SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Humanismin paheet, osa 1: Vihreä mittatilaususkonto

TENHO KIISKINEN

Suomalaiset toimittajat iloitsivat vihreiden kunnallisvaalivoitosta kuin Geert Wildersin tappiosta Hollannin parlamenttivaaleissa. Molemmissa haluttiin nähdä maltillisten voitto populismista. Tulkinta on yhtä harhaanjohtava kuin voittajia imarteleva. Wilders hävisi kasvaneesta kannatuksestaan huolimatta täsmälleen samalla kaavalla kuin vihreät voittivat Suomessa. Ihmiset äänestivät, koska ovat peloissaan ja sekaisin, eivät siksi että järjellä ja vastuullisuudella olisi paljoakaan tekemistä äänestämiskäyttäytymisen kanssa.

Tämä puheenvuoro on kirjoitettu vihreiden vastustajille. Selonteoksi ja kilveksi, miksei aseeksikin. Se ei pyri tarkoituksellisesti loukkaamaan vihreää puoluetta tai sen äänestäjiä, mutta tuskin pystyy sitä välttämäänkään. Stereotypiat ovat kuitenkin ymmärrettävyyden vuoksi palveluksessa. Hylkään keskusteluyhteyttä hakevan lähestymistavan siksi, että nykyisessä poliittisessa ilmapiirissä kaikki todet ja epätodet johtopäätökset kuitataan joka tapauksessa kyökkipsykologiana, mikäli niiden sisältö arvotetaan kielteisesti. Kirjoitus on siis korpin lahja korpille.

Pääpaino on yrityksessä ymmärtää nykyvihreää ideologiaa sen sisältä käsin. Näkemykseni mukaan vihreä ajattelu perustuu humanistiselle ihmiskäsitykselle, joka on paitsi läpeensä virheellinen myös yhteiskunnallisesti vaarallinen osana valtavirtapolitiikkaa. Vihreitä vastustava nationalismi on luonnollinen ja välttämätön vastareaktio globalisaatiolle ja ihmisyyden uskonnolle.

Yleispuolue oikeuttaa opportunismin

Jotkut sanovat nykyvihreiden ongelman olevan siinä, ettei puolueessa ole enää mitään aidosti vihreää. Puolueesta on tullut kokoomuksen haarakonttori, hyväosaisten kaupunkilaisnaisten pätemiskerho. Halveksuvat arviot ovat osuvia siinä suhteessa, että vihreiden happosateita mananneeseen 70-lukulaiseen perintöön nähden juuri näin on käynyt. Pentti Linkolan ja Eero Paloheimon kaltaiset ikoniset vihreät katkaisivat yhteytensä perustellusti. Radikaaliin menneisyyteen katsovan vertailevan kritiikin ongelma on kuitenkin siinä, että se arvottaa puolueen sen ulkopuolelta. Huomiot voivat olla oikeita, mutta vihreän maailmankuvan ymmärtämiseen on parempikin tapa. On opittava katsomaan vihrein silmin.

Vanhakantaisen vihreyden puute tai kokoomuslaisuus ei ole ongelma nykyvihreälle, sillä vihreät ovat suuntautuneet yhä määrätietoisemmin yleispuolueeksi. Vihreys on jotakin, jota yleispuolue kannattaa, kuten se kannattaa kestävän kehityksen talouskasvua, pääoman ja työvoiman liikkuvuutta, sekä itselleen tällä hetkellä suotuisia vihapuhelakeja. Kriitikot eivät ymmärrä, että juuri yleispuoluemaisuus sallii kaikkien syväekologisten näkemysten pitämisen neuvottelukysymyksinä. Linjaus hyödyttää sekä vihreitä poliitikkoja että äänestäjiä, koska se siunaa yksilön itsekkyyden vapauttamalla osapuolet vastuusta. Tämä psykologinen mukavuudenhalu, hyvä mieli on kaikki kaikessa. Miksi vihreiden tehtävä ylipäänsä olisi ottaa kantaa väestönkasvuun? Tämän kysymyksen on esittänyt minulle eräs vihreä puolueaktiivi. Se on täysin looginen lähtökohdasta, jossa enemmistön miellyttäminen edellyttää todellisten kohtalonkysymysten säännönmukaista ohittamista. Kuluttaminen itsessään ei ole ongelma, vaan kuluttamisen laatu. Lisääntyminen ei itsessään ole ongelma, vaan se ketkä lisääntyvät (valkoiset). Muiden porsastelu on pyhää kulttuurin nimissä.

Opportunismi mahdollistaa myös huolenpidon niistä äänestäjistä, jotka puoluejohto ymmärtää kannatuksen kannalta välttämättömiksi mutta ehdottomuudessaan hankaliksi. Nämä tapaukset eivät tietenkään ole takavuosien partaradikaaleja vaan enimmäkseen somessa räyhääviä eliittinaisia, jotka ovat ottaneet elämäntehtäväkseen ryhmäkurin valvomisen. Oikeaoppisten miellyttäminen on toisinaan johtanut kuvottaviin tekoihin ja tekemättä jättämisiin. Kun puheenjohtaja Ville Niinistö esiintyi aiemmin tänä vuonna Ylen A-Studiossa perussuomalaisten Sampo Terhon kanssa, hän piti suunsa kiinni Terhon esittäessä suruvalittelunsa irakilaisten turvapaikanhakijoiden ryöstömurhaaman kajaanilaisen Arto Mikkosen omaisille. Suomalaisessa televisiohistoriassa on harvoin nähty mitään yhtä kunniatonta ja vastenmielistä. Vaikeneminen hämmästytti varmasti sinisilmäisyydessään hyväntahtoista enemmistöä, mutta se oli laskelmoinnissaan ymmärrettävä ratkaisu. Poliitikonkin tulisi kuitenkin muistaa, että kaikkia rajoja ei ole tehty ylitettäväksi. Kun Tarja Halonen pyysi aikoinaan presidenttinä anteeksi Muhammed-pilakuvia, mielipidevaikuttaja Matti Apunen oli täysin oikeassa kutsuessaan tekoa häpeälliseksi. Länsimaisessa demokratiassa ei yksinkertaisesti toimita niin.

Yleispuoluemaisuus ei edusta vain opportunismiin lankeamista, moraalittomuutta ja älyllistä epärehellisyyttä. Näiden poliittisten menestystekijöiden kääntöpuolella vihreät ovat samassa veneessä Vasemmistoliiton kanssa siinä, että merkittävä osa sen edustajista on aitoja idealisteja – toisin kuin muissa suurissa yleispuolueissa. Kun vihreä ehdokas ilmoittaa vaalimainoksessa haluavansa muuttaa maailmaa, hän ei vitsaile. Hän on tosissaan ja siksi vaarallinen. Siinä missä keskustalainen kehäkettu liputtaa suuria ihanteita näön vuoksi, vihreä on tosiuskovainen. Päivänpoliittisen opportunismin rinnalla elää vahva usko edistykseen, joka oikeuttaa näiden avioliiton häntäänsä syövän käärmeen tavoin. Tarkoitus pyhittää keinot.

Mielikuvien suloisuus ja tuhoisuus

Vihreän maailmankuvan voi jakaa yhteisötasoa edustavaan humanismiin ja yksilötasoa edustavaan mielikuvatasoon, joka on edellisen hallusinaatio. Kuten lukija arvannee, juuri mielikuvataso tekee fantasiat konkreettisiksi. Siellä elää kaikenväristen ihmisten maailmankylä ja siellä kaikki ovat onnellisia. Historia ei ole ainoa vainaja, hautaan on potkaistu koko inhimillisen elämän murhenäytelmä. Mielikuvia yhdistää ominaisuus, jolle ollaan oltu sokeita 70-lukulaisten ihanteiden hylkäämisestä lähtien: ainoatakaan fantasiaa ei ole ajateltu loppuun saakka. Tämä olisikin mahdotonta vihreille itselleen, sillä tietoa seuraisi välitön karkotus paratiisista. Onneksi me muut olemme vapaita katsomaan verhon taakse.

Mielikuvat eivät kestä todellisuutta. Mikä takaisi sopuisan yhteiselon maailmankylässä, jossa toisiinsa sovittamattomat arvojärjestelmät olisivat jatkuvasti vastakkain? Eikö jokainen näennäinen kompromissi merkitsisi aina lopulta jonkin arvolatauksen niskaotetta toisesta? Vai olisiko maailmankylä sittenkin valepukuinen arvoliberaali monokulttuuri, jossa ääripäät hioutuisivat pois yhteistä (länsimaista eli parhainta) arvopohjaa kunnioittaen? Jäljelle jäisi vain suuremman hyvän nautinnollinen pintakiilto värikkäine asuineen ja ruokineen. Kevät olisi viimein koittanut Vihlerille.

Kysymykset eivät ole saivartelua, sillä ne odottavat asiallista vastaustaan. Erään kuulemani arvion mukaan tällaiset kysymykset ovat liiallisina kärjistyksinä epäolennaisia. Tärkeintä on kohtaamisteoriaa soveltaen tuoda maailma kylään pieninä annoksina kansallisvaltion puitteissa, jotta suurempi muutos voi tapahtua luonnollisesti ajan mittaan. Perustelussa on järkeä siltä osin, että yhtenäiskulttuurille perustuva yhteiskunta voi monin tavoin hyötyä (tietyistä) pienistä vähemmistöistä kulttuurivaihdon ja suvaitsevaisuuden merkeissä. Itse ongelma kuitenkin pysyy: maailmankylän unelma on uhkarohkeudessaan vastuutonta sokkoajoa kohti tuntematonta. Silmien ummistamisessa ei ole sinänsä mitään uutta. Jokainen historian antama opetus on tuomittu unohtumaan, sillä ihminen kuvittelee menneiden sukupolvien virheitä toistaessaan oman unelmansa poikkeukseksi säännössä. Harhasta luopuminen on erityisen tuskallista silloin, kun harhaan on rakastuttu uskonnon korvikkeena.

Jokainen juopuu jostakin – vihreä humanismi

Humanismi tarkoittaa meille ennen kaikkea uskoa edistykseen. Se on oppi pelastuksesta, usko siihen, että ihmiskunta voi hallita kohtaloaan. Vihreät käsittävät tämän ihanteena ihmiskunnan tulemisesta planeetan luonnonvarojen (ja omien halujensa) viisaaksi käskynhaltijaksi. Harmi vain, että ihmiskuntaa ei ole olemassa, kuten ei ole karhukuntaa tai muurahaiskuntaakaan. On vain kilpailevien yksilöiden ja yhteisöjen välinen ikuinen nollasummapeli, jossa toisen hyvä on toiselta pois niin kauan kun resurssit pysyvät rajallisina. Vielä harmillisempaa vihreiden kannalta on se, että he kuvittelevat ihmiseläimen olevan parannettavissa luonnollisesta tilastaan. Pelkään näitä lauseita kirjoittaessani kyllästyttäväni lukijaa itsestäänselvyyksillä, mutta monelle vihreälle ne ovat sietämätöntä harhaoppia. Ne eivät rauhoita väittämällä kakun olevan sekä syötävissä että säästettävissä.

Vihreillä humanisteilla on pakkomielle sekoittaa se, mitä on ja mitä pitäisi olla. Hysteerinen tosiasioiden kieltäminen ja parhain päin selittäminen ovat ymmärrettäviä inhimillisiä heikkouksia, mutta tämä ei tarkoita sitä, että meidän tulisi kunnioittaa niitä. Vielä vähemmän niille tulisi antaa arvoa politiikassa. Luulen, että useimmat humanistitkin tietävät mitä lopulta pakenevat, sillä se selittää uskottavimmin heidän aggressiivisuutensa. Ehkäpä heikoimmat heistä pelkäävät, että jos heidän sydämensä pysähtyisi ajattelemaan, se pysähtyisi lopullisesti.

Totuus on kuitenkin itsepäinen neito ja erityisen näyttävä välttelijöilleen. Meillä ei ole tässä maailmassa erityisen järkevää tehtävää, eikä paikkaa mihin mennä, ei mitään mistä pelastautua. Ihminen pysyy ahneena, himokkaana, välinpitämättömänä ja loppumattoman typeränä. Tarkoituksen etsiminen elämään voi olla hyvää terapiaa, mutta yhteisötasolla se on ikuinen uhkatekijä. Toteutunut utopia olisi ilman pienintäkään epäilystä painajainen, jonka kauheutta emme osaa edes aavistaa. Tarkoituksettomaan työntekoon keskittyminen tuo meille näennäistä elämänhallinnantunnetta, mutta ei lopulta muuta ihmiselämän normaalia onnettomuutta. Kuolemanpelkokin yleensä voitetaan vain elämän käydessä kuolemankuvia ahdistavammaksi. Mikäli jumaluutta ei ole, sieluton eläin lähtee niin kuin tulikin – potkien ja kirkuen. Ja vaikka jumaluus olisikin, mikään ei muuttuisi tällä puolen maailmaa

Keskeytetäänpä tähän. Mielestäni mikään edellä mainittu ei anna erityistä syytä epätoivoon. Jos minä kestän tämän, miksi sinä et kestäisi? Voihan olla, että kuolema paljastaa elämän mysteerin sittenkin aurinkoiset kasvot. Miten vain, useimmat meistä voivat ainakin lohduttautua velvollisuuksien loppumisella ja sillä kuinka monista ihmisistä pääsemme viimein eroon, ahdistuksistamme puhumattakaan.

Illuusioista luopuminen vapauttaa meidät elämään nykyhetkessä. Tähän kaikkeen tulisi osata suhtautua pilkesilmäisen vanhuksen tyyneydellä. Vihreä utopia ei voi eikä saa olla vaihtoehto. Kenelläkään ei ole oikeutta tehdä toisista haaveidensa uhreja. Ei edes sellaisella nuorella ja kauniilla olennolla, jonka jalkovälin ympärillä maailman sanotaan pyörivän.

Onnellisuuden tuolla puolen – poliittinen realismi ja vähempään tyytyminen

Vihreät ovat siis enemmän kuin puolue ja kannattajansa. He ovat uskonlahko. Eivätkä vain mikä tahansa uskonlahko, vaan humanismissaan läpikristillinen ja valistusihanteidensa vuoksi myös esi-impivaaralainen uskonlahko, joka haluaa muuttaa maailmaa. Vihreät eivät voi hyväksyä, että maailma on valmis, se ei tarvitse pelastusta. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, ettemme voi korjata mitään, tietenkin voimme ja meidän usein pitääkin, mutta katteeton optimismi on syytä heittää syrjään.

Maailmanparantajien on sanottu olevan ihmisiä, jotka eivät osaa vanheta. Ikinuoret vihreät ovat tässä mielessä myös radikaaleja, mutta heidän tunnustamansa kristillisperäinen edistysusko on paljon Suomi-filmejä vanhempaa perua. Aate on nykymuodossaan puhtaasti luonnonsuojelun ulkopuolisine painotuksineen yhteiskunnan perustuksia nakertava voima tukiessaan käytännöllisesti katsoen kaikkia globaaleja anarkokapitalistisia hankkeita, jotka kuristavat Suomenkin keskiluokkaa hengiltä.

Neuvojen antaminen on aina kyseenalaista puuhaa, mutta mielestäni vihreiden vastustajien tulisi pyrkiä olemaan vihreitäkin vihertävämpiä, palaamaan näiden kieltämille juurille. Heidän tulisi nostaa esiin ne suuret kysymykset, joita salonkipopulistit naureskelevat epärealistisina. Todellisuudessa niissä ei ole mitään epärealistista, sillä eläinlajien joukkotuho, väestöräjähdys ja luontoa raiskaava kerskakuluttaminen ovat tapahtuvia tosiasioita, joiden seuraukset koputtavat, elleivät ole vielä portailla. Kun poliitikko ohittaa jonkin asian kädenheilautuksella, hän pyrkii yleensä viestimään, että asiaan ei voida juuri nyt vaikuttaa, eli se jätetään tulevien sukupolvien harteille.

Nähdäkseni asenteessa ilmenee vastuuttomuuden lisäksi tiedostamaton harhaluulo. Toisin kuin yleensä väitetään, epärealistiset asiat eivät nimittäin odota ratkaisuaan. Niitä ei voida ratkaista. Parhaimmassa tapauksessa tietyt ongelmat voidaan sovitella jotenkuten paikallisesti, ehkä kestävästikin, mutta lajien joukkotuhon ja väestöräjähdyksen kaltaiset massiiviset ongelmat ovat lajia, jotka ratkaisevat itse itsensä meistä riippumatta. Yksikään kansainvälinenkään hallintoelin ei voisi ryhtyä suuntaa kääntäviin toimenpiteisiin syyllistymättä hirviömäisiin julmuuksiin, eivätkä nekään lopulta auttaisi. Tämä johtuu siitä, että ihmisten enemmistö toimii aina ja kaikkialla lyhytnäköisesti henkilökohtaista hyvää ja pahaansa arvioiden, niissä puitteissa, jotka on sille annettu tai mahdollisia. Oman edun tavoittelu ei tarkoita suurimmalle osalle muuta kuin tätä alkeellista laskutoimitusta ja hetken nautintoa. Kuten emme haluaisi tietää, elämä on halvimmillaan hikinen tuokio bambumajassa tai teiniauton takapenkillä. Yksikään hirmuhallinto ei lopulta voi vaikuttaa siihen, mitä tuollaisissa paikoissa tapahtuu. Meidän tulisi sallia vihreiden hihittely epärealismille ja suoda heidän ilonsa kokonaiskuvan kannalta mitättömien hankkeiden ajamisesta. Oma vaihtoehtomme on kirjoitettu jo edeltäville riveille.

Ratkaisu, lainausmerkeissä tai ilman, löytyy paikallisuudesta, tarkemmin sanoen kansallisvaltion koheesiosta. Suurten kysymysten nostaminen pöydälle ja vaatimus todellisesta vihreydestä johtavat samaan päämäärään, joka on suomalainen suvereeni kansallisvaltio, sen palauttaminen ja kukoistuskausi, mitä emme sivumennen sanoen ole vielä todistaneet. Väestön- ja kulutuksensäätelyn kaltaisten projektien tulisi kuulua jokaiseen vastuulliseen hallitusohjelmaan automaattisesti. Siihen on toki vielä matkaa, eivätkä tällaiset linjaukset ole tietenkään suomalaisten kaltaisten lilliputtikansojen kohdalla merkitseviä globaalissa mittakaavassa. Niillä on kuitenkin tärkeä symboliarvo. Maailma on täynnä sotaisia ja nopeasti lisääntyviä kansoja, joille meidän täytyy oppia sulkemaan ovemme. Niiden on annettava järjestää lapsekkaan mellastava elämänsä omine ehtoinensa ja seurauksineen. Joukkomurhat seuraavat aina toisiaan, koska niille on ollut tarve ja ne ovat yhtä luonnollisia kuin hengittäminen, rukoileminen tai taide.

Linjauksilla voisi olla tässä kirjaimellisesti elintärkeässä velvollisuudessa merkittävä rooli ideologisina portinvartijoina – ovathan ne läpeensä vihreitä. Nykylinjan vihreiden vastustajien tehtävänä on riippua takiaisena takissa mahdollisimman julkisesti – ihmetellä kaksinaismoralismia, läimäytellä otsaan ja huudella. Ja kyllä, muistuttaa vihreistä arvoista.

Joukkopsykologisella tasolla suomalaisten on uskallettava astua onnellisuuden tuolle puolen. Siinä missä vihreitä ja muita humanisteja elähdyttää heidän pinnallinen uskonsa epämääräiseen tulevaisuuteen, tulee enemmistön luopua tulevaisuudenuskosta kokonaan. Pelkoa ei ole, sillä me emme menetä mitään .Päinvastoin saamme lahjaksi nykyhetken. Tulevaisuuden poliittinen realismi tulee sekä sisä- että ulkopolitiikassa aivan varmasti olemaan oppimista vähempään tyytymiseen – aistimme vihreän ironian tässäkin. Luonnonvarojen ehtyessä ja nihilistisin sanoin ihmislihatuotannon kasvaessa on täysin selvää, että 2000-luvun suuret sodat ovat väistämättä kansallisvaltioiden ja niiden värväämien palkkamurhaajien häikäilemättömiä resurssisotia. Saatamme vielä muistella 1900-lukua suurena rauhanaikana. 1800-luvun suurvaltojen Suuri peli on tullut takaisin.

Ydinasetasapainosta johtuen voimme olla varmoja siitä, että tulevien konfliktien osapuolet ovat hyödynsaajista riippumatta yhä epämääräisempiä, ja itse sotkut yhä likaisempia. Tätä skenaariota varten meidän on kansakuntana opittava valmistautumaan kilpikonnapuolustuksen lisäksi myös sellaisen kansainvälisen diplomatian harjoittamiseen, joka tuntuu tänä päivänä rakettitieteeltä, mutta joka on huomisen uusi normaali. Kenenkään ei silti pidä masentua omasta voimattomuudestaan kaiken lohduttomuuden keskellä – meillä on aina toisemme, ja sinunkin vastuusi on vain itsesi kokoinen. Teet sen, minkä kykenet. Älä kuitenkaan äänestä vihreitä.

Kun ihminen ei kykene hallitsemaan ja uudistamaan omaa suhtautumistaan elämään, mikä on kaikki, tai omaa itseään, mikä on melkein kaikki, hän pakenee haluunsa muuttaa muita ja ulkoista maailmaa. Kaikki vallankumoukselliset ja uudistajat pakenevat todellisuutta. Taisteleminen on todistus siitä, että ihminen ei kykene taistelemaan itseään vastaan. Uudistaminen on todistus siitä, että ihmisellä ei ole rohkeutta uudistaa itseään. Kun herkästi ja järkevästi ajatteleva ihminen on huolissaan maailman pahuudesta ja epäoikeudenmukaisuudesta, hän pyrkii luonnollisesti parantamaan ensin sen mikä on häntä lähinnä, ja sen hän löytää omasta itsestään. Työ vie häneltä koko elämän. (Fernando Pessoa)

Kirjallisuus:

Gray, John: Gray`s Anatomy. Selected Writings. 2009.

Gray, John: Heresies. Against Progress and Other Illusions. 2004.

Gray, John: Straw Dogs. Thoughts on Humans and Other Animals. 1997 / 2003.

Monod, Jacques: Sattuma ja välttämättömyys. Tutkielma modernin biologian luonnonfilosofiasta. 1984.

Pessoa, Fernando: Levottomuuden kirja, 1999.

Wilson, Edward O.: Konsilienssi. Tiedon yhtenäisyys. 2001.

Tenho Kiiskinen on joensuulainen toimittaja ja akateeminen sekatyöläinen.

Information

This entry was posted on Touko 5, 2017 by in Politiikka ja ideologia and tagged , , , , , , , .
%d bloggers like this: