SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Luokkien sota

 

STEVE SAILER   (suomentanut Timo Hännikäinen)

Francis Fukuyama teki hypoteesin historian päättymisestä, mutta hän ei osannut ennustaaa yhä yleisemmäksi käyvää historian korjailua, jonka tarkoituksena on viedä poliittisesti heikoilta heidän ylpeytensä ja omaisuutensa.

Menneisyyden uudelleenkirjoittaminen häpäisemällä vallattomien esivanhemmat on ikivanha käytäntö, jonka suosio on tällä hetkellä kasvussa. Esimerkkeinä Madisonin ja Bostonin kaupungit, joissa hallituksen virkailijat ovat hävittäneet tai peittäneet hautamuistomerkit, joissa muistettiin sotavankeudessa kuolleita etelävaltioiden sotilaita.

Tällainen oikeutetaan taisteluna valkoista ylivaltaa vastaan. Kukapa olisikaan mahtavampi kuin kuollut sotavanki?

Miksi nykypäivän poliitikot tieten tahtoen osoittavat halveksuntaa konfederaation sotilaille, jotka kuolivat unionin vankileireillä yli 150 vuotta sitten? Siksi että he voivat. Siksi että tällainen vandalismi on klassinen ele, jonka vähä-älyisinkin nuorisorikollinen ymmärtää. Siksi että kuolleille pystytettyjen muistomerkkien häpäiseminen osoittaa, että heidän elävät perillisensä ovat vapaata riistaa.

Lisäksi tällainen ISIS-tyylinen monumenttien tuhoaminen saattaa provosoida joitakin hävinneen osapuolen yksilöitä ylireagoimaan, millä vuorostaan oikeutetaan uudet ilkivallanteot.

Hegeliläisenä Fukuyama määritteli historian ideologioiden, kuten vaikkapa kommunismin ja fasismin, väliseksi taisteluksi. Hän nousi kuuluisuuteen vuonna 1989 väittämällä, että historia oli päättynyt: edustuksellinen kapitalistinen järjestelmä oli päihittänyt kilpailijansa vasemmalla ja oikealla, eikä mikään enää koskaan muuttuisi.

Todellisuudessa se, mitä kaikki muut paitsi Fukuyama pitävät historiana – prosessi, joka synnyttää voittajia ja häviäjiä – on jatkunut ammoisista ajoista saakka, kauan ennen modernien ideologioiden keksimistä. Ja riippumatta siitä, millaisilla nimellisillä säännöillä peliä tulevaisuudessa pelataan, voittajia ja häviäjiä syntyy kauan sen jälkeen kun Fukuyama on unohdettu. Vallan ja omaisuuden peli jatkuu ikuisesti.

Sivilisaatioiden synnystä saakka keskeinen poliittinen kysymys on ollut omaisuuden periytyminen.

Useimmat vähänkin menestyneet yhteiskunnat ovat kunnioittaneet omaisuutta. Omistusoikeus, sekä yksityinen että julkinen, kannustaa luovuuteen ja edistää jatkuvuutta ehkäisemällä yhteismaan ongelman.

Liberaali yhteiskuntafilosofi John Rawls selitti:

Ellei määrätty toimija ole vastuussa resurssin ylläpitämisestä ja ellei hän kanna vastuuta siinä epäonnistumisesta, kyseisellä resurssilla on taipumus rapistua. Nähdäkseni omaisuuden rooli instituutiona on estää tämä rapistuminen.

Historia viittaa siihen, että omaisuus toimii parhaiten esiintyessään useissa eri muodoissa, kuten henkilökohtaisena, yhtiömuotoisena ja julkisena.

Erilaiset vasemmistolaiset ja oikeistolaiset ideologiat ovat yrittäneet lakkauttaa joitakin omaisuuden muotoja. Marxilaiset yrittivät hävittää suuret yksityisen omaisuuden kasautumat, mutta kommunistiset yhteiskunnat vajosivat nopeasti taloudelliseen pysähtyneisyyteen ja ympäristön turmeltumiseen.

Brittiläiset sosialistit yrittivät kulkea keskitietä sallimalla omaisuuden kasaantua omistajan elinaikana, mutta pakkolunastivat sen raskailla perintöveroilla hänen kuolemansa jälkeen. Mutta tämä johti huteraan yhteiskuntaan. Jatkuvuus on elinehto, kuten Rawls havaitsi.

Nykyään Cato-instituutin libertaristiset ääriainekset haluavat hävittää kansallisomaisuuden käsitteen, amerikkalaisten yhteisen perinnön, vaatimalla avoimia rajoja. Mutta kuuluisasta ”tietämättömyyden verhostaan” huolimatta Rawls tajusi, että laajamittaisen maahanmuuton salliminen olisi tuhoisaa:

(…) hallituksen merkittävä tehtävä, vaikuttivatpa yhteiskunnan rajat historiallisesta näkökulmasta miten mielivaltaisilta tahansa, on toimia kansan tehokkaana välikappaleena sen ottaessa vastuun alueestaan, populaationsa koosta ja maansa ympäristöllisestä tasapainosta.

On elintärkeää ylläpitää itseään hallitsevien kansojen hyvinvointia suojelemalla kansallisia rajoja ja pitämällä niiden sisälle pyrkivät ylikansoittajat poissa:

Ihmisten on ymmärrettävä, että epäonnistumista oman väestömäärän säätelyssä tai ympäristöstä huolehtimisessa ei voi korvata sotilaallisin valloituksin tai siirtolaisuudella muiden alueille.

Vaikka marxilaisuus oli nimellisesti nationalismin vastaista, se menestyi poliittisesti parhaiten – kuten Kiinassa, Vietnamissa ja Kuubassa, joissa kommunistipuolueet ovat yhä vallassa – valjastamalla nativismin tarkoitusperiinsä. Ironista kyllä, joistakin marxilaisista tuli 1900-luvun menestyneimpiä nationalisteja. Mao, Ho Tši Minh ja Castro epäonnistuivat taloudellisesti, mutta heidän poliittiset perillisensä ovat pysyneet vallassa, koska perustajatyrannit ajoivat ulkomaalaiset viholliset pois.

Toisaalta on mahdollista tehdä paljon rahaa tuomalla ulkomaalaisia maahan, kuten Mark Zuckerbergin tehokkaasti rahoitettu kampanja koodarien palkkojen polkemiseksi maahanmuutolla on osoittanut.

Voittajat osaavat esittää omaisuutensa ansaittuna. Esimerkiksi Raamatussa käytetään paljon tilaa Abrahamin ylistämiseen. Hänen osakseen saamansa arvostus esitetään oikeutuksena hänen kaukaisten perillistensä maaomaisuudelle. Vastaavasti kanaanilaisten syntisyydellä selitetään, mikseivät he saaneet pitää maitaan.

Ei siis ihme, että viestintävälineiden nykyisten hallitsijoiden – kuten Mark Zuckerbergin (omaisuuden nettoarvo 70 miljardia dollaria), Googlen Sergey Brinin (43 miljardia) ja Larry Pagen (44 miljardia), Carlos Slimin (70 miljardia), Michael Bloombergin (52 miljardia) ja Jeff Bezosin (81 miljardia) – monopoliaseman eettisyyttä harvoin kyseenalaistetaan mediassa.

Loppujen lopuksihan he pitkälti omistavat median. Niinpä The New York Times (jonka meksikolainen mediamoguli Slim pelasti talousvaikeuksista vuonna 2009) on ylistänyt toimitusjohtajia siitä, että he ”taistelevat totuuden puolesta”.

Tänään rikkaat ruoskivat keskivertoamerikkalaisia koti- ja ulkomaisten köyhien nimissä.

Piilaakson monopolistit ovat nyt sotajalalla niitä vastaan, jotka puhuvat kansallisesta solidaarisuudesta. Ne, joille on suotu yllin kyllin yksityistä omaisuutta, käyttävät sitä demonisoidakseen niitä joilla ei ole muuta kuin kansansa. Ne, joilla on loputtomasti rahaa, haluavat alentaa Yhdysvaltojen kansalaisuuden niukkuusarvoa saadakseen vielä enemmän. Eivätkä he suhtaudu lempeästi toisinajatteluun.

Tämä rikkaiden jihad sitä ryhmää vastaan, joka edes potentiaalisesti kykenisi tarjoamaan tehokkaan vastuksen, saa outoja symbolisia muotoja. Esimerkiksi Andrew Jackson, tavallisen ihmisen puolestapuhuja, sysätään syrjään ja plutokraattien hovimies Alexander Hamilton nousee mustan näyttelijän esittämänä arvoon arvaamattomaan historian kalleimmassa Broadway-musikaalissa.

Tämä on luokkasotaa rotusodan kaavussa.

Historia saattaa päättyä tai olla päättymättä, mutta historian uudelleenkirjoittaminen ei pääty koskaan.

Steve Sailer on amerikkalainen journalisti ja elokuvakriitikko. Häneltä on aiemmin ilmestynyt Sarastuksessa kirjoitus ”Afrikka kuilun partaalla”. Oheinen artikkeli on ilmestynyt alun perin Taki’s Magazinessa 23.8.2018.

 

%d bloggers like this: