Gustave Le Bon ja joukkojen aika

TIMO HÄNNIKÄINEN

–

Kirjoitus on esipuhe Gustave Le Bonin teokseen ”Joukkosielu”, joka ilmestyy huhtikuussa Kiuas Kustannuksen julkaisemana. Uusi laitos on päivitetty versio vuonna 1912 ilmestyneestä tuntemattoman tekijän suomennoksesta.

–

Gustave Le Bon (1841-1931) oli ranskalaisen virkamiesperheen poika. Hän opiskeli lääketiedettä Pariisin yliopistossa ja suoritti tohtorintutkintonsa loppuun Hôtel-Dieu de Paris’n sairaalassa, muttei koskaan harjoittanut lääkärinammattiaan. Sen sijaan hän keskittyi tutkimukseen ja kirjoitti lääketieteellisiin julkaisuihin artikkeleita moninaisista aiheista kuten suoalueilla esiintyvistä sairauksista ja asfyksiasta. Hänen ensimmäinen kirjansa, La mort apparente et inhumations prématurées (”Näennäinen kuolema ja ennenaikainen hautaaminen”, 1866), käsitteli kuoleman juridista määrittelyä ja aiheeseen liittyvää problematiikkaa. Se ennakoi aiheesta 1900-luvulla käytyjä debatteja.

Le Bon palveli armeijan lääkintäupseerina vuoden 1870 sodassa Preussia vastaan, ja organisoi toimessaan sotilasambulanssiyksikön. Hän kirjasi ylös havaintojaan miehistön ja upseerien käyttäytymisestä täydellisen tappion ja kaoottisen perääntymisen olosuhteissa, ja sai runsaasti myönteistä huomiota julkaistuaan muistiinpanonsa sodan jälkeen. Sodanjälkeisinä vuosina Le Bonista kehittyi lukuisia aloja tunteva yleisnero, joka perehtyi lääketieteen ohella muun muassa antropologiaan, psykologiaan, fysiikkaan ja yhteiskuntatieteisiin. Hän syvensi tietämystään matkustamalla laajalti Euroopassa, Aasiassa ja Pohjois-Afrikassa.

Le Bon julkaisi teoksia aina 1930-luvulle saakka, mutta jälkipolvet tuntevat hänet parhaiten vuonna 1895 ilmestyneestä kirjasta Joukkosielu (”Psychologie des Foules”, suoraan käännettynä ”Joukkojen psykologia”). Kirjaa pidetään jokseenkin yleisesti joukkopsykologian ensimmäisenä perusteoksena. Ilmestyessään se oli suuri menestys ja käännettiin nopeasti lukuisille kielille. Joukkosielussa Le Bon väitti, että Ranskan vallankumouksesta alkanut nopean teollistumisen ja demokratisoitumisen aikakausi oli ensi sijassa joukkojen hallitsemaa aikaa. Historiallisen kehityksen keskipisteeseen oli astunut aiemmin lähes huomiotta jätetty yksikkö, taustaltaan sekalaisesta aineksesta koostuva ihmisjoukko. Joukot hallitsivat poliittisia liikkeitä niin vasemmalla kuin oikealla ja olivat riistäneet edustajiltaan kaikki mahdollisuudet itsenäiseen päätöksentekoon. Niistä oli tullut voima, jota ei enää voinut hallita, sitä saattoi vain yrittää ohjailla. Le Bonin mukaan joukko oli enemmän kuin kokonaisuutensa summa: sen keskuudessa viriävät tunteet, ajatukset ja teot olivat tyystin erilaisia kuin kenenkään sen yksittäisen jäsenen.

Joukkosielun syntyyn olivat merkittävästi vaikuttaneet Le Bonin kokemukset vuoden 1870 sodassa ja sen jälkimainingeissa. Hän oli todistanut Pariisin kommuunin nousua ja tuhoa, ja nähnyt vallankumouksellisen innon valtaan joutuneiden väkijoukkojen polttavan Tuileries’n palatsin, Louvren kirjaston, Hôtel de Villen ja muita korvaamattomia arkkitehtonisia luomuksia. Joukko näyttäytyi hänelle kaikista yksilöllisistä piirteistä riisuttuna organismina, jonka keskuudessa niin järjetön tuhovimma kuin poikeuksellinen uhrivalmius levisivät nopeasti ja hallitsemattomasti kuin tartuntatauti.

Joukkosielulla on arrogantti ja elitistinen maine. Le Bonin mukaan joukon älyllinen taso on huomattavasti alhaisempi kuin kenenkään yksilön, ja hän vertaa niitä toistuvasti eläimiin, luonnonilmiöihin ja heimokansoihin. Joukon toimintaan on turha yrittää vaikuttaa järkiperustein; vain häikäilemätön kansankiihottaja ja manipulaattori voi muuttaa niiden suuntaa istuttamalla niiden kollektiiviseen mieleen väkeviä mielikuvia. Joukossa ovat mahdollisia vain tunne-elämän ääri-ilmiöt, ja yksilötasolla laimeina pysyvät mieltymyksen ja vastenmielisyyden tunteet kasvavat niissä hetkessä sokeaksi ihailuksi ja palavaksi vihaksi.

On kuitenkin syytä panna merkille, ettei Le Bon luota asiantuntijoiden tai sivistyneistön edustajien joukkoihin sen enempää kuin rahvaan massoihin. Missä tahansa joukossa kasaantuvat vain sen jäsenten keskinkertaiset ominaisuudet, eikä professorien kokous tee viime kädessä laadukkaampia päätöksiä kuin hölmöjen kokous. Vaikka Le Bon kavahtaa joukkojen valtaa, hän myös pitää sitä monissa tapauksissa parempana kuin yksilöiden tyranniaa. Esimerkiksi valamiesoikeuksille hän antaa tunnustusta, koska myötätuntoiseksi manipuloitava valamiehistö antaa usein kansalaisen oikeusturvan kannalta parempia tuomioita kuin kylmä ja mielivaltainen ammattituomari. Hän ei haaveile valistuneesta itsevaltiudesta, sillä joukkojen valta on tässä historian vaiheessa todellisuutta, jota vastaan on turha pyristellä.

Le Bonin mukaan hajanainen ihmislauma on historiallisen syklin alku- ja päätepiste. Jokainen sivilisaatio saa alkunsa joukosta ja tuhonsa edellä palaa tähän perusyksikköön. Näiden pisteiden välissä on vaihe, jossa joukosta on kehittynyt kansa. Kansaa pitää yhdessä vaikkapa uskonnollinen tai valtiollinen ihanne, ja tätä sidettä lujittavat hiljalleen kasaantuvat traditiot, tavat ja perinnölliset piirteet. Näin rakentunut kansa muodostaa sivilisaation omine instituutioineen, maailmankatsomuksineen ja esteettisine mieltymyksineen. Vuosisatojen saatossa koherenssi kuitenkin höltyy, ihanne menettää merkityksensä ja kansa palaa asteittain väkijoukoksi. Tätä omaa etuaan tavoittelevien yksilöiden hajanaista yhteenliittymää pitävät vielä kenties pitkäänkin koossa vanhat tavat ja instituutiot, joilla ei kuitenkaan enää ole entisen kaltaista mahtia. Murroskaudelle tyypillisiä ilmiöitä ovat yhtäältä sekasortoisuus, toisaalta valtiovallan tunkeutuminen elämän kaikille osa-alueille. Hajaannustilaan joutuneet ihmiset vaativat julkiselta vallalta yhä enemmän ohjausta ja suojelua ja kadottavat ennen pitkää kaiken aloitekykynsä. Tällaiseen ylikypsyyden tilaan jouduttuaan sivilisaatio ei voi juuri muuta kuin odottaa barbaarien saapumista.

Joukkosielun lukeminen hiljattain päättyneen 1900-luvun jälkeen on hyvin valaisevaa. Le Bon ennakoi terävänäköisesti vuosisadan verilöylyjä ja totalitaarisia hallintoja. Kiinnostavaa on myös kirjan laaja vaikutus monenlaisia suuntauksia edustaneisiin viime vuosisadan ajattelijoihin. Yksi kirjan ahkerista lukijoista oli Sigmund Freud, jota epäilemättä inspiroi se, miten Le Bon korosti alitajuisten vaikuttimien merkitystä ja ihmisen herkkyyttä suggestioille. Myös kiinnostus hypnoosiin yhdisti Le Bonia ja tuonaikaista Freudia. Freudin ja Le Bonin ajatuksia yhdisteli sittemmin Edward Bernays vaikutusvaltaisissa propagandaa käsittelevissä tutkimuksissaan. Joukkosielusta imi vaikutteita myös espanjalainen filosofi José Ortega y Gasset, jota on pidetty niin eksistentialistina, fenomenologina kuin pragmatistinakin. Gassetin tunnetuimman teoksen Massojen kapina (1930) pohdinnat massojen ja valiovähemmistöjen henkisestä elämästä ovat paljon velkaa Le Bonille.

Le Bonin teoriat vaikuttivat myös ideologeihin ja valtiomiehiin. Hänen tutkimuksensa arabikulttuurista innostivat varhaisia arabinationalisteja heidän ponnistellessaan eroon ottomaani-imperiumin vallasta. Jotkut Joukkosielun jaksot vetosivat 1900-luvun radikaaliliikkeisiin bolševismista fasismiin ja kansallissosialismiin. Totalitaariset liikkeet hyödynsivät Le Bonin kuvaamaa vahvan valtiovallan kaipuuta ja joukkojen irrationallista luonnetta. Tavallaan Benito Mussolini yritti kääntää Joukkosielussa ennustetun rappiokehityksen voitoksi manipuloimalla joukkoja häikäilemättömästi ja tarjoamalla niille visiota uudesta Rooman valtakunnasta. Adolf Hitleriä, joka Mein Kampfissa mainitsee Joukkosielun ainakin kahdesti, varmasti miellyttivät myös Le Bonin puheet rodusta ja rotusielusta. Mutta on syytä muistaa, että Le Bon ei puhu rodusta tiukan biologisessa mielessä, vaan tarkoittaa sillä ennen kaikkea sitä tapojen, tunteiden ja ajatuskulkujen kerrostumaa, jota sanotaan kansanluonteeksi. Diktaattorien ohella Le Bonia lukivat myös demokraattiset valtiomiehet kuten Theodore Roosevelt ja Charles G. Dawes.

Mutta Joukkosielun merkitys ei suinkaan rajoitu vain 1900-lukuun. Joukkojen aikakausi on kaikkea muuta kuin ohi, ja Le Bonin erittelemät ilmiöt saavat jatkuvasti uusia muotoja. Kirjassa kuvattu joukkojen ja joukkotiedotusvälineiden vastavuoroinen suhde on muuttunut yhä merkittävämmäksi ilmiöksi yhteiskunnassa. Yhtäältä televisio, radio ja sanomalehdistö ohjailevat yleistä mielipidettä, toisaalta ne ovat viihdettä ja kiihokkeita vaativien joukkojen ohjailtavissa. Voi vain arvailla, mitä Le Bon olisi sanonut sosiaalisesta mediasta, joka on länsimaisissa yhteiskunnissa astunut vanhan puoluelehdistön tilalle. Kuten puoluelehdissä ennen, sosiaalisessa mediassa samanmieliset kokoontuvat yhteen ja lietsovat toisiaan äärimmäisiin tunnetiloihin. Sosiaalisen median myrskyt ja kohut ovat jälkimoderni versio menneiden vuosisatojen katumellakoista ja lynkkauksista, ja joukkohysteria on entistä helpompi synnyttää fyysisen kontaktin puuttuessa.

Myös nykyisessä yleiseurooppalaisessa konfliktissa nationalistien ja federalistien välillä on nähtävissä kaikki joukkojen aikakaudelle tyypilliset piirteet. Niin kapinoitsijoita kuin vanhaa poliittista eliittiä ohjaavat tunneperäiset reaktiot, ja niiden kamppailu on ennen kaikkea kamppailua mielikuvista. Kansallismielisten ja euroskeptisten puolueiden nousu on seurausta siitä Le Bonin kuvaamasta ilmiöstä, että hallitukset ja vakiintuneet instituutiot ovat menettäneet kykynsä ohjailla julkista mielipidettä. Tämä mielipiteenmuokkaus on vuosikymmenten ajan ollut niin läpinäkyvää ja myötäillyt ensi sijassa poliittisen eliitin omaa etua, ettei sen käyminen tehottomaksi ole ihme. Samalla vanhaa järjestelmää vastaan nousseissa liikkeissä ilmenee sellaista joukkojen innostusta, josta eurooppalaiset vallankumoukset ovat kaikkina aikoina kummunneet. Lienee liian aikaista sanoa, onko nykyisissä poliittisissa mullistuksissa kyse uuden järjestyksen synnytyskivuista ja kansan muodostumiseen johtavan kehityksen alkusoitosta, vai ovatko ne vain uusi vaihe Le Bonin kuvaamassa sivilisaation taantumisprosessissa.

Tämä Joukkosielun laitos on uudelleenjulkaisu tuntemattoman tekijän vuonna 1912 julkaistusta suomennoksesta. Tekstin kieliasua on editoitu muuttamalla vanhanaikaisia ilmauksia nykysuomen mukaisiksi ja oikomalla paikoin kömpelöitä lauserakenteita. Suomennos on ollut pitkään äärimmäisen hankalasti saatavilla jopa kirjastoista, joten nyt on korkea aika saattaa teos jälleen suomalaisten lukijoiden ulottuville.

–

–

Timo Hännikäinen (s. 1979) on Helsingissä asuva kirjailija ja suomentaja. Tuoreimmat teokset kirjoitusvalikoima ”Sanansäilä” (2016) ja proosateos ”Kuolevainen” (2016). Kiinnostuksen kohteita taide, historia ja antimoderni ajattelu.