SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Puritaaniperheen perikato

witch 2JARNO ALANDER

Robert Eggersin esikoisohjaus The Witch: A New-England Folk Tale on viime vuosien kiitellyimpiä kauhuelokuvia, eikä syyttä. Vaikka teos lankeaakin muutamaan lajityypin kliseeseen ja kärsii keskivaiheillaan esikoisohjauksille tyypillisestä hetkellisestä tyhjäkäynnistä, se onnistuu silti avaamaan uusia uria kauhugenreen. Ennen kaikkea se muodostaa tiiviin ja mielenpainuvan kokemuksen, jonka luulisi jättävän jälkensä muihinkin kuin kauhufaneihin.

Elokuvan tapahtumapaikkana on 1630-luvun Uusi Englanti ja sen päähenkilöinä englantilainen uudisraivaajaperhe, johon kuuluvat isä William ja äiti Katherine, 14-vuotias Thomasin, noin kymmenvuotias Caleb, pienet kaksoset Jonas ja Mercy sekä pikkuvauva Sam. Perheen sukunimeä ei mainita. Elokuvan aluksi käy selväksi, että Willamille jopa muiden puritaanien yhteisö on liian syntinen ja jumalaton. Kiusankappaleeksi muodotunut mies perheineen ajetaan ulos yhteisöstä, joten he asettuvat taloksi maatilalle, joka sijaitsee synkän, pahaenteisyyttä suorastaan humisevan metsän laidalla. Eristyksissä muusta ihmiskunnasta perhe joutuu kohtaamaan metsässä asuvan ikiaikaisen pahuuden – vai onko kyse sittenkin vain perheenjäsenten omasta alitajunnasta nousevista hirviöistä, joita ankara uskonnollisuus ei enää kykene tukahduttamaan?

Uuden Englannin korvessa vastoinkäymiset seuraavat toisiaan: maissisato mätänee pellolle, kananmunat ovat jo muniessa mätiä ja Flora-kuttukin lypsää vain verta. Kun Sam-vauva selittämättömästi katoaa Thomasinin valvovan silmän alta, perheen sisäinen harmonia murtuu ja sen mureneminen alkaa. The Witch onkin käytännössä kuvaus patriarkaalisen ydinperheen tuhoutumisesta sen joutuessa eristyksiin ulkopuolisen yhteiskunnan koossapitävästä vaikutuksesta.

Perheen elämä esitetään ilottomana, ahdistuksen ja syyllisyyden kyllästämänä raatamisena. On mielestäni kuitenkin huomionarvoista, että heidän uskonsa ankaruudesta ja elämän aineellisten puitteiden vaatimattomuudesta huolimatta perheen yhteisissä rukous- ja ateriahetkissä on todellista lämpöä ja keskinäistä välittämistä. Perheen isä William on ankara, mutta hän ei ole tyranni: kaikkein vaativin hän on poikkeuksetta itseään kohtaan ja tekee myös kaikkensa suojellaakseen, tukeakseen ja lohduttaakseen perhettään. Isä on myös ainoa, joka ei luhistu sisäisesti pahuuden koetellessa, vaan hän vertauskuvallisesti (ja myös kirjaimellisesti) kaatuu saappaat jalassa.

On erittäin kunnioitettavaa, että aikoina joina valtavirtaelokuvan mieshahmo on joko ihmishirviö tai säälittävä, naisten tossun alla hyödyttömästi kiemurteleva pelle, Eggers uskaltaa luoda mieshahmon, joka on miehekäs muttei brutaali, vahva muttei epärealistisen voittamaton, hellä lapsiaan ja vaimoaan kohtaan olematta imelä, ja joka (toisin kuin metroseksuaalinen nykymies) kykenee yhä uskomaan johonkin korkeaan ja ylevään, johonkin itseään suurempaan.

witch 3Oikeastaan vielä yllättävämpää on, miten vähän myönteisiä piirteitä Eggert suo perheen äidille Katherinelle. Toki aivan alkumetreillä tapahtuva Sam-vauvan mystinen katoaminen romahduttaa varsin ymmärrettävästi Katherinen hahmon, eikä hän enää koko elokuvan keston aikana toivu.

Olen ehdottomasti sitä mieltä, että ihmisen mitta, niin puolisona kuin muutenkin, punnitaan vastoinkäymisissä, ei silloin kun kaikki menee hyvin. Tämä on testi, jossa Katherinen hahmo epäonnistuu täydellisesti. Lähes jokaisessa kohtauksessaan hän on joko inhottavan hysteerinen tai lapsellisen umpimielinen. Hän kokee selvästi Thomasinin orastavan naiseuden itselleen uhaksi eikä kykene pitämään tuntemuksiaan omana tietonaan, vaan sortuu kohtelemaan häntä epäoikeudenmukaisesti ja jopa vaatii miestään hankkiutumaan Thomasinista eroon lähettämällä hänet piikomaan toiselle matilalle. Lopulta hän hylkää äidin roolin kokonaan ja antautuu tuhoisimpien viettiensä vietäväksi.

Williamin ja Katherinen perheen tuhoutumisen syynä on siis perheen jäsenten antautuminen epätoivolle ja pahuuden houkutuksille. Karu elämä korvessa ei yksin kykene heitä lannistamaan: edes maissisadon epäonnistuminen ei luhista isää, joka pitää sitä ikävänä takaiskuna muttei hetkeksikään vaivu epätoivoon tai elättele ajatusta ettei perhe selviäisi tavalla tai toisella. Vasta kun he hylkäävät keskinäisen tuen ja luottamuksen ja kääntyvät toisiaan vastaan, perheenjäsenten luhistuminen alkaa toden teolla. Viesti on selvä: perhe on enemmän kuin osiensa summa, ja sisäryhmäuskollisuuden hylännyt jää yksin vihamielisten voimien armoille.

Eri hahmoista mainittakoon vielä vuohi Black Phillip, joka nousee saman tien elokuvien klassisten eläinhahmojen joukkoon. Mercyn ja Jonaksen puheet muuttuvat sitä oudommiksi, mitä enemmän he viettävät aikaa leikkien Black Phillipin kanssa. Black Phillip kuulemma kertoo heille pelottavia mutta myös samalla oudon kiehtovia asioita …

Lopulta näemme Black Phillipin lähtevän maatilalta ja vaeltavan korpeen, jossa nähdään eräälle Francisco de Goyan klassikkomaalaukselle kunniaa tekevä kohtaus.

witch 4Aivan välittömäksi klassikoksi The Witch ei nouse, johtuen alussa mainitsemastani, tarinan keskivaiheilla tapahtuvasta jokseenkin päämäärättömästä haahuilusta ja mielestäni melko heikosta loppuratkaisusta. Ikävä kyllä The Witch on osittain kauhugenren nykyisen alennustilan vanki. Kauhuelokuvien yleisö on taantunut jo siihen pisteeseen, ettei heitä enää haittaa kaikkein helpoin ja ikävystyttävin säikyttelytapa: katsojan hermoston manipuloiminen äkillisillä, koviin ääniin ja äkillisiin kuvakulman vaihdoksiin perustuvilla shokkiefekteillä. Nykyään kauhuyleisö suorastaan vaatii moista ja kokee tulleensa huijatuksi, jos elokuva ei näitä halpahintaisia kikkoja lainkaan käytä. Harmikseni joudun raportoimaan, että myös The Witch sortuu tähän tehokeinoon kerran tai pari.

Elokuvan onnistuneista puolista mainittakoon vielä Mark Korvenin ääniraita, joka huojuu jossakin pahaenteisen tunnelmoinnin ja raastavan atonaalisen melun välimaastossa, ja erityisesti Jarin Blaschken todella tunnelmallinen kuvaus.

Ison kiitoksen elokuva saa autenttisesta 1630-luvun dialogista. Vaikka jotkut ovatkin valittaneet sen tekevän hahmojen puheesta vaikeasti ymmärrettävää, itse pidän sitä ainoana oikeana ratkaisuna ja soisin sen muuttuvan historialisissa elokuvissa pikemminkin säännöksi kuin poikkeukseksi. Hiljattain ilmestynyt 1800-luvun alkuun sijoittuva lännenelokuva Bone Tomahawk onnistui tässä myös erinomaisesti.

The Witch ei ole täydellinen, eikä mielestäni aivan kaiken ennakkokohun arvoinen, mutta ehdottoman kiinnostava ja katsomisen arvoinen se on. Ei ihme, että se on saanut amerikkalaisen satanistijärjestön Satanic Templen virallisen suosituksen. Jäämme siis mielenkiinnolla odottamaan, mihin ohjaaja Eggers seuraavaksi ryhtyy.

Jarno Alander ei ole sitoutunut mihinkään, joten häntä on turha vaatia irtisanoutumaan mistään. Hän asuu Itä-Helsingissä.

Jarno Alander ei ole sitoutunut mihinkään, joten häntä on turha vaatia irtisanoutumaan mistään. Hän asuu Itä-Helsingissä.

 

Information

This entry was posted on Touko 11, 2016 by in Kulttuuri and tagged , , , , , , , .
%d bloggers like this: