SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Marginaaliin karkotettu suomalainen äärioikeisto 1945-1991

RAMI LESKINEN

Poliittisen lähihistorian tutkimusta yliopistossa kutsutaan poliittiseksi historiaksi, joka sisältää tahattoman mutta silti kuvaavan kaksoismerkityksen. Parhaimmillaan oppiaine tuottaa riidattomia historiallisia tosiasioita, mutta nekin saattavat muuttua ajan myötä kun löydetään uusia aineistoja ja dokumentteja. Toisaalta pahimmillaan poliittinen historia on ideologista tendenssitutkimusta, jota voidaan käyttää historiapolitiikkana nykypäivän poliittisia päämääriä varten.

Jyväskylän yliopiston tutkijatohtori Tommi Kotosen tämän vuoden alussa ilmestynyt teos Politiikan juoksuhaudat – Äärioikeistolaiset liikkeet Suomessa kylmän sodan aikana (Atena, 2018) kestää melko hyvin tieteellisen ja tutkimuseettisen tarkastelun, joka on poikkeuksellista verrattuna muihin viime vuosina ilmestyneisiin suomalaista äärioikeistoa ja fasismia kartoittaviin tutkimuksiin.

Kylmän sodan aikakaudella 1945–1991 esiintyneiden kotimaisten äärioikeistoliikkeiden historiaa selvittävä kirja on tietävästi laajin aihetta käsittelevä tutkimus. Näin se paikkaa tarpeellisesti sitä tiedollista aukkoa, joka on jäänyt hämärän peittoon tutkimuksen keskityttyä ennen välirauhan aikaa toimineisiin fasismin kaltaisiin liikkeisiin sekä kommunismin romahduksen jälkeen syntyneeseen uuteen äärioikeistoon.

Poikkeuksellisen mielenkiintoiseksi kirjan tekee se, että kirjoittajalla on ollut käytössään laajat Suojelupoliisin (Supo) tiedostot äärioikeistolaisista. Valtaosa kirjan tarjoamasta uudesta tiedosta tulee juuri Supon arkistosta, mutta neitseellisiä lähteitä on löytynyt myös Keskusrikospoliisin arkistosta, Kansalliskirjaston Pekka Siitoimen arkistosta ja Berliinin antifasistisesta lehtiarkisto- ja koulutuskeskuksesta.

Ajanjaksoltaan Kotosen tutkimus täydentää sopivasti kahta viime vuosina näkyvästi esillä ollutta äärioikeiston tutkimusta, Oula Silvennoisen, Aapo Roseliuksen ja Marko Tikan kirjaa Suomalaiset fasistit – mustan sarastuksen airuet (WSOY, 2016) ja Dan Koivulaakson, Mikael Brunilan ja Li Anderssonin pamflettimaista ”paljastuskirjaa” Äärioikeisto Suomessa (Into kustannus, 2012). Molemmilla kirjoilla on ansionsa, varsinkin Äärioikeisto Suomessa kartoittaa kenttää, josta ei ole kirjoitettu samojen kansien väliin yhtä perusteellisesti lukuun ottamatta professori Kyösti Pekosen toimittamaa jo vanhentunutta alan tutkijoille suunnattua teosta The New Radical Right in Finland (The Finnish Political Science Association, 1999).

Huolimatta uusista näkökulmista ja vähän kartoitetun aiheen tunnetuksi tekemisestä edellä mainitut kohukirjat sisältävät heikkouksia, jotka yllätyksekseni puuttuvat suurelta osin Kotosen tutkimuksesta. Niiden pahin helmasynti on jatkuvasti esiin nouseva asenteellisuus, joka ilmenee moralismina, jälkiviisautena ja historiapolitiikkana. Molemmissa historiikeissa lukija ei voi välttyä ajatukselta, että kirjoittajat asettuvat aiheensa yläpuolelle ja tarkastelevat kohdettaan lähinnä patologisoivasta näkökulmasta. Kyse ei ole satunnaisesta ilmiöstä, sillä tunnettu historioitsija Teemu Keskisarja synnytti vajaat pari vuotta sitten maamme lukeneistossa kiusallisen hiljaisuuden sanomalla, että hänen mielestä kansallisaatetta tutkitaan nykyään kuin syöpää. Vaikka kansallisaate ei olekaan äärioikeiston synonyymi, ilmenee Keskisarjan kuvaama perusteeton asenne erityisen räikeästi kansakuntaa puolustavien äärioikeistoliikkeiden tutkimuksessa.

Suomalaiset fasistit -kirjan tiimoilta paljon esillä ollut tutkija Oula Silvennoinen on tyyppisesimerkki uuden sukupolven ”sankaritutkijasta”, joka muka paljastaa aiempien tutkijapolvien pahantahtoisesti salaamia tosiasioita, vaikka lähempi tarkastelu osoittaa, että nuo ”myytit” on tuotu esiin jo vuosikymmeniä sitten aiemmissa tutkimuksissa. Silvennoisen pakkomielle esiintyä salattujen totuuksien ritarillisena paljastajana näkyi jo hänen väitöskirjassaan (2008) ja yhdessä dosentti Juha Pohjoisen kanssa kirjoitetussa kirjassa Tuntematon Lauri Törni (Otava, 2013), jossa sotasankarista leivottiin sopivasti valikoitujen aihetodisteiden perusteella piinkovaa kansallissosialistia.

Silvennoisen tapa etsiä suurennuslasilla historian ”pimeitä puolia” vain yhdeltä suunnalta on oireellinen osoitus tämän ajan poliittisesti motivoituneesta tendenssitutkimuksesta, josta viimeisin esimerkki on Åbo Akademin dosentti André Swanströmin tutkielma Suomalaiset SS-miehet, politiikka ja uskonto. Viime syksynä Ylen aamu-tv:ssä esiintyneen Swanstömin raflaavat näkemykset herättivät niin suuren kohun, että ihmisoikeusjärjestöksi itseään kutsuva juutalaisten etujärjestö Simon Wiesenthal -keskus pyysi presidentti Sauli Niinistöä teettämään suomalaisten SS-vapaaehtoisten toimista virallisen selvityksen. Selvityspyynnön päämääränä on todennäköisesti saada koko Suomen kansa pyytämään juutalaisilta anteeksi vapaaehtoisten ”sotarikoksista”, joista ei ole lukuisten aiempien tutkimusten perusteella löytynyt mitään näyttöä.

Tutkijatohtori Tommi Kotosen kunniaksi on sanottava, että vaikka hänkin on esiintynyt julkisuudessa äärioikeistosta lausuntoja antavana puhuvana päänä, hän ei ole silti syyllistynyt lausunnoissaan ja uutuuskirjassaan näkyvään politikointiin. Toisin kuin Oula Silvennoinen, joka on leimautunut antinationalistiksi kirjojensa, Kiehumispiste-dokumentissa (2017) esitettyjen mielipiteidensä ja äkkiväärien twiittiensä vuoksi, Kotonen on pyrkinyt pysymään kaikissa suhteissa asialinjalla.

Tietty harmaa asiallisuus ja pyrkimys ilmiön kertomiseen ilman moralisoivaa arvottamista kuvaavat hyvin Politiikan juoksuhaudat -kirjaa. Tosin aina tämä ei onnistu, sillä esimerkiksi teoksen alkusanoissa Kotonen pyrkii tiivistämään äärioikeiston olemuksen muodikkaalla psykopuheella kirjoittamalla että ”omalla tavallaan tämä on kirja vihasta”. Sen hän katsoo periytyvän vuoden 1918 voittajien ideaalien syrjäyttämisestä, josta ovat olleet äärioikeistolaisten mielestä vastuussa kommunistit ja presidentti Urho Kekkonen. Tutkijan alleviivattu puhe äärioikeiston vihasta on sikäli arvottavaa, että se käy yksiin käynnissä olevaan vihapuhekeskusteluun, jossa oppositioasemassa olevan äärioikeiston kaikki poliittiset vaatimukset, kritiikki ja argumentit halutaan tulkita pelkkinä vihan ilmauksina.

Mikä on suomalainen äärioikeisto?

Monesti äärioikeistoa koskevien tutkimusten alussa yritetään pitkäpiimäisesti määritellä, miksi tekijä on valinnut käsitteen ”äärioikeisto” kuvaamaan tiettyä joukkoa poliittisia toimijoita ja järjestöjä. Kirjan ensimmäisessä luvussa ”Mitä on äärioikeisto” ei onneksi jäädä kovin pitkään saivartelemaan käsitteen valintaa. Muutamalla sivulla tarkastellaan vaikeuksia löytää äärioikeistolaisuuden tyhjentävä määritelmä, joka on hyvä muistutus poliittisten käsitteiden häilyvyydestä. Kotonen katsoo, että ”äärioikeisto on jo luonteeltaan suhteellinen tilakäsite, jossa puolueita ja ryhmiä asetetaan poliittiselle janalle”.

Muiden tutkijoiden tapaan Kotonen käyttää kirjassaan äärioikeistoa kattoterminä, joka kattaa hyvin erilaisia liikkeitä aina kansallismielisistä konservatiiveista kansallissosialisteihin. Mitään yhteistä ideologiaa näillä liikkeillä ei ole, mutta kirjassa taivutaan vasemmistolaisen professori Roger Griffinin määritelmään, jossa ”fasististen” tai äärioikeistolaisten liikkeiden ainoa yhteinen piirre on niiden halu luoda poliittinen järjestelmä, jossa radikaali nationalismi korvaa liberalismin yhteiskuntaa ohjaavana periaatteena. Tämä määritelmä vuotaa kirjassa monessa kohtaa, sillä monet äärioikeistolaisjärjestöt kannattivat parlamentarismia eivätkä halunneet kumota liberalismin palveluksessa olevaa demokratiaa ja laillisuusperiaatetta. Näiden järjestöjen kohdalla Kotonen toki muistuttaa niiden parlamentaarisesta luonteesta, mutta puhuu niistä yhtä lailla äärioikeistolaisina kuin demokratian vastaisista fasistijärjestöistä.

Vaikka äärioikeisto on käsitteenä kelpo työkalu radikaalien kansallismielisten liikkeiden kuvaamiseen, se saa maamme historian vuoksi täällä hieman erilaisen sisällön kuin muualla. Suomalaisen äärioikeiston ominaispiirteiksi ennen sotia ja kylmän sodan aikana kirjassa nimetään äärimmäinen oikeistolaisuus, joka on tutkijan mukaan silmiinpistävämpää kuin muissa maissa. Kotonen katsoo, että äärioikeiston oikeistolaisuus ilmenee ennen kaikkea jyrkkänä antikommunismina.

Huolimatta siitä, että teoksessa noudatetaan vallitsevaa tulkintaa nationalististen liikkeiden äärimmäisestä luonteesta, tutkijalla on silti halu kyseenalaistaa annettuna pidetty käsitys ääriliikkeestä. Ensimmäisen luvun parasta antia onkin pohdinta ääriliikkeen suhteellisuudesta. Se, että äärioikeisto voidaan asettaa poliittisen janan ääripäähän, ei vielä tarkoita, että se edustaisi jossain absoluuttisessa mielessä poliittista äärimmäisyyttä. Kirjoittaja problematisoi koko ääriliikediskurssin:

Tiettyjä käsitteellisiä ongelmia sisältyy yleisemminkin ääriliikkeisiin. Käsitepariin ääriliike-valtavirtapolitiikka on jo sisäänrakennettu epäsymmetria, jossa ”äärimmäinen” on vaarallista ja kartettavaa. Ongelmallista on, että ääriliikkeen käsitettä voidaan käyttää vapauttamaan maltillisemmat ainekset vastuusta ääriaatteiden suhteen. Puhe ääriliikkeistä tietyllä tapaa ”normalisoi” ja oikeuttaa niiden ulkopuolelle jäävän alueen ja samalla erottaa maltillisemmat suuntaukset tehokkaasti kaikesta ”ääritoiminnasta”. Toisaalta voidaan nähdä ongelmallisena myös se, että demonisoidessaan ääriajattelun ”kultaisen keskitien” omaksuneet sulkevat radikaalit vaihtoehdot politiikan keinovalikoiman ulkopuolelle, vaikkei ”paras” ratkaisu aina välttämättä ääripäiden väliltä löytyisikään. (s. 15–16).

Kotonen katsoo ääriliikkeen määritelmän riippuvan ajasta ja valtasuhteista. Äärioikeisto-termillä onkin ollut Suomessa eri aikoina eri merkitys. Esimerkiksi kansanedustaja Pertti Salolainen saattoi vielä 1960-luvun lopulla kutsua itseään äärioikeistolaiseksi Kokoomuksen sisäisessä linjanmäärittelyssä, eikä se herättänyt sen kummempaa ihmetystä.

Kirja paljastaa yllättävänä tietona, että leimaamistarkoituksessa käsitettä äärioikeisto ovat käyttäneet ensimmäisinä keskustalaiset ja liberaalioikeistolaiset poliitikot vasta 1960-luvulla. Termin ensimmäisiä arkipäivän käytön lanseeraajia oli presidentti Urho Kekkonen, joka kutsui mm. RKP:n kansanedustaja Georg C. Ehrnroothia jatkuvasti äärioikeistolaiseksi 1970-luvulla. Sen sijaan äärivasemmiston suussa äärioikeisto on alkanut maistua vasta 1990-luvulla. Perinteisen marxismi-leninismin nauttiessa vielä suosiota äärivasemmisto suosi leimasanaa fasismi, sillä sen avulla voitiin tehdä pesäero kansallissosialismiin, joka jo nimellään muistutti kiusallisesti vihollisaatteen työväenluokkaisista juurista.

Suomen äärioikeisto 1945–1991

Kirja käsittelee kronologisesti lähes kaikki maamme vähänkin tunnetut äärioikeistolaiset viralliset ja epäviralliset järjestöt kylmän sodan vuosilta. Tutkija on kieltämättä tehnyt kovan työn käydessään läpi arkistoja ja kuulustelupöytäkiroja, mutta innostuksen huumassa turhan moni sinänsä herkullinen tarina on päätynyt kansien väliin, vaikka niissä osallisina olleet toimijat ja järjestöt ovat jopa äärioikeiston sisällä marginaalisia. Pienten kuppikuntien jatkuva vyörytys tekee lukijalle hieman hankalaksi hahmottaa merkitykselliset liikkeet; uhrattu sivumäärä kun ei vielä kerro, onko järjestöllä ollut poliittista painoarvoa vai ei.

Lähes poikkeuksetta järjestöt olivat kuitenkin merkityksettömiä jo jäsenmäärillä mitaten, sillä esimerkiksi ”1960-luvun menestystarinalla”, Isänmaallinen Yhtenäisyys -järjestöllä, oli parhaimmillaan vain 500 maksavaa jäsentä. Muilla vastaavilla järjestöillä virallisia jäseniä oli huomattavasti vähemmän. Toinen silmiinpistävä piirre oli järjestöjen lyhytikäisyys ja se, että ne eivät juuri koskaan kestäneet johtajanvaihdosta vaan hajosivat nopeasti. Tämän seurauksena monet aktiivit ajelehtivat vuosikymmenestä toiseen eri järjestöihin ja niistä pois. Noilta vuosikymmeniltä lienee peräisin sanonta, että äärioikeisto lisääntyy vain jakaantumalla. Sirpaleisina ja marginaalisinakin nämä ryhmät edustivat etenkin Kekkosen presidenttikaudella maan ainoaa todellista oppositiota ja vastarintaa.

Anekdoottimaiset kertomukset 1940-luvulla toimineista lukiolaisnuorison äärioikeistolaisista salaseuroista kuten Aktivistit, Kultainen Leijona, Igur Zabell ja Nationalsocialistiska Frihetskämpar ovat mielenkiintoista luettavaa, mutta historiallisesti ne ovat pelkkiä historian alaviitteitä. Siitäkin huolimatta, että osa salaseuroista kuten 18-vuotiaan Martti Velaman johtama ryhmä Helsingissä onnistui tekemään jopa pommi-iskut työväentaloa ja Kommunisti-lehteä vastaan vuonna 1945.

Juuri päättyneen sodan jälkeen poliittinen väkivalta oli vielä sen verran yleistä, etteivät saksalaista vastarintaa ihannoivien nuorten alkeelliset terroriteot synnyttäneet julkisuudessa samanlaista moraalipaniikkia kuin 1970-luvun ”suoran toiminnan” natsipuuhastelu. Punaiselle Valpolle saattoi olla jopa eduksi, että löytyi seikkailunhaluisia poikaryhmiä, joiden uhan paisuttelulla voitiin perustella ankaratkin toimet ”fasismin uhkaa” vastaan. Tässä mielessä tilanne muistuttaa hyvin paljon tätä päivää, koska myös Supo toitottaa sisäisen turvallisuuden raporteissaan jatkuvasti olemattoman uusfasistisen liikehdinnän vaarallisuudesta.

Maassamme on ollut pitkään yleinen käsitys, että äärioikeistolainen traditio katkesi sodan jälkeen ja heräsi uuteen eloon vasta kommunismin romahduksen jälkeen. Tätä mieltä ovat myös monet nykyiset äärioikeistolaiset. Tässä on totta toinen puoli, koska fasistijärjestöjen ja varsinkin IKL:n kieltämisen jälkeen maassamme ei ole toiminut näkyvää kansallismielistä puoluetta Arkadianmäellä. Vasta tällä vuosikymmenellä eduskuntaan on päässyt ohjelmallisesti kansallismielisiä poliitikkoja Perussuomalaisten riveistä.

Politiikan juoksuhaudat todistaa kuitenkin vakuuttavasti, että ”maan alla” ja marginaalissa traditio ei katkennut koskaan ja viestikapulaa tuotiin aina 1990-luvulla asti, jolloin Pariisin rauhansopimus raukesi ja tie avoimelle kansallisradikalismille aukeni uudestaan. Suomessa ei ainoastaan ylläpidetty vanhaa äärioikeistolaista traditiota, vaan uusia virtauksia omaksuttiin muualta Euroopassa. Edes pahimman poliittisen painostuksen vuosikymmeninä 1940- ja 50-luvulla suomalaiset liikkeet eivät olleet eristyksissä, vaan kirjeenvaihtoa käytiin ja vierailuja tehtiin etenkin Ruotsiin, josta tulikin sotia edeltävän Saksan sijaan suomalaisen äärioikeiston henkitorvi Eurooppaan aina 1980-luvulle saakka.

Jo 1950-luvulla muutamilla suomalaisilla oli melko tiiviit yhteydet Per Engdahlin johtamaan kansainväliseen Malmön liikkeeseen (Europäische Soziale Bewegung), joka oli ideologisesti tuon ajan tärkein uusfasistinen ajatuspaja Euroopassa, sillä se muotoili uudelleen aatteen poliittisen ohjelman. Rotukysymyksen hienovaraisesti sivuuttaneen Malmön liikkeen linjauksia ovat sittemmin käyttäneet menestystä saaneet uusfasistiset puolueet kuten Italian MSI, jonka delegaatio osallistui Malmön konferenssiin vuonna 1951. Suomen sosiaalisen liikkeen johtaja, AKS:läisen majurin poika Kari Sillanpää loi Engdahliin niin hyvät suhteet, että ruotsalaisjohtaja antoi Suomen osastolle jopa virallisen statuksen liikkeessään, vaikka toimintaa ei käytännössä ollutkaan. Naapurimaiden aktivistien läheisistä suhteista jo 1950-luvulla kertovat suojelupoliisin raportit, joiden mukaan suomalaiset, kuten nykyään tunnettu historiantutkija Mikko Uola, kävivät tervehtimässä Ruotsissa tunnettua kansallissosialistijohtaja Göran Assar Ordessonia joskus vuosina 1955–1956.

Eräiden äärioikeistolaisten yhteydet Ruotsiin jatkuivat katkeamattomina jopa sotaa edeltävältä ajalta aina 1970-luvun alkuun asti. Näin oli laita etenkin suomenruotsalaisten akateemisten ”eliittinatsien” kohdalla. Suomenkielisten aateveljien tapaan osa heistä oli tekemissä runoilijanakin tunnetun Per Engdahlin sekä Göran Assar Ordessonin kanssa. Kolmas tärkeä ruotsalaistuttavuus oli juutalaiskriittinen toimittaja ja diplomaatti Rütger Essen. Keskeisiä suomenruotsalaisen äärioikeiston toimijoita olivat Åbo Akademin dosentti Carl Axel Gadolin, Arabian entinen johtaja vuorineuvos Carl-Custaf Herlitz ja Helsingin puhelinyhdistyksen johtaja John F. Rosberg. Kirjassaan Kotonen nostaa esiin Gadolinin ja Herlitzin, sillä heillä oli myös poliittista julkaisutoimintaa.

Jo ennen sotia ruotsinkielisten kulttuurivaikuttajien äärioikeistolaiseen ydinryhmään kuulunut Gadolin kirjoitti vuonna 1946 salanimellä Alexander Gaditz fasismin puolustuspuheen Samahället i krigets trollkrets. Sotien jälkeisinä vuosikymmeninä tämä ruotsiksi, saksaksi ja englanniksi kirjoittanut kulttuuripersoona lienee ollut Euroopassa tunnetuin suomalainen uusfasistinen ideologi. On historian ironiaa, että 1930-luvulla saksalaishengessä Euroopan väestökysymyksiä pohtinut Gadolin toimi pakolaiskysymysten asiantuntijana Länsi-Saksassa 1950-luvulla. Vaikka hänen poliittisesti epäilyttävä maineensa tunnettiin akateemisessa maailmassa, hän pääsi jopa puhumaan asiantuntijan roolissa Euroopan neuvostossa ”demokratian rajoista”.

Carl-Gustaf Herlitz (1882-1961)

Äärioikeiston tutkimuksen kannalta vuorineuvos Carl-Gustaf Herlitzin tekee huomionarvoiseksi hänen 1950-luvulla julkaisemansa juutalaiskriittiset pamfletit, vaikka ne eivät saaneetkaan täällä juuri mitään huomioita. Sen sijaan Ruotsissa tutkielma Några synpunkter på vad som hänt och händer i världen (suomeksi Maailman tapahtumat eilen ja tänään eräiden näkökohtien valossa, 1957) nousi otsikoihin Tukholmassa siitä nostetun oikeusjutun vuoksi. Näistä Herlitzin kirjasista huolimatta antisemitismi ei ollut mitenkään erityisen näkyvää 1950-luvun suomenruotsalaisten äärioikeistolaisten keskuudessa, vaan keskeisempää oli Gadolinin kaltaisten älykköjen pohdinnat talouspoliittisesta ”kolmannesta tiestä”, joka olisi keino päästä irti suurvaltojen välisestä taloudellisesta ja geopoliittisesta blokkijaosta.

Sodan jälkeinen akateeminen suomenruotsalainen äärioikeisto oli aikansa puristuksiin joutunut ilmiö, jonka poliittinen liikkumatila oli heikko. Heidän ainoa turvasatamansa oli Ruotsi, eivätkä he olleet juuri missään yhteistoiminnassa suomenkielisten aateveljien kanssa. Eristyksissä ja aikansa olosuhteiden vankeina he olivat arkoja julkituomaan radikaaleja näkemyksiään avoimesti politiikan kautta.

Sen sijaan saman sukupolven suomenkielinen kansallissosialistinen vanha kaarti aktivoitui 1950-luvulla myös poliittisesti. Ensimmäisiä merkkejä tästä oli suomalaisten Waffen-SS-vaapaehtoisten järjestyminen uudestaan vuonna 1955, jolloin perustettiin vahvassa revanssihengessä SS-pataljoonan historiallista perintöä vaaliva Veljesapu ry, joka toimii uudistetussa muodossa yhä.

Neuvostoliiton johtaja Nikita Hruštšovin kaudella 1953–1964 itänaapurin poliittinen kuristusote hellitti ja tämä näkyi 1950-luvun jälkipuolella siinä, että vanhat äärioikeistoveteraanit rohkenivat astua julkiseen poliittiseen toimintaan, jolla tähdättiin maineenpalautukseen ja antikommunismin lietsomiseen. Kuvaava ajalle oli, että silloin perustettiin Vapauden Akateeminen Liitto, jonka tarkoitus oli koota yhteen isänmaallisia piirejä vanhassa AKS-hengessä. Myös ennen välirauhan aikaa toimineet kansallissosialistijohtajat kuten Teo Snellman, Yrjö Raikas ja Ensio Uoti aloittivat poliittisen toiminnan uudelleen. Esimerkiksi vuonna 1956 äärioikeistolaisessa Yleisö-lehdessä Ensio Uoti esiteltiin Kansallinen Liitto ry:n presidenttiehdokkaana. Uoti teki myös yhteistyötä sotavuosina toimineen Suomen Kansallissosialistit -puolueen perustajan Yrjö Raikkaan kanssa. Vuonna 1960 he perustivat lyhytikäiseksi jääneen yhteistyöjärjestön Yhtynyt Suomi ry:n.

Jostain syystä vanha kansallissosialistinen kaarti ei saanut yhteyttä äärioikeistolaiseen nuorisoon. Tämä johtui tutkija Kotosen mukaan siitä, että nuoret aktivistit sulkeutuivat omaan kaveripiiriinsä. Tässä mielessä 1950-luvun lopun äärioikeistonuoriso oli samassa tilanteessa kuin 1940-luvun puolivälin nuoriso, jolla ei ollut kontakteja vanhan polven kansallissosialisteihin, vaikka nämä toimivatkin inspiraation lähteenä. 1950-luvun äärioikeistolaisten nuorisoryhmien paikallisuus ja eristyneisyys vaikutti vielä 1970-luvulle asti, mikä näkyi vahvana tietyillä paikkakunnilla kuten Lahdessa ja Turussa. Niissä oli aktiivista toimintaa koko ajan, Lahdessa 1950-luvun puolivälistä 1970-luvulle ja Turussa taas 1960-luvun alusta alkaen. Toisin kun äärioikeiston kulta-aikana 1920- ja 30-luvuilla, jolloin aktivismi keskittyi maakuntiin kuten Pohjanmaalle, sotien jälkeen vireintä toimintaa löytyi lähinnä etelän suurista kaupungeista, varsinkin Helsingistä. Pohjoisemmassa se oli keskittynyt enimmäkseen Vaasaan ja Ouluun.

1960-luvulle tultaessa paikallisten äärioikeiston nuorisoryhmien rinnalle alkoi nousta poliittisesti kypsempää ja aikuismaisempaa toimintaa. Tutkija pitää aikansa äärioikeistolaisena menestystarinana Isänmaallista Yhtenäisyysseuraa (IY), joka perustettiin Lahdessa vuonna 1964. Sen taustalla oli pari vuotta aiemmin vaikuttanut radikaali Suomalaisen Työväen Rintama, jonka aktiiveista tuli Isänmaalisen Yhtenäisyysseuran johdon kantavia voimia.

Järjestöä voi pitää eräänlaisena koeversiona nykyisistä Perussuomalaisista, sillä sen saama suosio perustui maltilliseen kansallismielisyyteen ja irtautumiseen ”ääriajattelusta”, minkä vuoksi se sai ensimmäisinä toimintavuosina varsin myötämielistä kohtelua tiedotusvälineissä. Sille antoi julkisesti tukensa moni kokoomuspoliitikko ja ylemmän upseerikunnan edustaja, jonka vuoksi se näytti varsin kunnianarvoiselta järjestöltä. Liikkeen ohjelma sisälsi perinteiset vaatimukset kodista, uskonnosta ja isänmaasta, joskin uskonnon osuus jäi lähes olemattomaksi. Täysin omintakeisia vaatimuksia olivat puolestaan puhe puoluevastaisuudesta ja edunjakopolitiikasta, joiden esille ottamisen voidaan sanoa enteilevän SMP:n ”unohdetun kansan” populismia, joka nosti puolueen yllättävään vaalivoittoon vuoden 1970 eduskuntavaaleissa.

Mikko Uola

Lupaavasta alusta huolimatta lehdistö luokitteli IY:n ennen pitkää ”poliittiseksi hihhuliseuraksi”, koska se kannatti mm. jyrkkää antikommunismia, josta tuli neuvostomielisellä Kekkosen presidenttikaudella äärioikeistolaisuuden synonyymi. Yhdistys ei koskaan järjestäytynyt puolueeksi, mutta sen sisällä vaikutti paljon valtapuolueiden, etenkin Kokoomuksen oikeistosiiven edustajia. Vuonna 1968 yhdistyksen ohjelma alkoi saada uusiutuneen Kokoomuksen liberaaleja teemoja, jolloin aiempi kansallisajattelu jäi taka-alalle. Taustalla lienee ollut pyrkimys päästä politiikan valtavirtaan, mikä lopulta johti järjestön hajoamiseen vuonna 1969. Yhdistystä repi pahiten sen sisäinen ristiveto, sillä vuonna 1967 perustettu Turun paikallisosasto toi mukaan kansallissosialistisen segmentin, jota edustivat Turun osaston sihteerinä toiminut Mikko Uola ja sieltä IY:n hallitukseen ponnistanut Tapio Saarni.

1960-lukua on pidetty äärivasemmiston vuosikymmenenä ja varsinkin vuotta 1968 ikonisena vallankumouksen vuotena. Vaikka äärioikeisto oli muun Euroopan tapaan Suomessa selvästi altavastaajana, se pyrki pelkän selkäydinreagoinnin lisäksi ottamaan oppia vasemmiston kumouksellisista strategioista. Eräille suomalaisnationalisteille ideologisen uudelleen orientoimisen lähteenä oli saksankielisellä kielialueella paljon seurattu ja aina vuoteen 2009 asti ilmestynyt Nation Europa -lehti, jossa keskustelun käynnistäneen Gerd Waldamannin vaatimuslista uusoikeistolle oli, ”että yhteiskunta täytyi vallankumouksellistaa, että politiikassa mikään traditio ei ole pyhä” ja ”että valtaapitävät ovat myös meidän vastustajiamme”. Käytännössä Suomessa ei ollut yhtenäistä näkemystä keinoista eikä edes sisällöstä, mutta selvää oli, että jotain silloisen vasemmiston retoriikasta ja taktiikoista tarttui myös äärioikeistoon.

Kesällä 1968 Helsinkiin syntyi radikaaliryhmä Vapaan Suomen Nuoret (VSN), joka paukkupommein, kanamunin ja iskulausein ”Neuvostoliitto pois Itä-Saksasta” protestoi vasemmiston punaisia lauantaimielenosoituksia vastaan. Järjestöä voi syystä pitää maamme ensimmäisenä sotien jälkeen syntyneenä äärioikeistolaisena katuosastona. VSN:n syy vastustaa konkreettisin toimin vasemmistoa löytyi sen näkemyksestä, jonka mukaan vasemmistoradikaalit ovat tosiasiassa itse osa järjestelmää. Ryhmää innoitti suora toiminta, ja saman vuoden elokuussa se rikkoi Kansan Uutisten toimituksen ikkunat. Tšekkoslovakian miehityksen vastaisten mielenosoitusten jälkeen äärioikeiston autonominen katuaktivismi levisi Turkuun, jossa rikottiin Neuvostoliiton konsulaatin sekä SKDL:n lehden Uuden Päivän ikkunoita. Vuotta myöhemmin Turussa äärioikeistolaiset järjestivät vasemmistotyylisen demonstraation polttamalla Ylioppilaslehteä vastavetona sen vasemmistolinjalle.

Äärioikeistolaisten julkiset tempaukset eivät jatkuneet enää 1970-luvun alkupuolella, mutta vuonna 1968 koettu radikaali ilmapiiri kantoi silti pitkälle. 1970- ja 80-luvun suomalaisen ja ruotsalaisen äärioikeiston ruohonjuuritason toimintaan suuresti vaikuttanut helsinkiläinen painotyöntekijä Nils Mandell yritti Euroopan hulluna vuotena järjestää omin neuvoin mielenosoitusta Kyproksen arkkipiispaa (!) vastaan. Vuonna 1968 myös julkisuudenkipeä veijari Pekka Siitoin heräsi poliittiseen toimintaan, tosin vielä silloin hänen radikalisminsa pyrki pysymään SMP:n ja Kokoomuksen sisällä.

1970-luvun alun merkittävin äärioikeistolainen yritelmä oli ”uusi IKL”, joka vaihtoi nopeasti nimensä muotoon SIN eli Suomen Itsenäiset Nuoret. Kajaanissa päämajaansa pitänyt SIN ehti toimintavuosinaan 1969–1972 perustaa paikallisosastot myös Helsinkiin, Turkuun ja Poriin. Liikkeen johtohahmona toimi sittemmin 1990-luvulla tunnetuksi tullut ”roturealistinen” ravintolayrittäjä Jouko Lanamäki. Julkisuutta pelkäämätön Lanamäki pyrki heti alusta lähtien saamaan näkyvyyttä liikkeelleen ja hän antoikin monta räväkkää haastattelua SIN:n nimissä. Äärioikeiston sisällä Lanamäki herätti hämmennystä lausunnoilla, joissa puolustettiin juutalaista Israelin valtiota sillä perusteella, että Neuvostoliitto oli sitä vastaan.

SIN oli ensimmäisiä uuden äärioikeiston yritelmiä, joka pyrki luomaan vastajulkisuutta. Järjestö julkaisi Pro Patriam -nimisen lehden, jonka ensimmäistä ja ainoaa numeroa painettiin 50 000 kappaletta. Äärioikeistolaiseksi mielletyn liikkeen lehdessä oli selvä pyrkimys päästä lähemmäs parlamentaarista oikeistoa julkaisemalla mm. Pertti Salolaisen ja Kauko Kareen kirjoituksia.

Kauko Kare (1914-1996)

Kauko Karetta voi pitää yhtenä presidentti Kekkosen kauden merkittävimpänä toisinajattelijana, jonka antikommunistista ja konservatiivista maailmankuvaa levitettiin Nootti-lehdessä. Kareen vuonna 1971 perustama järjestö Itsenäisyyden Puolesta ry, Nootti ja kirjakustantamo Alea-Kirja edustivat selvästi ns. miedompaa liikettä ja tutkija Kotonen tunnustaa itsekin, että Karetta on vaikea pitää äärioikeistolaisena. Hänen konservatismillaan on kuitenkin ollut ideologista vaikutusta Suomen Sisun ja perussuomalaisten ajatuspaja Perustan perustajiin.

Virallisesti Itsenäisyyden Puolesta ry. edusti oikeistolaista parlamentarismia, mutta sen jäsenkunnan nuoriin kuului joitakin radikaaleja, joilla oli suhteita ruotsalaiseen Nordiska Rikspartiet -natsipuolueeseen. Eräs heistä oli jo edellä mainittu Mikko Uola, jolla oli kontakti myös Britannian äärioikeiston johtohahmo Colin Jordaniin. Tämän kautta löytyi yhteys saksalaiseen Wiking Jugend -järjestöön, jonka kansainvälinen osasto levitti propagandaa myös Suomeen.

Uolan laajoista kontakteista huolimatta 1970-luvun radikaalin äärioikeiston todelliseksi harmaaksi eminenssiksi nousi Nils Mandell, joka perusti ystäviensä kanssa Nordiska Rikspartietin eli pohjoismaisen valtakunnanpuolueen Suomen osaston Helsingissä vuonna 1970. Jo samana vuonna Ruotsiin muuttanut Mandell vaikutti suomalaisen ja ruotsalainen uusnatsismin saralla lähinnä propagandatehtaana, sillä hän työskenteli Tukholmassa painajana. Suomessa NRP:n toiminta pitkin 1970-lukua oli enimmäkseen lentolehtisten jakamista, tarrojen liimaamista, raflaavien haastattelujen antamista aikakauslehdille ja säännöllisten uhkapuheluiden soittamista SKP:n johtaville taistolaisille. Supolle järjestöstä tuli lähes 20 vuotta kestänyt riesa. Varsinaisen tarratehtailun Mandell aloitti 1980-luvun alussa jolloin hän teetätti siirtolaisvastaisia tarroja juuri perustetulle Bevara Sverige Svenskt -järjestölle (liikkeestä muotoutui sittemmin Sverigedemokraterna-puolue) ja myöhemmin Suomen Kansan Järjestölle ja Kansalliselle Radikaalipuolueelle.

Suomen NRP sai paljon myös uusnatsistisia jäljittelijöitä, mutta alan varteenotettava kilpailija ilmestyi näyttämölle vasta 1976, jolloin Pekka Siitoin aloitti avoimen kansallissosialistisen toimintansa Turussa. Aivan alussa Nils Mandell teki yhteistyötä Siitoimen järjestöjen kanssa, mutta ymmärsi pian, että niiden radikaali toiminta oli liian eksentristä jopa hänen poliittiseen makuunsa.

Siitoimen vuonna 1976 perustama Isänmaallinen Kansanrintama IKR ehti toimia vain pari vuotta ennen kuin se kiellettiin vuonna 1977 tehdystä tuhopolttoiskusta kommunistista kirjapaino Kursiivia vastaan. Kirjassa seurataan tarkkaan kuinka poliittisen järjestelmän vaatimuksesta IKR haluttiin kieltää jo varhaisessa vaiheessa, mutta sai silti jatkaa toimintaansa lopulta melko pitkään. Lehdistön parjauskampanjat ja äärivasemmiston vaatimukset IKR:n kieltämiseksi provosoivat piskuiset Siitoimen joukot entistä kovempiin otteisiin, jotka johtivat lopulta pariin näyttävään tuhotyöhön, viimeisimpänä iskuun helsinkiläiseen kirjapaino Kursiiviin. Vaikka Siitoin ei itse osallistunut tuhotöihin, hän sai yli viiden vuoden tuomion yllytyksestä, mikä nykyisen oikeuskäytännön valossa näyttää kyseenalaiselta ratkaisulta, koska varmaa näyttöä ”valtakunnanjohtajan” osallisuudesta tekoihin ei löytynyt. Presidentti Kekkosella saattoi olla sormensa pelissä poliittisluontoisessa tuomiossa, varsinkin kun Suomessa elettiin vielä 1970-luvun jälkipuoliskolla Neuvostoliiton painostuksen leimaamassa ilmapiirissä.

Muihin Siitoimesta kirjoitettuihin historiikkeihin verrattuna Kotonen tuo uutta valoa tutkimukseen laajan kuulustelupöytäkirja-aineiston ansiosta. Näin kirja avaa mielenkiintoisella tavalla ”valtakunnanjohtajan” lähellä vaikuttaneiden aktivistien toimintaa. Vaikka Siitoin oli tempaustensa vuoksi aikanaan näkyvä hahmo, hänen suuri osuutensa kirjassa kertoo optisesta historiallisesta harhasta, sillä julkisuudesta huolimatta hän ei saavuttanut politiikallaan juuri mitään.

Pekka Siitoin kannattajineen vappumarssilla Turussa 1977.

Siitoimen edesottamukset olivat monelta osin koomisia, mutta niiden korostaminen, vaikkakin lakonisella tavalla, kertoo tutkijan halusta mitätöidä koko suomalainen äärioikeisto. Tiettyä ristiriitaisuutta lisää se, että Kotonen katsoo Siitoimen farssimaisen toiminnan olleen silti yhteiskunnallisesti vaarallista. Tässä suhteessa kirja noudattaa vallitsevaa liberaalia narraatiota, jossa väkivallan uhan liioittelemisella pyritään vetämään yhtäläismerkit äärioikeistolaisuuteen, vaikka sille ei ole monesti tilastollista totuuspohjaa. Tämän ennakkoasenteen vuoksi Kotosen on helppo yhtyä politisoituneiden 1970-luvun aikalaisten tuomioihin, joiden mukaan Siitoimen toimintaa pidettiin terrorismina, vaikka ”iskut” eivät vaatineet edes loukkaantuneita puhumattakaan kuolonuhreista. Kauhun eli terrorin sijaan Siitoimen touhut synnyttivät maassamme lähinnä vain äärivasemmiston moraalipaniikkia ja sen vastapainona hiljaista antikommunistista hyväksyntää.

Siitoimen toimintaa voi pitää epäajanmukaisena operettinäytöksenä, jossa kierrätettiin vanhoja poliittisia ideoita, jotka eivät saaneet suurta vastakaikua omana aikanaan lukuun ottamatta osuvaa Kekkos-kritiikkiä. Ylipäätään kylmän sodan suomalainen äärioikeisto toimi Neuvostoliiton hajoamisen 1991 asti lähes pelkästään vanhoilla 1930-luvun eväillä. Vasta 1980-luvun puolivälin jälkeen äärioikeistolaisille ryhmille alkoi ilmaantua uusia teemoja kuten pakolaisvastaisuus. Sille oli myös valtakunnallista tilausta aina eduskuntaan asti, kun vuonna 1987 Keskustapuolueen ja Kokoomuksen 36 kansanedustajaa jätti kirjallisen kysymyksen pakolaisten maahantulon lisääntymisestä.

Vielä 1980-luvun alussa uudet järjestöt kuten nuorisoporukka Haagan Sinimustat ammensivat politiikkansa kommunisminvastaisuudesta. Tähän linjaan tuli muutos alkuvuodesta 1987 kun Helsingissä perustettiin Kansallinen Kulttuuririntama (KKR), joka otti keskeiseksi teemakseen siirtolaisuuskysymyksen säilyttäen silti väkevän antikommunismin poliittisessa ohjelmassaan. KKR:n ilmestyminen heijasteli Kotosen mukaan Ruotsin 1980-luvun äärioikeistolaisen kentän muutosta, jossa maahanmuuttovastaisuus nousi ymmärrettävistä syistä keskeiseksi kysymykseksi.

Kulttuuririntamaa johti Jukka I. Mattila, joka tunnettiin myös Katajanokan skinhead-jengin pomona. Skinhead-kulttuurin rantautuminen Suomeen 1980-luvun alussa oli merkki yleiseurooppalaisesta trendistä, jossa siirtolaisvastainen nuoriso synnytti omaehtoisen nationalistisen vastakulttuurin. Vaikka se toimii edelleen marginaalissa, antoi se äärioikeistolle kanavan omalle musiikkikulttuurille, levy-yhtiöille ja muulle tee-se-itse-toiminnalle.

Jussi Niinistö

Sittemmin kauppatieteistä tohtoriksi väitelleen Mattilan järjestön kantavia voimia oli nykyinen puolustusministeri Jussi Niinistö, joka kirjoitti 1990-luvun alussa ahkerasti heimosodista ja Lapuan liikkeestä KKR:n lehteen Valkoinen Rintama. Pakolaisvastaisista teemoistaan huolimatta KKR:llä oli edelleen toinen jalka 1930-luvun neuvostovihamielisessä Suur-Suomi retoriikassa.

Ensimmäinen todellinen irtiotto vanhan suomalaisen äärioikeiston ideologiasta tapahtui vasta 1990, jolloin Kokoomusnuorissa edellisellä vuosikymmenellä vaikuttanut historian opiskelija Tapio Linna perusti Kansallisen Radikaalipuolueen (KRP). Vaikka asiaa ei kirjassa mainitakaan, kyseinen ”puolue” saattoi olla ensimmäinen sotien jälkeinen äärioikeistojärjestö, joka asetti rodullista nationalismia kannattaneita ehdokkaita Helsinkiin ja Turkuun kunnallisvaaleissa 1992. Ideologisen inspiraationsa Linna oli saanut Yhdysvaltain merkittävimmältä valkoiselta nationalistilta, fysiikan tohtori William L. Pierceltä (1933–2002) ja hänen National Alliance -järjestöltä. Käytännössä KRP:n ideologia edusti samaa ajattelua kuin vaihtoehto-oikeiston foorumeilla viime aikoina paljon rummutettu etnonationalismi.

Vuonna 1992 järjestön yleisesti tasokkaana pidetty julkaisu Uusi Suunta lakkautettiin ja päätoimittaja Linna tuomittiin sakkoihin kansanryhmän vastaisesta kiihotuksesta. Tuomio oli tuolloin uusi ilmiö ja ennusti ikävällä tavalla tulevia sananvapauden vastaisia toimia. Kylmän sodan päättymisen taitekohdassa KRP edusti filosofisesti suuntautunutta äärioikeistolaisuutta, josta versosi myöhemmin Linnan julkaisema Näköpiiri-lehti. Sen metapoliittinen tarkastelukulma on ollut yhtenä esikuvana myös Sarastukselle.

Äärioikeisto järjestelmän omien virheiden syntipukkina

Äärioikeistoliikkeiden historiallisen katsauksen jälkeen Kotonen arvioi kolmessa viimeisessä luvussa, kuinka poliittinen järjestelmä on pyrkinyt patoamaan äärioikeistoa ja millaisia ihmisiä se on vetänyt puoleensa. Lopuksi tutkija selittää äärioikeistolaisuutta poliittisen jäljittelyn kautta.

Valitettavasti näissä luvuissa ei kerrota juuri lainkaan siitä, että ne poliittiset ja sosiaaliset syyt, jotka vetivät nuoria miehiä sodan jälkeisiin äärioikeistoliikkeisiin, eivät ole enää samat kuin kommunismin romahduksen jälkeen. Kommunisminvastaisuuden ja revanssihengen sijaan nykyistä äärioikeistolaisuutta ruokkivat konkreettiset demografiset, yhteiskunnalliset ja jopa ekologiset (väestöräjähdys) ongelmat, vaikka tutkija väittää kivenkovaan, että ”äärioikeistolaisten liikkeiden olemassaolosta ei voi vetää päätelmiä politiikan kriisiytymisestä”. Kotonen tunnustaa kuitenkin sen tosiasian, että äärioikeistolaisten ryhmien esiintyminen ei sinällään ole merkki yhteiskunnan ”poliittisesta sairaudesta” toisin kuin monet äärivasemmiston alarmistit haluavat asian esittää. Asenteen voi selittää äärivasemmiston 2000-luvulla alkaneella kroonisella paniikilla, joka on seurausta sen dystopiaksi muuttuneen 60-luvun unelman kyseenalaistamisesta.

Jos äärioikeiston käsitettä venytetään aina vain suositummaksi käyvään oikeistopopulismiin asti, nykypäivän ”äärioikeistolaiset” näyttäytyvätkin hyvin heterogeenisena joukkona, vaikka radikaaliryhmien mielenosoitukset täyttyvät edelleen nuorista vihaisista miehistä. Sen sijaan Kotonen ei tätä eroa tuo juuri mitenkään esiin, vaan katsoo äärioikeistolaisen kannattajakunnan koostuvan yleisesti ja edelleen nuorista työväenluokkaisista miehistä. Kylmän sodan ajan äärioikeistolaisia kuvatessaan tutkija korostaa miehisyyden lisäksi myös osallistujien yhteiskunnallista marginaalisuutta. Tämä käy erityisen selväksi Pekka Siitointa käsittelevissä kertomuksissa, joissa epäsosiaalisella aineksella on huomattava rooli.

Valtavirtaistuneen äärioikeiston kohdalla ”luuserien kapina” ei ole pitkään aikaan pitänyt paikkaansa Euroopassa, koska suuria massoja tavoittavien uusien protestiliikkeiden kannattajissa on paljon keskiluokkaa ja akateemisesti koulutettua väkeä. Tosin Suomessa tämä yleiseurooppalainen kehitys on ollut myöhästynyttä, mutta yhtä kaikki tänään jo todellisuutta. Tämä näkyy jopa radikaaliryhmissä kuten Pohjoismaisessa Vastarintaliikkeessä, jonka jäsenistä huomattava osa on koulutettuja työssä käyviä perheellisiä miehiä. Jäsenien sosio-ekonominen tausta poikkeaa siis ratkaisevasti esimerkiksi 1990-luvun Joensuun skinhead-ilmiöstä. Niin sanottu öyhöttävä alaluokka on tietenkin edelleen mukana suomalaisessa äärioikeistoliikehdinnässä, mutta se ei ole koko kuva, kaukana siitä.

Loppuluvussa tutkijan piilossa pysynyt asenteellisuus nousee kunnolla pintaan hänen korostaessaan kohtuuttomasti väkivallan osuutta, vaikka sitä ilmeni kylmän sodan ajan äärioikeistossa enimmäkseen vain retorisella tasolla. Äärioikeiston väkivallan satunnaisuudesta ja amatöörimäisyydestä huolimatta tutkija tulee vahvistaneeksi mediajulkisuuden luomaa myyttiä äärioikeistolaisuuden erityisestä väkivaltaherkkyydestä, vaikka esimerkiksi nykypäivän äärivasemmiston suora toiminta on paljon ammattimaisemmin organisoitua ja iskut harkitummin suunnattuja. Tämä on dokumentoitu tarkkaan äärivasemmistolaisten aktivistien Anton Montin ja Pontus Purokurun kirjoittamassa tuoreessa kirjassa Suoraa toimintaa! Autonomiset liikkeet Suomessa 1986–2016. Vaikka äärivasemmisto rehvastelee avoimesti omilla tihutöillään, valtamedian puhe poliittisesta väkivallasta Suomessa rakentuu edelleen vain äärioikeistosta luoduista mielikuvista. Tätä puolueellisuutta ei voi selittää muulla kuin että toimittajista on tutkitusti yli 75% vasemmiston ja vihreiden kannattajia.

Tutkija Tommi Kotonen ei tiettävästi ole vasemmistolainen, mutta hänkään ei ole tämän kirjan perusteella täysin immuuni yleisvasemmistolaiselle äärioikeistodiskurssille. Jo kirjan nimellä Politiikan juoksuhaudat tehdään vasemmistolainen oletus, jossa äärioikeistolaisen jatkumon ajatellaan juuttuneen epäajanmukaisiin viholliskuviin. Vastaavasti tulkinta uudesta äärioikeistosta on, että sekin elää henkisessä sotataloudessa, ainoastaan ”harhaiset viholliskuvat” ovat ajan myötä muuttuneet toisiksi.

Tällainen tulkintamalli näyttää harhaiselta varsinkin nyt kun vasemmistolainen kulttuurihegemonia Ylen johdolla fantasioi propagoidusta uhripositioista käsin vuoden 1918 revanssia. Kotosen kirja toimiikin vasemmistolle kätevänä ”lisätodisteena” kuluneelle mantralle, että tämä maa ja koko Eurooppa alkaa muistuttaa 1930-lukua. Nykypäivän vertaaminen 1930-lukuun on sinänsä totta, kunhan vain viittauskohteena on vuosi 1937, jolloin käytiin Stalinin johtamat näytösoikeudenkäynnit. Näin siksi, että aivan kuten Neuvostoliitossa myös Suomessa vallitsee suvaitsematon arvopoliittinen puhdasoppisuus, jota palvelevat epämääräisesti tulkittavat lait ”kansanryhmän vastaisesta kiihotuksesta”. Samalla kaikkea äärioikeistolaisuuteen viittaavaa tutkitaan suurennuslaseilla yliopistoissa ja puidaan loputtomasti julkisuudessa kuin vapaata riistaa, jolle ei anneta puolustuspuheenvuoroa.

Kansan halveksuma hallitseva nomenklatuura tarvitsee Stalinin esimerkkiä noudattaen sisäisen vihollisen, joka esitetään moraalisesti pahana, vaarallisena mutta silti jotenkin säälittävänä. Tutkimuksellisesta ansiostaan huolimatta Politiikan juoksuhaudat palvelee pitkälti tätä tarkoitusta, joskaan ei niin läpinäkyvästi kuin aiemmat äärioikeistotutkimukset.

Tommi Kotonen: Politiikan juoksuhaudat – Äärioikeistolaiset liikkeet Suomessa kylmän sodan aikana. 273 sivua, Atena, 2018.

Rami Leskinen, VTM, Etelä-Suomi. Erityiset kiinnostuksen kohteet: talousfilosofia, poliittinen filosofia, Frankfurtin koulukunta ja uusvasemmistolaisuus, media ja indoktrinaatio, Konservatiivisen vallankumouksen ajattelijat, sivilisaatiokritiikki.

%d bloggers like this: