Monimuotoisuuden voima

C. B. ROBERTSON   (suomentanut Timo Hännikäinen)

–

Monimuotoisuutta pidetään korkeassa arvossa länsimaisissa yhteiskunnissa, ja siihen on hyvät historialliset syyt. Ajattelun monimuotoisuus on kenties enemmän kuin mikään muu yhteiskunnallinen tekijä edistänyt nerokkaita keksintöjä, kaunista taidetta ja suurempaa vaurautta. Kenenkään, joka arvostaa laatua, kauneutta ja hyvää ei pitäisi torjua monimuotoisuutta periaatteellisella tasolla.

Kuitenkin tapa, jolla ”monimuotoisuuden” käsitettä nykyään käytetään – erityisesti iskulauseessa ”monimuotoisuus on voimaa”, jossa puolustetaan pluralismin ja monikulttuurisuuden opinkappaleita – on hieman erilainen kuin sen klassinen käyttötapa, ja tämä on johtanut dramaattisesti erilaisiin seurauksiin.

Kaikki palautuu siihen, miten monimuotoisuus toimii.

Kirjassaan Kindly Inquisitors Jonathan Rauch väitti, että kapitalismi, sananvapaus ja tiede ovat kaikki saman ”vapaan tieteen” [”liberal science”] prosessin sovelluksia. Rauchin kirjassa vapaa tiede on sosiaalinen järjestelmä, joka velvoittaa meidät tajuamaan että saatamme olla väärässä ja antamaan empiirisen menetelmän, ei henkilökohtaisten ennakkoasenteiden tai ideologian, määrätä toimintaamme, riippumatta siitä kuinka varmoja asiastamme saatammekin olla.

Tietoteoreettisena lähtökohtana tämä toimii hämmästyttävän hyvin. Yksi syy sen toimivuuteen on se, että taloudellinen tehokkuus, kauneus ja totuus eivät ole binäärisiä, vaan sijaitsevat porrastetulla asteikolla. Jokin yritys saattaa olla hiukan tehokkaampi kuin kilpailijansa, jokin romaani saattaa olla parempi kuin toinen hyvä romaani, jokin hypoteesi saattaa olla täsmällisempi tai hieman ennustavampi kuin toinen yleishyödyllinen hypoteesi. Vaikka olisimmekin löytäneet toimivan työkalun, se ei välttämättä olen tarkoitukseensa paras mahdollinen. Vapaan tieteen periaate tarkoittaa, että mitä enemmän pelaajia on kentällä, sitä laadukkaampaan lopputulokseen päädytään. Monimuotoisuus johtaa jalostumiseen testauksen myötä, ja jalostuminen johtaa tehokkuuteen, totuuteen ja kauneuteen.

Tällä menetelmällä on tietenkin hintansa. Jotta vapaa tiede toimisi – jotta monimutoisuus olisi voimaa – häviäjät täytyy eliminoida. Vähemmän tehokkaat yritykset putoavat kilpailusta ja kuolevat. Huonommat romaanit, runot ja puheet hylätään ja unohdetaan. Vähemmän tarkat, vähemmät ennustavat hypoteesit heitetään menemään.

Rauchin mukaan systeemin hienous on siinä, että ideamme kuolevat jottei meidän tarvitsisi.

Entä sitten ihmisten monimuotoisuus?

Tämä on vakava kysymys, sillä fraasilla ”monimuotoisuus on voimaa” liberaalit eivät selvästikään tarkoita ideoiden monimuotoisuutta, sillä he torjuvat ihmisten monimuotoisuutta loukkaavat ajatukset. Edistysmielisellä vasemmistolla on mielessään juurikin ihmisten monimuotoisuus. Ja niinpä monimuotoisuuden vaikutuksia pitää arvioida ihmisten välityksellä.

Itse asiassa vapaan tieteen soveltamiselle eläviin ihmispopulaatioihin on jo olemassa nimi. Se on luonnonvalinta, ja kyse on jostakin paljon raaemmasta kuin ilmaisun, tieteen tai markkinoiden vapaudesta.

Esitän ajankohtaisen esimerkin. Kotipaikassani Yhdysvaltain luoteisrannikolla lännenharmaaorava luokiteltiin uhanalaiseksi lajiksi vuonna 1993. Sen kanta ei ole noussut sen jälkeen. Lännenharmaaoravan ahdingolle on lukuisia syitä, mutta yksi tärkeimmistä on kilpailuasetelma harmaaoravan kanssa. Harmaaorava ei ole kotoperäinen laji, ja molemmat lajit syövät samaa ravintoa ja pesivät samanlaisilla paikoilla. Tilan ja resurssien rajoitukset tarkoittavat, etteivät nämä lajit voi elää rinnakkain, ja lopulta toisen on tuhouduttava. Todennäköisesti jäljelle jää harmaaorava, joka sattuu olemaan sama harmaaorava joka on vastuussa eurooppalaisen oravan syrjäyttämisestä valtameren toisella puolella.

Ekologisen lokeron sisällä monimuotoisuus johtaa väistämättä muiden paitsi yhden tai kahden kilpailijan kuolemaan. Tämä pätee niin biologiassa kuin taloudessa ja taiteessa.

Jos katsomme kaikkea tiedemiehen etäisin silmin, saatamme sanoa että jollakin ympäripyöreällä ja objektiivisella tavalla harmaaoravan voitto on hyvä asia, koska se on kilpailijana parempi. Mutta ideoiden tai tuotteiden tehokkuuden kehittyminen on ”hyvä” vain siksi, että se parantaa elämänlaatuamme. Jos kehityksen hintana on henkemme, edistyksen ympäripyöreä logiikka haihtuu ilmaan.

Lisäksi ”parempi” toimija ei aina voita. Oman lajimme historia todistaa sen.

39 000 – 41 000 vuotta sitten viimeinen homo neanderthalensis menehtyi jättäen vain pienen geneettisen jäljen lajin hävittäneeseen homo sapiensiin. Tämä ei ollut mitenkään itsestäänselvä lopputulos: tämänhetkinen todistusaineisto viittaa siihen, että neanderthalilaiset olivat ihmisiä vahvempia, kestivät paremmin kylmää ja petojen hyökkäyksiä, olivat ihmisiä älykkäämpiä (tai ainakin heidän kallonsa tilavuus oli suurempi) ja saattoivat olla taitavampia valmistamaan työkaluja. Ihmisen eräs kilpailuetu oli parempi kyky kommunikoida ja järjestäytyä sosiaalisesti, mistä suurin kiitos kuuluu teräväreunaisemmalle kurkunpäälle, joka mahdollisti monimutkaisemman kielen. Vaikka neanderthalinihminen oli useimmissa ominaisuuksissa parempi kilpailija, se kuoli sukupuuttoon.

Tieteessä, sanankäytössä, liikemaailmassa ja ihmisten keskuudessa monimuotoisuus johtaa karsiutumiseen. Ei ole takeita sille, että parhaat voittavat useammin. Ihmisten monimuotoisuus tarkoittaa väistämättä häviäjien karsiutumista, eikä siitä pääse toivomalla, että voimme tulla toimeen keskenämme ja luoda suuremman ideavalikoiman. Vapaan tieteen kannanharvennus toimii kaikilla tasoilla, pidimmepä siitä tai emme, ja tämä pätee myös ihmisyksilöihin ja -populaatioihin.

Kun sanomme monimuotoisuuden olevan voimaa, taloudessa, tieteessä tai kirjallisuudessa, se ei ole voimaa ideoille vaan meille. Se on voimaa meille, koska se tappaa heikot ideat ja antaa meille vahvimmat. Kun joku sanoo ”Monimuotoisuus on voimaa” ja tarkoittaa sillä ihmisten monimuotoisuutta, jompi kumpi väite on totta: joko hän ei lainkaan tajua mistä puhuu, tai sitten hän tietää tarkkaan mistä puhuu ja uskoo oman ryhmänsä lopulta selviytyvän voittajaksi.

Jos satut itse kuulumaan karsiutuvien joukkoon, olkoon niin. Mitä väliä sillä heille on? Miksi harmaaorava piittaisi lännenharmaaoravasta? Ponnistelivatko omat esivanhempamme kovastikin pelastaakseen neanderthalinihmiset sukupuutolta?

Ideoiden monimuotoisuus on suunnaton voimavara tiiviissä ryhmässä, jonka jäsenet tuntevat olevansa vastuussa toisistaan. Mutta omaa väkeämme koskevissa kysymyksissä meidän ei pitäisi pelata venäläistä rulettia, ja meidän tulisi suhtautua hyvin epäluuloisesti niihin, jotka kehottavat pyörittämään rullaa ja painamaan liipaisinta edistyksen nimissä.

–

C. B. Robertson asuu Yhdysvalloissa. Hän on julkaissut teoksen In Defense of Hatred (2017). Oheinen kirjoitus on alun perin julkaistu Counter Currents -verkkojulkaisussa.