oleva kuulijakunta välittömästi ymmärtää teosta, joka on jäänyt vanhoilta eteviltä musiikkimiehiltä ymmärtämättä heidän lukiessaan partituuria työhuoneensa hiljaisuudessa”. Hän selittää myös erittäin hyvin, miksi noista esteettisistä vaikutteista ei jää minkäänlaisia jälkiä.

Information

This entry was posted on maaliskuu 6, 2017 by in Kulttuuri, Politiikka ja ideologia, Tiede and tagged , , , , , , , .
%d bloggers like this: