SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Kansa ja kauhu

TIMO HÄNNIKÄINEN

”Folk horror” on termi, jolla viitataan pääasiassa englantilaisiin 1960-luvun lopun ja 70-luvun alun kauhuelokuviin, jotka ammensivat kansanperinteestä sekä pakanallisista kulttuureista ja sijoittuivat yleensä menneiden vuosisatojen maaseudulle. Termiä käytti tiettävästi ensimmäisen kerran elokuvaohjaaja Piers Haggard vuonna 2004 puhuessaan elokuvastaan Blood on Satan’s Claw (1971) haastattelussa. Kattokäsitteenä sitä käytti ensimmäisen kerran näyttelijä ja käsikirjoittaja Mark Gatiss BBC:lle tekemässään dokumentissa A History of Horror (2010).

Kauhufiktio on lajityyppi, joka on hyödyntänyt kansantarinoita ja pakanallisia myyttejä koko historiansa ajan, ja niinpä folk horrorin tarkka rajaaminen omaksi alalajikseen on ongelmallista ellei mahdotonta. Sen aineksia löytyy jo kauhuromantiikan ajan kirjallisuudesta ja mykkäkauden kauhufilmeistä, ja jokseenkin ongelmattomasti genreen voi laskea sellaiset tunnetut kauhuelokuvat kuin Paholaisen palvelija, Valkoinen peura, Kwaidan ja Onibaba. Lisäksi folkloristisen kauhun perinteestä ammentavat myös jotkut nykyelokuvat, kuten Dennis Wheatleyn A Field in England (2013) ja Robert Eggersin runsaasti ylistystä saanut The Witch (2015). Kenties folk horroria ei olekaan hedelmällistä pitää genrenä tai perioditerminä, vaan aikakaudet ylittävänä laajempana juonteena.

Englantilainen 60-70-lukujen taitteen kauhuelokuvaperinne ansaitsee kuitenkin oman erillisen tarkastelunsa, koska sen tuotokset ovat silmiinpistävän yhtenäisiä niin temaattisesti kuin tyylillisesti. Lisäksi kyseisiä teoksia kohtaan on herännyt viime vuosina uusi kiinnostus, joka on huomattu suurissa tiedotusvälineissäkin. Jotkut kolumnistit ovat nähneet ilmiössä merkkejä atavistisesta kaipuusta maalaiselämään ja perinteisiin elämäntapoihin, minkä he ovat nokkeluudestaan ihastuneina liittäneet Brexitiin. Myös folk horroria tutkinut Adam Scovell julkaisi hiljattain kolumnin, jossa hän vertasi Brexitin kannattajia Wicker Man -elokuvan (1973) saarelaisiin, jotka polttavat viattoman ulkopuolisen elävältä muinaisessa druidirituaalissa, koska höyrähtänyt aristokraatti on huijannut heidät uskomaan, että näin voidaan estää sadon epäonnistuminen tulevina vuosina.

Tällaiset vertaukset ovat sikäli huvittavia, että aiemmin edistyksen voimiin itsensä lukeneet kirjoittajat pitivät Wicker Manin pakanallista saarelaisyhteisöä emansipoituneena. Saarelaisten seksuaalista avoimuutta pidettiin esimerkillisenä heidän uhrikseen joutuvan poliisimiehen jäykkään kristillis-porvarilliseen sukupuolimoraaliin verrattuna. Nykyisten edistyksellisten silmissä sama joukko on muuttunut pelottavaksi, barbaarisessa menneisyydessä eläväksi lynkkaussakiksi. Muutos heijastelee pettymystä, jota älymystö on aina tuntenut kun rahvas ei olekaan omaksunut sen haaveita.

Ylipäätään kauhuelokuvan lajityypin määritteleminen edistykselliseksi tai taantumukselliseksi, vasemmistolaiseksi tai oikeistolaiseksi, radikaaliksi tai konservatiiviseksi on poliittisesti tarkoitushakuista hapatusta, sillä melkein jokaisesta merkittävästä kauhuelokuvasta on löydettävissä molempia aineksia. Yhtäältä kauhuelokuvat heijastelevat uuden ja tuntemattoman herättämiä pelkoja, toisaalta yhtä yleinen asetelma on, että jokin historiaan hautautuneeksi luultu nouseekin piinaamaan eläviä. Menneisyyden mörköjen tunkeutuminen nykypäivään voidaan tietysti sekin tulkita edistysmyytin kritiikiksi: siinä kostautuu modernisaation ylimielinen asenne edellisten sukupolvien kulttuurista pääomaa kohtaan.

Wicker Man (1973)

Wicker Man, tunnetuin ja arvostetuin folk horror -elokuva, ei sekään ole yksiselitteisesti politisoitavissa. Teos tarjoaa itse välineitä tulkinnoille, jossa Summerislen saaren yhteisö nähdään porvarillisen yhteiskunnan turmelukselta välttyneenä 60-lukulaisena onnelana. Mantereelta saapunut poliisi Howie on parodisuuteen saakka kärjistetty estyneen ja huumorintajuttoman puritanismin henkilöitymä, joka näkee kaikkialla ympärillään jumalanpilkkaa ja moraalittomuutta. Howien hahmo ilmentää myös kolonialismia: hän katsoo pyhäksi tehtäväkseen ”villien” käännyttämisen piittaamatta lainkaan siitä, ovatko nämä tyytyväisiä omaan elämänmenoonsa. Tällaisissa tulkinnoissa ei kuitenkaan oteta huomioon, että Summerislen yhteisö ei suinkaan läpäise tasa-arvoideologian lakmustestiä. Siellä vallitsee patriarkaalinen järjestys, jonka ylin ylläpitäjä on Christopher Leen esittämä aristokraattinen lordi Summerisle. Saarelaisten seksuaalisuus ei luontevuudestaan huolimatta perustu yksilölliselle hedonismille, vaan tähtää suvunjatkamiseen. Lukuisten seksuaaliriittien tarkoituksena on hedelmällisyyden turvaaminen ja niiden keskeisenä elementtinä ovat fallossymbolit – moista heteronormatiivisuutta ei ainakaan nykypäivän feministi hyväksyisi.

Lisäksi Wicker Mania on mahdollista tulkita myös kristillisestä näkökulmasta. Huvittavuudestaan huolimatta Howie säilyttää uskonsa loppuun saakka ja kokee marttyyrikuoleman, jollainen on hänen koko uskontonsa ydinainesta. Kuollessaan hän liittyy marttyyrien ja pyhimysten joukkoon, joka on uhrillaan edistänyt kristinuskon leviämistä. Kenties Howien kuolema on välttämätön edellytys sille, että saarelaiset joskus tulevaisuudessa luopuisivat julmista tavoistaan ja kääntyisivät uuteen uskoon.

Länsimaisen sivilisaation ja eurooppalaisen kulttuurin henkinen perusta on antiikin pakanuudessa, keskiajan kristinuskossa ja uuden ajan tieteellisessä rationaalisuudessa. Folk horror -elokuvat kuvaavat näiden kolmen tradition yhteentörmäystä, ja Wicker Manissa konflikti ilmenee kärjistyneimmässä muodossaan. Howie tulee maailmasta, joka on luotu kahden jälkimmäisen tradition perustalle, ja paljon vanhemmalle pakanuudelle perustuva Summerislen saariyhteisö on hänelle käsittämätön. Howien ja lordi Summerislen henkinen mittelö on epätasainen, sillä Howie on repäisty irti juuriltaan outoon ympäristöön, mutta lordi Summerisle seisoo omalla maallaan ja oman kansansa parissa. Kun yksi saarelaisista sanoo Howielle, ettei tämä voi koskaan ymmärtää uhrin todellista merkitystä, hän vihjaa että poliisimiehen edustama kristinusko on alkanut veltostua. Voitettuaan taistelun pakanuutta vastaan kristinusko on itse jäänyt tieteellisen maailmankuvan varjoon, ja sen puheet uhrautumisesta ovat pelkkiä metaforia, joilla ei ole kosketusta todellisuuteen. Viimein Howie kuitenkin toisintaa uskontonsa perustavan uhrikertomuksen kouriintuntuvalla tavalla, ja loppukohtauksen ironia piilee siinä, että ihmisuhrin myötä kaksi hyvin erilaista uskonnollista perinnettä risteävät.

Ajatus uhrista on yhteistä kaikille kolmelle mainitsemalleni traditiolle. Euroopan pakanallisissa kulttuureissa jumalille on annettu ruoka- ja eläinuhreja, ja joinakin vaikeina aikoina on uhrattu ihmisiäkin. Kristillisen käsityksen mukaan Kristuksen kuolema oli lopullinen uhri syntien sovittamiseksi, eikä sen jälkeen tarvita enää uusia syntiuhreja. Kuitenkin itsensä uhraaminen ja uskon puolesta kärsiminen on pysynyt kiinteänä osana kristillistä maailmankuvaa, ja kristinuskon historia on täynnä kertomuksia leijonille heitetyistä marttyyreistä ja pakanoiden surmaamista lähetyssaarnaajista. Eikä uhrin käsite ole vieras sekulaareissa ideologioissakaan: tieteen nimissä tehdään uhrauksia tulevien sukupolvien eteen, olipa kyse sitten koe-eläimistä tai kokeissaan surmansa saavista tutkijoista. Tieteellisenä itseään pitänyt ja kristillistyyppisen eskatologian omaksunut marxismi osoitti 1900-luvulla valmiutensa uhrata miljoonia ihmisiä tulevan ihanneyhteiskunnan saavuttamiseksi.

Jotkut ajattelijat ovat löytäneet kristinuskosta sisäänrakennettua masokismia tai itsetuhoisuutta. Antiikin kristittyjen on väitetty tahallaan provosoineen pakanoita surmaamaan heidät, jotta he pääsisivät nauttimaan taivaan valtakunnan iloista nopeammin. Howien marttyyrikuolema Wicker Manin lopussa on tavallaan hienointa, mitä hänen kaltaisensa kirkasotsainen uskovainen voi kokea – Kristuksen esimerkin seuraamisessa ei voi enää mennä pidemmälle. Kyseessä on win-win -tilanne: saarelaiset haluavat uhrata ja Howie on valmis uhrautumaan, kenties hän sisimmässään haluaakin sitä.

Folk horror -elokuvissa uskomusjärjestelmien kohtaamiset ovat väkivaltaisia, ja tärkeä eri teoksia yhdistävä teema on uskonnon ja väkivallan yhteys. Pakanallisessa elämänmenossa on sisäänrakennettua väkivaltaa uhrikultin muodossa, kristinusko taas joutuu, niin kuin se on todellisuudessakin joutunut, kitkemään pakanalliset tavat väkivalloin. Vähän tunnettu mutta kulttimainetta nauttiva Blood on Satan’s Claw tuo yhtälöön vielä valistuksellisen rationalismin. Kun 1700-luvun englantilaiskylän nuoret perustavat muinaisille tavoille rakentuvan vaarallisen kultin, tapausta tutkimaan saapuva tuomari ei aluksi usko väitteisiin noituudesta ja pahoista hengistä vaan pitää moista menneeseen kuuluvana taikauskona. Pian hän kuitenkin huomaa olevansa tekemisissä niin väkevien voimien kanssa, että niitä voi vastustaa vain vanhoin menetelmin, ja asteittain hänestä sukeutuu eräänlainen inkvisiittori, joka juurii vitsauksen rautaisin ottein.

Witchfinder General (1968)

Äärimmilleen kristinuskon nimissä harjoitettu väkivalta kehkeytyy alalajin ensimmäisenä klassikkona pidetyssä Witchfinder Generalissa (1968). Siinä missä vaikkapa Wicker Man sisältää paljon koomisia aineksia, Witchfinder General on läpeensä synkkä ja brutaali kuvaus yhteiskuntajärjestyksen romahtamisesta Englannin 1600-luvun sisällissodan vuosina. Vincent Pricen esittämä Matthew Hopkins on opportunistinen noitienmetsästäjä, joka käyttää hyväkseen kaaoksen maalaisyhteisössä pintaan nostamia vanhoja kaunoja. Hän kulkee kylästä toiseen järjestämässä mielivaltaisia noitaoikeudenkäyntejä ja laskuttaa paikallisia maistraatteja palveluksistaan. Hän julistaa olevansa Jumalan asialla, vaikka häntä ajaa vain kevyesti verhoiltu himo valtaan ja omaisuuteen.

Witchfinder General on siitä poikkeuksellinen folk horror -elokuva, että siihen ei sisälly todellista konfliktia kristinuskon ja pakanuuden välillä. Hopkinsin vainoamat ja kiduttamat ihmiset eivät oikeasti harjoita noituutta tai pakanallisia tapoja, he ovat vain hänen valtapyrkimystensä välikappaleita. Toisaalta rahvaan taikausko, jota Hopkins hyödyntää toimissaan, on ikivanhaa perua ja osoittaa mahtinsa virallisen järjestyksen horjuessa niin kristinuskon kuin valistuksenkin aikoina. Sen avulla väki voidaan lietsoa hirmutekoihin, pitipä se itseään miten sivistyneenä tai järkevänä tahansa. Kauhun varsinainen lähde folk horrorissa onkin raaka ja hurmostilaan joutunut väkijoukko, johon on mahdoton vedota järkiargumentein.

Blood on Satan’s Claw (1971)

Witchfinder Generalin tai Wicker Manin kaltaiset elokuvat tuntuvat äkkiseltään antavan Euroopan kansoista ja niiden uskomusjärjestelmistä kovin synkeän kuvan. Toisaalta on mahdoton olla huomaamatta elokuviin sisältyvää kansallisromanttista juonnetta. Wicker Manin pakanat vaikuttavat sympaattiselta joukolta lauluineen, tansseineen ja piloineen, ja he näyttävät kaikin puolin tyytyväisiltä elämäänsä. Niinpä shokki onkin sitä suurempi heidän pimeän puolensa paljastuessa. Kaiken kaikkiaan nämä elokuvat kertovat, että ikiaikaisissa rituaaleissa ja uskomuksissa on voimaa, ja näin antavat samalla ymmärtää, että valtavirtayhteiskunnasta vastaava voima puuttuu. Vanhoja menoja harjoittavilla yhteisöillä on jonkinlaista salattua tietoa tai vähintäänkin selkeämpää ymmärrystä asioiden todellisesta luonteesta; ne edustavat näissä teoksissa jollakin tavalla ”todempaa” kansaa kuin heidän modernit perillisensä. Ajatus salatusta tiedosta on ollut kauhuelokuvien perusmateriaalia aina, mutta folk horrorissa tietämystä ei vaali mikään pienen eliitin okkulttinen salaseura, vaan se on juuri tavallisen kansanihmisen ulottuvilla.

Mutta mitään kiiltokuvaa perinteisistä maalaisyhteisöistä folk horror ei maalaa. Luonnonvoimien kunnioittaminen muuttuu helposti uhrikultiksi, tiivis yhteisöllisyys voi synnyttää väkivaltaista joukkohysteriaa. Jos suuntauksen elokuvista on löydettävissä jokin yhteinen viesti, se lienee se, että niin moderni kuin arkaainen elämänmuoto ovat omalla tavallaan puutteellisia, eikä niitä voi panna paremmuusjärjestykseen. Kumpaakaan ei voi valita maksamatta tiettyä hintaa.

Toinen selkeä viesti on se, että kansan tai oikeastaan minkä tahansa yhteisön ytimessä on jotakin syvästi irrationaalista. Selvimmin tätä ajatusta ilmentää Blood on Satan’s Claw’n alkukohtaus, jossa oudon tapahtumaketjun käynnistävä epämuodostunut kallo löytyy pellosta – siis itse maasta ja maisemasta. Menneisyyden myyttejä ei voi paeta, koska ne ovat olennainen osa perintöämme ja avain nykyisyydenkin ymmärtämiseen. Oikeastaan kyse ei edes ole irrationalismista, vaan vaihtoehtoisesta rationalismista, joka hyväksyy maagisen ja myyttisen ajattelun osaksi koettua todellisuutta.

Timo Hännikäinen (s. 1979) on Helsingissä asuva kirjailija ja suomentaja. Tuoreimmat kirjat proosateos ”Kuolevainen” (2016) ja muistelmateos ”Lihamylly” (2017). Kiinnostuksen kohteita taide, historia ja antimoderni ajattelu.

Information

This entry was posted on Touko 23, 2017 by in Kulttuuri and tagged , , , , , , , , , .
%d bloggers like this: