SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Taistelu sisäisenä kokemuksena, osa 8: Palkkasoturi

ERNST JÜNGER   (suomentanut Olli Virtanen)

Tämä kirjoitus on kahdeksas luku Ernst Jüngerin pitkästä esseestä ”Taistelu sisäisenä kokemuksena” (Der Kampf als Inneres Erlebnis, 1922). Aiemmin ilmestyneet osat: Osa 1: Johdanto, Osa 2: Veri, Osa 3: Kauhu, Osa 4: Juoksuhauta, Osa 5: Eros, Osa 6: Pasifismi, Osa 7: Rohkeus. Jüngerin essee on tutkielma ensimmäisen maailmansodan vaikutuksesta hänen oman sukupolvensa maailmankuvaan ja koko Euroopan henkiseen ilmapiiriin. Sarastus julkaisee Olli Virtasen suomennoksen esseestä ”jatkokertomuksena” muutamassa osassa. Jüngerin henkilöhistoriasta ja tuotannosta voi lukea laajemmin Heikki Länsisalon kirjoituksesta ”Ernst Jünger – Kirjailija, filosofi ja rintamamies”, joka ilmestyi Sarastuksessa tammikuussa 2013.

Olemme ikääntyneet, meistä on tullut laiskanpulskeita kuin vanhoista ukoista. Se, että on parempi tai omistaa enemmän kuin toiset, on muuttunut synniksi. Taistelun hurmasta vieraannuttuamme vallasta ja urhoista on tullut meille kauhistus, ihmismassa ja yhdenmukaisuus ovat uusia jumaliamme. Jos massoista ei voi tulla mestarien kaltaisia, tulkoon mestareista sitten massojen kaltaisia. Politiikka, draama, taiteilijat, kahvilat, lakerikengät, julisteet, sanomalehdet, moraali, huomisen Eurooppa, ylihuomisen maailma: mekastavaa ihmismassaa. Se makaa tiellä kuin tuhatpäinen peto, talloo murskaksi sen, mitä ei saa ahmaistua, kateellisena, nousukasmaisena, ilkeänä. Jälleen kerran yksilön ääni peittyi ihmisjoukon hälinään, eikö hänet pahiten pettänytkin hänen oma väkensä? Olemme sulloutuneet liian lähelle toisiamme, jauhavia myllynkiviä ovat suuret kaupunkimme, vuolaita virtoja, jotka hiovat meistä särmät kuin pikkukivistä. Liian kovaa on elämä; mutta eikö meillä ole lume-elämämme? Liian rankkoja ovat sankarit; eikö meillä olekin elokuvasankarimme? Miten suloisen meluttomasti kaikki siellä luonnistuukaan. Saa lojua pehmustetulla tuolilla, ja kaikki maisemat, kaikki seikkailut soljuvat aivojen läpi keveinä ja elävinä kuin oopiumhoure.

Ja ihminen on hyvä. Miten sitä muutoin voisi elää niin tiiviisti yhdessä? Jokainen kertoo itsestään samaa. Kukaan ei ollut hyökännyt. Jokainen oli vain hyökkäyksen uhri. Sota kuorrutettiin fraaseilla, jotta siitä olisi tullut miellyttävämpi. Todelliselle soturille, yksinkertaisen mutta suoraviivaisen toiminnan miehelle tämä oli luita ja ytimiä myöten vastenmielistä. Brutaalius ei varmasti ole milloinkaan vaikuttanut inhottavammalta kuin näihin rääsyihin puettuna, tässä niin sanotun kulttuurin ohuessa ulkokuoressa.

Julmempiakin aikoja on toki ollut. Kun mongolivaltiaat johtivat valloittajajoukkojensa vyöryn sapelien kalinan säestyksellä halki kaukaisten maiden, kulki heidän edellään tuli, takanaan hävitys. Valtavien kaupunkien asukkaat haudattiin elävältä tai heidän veriset kallonsa kasattiin pyramideiksi. Ryöstelyyn, häpäisyyn, polttamiseen ja surmaamiseen suhtauduttiin mitä intohimoisimmin.

Ja kuitenkin nämä suuret raakalaiset ovat miellyttävämpiä. He toimivat siten kuin heidän luontonsa vaati. Tappaminen oli heidän moraalinsa siinä missä kristityille lähimmäisenrakkaus. He olivat villejä valloittajia, mutta ulkomuodoltaan kuitenkin yhtä ehyitä ja vereviä kuin helleenit. Heitä voi katsoa mielihyvää tuntien samoin kuin värikkäitä petoeläimiä, jotka peloton loiste silmissään raivaavat tiensä trooppisen tiheikön lävitse. He olivat saavuttaneet täydellisyyden omalla sarallaan.

Täydellisyys. Se on asian ydin. Se merkitsee ponnistelua kykyjen äärirajoille asti, olosuhteiden muokkaamista tahtomaansa muotoon. Tällaisella tavalla täydelliseltä — rintaman kannalta katsottuna — vaikutti vain yksi, palkkasoturi. Hän oli tuon ajan melskeissä kuin kotonaan, sota oli hänen omista omin elementtinsä. Sota oli hänellä verissä samalla tavalla kuin roomalaisilla legioonalaisilla tai keskiaikaisilla sotilailla. Sen tähden hän kuvastui yksinään vakaana hahmona punaisenharmaata taustaa vasten, varmana ja selväpiirteisenä.

Silmiinpistävänä, kuin aivan toisen rodun edustajana hän erottautui aseiden takana piileskelevistä pikkusieluista, tuosta kansalliskaartien, demokratian sotilaallisen ilmentymän, yleisimmästä ihmistyypistä. Nämä olivat pikkukauppiaita ja käsityöläisiä, enemmän tai vähemmän sotilaiksi hioutuneita, he harjoittivat sotaa kansalaisvelvollisuutena. He olivat urheaa väkeä, joista tarpeen tullen oli myös sankareiksi. Mutta eräs asia oli heille elinehto: järjestys. Tämä kävi ilmi koko voimallaan yhteiskunnan romahtaessa, tuossa hurjapäisimmän miehuuden tulikokeessa. Silloin taistelun aloittivat molemmin puolin jotkut toiset, porvaristo pyristeli heidän välissään kuin pesästään tönäisty lintu, joka sulki silmänsä, koska näki maailmansa vajoavan.

On vain yksi ihmisjoukko, joka ei vaikuta naurettavalta: sotaväki. Porvarit tekivät siitäkin naurettavan. On vain kahdenlaisia sotilaita: värvättyjä ja vapaaehtoisia. Palkkasoturi oli molempia samalla kertaa. Hän ei sodan lapsena myöskään langennut siihen katkeruuteen, joka yhä enemmän kalvoi sotajoukon mieltä ja jonka ilmauksen saattoi lopulta lukea jokaisen kenttäkäymälän lautaseiniltä. Hän oli syntynyt sotimaan ja oli sodasta löytänyt sellaiset olosuhteet, joista yksin hän kykeni nauttimaan.

Kuitenkaan aikansa sankari-ihanne ei täysin ruumiillistunut näissä sotilaissa. He eivät turhaan vaivanneet päätään. Tehtävänsä moraalisiin kysymyksiin uppoutui ennemminkin tekojensa merkityksestä tietoinen taistelija — toisin sanoen siis toinen loppuun saakka hiottu luonne, jonka sisäisen ja ulkoisen maailman tuli olla harmoniassa keskenään. Hänenlaisiaan oli taistelumoraalin yleisen höltymisen vuoksi yhä harvemmassa. Ei ole myöskään selvää, ilmeneekö kansan elintahto selkeämmin sellaisissa sotilaissa, jotka pyrkivät erottamaan toisistaan oikean ja väärän, vai terveessä, voimakkaassa soturijoukossa, joka rakastaa taistelua sen itsensä vuoksi — eli Hegelin sanoin, toimiiko maailmanhenki voimakkaimmin tietoisen vai tiedostamattoman työkalun kautta. Joka tapauksessa vain palkkasoturi pysyi aina samanlaisena, niin ensimmäisessä kuin viimeisessäkin taistelussaan.

Hälytys! Ensi yönä kello kaksi rykmentti on lähtövalmiina. Kohti Flanderia!” Väsyneet kasvot muuttuivat entistä kalpeammiksi, puheensorina vaimeni, piiput sammuivat. Jossakin, unien vuon keskellä, hohteli pikkuruinen kylä, autuaiden luoksepääsemätön linnake. Taas kerran! Kun juuri ja juuri oli päässyt pakoon edellistä ammottavaa kitaa. Ilmoittautuako sairaaksi, karata? Ei. Pakoon ei ole lähtemistä, jalkarätit on jo sidottu, uurastus alkaa taas kerran. Äiti, naisen hymy, lämpö! Ja valkoliinaiselle pöydälle katettu päivällinen. Elämä, vaikka sitten pienimmälläkin maatilkulla: elämä! Tai edes unen syli, saisi torkkua kuin eläin ja herätä joskus tyytyväisenä.

Ah, niinhän pitää olla! Pitääkö niin todellakin olla? Vain yksi istui miesten joukossa leiskuvin katsein ja pelottomin kasvoin. Se oli palkkasoturi, synnynnäinen sotilas.

Niin, jossakin siellä he todella yhä olivat, nuo vanhat palkkasoturit. Kun hämärä hiipi juoksuhautoihin hiljeneviltä tantereilta, jostakin rintaman jumalanhylkäämän kolkan puoliksi romahtaneesta korsusta kajasti heikko valo. Uinuttuaan päivän maan uumenissa ja suunnistaessaan vaistojensa herättyä kuin yöeläin juoksuhautaverkoston halki taisteluasemiin pistäytyi kernaasti heidän luonaan piristyäkseen heidän huolettomasta puuhastelustaan. ”Vanhassa iskussa”, kuului yksi niistä lausahduksista, joita he mieluusti toistelivat, ja jos tuli kaiken kuoleman ja mykän epätoivon keskeltä heidän piiriinsä, sai sen vaikutelman, että huoleton elämä olisi hakeutunut turvaan heidän luokseen. Viimeinkin oli niiden luona, jotka tunsivat olevansa tässä kammottavassa ympäristössä kotonaan.

Heidän korsujensa sisustus oli mitä miehekkäin: karkeat, paksujen palkkien tukemat lautaseinät, joilla roikkui kiväärejä, penkit ja kuhmurainen pöytä, pullo, johon oli työnnetty kynttilä. Niin asustelivat varmaan koruttomat turkismetsästäjät kämpissään tai merirosvolaivojen kapteenit kajuutoissaan. Niin kaiketi tuhlailtiin mieletöntä alkuvoimaa runoilija Villonin tavernoissa ja Eastcheapin Sianpäässä. Siellä he kyhjöttivät ahtaasti, koeteltu joukko, ahavoitunut ja nuhruinen, kasvot kuin hiottuja miekanteriä, täynnä tarmoa, luonnetta ja energiaa. He puhuivat lyhyesti, lähinnä iskulausein, sanat olivat yksittäisiä tynkiä kuin heidän konekivääriensä sarjat, selväpiirteisiä ja täynnään alkuvoimaa. Kaikkialla, missä miehet joutuvat oleskelemaan alkukantaisissa oloissa, syntyy tuollaisia kieliä. Hyvä Jumala, miten paljon nämä veikot olivat niiden tyyppien yläpuolella, jotka Genevessä ja Zürichissä kirjoittivat sodasta närkästyneeseen sävyyn ja väittivät jälkeenpäin seuranneensa tuon ajan tapahtumia aitiopaikalta!

Merkillistä oli, että missä he ikinä olivatkaan yhdessä, väkijuomista ei koskaan ollut pulaa. Se oli sellainen hekuma, joka sopi heille, äkillinen kuin pommin räjähdys, lyhyt ja brutaali kuin kirveenisku. Kaikki oli kiinni silmänräpäyksestä, kuolema seisoi seinän vieressä kuin huomaamaton miespalvelija. Kun humala sumensi todellisuuden särmät räikeiksi väreiksi, heissä heräsi rajattoman voiman tunne, jokin peloton perintö leiskui heidän veressään, moni ristiretkeläinen, rosvoparoni, normanni ja talonpoikaiskapinallinen lienee herännyt henkiin. Kun meluisien äänien sekamelska kävi yhä hurjemmaksi ja kun sirpaleet ropisivat seiniltä alas, ei elämä merkinnyt muuta kuin yhtä hyvää viinipullollista, siitä juopumista ja sen paiskaamista lähintä seinää vasten. Alkukantainen voima, silmitön kuin myrsky ja tyrsky, uhkasi puhkaista suonet, leimahti huumaksi ja painui sitten takaisin mielen tiedostamattomiin sopukoihin.

Usein heidän levottomuutensa ajoi heidät yön pimeydessä piikkilankaesteiden tuolle puolen. Ne, jotka olivat pystyttäneet hurmion värikkään viirin elämänsä katonharjalle, löysivät omanlaistansa huumaa siitä, että saattoivat laittaa tämän elämän vaaralle alttiiksi. Kun tuuli lauloi piikkilangoissa ja suhisi kituliaissa ruohomättäissä, kun usvassa liukui omituisia varjoja, silloin ei-kenenkään-maan kauhu tunkeutui heihin kaikilta suunnilta niin voimakkaana, että näiden pelottomista pelottomimpienkin rinta kohoili rivakasti ja hengitys kävi pinnalliseksi. Yksinäisyyden tunne kasvoi heissä mittaamattomaksi, kun kansojen rajavallit kohosivat yöhön heidän edessään ja takanaan kuin mustat, uhkaavat kahleet. Metsästäjän verenhimo ja saaliseläimen kauhu sekoittuivat heidän seikkailijanveressään ja jännittivät aistit eläimellisen teräviksi. Oli huono ajatus puuhastella juoksuhautojen edustalla heidän samoillessaan yössä. Joskus, kun kaikki vartiomiehet nuokkuivat jo puoliunessa, heidän edessään olevasta runnellusta maasta kajahti terävien iskujen sarja, pimeydessä näkyi punertavia välähdyksiä, ja ilman täytti pitkä, kantava, korvia vihlova huuto. Silloin jokainen tiesi — siten kuin unessa tietää jotain, vaikkei ole koskaan kuullut siitä keneltäkään — että tämä parahdus, joka jähmetti veren jääkiteiksi, saattoi olla ainoastaan kuolonhuuto. Jokainen hätkähti hereille ja ponnahti pystyyn, samoin kuin yksinäisessä korpikylässä kaikki havahtuvat, kun ilmassa kiirii jonkin ahnaan pedon ulvonta. Sitten alkoivat kiväärit puhua, ne syytivät suustaan punahehkuisia luoteja. Se oli lyhyt, kaamea hautajaisvastaanotto, jonka kammottavana kulissina toimi tyhjä, eloton maankaistale.

Kauhun hellitettyä nämä uskalikot lähtivät kraatterien mustista varjoista ja hiipivät takaisin juoksuhautaan. Nopeasti he vastasivat muun miehistön kysymyksiin ja erosivat ampumavallin kohdalla. Jos kuu tällaisena hetkenä tuli esiin pilvien lomasta, he tuijottivat toisiaan väristen: heidän kasvonsa olivat niin laihat ja verettömät, että ne loistivat himmeässä valossa kuin luut. Uni kartteli heitä pitkään heidän maatessaan lavereillaan, heidän kätensä tärisivät edelleen. Samankaltaista kiihtymystä tuntee peluri hänen astellessaan aamun sarastaessa tyhjillä kaduilla, kun pelikortit vielä tanssivat hänen silmiensä edessä punaisina ja mustina.

Mikä mahtoi yllyttää heidät yhä uudestaan öiseen erämaahan? Seikkailu? Halu kokea kauhua? Vai olivatko he ihmissusia, ihmisiä, jotka muuttuvat eläimiksi, laukkaavat ulvoen autioiden tantereiden halki ja asettuvat vaanimaan tienhaaroihin?

Joskus vaikutti jopa siltä, etteivät he löytäneet tapahtumien tiimellyksestä täyttymystä, aivan kuin he olisivat vielä erikseen tahtoneet kasvattaa kokemansa hirveyden määrää. Niinpä välillä yllättyi siitä kauhistuttavasta huumorista, joka oli sanojen ja kuvien muodossa pesiytynyt autioituneiden kylien seiniin.

Kerran eräänä kirkkaana syyskuun yönä matkasimme taistelun kaukaista kajoa kohti. Mykkinä ja tylsämielisinä virtasivat sotilasjoukot pölyistä maantietä pitkin, joka vei kohti loimuavaa horisonttia. Yhä lähempää kantautuvan tulituksen valtava voima turrutti ja huumasi aistit. Ihmisvirran keskellä ratsasti kuitenkin tyynesti eräs, joka oli kiinnittänyt teräskypäräänsä valtaisat häränsarvet kuin taistoon matkaava germaanijumala.

Erään toisen kerran, kun Combles’n pikkukaupunki muuttui rauniokasaksi raskaassa tulituksessa ja teräs- ja kivikuurossa, näimme kaksi ihmistä naistenvaatteisiin naamioituneina punaiset päivänvarjot käsissään juoksemassa raunioiden sekamelskan halki. Nämä ihmiset olivat samaa lajia kuin se iskuosasto, joka hyökkäsi erääseen juoksuhautaan aseenaan tyhjät viinipullot, se skottilainen komppania, joka hyökkäyksen alkuun potkaisi jalkapallonsa vihollisen linjojen taakse, tai se saksalainen luutnantti, jonka rintamalla kerrottiin keksineen tavan antaa varsikäsikranaatin räjähtää pidellen sitä päänsä yläpuolella kuin soihtua sirpaleenkaan osumatta häneen itseensä.

Moni varmaan tekee ristinmerkkejä kuullessaan tuollaisesta jumalattomasta hävyttömyydestä; itse en haluaisi jäädä siitä paitsi. Niinäkin hetkinä, jolloin tapahtumien kauhistuttava voima uhkasi runnella sielun rikki, oli miehiä, jotka välinpitämättömästi tanssahtelivat tuon kaiken läpi kuin tyhjää vain. Ja tuon ainoan miehille soveltuvan ajatuksen, johon ihmisen suuruus yksinään perustuu — että henki on kaikki, aine ei mitään — he kärjistivät paradoksaalisuuteen asti. Silloin tunsi, että koko arvaamattomien tapahtumien kirjo, nämä jyrisevät rautamyrskyt, niin ahnaina kuin ne edessämme kohosivatkin, olivat kuitenkin pelkkä koneisto, vain kulisseja, jotka saivat merkityksensä vasta siitä näytelmästä, jota ihminen niiden edessä näytteli.

On erittäin merkillepantavaa, että juuri elinvoimaisimmat uhraavat itsensä auleimmin. On parempi lähteä leimuavan meteoriitin lailla kuin sammua pelosta tutisten. Palkkasoturien veri kuohui elämän pyörteissä alati, ei ainoastaan silloin, kun taistelun rautatyrskyt viskoivat heitä aallonharjalta toiselle. Heidän täytyi ilmaista ja muodostaa elämää, villinä ja suunnattomana, sellaisena kuin se jatkuvasti kumpusi heidän sielunsa syvyyksistä. Jos miehiset hyveet yksinään olivat heille liekki ja hekuma, niin taisto, viini ja rakkaus lietsoivat ne valkohehkuisiksi, mielettömäksi kuolonkaihoksi. Jokainen tunti vaati sisältöä, päivät juoksivat heidän sormiensa lomasta kirjavina ja kuumina kuin hehkuvan rukousnauhan helmet, joita heidän piti innottomasti laskea täyttääkseen velvollisuutensa. Kaikki olemassaolo loimusi heille samasta lähteestä, kuvastuipa se sitten täydestä lasista, vihollisen raivoisista silmistä tai neidon pehmeästä hymystä. Huumassa heräsi heidän selviytyjänviettinsä, taistelun ratkaisuhetkinä heräsi huuma, rakkauden sylissä ne molemmat sulivat yhteen.

Siinä missä jotkut hakevat täyttymystä taiteesta tai totuudesta, he hakivat sitä taistelusta. Jokaisella on oma polkunsa, kukin kantaa rinnassaan eri kompassia. Elämä on jokaiselle erilaista: yhdelle se on kukon kiekaisu kirkkaassa aamussa, toiselle iltapäivän rauhassa uinuva pelto, kolmannelle valon kajo illan sumussa.

Palkkasoturille elämä oli ukkospilvi öisessä kaukaisuudessa, kuilun yllä lepäävä jännitys.

%d bloggers like this: