Lisää huonoja uutisia feministeille

CHRISTOPHER DeGROOT   (suomentanut Timo Hännikäinen)

–

Vain tietämättömyys tai piittaamattomuus totuudesta voi saada uskomaan nykyiseen vasemmistolaiseen maailmankuvaan. Se on kuin huono moraalinäytelmä, joka olisi pelkästään huvittava ellei sillä olisi niin paljon vaikutusvaltaa.

Feminismi on edustava esimerkki tästä. Koska heitä motivoi statuskateus, joka on heijastumaa ihmisluontoon kuuluvasta arvostuksen tarpeesta, feministien käsitys historiasta on kieroutunut. Heidän mieleensä ei koskaan näytä juolahtavan, etteivät miehet valinneet suurempaa fyysistä voimaansa ja, kyllä, kehittyneempää kykyään korkeatasoiseen abstraktiin ajatteluun sen enempää kuin naiset valitsivat äitiyden sen mukanaan tuomine raskaine taakkoineen.

”Melkein kaikki [maailman] suuret instituutiot ovat melkein kaikki miesten luomuksia,” kirjoittavat psykologit Roy Baumeister ja Kathleen Vohs.

Käsitys, että naisia tarkoituksellisesti riistettiin sulkemalla heidät näiden instituutioiden ulkopuolelle, edellyttää keinotekoista, valikoivaa ja ennakkoasenteellista katsomistapaa. Vielä nykyäänkin naisasialiike vaatii asemia ja erityiskohtelua miesten luomissa organisaatioissa ja instituutioissa sen sijaan että naiset loisivat itse omia organisaatioitaan ja instituutioitaan.

Syistä, joihin kukaan ei voi vaikuttaa, ja jotka eivät anna sijaa paheksunnalle ja syytöksille, miesten osaksi jäi luoda sivilisaatioksi kutsumamme ihmeellinen saavutus. Pitää kuitenkin ymmärtää, että miesten suurempi valta kodin ulkopuolella on symbioottisessa suhteessa naisten suurempaan valtaan kodin sisällä. Tällainen on luonnon tasapaino, ja horjutamme sitä omalla kustannuksellamme.

Lisäksi, vaikka sivilisaatio ja kulttuuri korkeimmissa muodoissaan ovat miesten vähemmistön aikaansaannosta, nämäkin saavutukset vastaavat biologisiin tarpeisiin ja haluihin, jotka ovat pääasiassa hyödyttäneet naisia ja lapsia. Ja naisten ja lasten tarpeiden tyydyttäminen, heidän elättämisensä ja suojelemisensa, on ollut historian saatossa useimpien miesten pääasiallinen tehtävä.

Aivan kuin vahvistaakseen totuuden naisten hysteriasta, feministit supistavat ihmiselämän hölmöksi kaksinapaiseksi malliksi: mies paha, nainen hyvä. Tai: mies riistäjä, nainen riistetty. Sen osoittavat paikkansapitämättömäksi naisten keskinäiset suhteet. Viime kuukausina olemme saaneet nähdä kollektiivisen häpäisemisen ja pahantahtoisen juoruilun spektaakkeleita, joilla naiset ovat yrittäneet pilata joidenkin miesten elämän. Monilta jää tajuamatta, että tällaiset ilmiöt kumpuavat itse naisten luonnosta, eikä kukaan tajua sitä paremmin kuin naiset itse.

Journal of Experimental Social Psychology -lehdessä viime kuussa julkaistussa tutkimuksessa Tania Reynolds, Roy Baumeister ja Jon Maner havaitsivat, että naiset käyttävät raivokkaassa keskinäisessä kilpailussaan juoruilua ja manipulaatiota ”heikentääkseen uhkaaviksi koettujen naiskilpailijoiden romanttista ja sosiaalista viehätysvoimaa.” Havaintoa tukee samassa julkaisussa vuonna 2009 ilmestynyt tutkimus, jonka mukaan naiset ovat kiinnostuneempia varatuista miehistä. Monet naiset ovat aivan valmiita syyttämään valheellisesti miehiä seksuaalisesta häirinnästä tai ahdistelusta, ja samoin naiset käyttävät luontaista kykyään petollisuuteen toisia naisia vastaan. Toisin kuin miehet, naiset eivät ole reiluja, ja sille on ymmärrettävät syynsä.

Reynolds et al. eivät toki liiku ennestään tuntemattomalla alueella. Kirjailijat ovat kertoneet naisten häikäilemättömästä juonittelusta vuosisatojen ajan. Esseessään ”Naisista” (1851) Arthur Schopenhauer kirjoitti:

Niin kuin leijonilla on kynnet ja hampaat, norsuilla syöksyhampaat, villisioilla torahampaat ja seepialla musteensa, samoin luonto on antanut naiselle puolustautumista varten kyvyn petokseen, ja kaikki miehiset luonnonlahjat kuten ruumiinvoimat ja järki saavat näin vastapainonsa. Näin petollisuus on naisessa myötäsyntyistä ja melkein yhtä luonteenomaista tyhmälle kuin viisaalle naiselle. Niinpä teeskentely on naiselle yhtä luontaista kuin omien aseiden käyttö mainitsemilleni eläimille hyökkäyksen tullessa.

Miehiä fyysisesti heikompina ja lajin tulevaisuutta sisällään kantavina olentoina naisille on harvoin eduksi olla peittelemättömän aggressiivisia. Paljon tehokkaampaa on olla kettu kuin leijona.

Mutta juuri siksi ettei heillä ole varaa suorasukaisuuteen, naiset ovat kaunaisempia ja kostonhimoisempia kuin miehet. Siinä missä mies on aktiivinen, nainen on passiivinen; hän hautoo ja hautoo, ja kostaessaan hän käyttää epäsuoria keinoja. Myös tätä tosiseikkaa runoilijat ja romaanikirjailijat ovat lukemattomia kertoja kuvanneet.

Psykologi Leonard Berkowitz väittää, että kipu ja ”luotaantyöntävät” ärsykkeet aiheuttavat yleensä vihan ja syyllisyyden tunteita. Niitä seuraa halu rangaista. Hyvän aikaa ennen Berkowitzia Nietzsche väitti, että halu rankaista on moraalin varsinainen ydin, monimutkainen vietti joka kääntää vaistot luovalla tavalla päinvastaisiksi. Naiset eivät ole sen vapaampia halusta rangaista kuin miehetkään; tässäkin he ovat vain salamyhkäisempiä.

Naisten suurempi oveluus jää huomaamatta useimmilta miehiltä – muttei tietenkään naisilta itseltään. He käsittävät sen liiankin hyvin, ja oivaltavat siksi Schopenhauerin huomion paikkansapitävyyden:

On luonnollista, että miesten kesken vallitsee silkka välinpitämättömyys, mutta naisten kesken kyse on vihollisuudesta. Tämä johtuu kenties siitä, että odium figulinum [ammattikateus] rajoittuu miesten tapauksessa arkipäiväisiin liiketoimiin, mutta naisten kohdalla hallitsee koko sukupuolta; heilllä kun on vain yksi liiketoimi. Jo kadulla tavatessaan he katselevat toisiaan kuin guelfit ja ghibelliinit. On myös päivänselvää, että kun kaksi naista ensimmäisen kerran tutustuvat toisiinsa, he ovat pidättyväisempiä ja teennäisempiä kuin kaksi miestä vastaavassa tilanteessa.

Tämä naisten piilevä antagonismi käy ilmi työpaikoilla. Niinpä Allison Gabriel, johtamisen ja organisaation tutkimuksen apulaisprofessori Arizonan yliopiston yritysjohtajacollegesta, on äskettäisessä miesten ja naisten työpaikkakäyttäytymistä koskevassa tutkimuksessaan ”löytänyt pätevää todistusaineistoa siitä, että naiset saavat osakseen enemmän epäkohteliaisuutta naispuolisilta kuin miespuolisilta työtovereiltaan. (…) [Naiset] ovat töykeämpiä toisilleen kuin miehille tai kuin miehet ovat heille.” Ja mitä itsevarmempia naiset ovat, sitä karkeammin muut naiset kohtelevat heitä. Feministit yllyttävät alituiseen naisia olemaan ”vahvoja ja itsenäisiä”, mutta suurin este tiellä tähän tavoitteeseen ovat toiset naiset.

Gabrielin tutkimus käsittelee havaittua aggressiota. Mutta sellainen on naisen luonto, että siinä missä mies toimii vihansa tai katkeruutensa yllyttämänä, nainen ei useinkaan tee mitään. Hän voi jopa kadota tyystin muiden elämästä. Tai, niin kuin nykyään sanotaan, ”haihtua”. Vuosi sitten ilmestyneessä Timen artikkelissaan ”Miksi jotkut haihtuvat jopa läheisimmiltä ystäviltään” Deborah Tannen kuvasi sitä huomattavaa tuskaa, joka tästä aiheutuu naisille. Tannen kertoo, että hänelläkin on haihtuneita ystäviä. Kuitenkin hänen artikkelinsa on pinnallinen, ja se olisi saanut lisää syvyyttä jos hän olisi verrannut naisten toimintatapaa miesten suoraviivaisuuteen ja miehille leimalliseen velvollisuudentuntoon. Lisään tähän, että haihtumisen moraalittomuus heijastaa aikamme yleistä tapojen ja moraalin rappiota. Olen tarpeeksi vanha muistamaan, miten ennen pidettiin itsestäänselvänä, että olemme toisillemme selityksen velkaa ja että välit pitää tehdä selviksi. Keskinäinen kunnioitus, toisin sanoen.

Vuonna 2001 ilmestyneessä kirjassaan Woman’s Inhumanity to Woman Phyllis Chesler antaa lukemattomia esimerkkejä naisista, jotka kohtelevat muita naisia huonosti. Jotkut julmimmista esimerkeistä koskevat naisia, jotka kohtelevat kaltoin miniöitään. Tässä on eräs kouriintuntuva äidillisyyden ulottuvuus: äidit menevät äärimmäisyyksiin pyrkiessään varmistamaan, että heidän poikiensa vaimot ovat näiden arvoisia, vaikka se vaatisi turvautumista kammottaviin keinoihin.

Vaikka Cheslerin kirjaa rasittaa tavanomainen jankutus ”patriarkaatista”, se tarjoaa hyödyllisen vastanäkökulman edellä mainitsemilleni hölmöille kaksinapaisuuksille. Ja kiistämättä Chesler itse on kunnioitettavalla tavalla kasvanut ulos vanhasta uskomuksestaan, että naiset ovat moraalisessa mielessä miehiä parempia. Kumpikaan sukupuoli ei ole parempi, kuuluu hänen kypsempi ja järkevämpi näkemyksensä. (Chesler ansaitsee myös hatunnoston siitä, että hän vastustaa naisten kaltoinkohtelua islamilaisessa maailmassa.)

Miesten ja naisten väliset moraaliset eroavaisuudet ovat hämmästyttäviä. On ilmeistä, että äidillisten vaistojensa takia naiset ovat epäitsekkäämpiä ja myötätuntoisempia kuin miehet. Ja kuten naisten myönteisempi suhtautuminen maahanmuuttoon antaa ymmärtää, naisten moraalikäsitykset ovat myös universaalimpia. Näyttää kuitenkin siltä, että henkilökohtaisissa suhteissa naiset ovat vähemmän reiluja kuin miehet. Miksei niin olisi? Moraaliset järjestelmät kaikessa abstraktissa ankaruudessaan ja velvollisuudentunnossaan ovat miesten keksintöä, ja koska naisten suuremmalla viekkaudella ja teennäisyydellä on todennäköisesti evolutiivinen perusta, kenties naisten suurempi epäreiluus yksilötasolla palvelee samaa tarkoitusta. Naisen vaistoihin joka tapauksessa kuuluu perinpohjainen puolueellisuus, varsinkin heidän omien lastensa ollessa kyseessä; objektiivisen hyvän käsittäminen taas edellyttää mitä suurinta puolueettomuutta, ominaisuutta jossa ei ole mitään äidillistä.

Heikompi kyky reiluuteen yksilöiden välisissä suhteissa on myös linjassa naisten hypergamian kanssa. Naisille on näet luontaista pyrkiä häikäilemättömästi löytämään kumppanikseen vaikutusvaltaisia ja kyvykkäitä miehiä. Tässä mielessä Ernest Hemingwayn hieno novelli ”Francis Macomberin lyhyt ja onnellinen elämä” (1936), jonka nimeksi sopisi myös ”Mitä naiset todella haluavat” on erittäin kuvaava. Kuten hänen vitsikäs nimensä antaa ymmärtää, Francis Macomber on useimpien länsimaisten nykymiesten tavoin heikko, helposti manipuloitavissa ja voimakastahtoisemman vaimon, Margaretin, hallitsema. Afrikan-matkalla pariskunta lähtee safarille oppaanaan todellinen alfauros, metsästäjä jonka rohkeus leijonia ja muita petoja kohdatessa on nöyryyttävää aralle Francisille, joka joutuu paniikkiin haavoitetun leijonan hyökätessä häntä kohti. Hypergamian periaatteiden mukaan toimiva Margaret hullaantuu ja lopulta makaa sankarillisen Robert Wilsonin kanssa, jonka maskuliinisen ylivertaisuuden hän on jo aiemmin palkinnut suudelmalla.

Tämän jälkeen Francisin asiat ovat vielä huonommin, hän tuntee itsensä petetyksi ja kyvyttömäksi. Hiljalleen hän kuitenkin voittaa heikkoutensa metsästäessään Wilsonin kanssa, ja tuntiessaan viimeinkin itsensä mieheksi hän päättää jättää Margaretin. Häijyn ovela Margaret päättää, että Francisin on kuoltava ”vahingossa”. Näin tapahtuukin, kun vaimo ampuu hänet. Vaikkei metsästäjä Wilson olekaan osallinen tekoon, hän teeskentelee kyynisesti uskovansa vaimon väitteet onnettomuudesta. Asia ei vaivaa häntä, koska tapahtumien brutaali käänne on hänen mielestään maailman luonnollisen järjestyksen mukainen.

Novellin loistokkaan ironinen nimi viittaa lyhyeen hetkeen, jolloin Francis on tosimies (saavutettuaan viimein itsehallinnan ja kieltäydyttyään elämästä Margaretin tossun alla) – siis hetkeen juuri ennen kuin hänen vaimonsa ampuu hänet, koska on päättänyt rangaista miestä hänen löytämästään vapaudesta. Jos hän vain olisi Robert Wilsonin tavoin ollut tosimies alusta saakka eikä vaimonsa syvästi halveksima hölmö, Francis olisi pärjännyt paremmin – kenties tämä on synkän tarinan opetus.

Juuri Eroksen alueella saatamme joka tapauksessa nähdä totuuden kirkkaasti: ”tasa-arvo” on viimeinen asia jota naiset haluavat.

–

Christopher DeGroot on Philadelphiassa asuva journalisti, joka kirjoittaa mm. kirjallisuuslehti New English Review’hun. Häneltä on aiemmin julkaistu Sarastuksessa kirjoitus ”Maahanmuutto ja traaginen elämäntunto”. Oheinen kirjoitus on julkaistu Taki’s Magazinessa toukokuussa 2018.