SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Pohjoista kirjoitusta

riimu 1TIMO HÄNNIKÄINEN

Älvdalenin kunnassa Keski-Ruotsissa Norjan rajalla sinnittelee älvdalskan nimellä tunnettu vähemmistökieli. Sitä on perinteisesti pidetty ruotsin kielen murteena, mutta nykyruotsin pohjalta sitä on mahdoton ymmärtää ja siinä on huomattavasti enemmän muinaisnorjan piirteitä kuin ruotsin kielessä. Niinpä sille on ajettu oman kielen statusta ja virallisen vähemmistökielen asemaa. Nykyisin älvdalskaa puhuu enää noin 2500 ihmistä, mutta vielä 1900-luvun alussa se oli kuntalaisten enemmistön puhuma arkikieli. Kielen säilymiseen vaikutti Älvdalenin eristynyt sijainti vuorten takana syvällä metsässä, sekä koulupakon puuttuminen. Kun kulkuyhteydet paranivat ja yhä useampi lapsi pantiin peruskouluun, älvdalska menetti asemansa ja riikinruotsia alettiin puhua kotioloissakin.

Älvdalska on viimeinen tunnettu kieli, jota on arkikäytössä kirjoitettu riimuaakkosilla. Vielä 1500-luvulla kielen aakkosto koostui pelkästään riimuista, mutta latinalaisten aakkosten vaikutus muokkasi hiljalleen riimujen kirjoitusasua, ja 1900-luvulle tultaessa älvdalskaa kirjoitettiin jo kokonaan latinalaisilla kirjaimilla. Nykyään erilaiset yhdistykset ja blogistit pyrkivät ylläpitämään älvdalskan taitoa, mutta riimukirjaimiin ei ole palattu.

Ruotsalaiskunta oli yli 2000 vuotta vanhan eurooppalaisen kirjoitusjärjestelmän viimeinen saareke. Riimuaakkosten synnyn tarkkaa ajankohtaa ja tapaa ei tunneta, mutta useimmat tutkijat uskovat sen kehittyneen Alppien rinteillä tai eteläpuolella roomalaisella rautakaudella. Jotkut uskovat niiden kehittyneen latinalaisista kirjaimista, toisten mukaan esikuvana olivat muinaiset pohjoisitalialaiset kirjainmerkit, joihin ydistettiin germaanisten kansojen vanhoja taikamerkkejä. Manner-Euroopassa riimujen aktiivinen käyttö kesti 700-luvun lopulle, jolloin kristinuskon leviäminen vakiinnutti latinalaiset kirjaimet. Pohjolassa riimuaakkosto eli pidempään, ja sen myöhäisenä kultakautena voidaan pitää 1000-luvun alkua, jolloin viikingit tuottivat sotaretkillään lukemattomia riimukirjoituksia.

riimu 3Tähtitieteen dosentti Heikki Ojan viime vuonna ilmestynyt teos Riimut – Viestejä viikingeiltä on ensimmäinen kattava suomenkielinen tietokirja riimuista ja niiden käytöstä Pohjois-Euroopassa. Esineenä kaunis, runsaasti kuvitettu kirja esittelee riimuaakkosten kirjoitusasujen variaatioita, perehtyy niiden käyttöön sauvakalentereissa ja kertoo mitä tiedämme löytyneiden riimuesineiden kaivertajista. Oman käsittelynsä saa myös aiempi riimututkimus, jonka juuret juontuvat 1500-luvulle. Oja kumoaa myytin, jonka mukaan kristityt kirkonmiehet olisivat suhtautuneet riimumerkistöön vihamielisesti: varhaisimmat riimujen tutkijat olivat kirkon johtajia, heidän joukossaan Ruotsin viimeinen katolinen piispa Olavi Maununpoika.

Ojan teos avaa näkökulmia kirjoitustapaan, jolla on paitsi latinalaisesta ja kreikkalaisesta aakkostosta poikkeava kirjoitusasu ja aakkosjärjestys, myös niitä laajempi käyttötarkoitus. Riimujen nimet eivät olleet itsessään merkityksettömiä äänteitä kuten latinalaisessa kirjaimistossa, vaan niiden nimiksi oli valittu sellaisia jumalolentoja, eläimiä tai luonnonilmiöitä jotka alkoivat kyseistä riimua vastaavalla äänteellä. Tämä paitsi helpotti riimujen opettelua, myös antoi niille omaa sisältöä, joka kytkeytyi germaanisten kansojen harjoittamaan magiaan. Kirjainmerkin ohella riimu oli taikamerkki, jonka sormukseen, amulettiin tai vastaavaan piirrettynä uskottiin tuottavan esineen omistajalle vaikkapa sotaonnea tai terveyttä. Eddan jumaltarustossa riimukirjaimia kuvataan jumalten lahjaksi, jonka Odin sai riippuessaan pää alaspäin Yggdrasillissa, maailmanpuussa.

Riimukirjoitusta voitiin kirjoittaa joko vasemmalta oikealle tai oikealta vasemmalle, ja monissa riimuesineissä kirjoitussuunta vaihtuu joka toisella rivillä. Oja löytää tästä analogian maanviljelijän työhön: pellolla aurataan ensin vako yhteen suuntaan, sitten seuraava vastakkaiseen suuntaan. Pohdintaa voisi jatkaa pidemmällekin. Kenties agraariyhteisön maailmankuva ja sen syklinen aikakäsitys sisältyy olennaisemmalla tavalla riimukirjoitukseen kuin latinalaiseen kirjoitukseen, jota voidaan kirjoittaa vain yhteen suuntaan. Aika ja sen mittaaminen tulivat keskeiseksi osaksi riimukirjoitusta puisissa riimukalentereissa vuoden 1000 tienoilla. Niissä sulautuivat yhteen kansanomainen tapa käyttää puupalikoihin vuoltuja lovia ajan seuraamiseen ja vanhalle roomalaiselle kalenterille perustuva kirkollinen kalenteri juhlapyhineen.

Yleisen käsityksen mukaan suomen kieltä ei ole koskaan kirjoitettu riimuilla, eikä riimukulttuuri muutenkaan levinnyt Suomeen, vaikka eli voimakkaimmillaan muissa Pohjoismaissa. Suomesta löydetyt harvat riimukivet ovat muualta kulkeutuneita, ja Pohjanmaan Vöyristä löydetyt kallioriimut ovat luultavimmin 1800-1900-luvuilla tehtyjä väärennöksiä. Merkittävin syy tähän oli 1000-luvun alun Suomen primitiiviset olot. Suomen alueella ei ollut suuria asutuskeskuksia edes rannikoilla, valtaosa sisämaasta oli erämaata eikä mitään yhtenäistä valtiota tai hallintoa ollut tuolloin olemassa. Sellaiset olot eivät ole suotuisat kirjallisen kulttuurin synnylle, ja kun kirjallinen kulttuuri 1100-luvulta lähtien alkoi rantautua Suomeen lännestä, se oli kristillistä ja perustui yksinomaan latinalaisiin kirjaimiin.

Åsmund Kåressonin kaivertama riimukivi Uplannissa Ruotsissa.

Åsmund Kåressonin kaivertama riimukivi Uplannissa Ruotsissa.

Riimukirjoitus edusti siis omana aikanaan sivistystä ja kulttuurin korkeaa kehitystasoa, ei suinkaan takapajuisuutta ja barbariaa. Riimukirjoitustaidon hallitsivat Euroopassa harvat, kenties vain muutamat sadat ihmiset, ja riimujen hakkaaminen kiveen oli vaativaa työtä. Varsinkin 1000-luvun alussa, kun riimukivissä alettiin käyttää kirjainten ohella mutkikkaita koristekuvia, riimujen kirjoittajista tuli pikemminkin taiteilijoita kuin tavallisia käsityöläisiä. Ojan mukaan riimukirjoitusten toteuttajat eli riimumestarit ovat vanhimpia nimeltä tunnettuja pohjoismaisia taiteilijoita. Monista riimukivistä löytyy tekijän nimi, ja tuotteliaimmilta riimumestareilta kuten ruotsalaisilta Öpiriltä ja Åsmund Kåressonilta on säilynyt kymmenittäin kaiverruksia. Jälkimmäinen kehitti tunnetun riimukivityylin, jonka koristekuvio perustuu kiven pinnalla kiemurtelevaan käärmeen tai pitkän nelijalkaisen eläimen hahmoon.

Ojan teos pysyttelee tiukasti tosiasioissa ja jättää spekulaatiot lukijalle. Kiinnostavin avoimeksi jäävä kysymys onkin se, millainen eurooppalainen kulttuuri olisi jos latinalainen kirjoitus ei olisi syrjäyttänyt riimuja. Riimukirjoitus oli hienostunut kirjoitusjärjestelmä, joka sopi monenlaiseen ilmaisuun. Sillä kirjoitettiin kirjeitä, muistokirjoituksia, hallinnollisia asiakirjoja, graffiteiksi luokiteltavia raapustuksia ja jonkin verran myös kaunokirjallisuutta, muun muassa ensimmäiset tunnetut ruotsinkieliset runot. Riimukirjoituksen yhteys runouteen näkyy suomen kielessäkin: suomen sana ”runo” on vanha germaaninen laina, joka on alkujaan merkinnyt taikamerkkiä tai salaisuutta ja on samaa juurta kuin ruotsin kielen riimukirjainta tai -kirjoitusta tarkoittava ”runa”. Ne yhteiskunnat, joissa riimukirjoitus eli, eivät kenties olleet vielä kypsiä kukoistavan kirjallisen kulttuurin kehittymiselle, mutta jo kirjainmerkistön olemassaolo kertoi, että kehityssuunta oli selvä. Riimukulttuurin säilyminen olisi kenties merkinnyt eräänlaista idän ja lännen lähentymistä: niin nykyisessä Itä-Aasiassa kuin 1000-luvun alun Pohjolassa kirjainmerkeillä on paitsi äänteellinen, myös visuaalinen, symbolinen ja spirituaalinen ulottuvuus.

Arkikäytöstä poistuessaan riimut ovat jatkaneet elämäänsä koristeina ja erityisen arvokkaissa yhteyksissä käytettyinä symboleina. Monien pohjoismaisten kirkkojen pyhien esineiden kaiverruksissa riimut pysyivät latinalaisten kirjainten rinnalla eräänlaisina sanomanvahvistajina 1200-1300-luvuille saakka. Joskus lakitekstejä väkevöitettiin riimumerkeillä, ja riimujen käyttö sauvakalentereissa tärkeiden juhlapyhien merkitsijöinä jatkui 1700-luvulle saakka. Tunnetuin esimerkki riimujen elvytysyrityksistä modernilla ajalla on tietenkin kansallissosialistinen Saksa, joka muiden germaanisten merkkien ohella käytti myös riimukirjaimia virallisina tunnuskuvinaan. SS-joukkojen kauluslaattoja koristaneet sol-riimut vastasivat merkkien muinaista käyttötarkoitusta sotaonnen tuottajina. Populaarikulttuuriin riimut toi J. R. R. Tolkien fantasiaromaaneissaan, ja ne ovat yleistä rekvisiittaa neofolkin kaltaisissa populaarimusiikin genreissä.

Riimut ovat säilyttäneet näihin päiviin saakka osan myyttisestä voimastaan, joka kumpuaa jo mailleen menneistä eurooppalaisista kulttuureista. Niiden yllä on arkaaisuuden, arvokkuuden ja jopa maagisuuden aura, vaikka niiden kirjallista sanomaa osaavat lukea enää harvat.

Heikki Oja: Riimut – Viestejä viikingeiltä (SKS, 2015)

Timo Hännikäinen (s. 1979) on Helsingissä asuva kirjailija ja suomentaja. Tuoreimmat teokset esseekokoelma ”Kunnia” (2015) ja kirjoitusvalikoima "Sanansäilä" (2016). Kiinnostuksen kohteita taide, historia ja antimoderni ajattelu.

Timo Hännikäinen (s. 1979) on Helsingissä asuva kirjailija ja suomentaja. Tuoreimmat teokset esseekokoelma ”Kunnia” (2015) ja kirjoitusvalikoima ”Sanansäilä” (2016). Kiinnostuksen kohteita taide, historia ja antimoderni ajattelu.

%d bloggers like this: