SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Valtamedia ja kansainväliset uutistoimistot

REIJO KANGAS

Suomalaista valtamediaa arvostellaan usein siitä, että se tuputtaa kansainvälisyyttä ja monikulttuurisuutta suhteettomalla tavalla ja uutisoi asioista värittyneesti riippuen siitä, tukevatko tapahtumat sen agendaa vai ei. Usein syytös kohdistetaan tiettyihin mediataloihin, kuten Yleen tai Helsingin Sanomiin tai niiden toimittajiin.

Helsingin Sanomat on välistä myöntänyt toimivansa toisin kuin sen virallinen eetos, riippumattomuus, antaa ymmärtää. Esimerkiksi silloin kun lehden entinen päätoimittaja Janne Virkkunen paljasti – tosin vasta eläkkeelle jäätyään – että Helsingin Sanomat ajoi hänen päätoimittajakautensa alussa tietoisesti Suomen liittymistä Euroopan Yhteisöön (Unioniin), vaikkei lehti sitä tuolloin julkisesti myöntänyt.

Mediatalojen poliittisia painotuksia ja arvomaailmaa tulkitaan nationalistien suunnalta usein kriittisesti, mutta samalla rajoittuneesti. Jää helposti epäselväksi, miksi virallisesti sitoutumattomiksi julistautuvat mediat toimivat tavalla, joka on ristiriidassa niiden lupausten kanssa? Tällaisista motiiveista ja yleensäkin median yhteiskunnallisesta välittäjän roolista ei ulkopuolinen voi varmuudella tietää. Oletuksia voi toki esittää, sillä muodollinen riippumattomuus luo liikkumavaraa poliittiselle tarkoitushakuisuudelle. Se mitä lukija pitää neutraalina viestinä muokkaakin huomaamatta hänen käsityksiään tiettyyn suuntaan.

Asia, jossa ei tarvitse spekuloida suomalaisen valtamedian taustasitoumuksista sen kummemmin, on ulkomaanuutisointi. YLE:llä, Helsingin Sanomilla ja muutamalla muulla medialla on omat ulkomaankirjeenvaihtajansa, mutta niiden ohella medioiden ulkomaanuutisointi perustuu uutistoimistoihin. Useimmiten niitä edustavat AP, AFP ja Reuters. Ne kaikki ovat länsimaisia monikansallisia uutislähteitä.

Kiinnostava kysymys on, miksi päältä katsoen riippumattomat suomalaiset mediatalot rakentavat ulkomaanuutistarjontansa tiettyihin tahoihin, ja miksi juuri niihin eikä joihinkin toisiin? Vastaukseksi ei kelpaa, että globaali uutistoimistokenttä on erittäin keskittynyt. Päinvastoin, tuon tilanteen tulisi soittaa hälytyskelloja, samoin kuin sen, millä perusteella globaalissa maailmassa nojaudutaan vain länsimaissa tuotettuun tulkintaan siitä?

On myös huomioitava, että siirryttäessä mediakentällä alaspäin, maakuntalehtien tasolle, ne eivät käytä ulkomaisia uutistoimistoja lainkaan, vaan hankkivat ulkomaanuutisensa esimerkiksi Helsingin Sanomien omalta ”uutistoimistolta”, joka taasen on hankkinut ne kirjeenvaihtajiltaan tai edellä mainituilta kansainvälisiltä toimistoilta.

Kysymys suomalaisen valtamedian ulkomaanuutisten alkuperästä on aiheellinen, sillä valtamedia mieluusti korostaa kansainvälisyyttä ja monikulttuurisuutta ja jopa pyrkii toisinaan silmiinpistävästi vaikuttamaan lukijoiden arvomaailmaan näissä asioissa. Syystä tai toisesta sama avarakatseinen, oman läntisen katsantotaustan kyseenalaistava globaali näkökulma ei näy niiden oman uutisvirran alkuperässä. AP:n ja kumppaneiden tuottamassa uutissisällössä sama globalistinen ideologia voi hyvinkin näkyä, mutta ei-länsimainen ja siten aidosti monikulttuurinen näkökulma sen sijaan ei.

On kiinnostavaa, miksi suomalainen mediakenttä on asemoinut itsensä näin kapea-alaisesti? Miksi uutistoimistoja, joilta Suomen valtamedia uutisensa kirjeenvaihtajiensa ohella hankkii, on vain kourallinen, ja miksi valitut tahot ovat ankkuroituneet tukevasti länsimaisiin näkökohtiin? Onko niin, ettei suomalainen valtamedia voi lopulta itse päättää, mistä se ulkomaanuutisensa merkittäviltä osin hankkii?

Asetelma on korostunut huomionarvoisella tavalla muutaman viime vuoden aikana, kun uutisointi Venäjästä on muuttunut voimakkaasti. Virallinen selitys käänteelle on Ukrainan tilanne, ja erityisesti Venäjän tekemä Krimin miehitys. Silti koskaan ennen ei suomalainen media ole toiminut niin suoraan amerikkalaisen ja Nato-myönteisen näkökulman äänitorvena kuin nyt. Johtuuko tämä juuri Nato-maiden uutistoimistojen käyttämisestä vai onko se osa suurempaa muutosta, jää tässä kohtaa avoimeksi. Ainakin USA:n paine Suomea kohtaan vaikuttaa suuremmalta kuin aiemmin. Osittain tuo sama paine johti myös Ukrainan kriisiin.

Tuskin länsimaisten uutislähteiden käytössä on kyse pelkästään siitä, että niiden palvelukset olisivat taloudellisesti edullisempia tai että englannin kieli tekee yhteistyön helpommaksi. Sekä venäläinen Rossiya Segodnya / RT, että qatarilainen Al-Jazeera toimivat myös englanninkielisten osastojen kautta. Niinikään esimerkiksi iranilaiset IRNA ja FARS palvelevat englanniksi.

Mikä on sitten syy olla käyttämättä muiden, merkittävienkin maailmanvaltojen, kuten Venäjän, Intian tai Kiinan uutistoimistojen tarjontaa nykyisessä globaalissa maailmassamme? Eikö olisi tärkeää saada ensikäden tietoa myös niiltä ja sen myötä hahmottaa paremmin, mitä maailmassa tapahtuu, miten eri paikoissa asiat nähdään ja arvotetaan, sekä samalla ymmärtää, mitä muissa paikoissa ajatellaan länsimaista ja niiden toimista?

Entä mistä johtuu räikeä ristiriita suomalaisten medioiden tavassa markkinoida kansainvälisyyttä ja monikulttuurisuutta, mutta itse antaa kapea näkökulma maailman ymmärtämiseen? Miksi mediatalot ottavat tällaisen tietoisen riskin? Vai olisiko riski sittenkin suurempi, jos ne toimisivat avarakatseisemmin ja kirjaimellisesti monikulttuurisemmin uutislähdetarjonnassaan?

Mitä siitä seuraisi? Näyttäytyisikö vaikkapa median tällä hetkellä antama kuva monikulttuurisuudesta tai islamilaisen terrorismin motiiveista iskeä länsimaihin uudessa valossa? Voisiko vaikkapa terrorismin keskeisenä syynä olla ”köyhyyden” ja ”väärin tulkitun islamin” sijaan enemmänkin Lännen oma toiminta muslimivaltioita kohtaan ja islamin laajentumishalu?

Yksi huomaamaton tapa, joka ylläpitää mielikuvaa vallitsevasta maailmanjärjestyksestä on näkemys syrjäkulmista, periferioista. Niistä uutisoidaan vain, jos tapahtuu jotain raflaavaa, kuten murhia, onnettomuuksia tai kummallisuuksia. Näin myös Suomessa. Suurista kaupungeista kerrotaan arkisempiakin tapahtumia, pienemmiltä paikkakunnilta uutiskynnys ylittyy vasta jostakin tavallisuudesta poikkeavasta.

Tämä luo huomaamatta oletusta siitä, millainen maailma on ja miten se toimii. Sama mekanismi pätee kansainvälisellä tasolla. Esimerkiksi Kaukoidästä uutisoidaan usein silloin, kun vaikuttaa ettei länsimaissa tapahdu sillä hetkellä mitään erityisen tärkeää. Periferian olemassaolo riippuu tietysti aina siitä, mistä suunnasta katsotaan. Silti voisi olettaa, että globaalina aikana ei ole kerta kaikkiaan varaa ylläpitää keskus-periferia -jakoa, sillä se jos mikä on syrjivää.

Tiettyjen alueiden esittäminen periferioina myös edesauttaa vanhentuneiden mielikuvien säilymistä esimerkiksi Afrikasta. Saattaa olla, että moni suomalainen yhdistää afrikkalaiset maahantulijat nälänhätäisiin, vaikka myös mustassa Afrikassa ylipaino on nykyään yleisempi terveysongelma kuin aliravitsemus. Tai olemme tyystin tietämättömiä, että Afrikassa on suurkaupunkeja suurkaupunkien ongelmineen, kuten prostituutioineen ja alkoholismeineen, tai että on olemassa musta afrikkalainen keskiluokka, joka asuu kaupungeissa, joiden kotitalouksista löytyy tyypillisesti vaikkapa Playstation -laitteet.

Joku voisi todeta, että kyllä mielellämme uutisoisimme länsimaiden ulkopuolistenkin uutislähteiden pohjalta, mutta niiden luotettavuus ei täytä länsimaisen uutistarjonnan kriteerejä. Tämä on toki mahdollista, mutta vastaavasti sama ongelma on mahdollinen myös länsimaisissa uutistoimistoissa, vaikka sitä onkin vaikeampi havaita. Kyllä, kyseessä on eräs etnosentrismin piirre: pidämme omaa kulttuuriamme lähtökohtaisesti parempana kuin vierasta, mutta kun liberaalit tahot toimivat näin, kukaan ei vaadi heitä tästä tilille.

Niinikään länsimaiden medioiden luotettavuus perustuu oletukselle niiden epäpoliittisuudesta ja vastaavasti vaikkapa Venäjän median epäluotettavuus väitteelle sen poliittisesta tarkoitushakuisuudesta. Kenties tämä illuusio särkyisi, jos uutistarjonnassa avattaisiin kanavat länsimaiden ulkopuolelta tuleville viesteille. Tällöin kävisi ilmi, ettei yhtenäistä maailmaa ja käsitystä siitä ole tai voi olla, toisin kuin lännessä annamme itsellemme kertoa. On sen sijaan erilaisia suvereeneja, keskenään kilpailevia toimijoita, jotka ajavat omaa etuaan ja pyrkivät säilyttämään riippumattomuutensa, mutta tekevät toisinaan yhteistyötä jos katsovat sen hyödylliseksi. Mutta ei ole, eikä voi olla, mitään globaalia yhtenäiskulttuuria eikä sen edustamia arvoja ja ihmiskäsitystä. Tähän globaaliin yhtenäiskulttuuriin länsi silti pyrkii hinnalla millä hyvänsä.

Sen ohella, että länsimainen media vahtii porttia, jonka kautta maailmasta paljastuisi todempi ja samalla ristiriitaisempi kuva, vaihtoehtoinen tulkinta maailmasta haastaa myös virallisen tulkinnan länsimaiden sisäisestä tilanteesta.

Faktantarkistuskulttuurin yleistyminen on valtamedian vastaus vaatimukseen vastuullisuuden ja itsesäätelyn kehittämisestä. Se kertoo median itsekriittisyyden kasvun sijaan enemmän jostain muusta. Faktantarkistus ei välttämättä ratkaise median luotettavuuden ongelmaa vaan siirtää sen tuonnemmaksi, ikään kuin tieteellisyyden piiriin. Halutaan määrittää mediasisältöjen totuudellisuus keinoin, johon tavallisella kansalla tai vaihtoehtomedioilla ei ole pääsyä.

Miksi länsimaiset mediat ovat ennemmin valmiita satsaamaan vaikkapa faktantarkistukseen kuin laajentamaan uutistarjontansa alkuperää, jonka kautta tavallinen mediankuluttaja pystyisi itse arvioimaan paremmin uutislähteiden luotettavuutta – myös länsimaisten – sekä samalla hahmottamaan maailmaa paremmin? Voisi olettaa, että se johtaisi kansainvälisyyttä ja monikulttuurisuutta koskevan ymmärryksen kehittymiseen, jonka luulisi olevan kaikkien etu.

Vai olisiko seurauksena samalla jotain muuta? Voisiko aidosti globaali uutislähdetarjonta johtaa siihen, että länsimainen yleisö oivaltaisi, ettei maailma olekaan aivan sellainen jollaiseksi heidän mediansa on sen kuvannut? Voimat, joihin länsimaissa luotetaan, eivät välttämättä muun maailman katsannossa nautikaan yhtä suurta luottamusta ja arvonantoa. Tai että länsimaiden ulkopuolinen maailma toimii aktiivisesti keskenään, eikä välttämättä tarvitse meitä mihinkään. Tai kuinka monikulttuurisuus sellaisena kuin se meille kerrotaan, onkin oikeasti jotain muuta; keskenään kilpailevia voimia, joiden pyrkimyksenä on syrjäyttää kilpailijansa, kuten myös lopulta länsi itse.

Edelleen, median kestouutisaiheiden, Lähi-idän tilanteen, sekä rajatummin Israelin ja Palestiinan kysymyksen, hahmottaminen aiempaa monipuolisemmalta perustalta saattaisi horjuttaa länsimaisen median luotettavuuden ohella tahoja, joiden hallussa on myös muita keskeisiä valtarakenteita länsimaissa. Tavalliset mediankuluttajat alkaisivat kenties ihmetellä, miksi samoihin tahoihin, jotka länsimaissa on korotettu lähes pyhään asemaan, suhtaudutaan muualla maailmassa varsin toisella tavalla? Entä miksi samoilla tahoilla ei muualla ole vastaavaa yliedustusta kuin monissa läntisissä instituutioissa?

Ironisesti nämä kysymykset heräisivät mediankuluttajissa helpommin, mikäli suomalainen valtamedia ryhtyisi siteeraamaan Israelin vanhinta sanomalehteä, Haaretzia, joka kirjoittaa maan sisäisistä asioista huomattavasti avoimemmin kuin globaalit läntiset uutistoimistot tekevät.

Reijo Kangas on vapaa kirjoittaja.

Information

This entry was posted on Touko 17, 2017 by in Politiikka ja ideologia and tagged , , , , , , .
%d bloggers like this: