SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Maahanmuutto ja traaginen elämäntunto

CHRISTOPHER DE GROOT   (suomentanut Timo Hännikäinen)

Kuten suuri osa maailmasta, El Salvador on kurja paikka. Köyhyys ja jengiväkivalta rehottavat. Ja luontoäiti voi olla julma. Maata ravisteli esimerkiksi pari maanjäristystä vuonna 2001, ja anteliaisuudessaan Yhdysvallat antoi väliaikaisen turvapaikkastatuksen (TPS) lähes 200 000:lle salvadorilaiselle. Sitä jatkettiin useita kertoja viimeisten 17 vuoden aikana, kun asian puolesta vetosivat sekä maahan pyrkivät että El Salvadorin hallitus, jonka pyrkimykset jälleenrakentaa maata olivat riippuvaisia Yhdysvalloissa asuvien salvadorilaistyöläisten lähettämistä rahoista. TPS on tarkoitettu maille, joissa on tapahtunut aseellinen konflikti, luonnonkatastrofi tai muu selkkaus. Koska sellaiset olosuhteet eivät ole poikkeuksia vaan, ikävä kyllä, pikemminkin sääntöjä ihmistenvälisessä kanssakäymisessä, statuksen täytyy olla väliaikainen. Muutoin Yhdysvallat ei olisi enää valtio vaan ehtynyt hyväntekeväisyysrahasto, jonka rannoille pyrkisi loputon määrä ihmisiä.

Niinpä Trumpin hallinto ilmoitti, että TPS-ohjelman piirissä olevien salvadorilaisten on poistuttava maasta syyskuuhun 2019 mennessä tai hankittava jokin muu laillinen status jäädäkseen. Sen jälkeen heidän ei enää sallittaisi oleskella Yhdysvalloissa TPS-ohjelman nojalla. Uutinen tuli vain viikkoja sen jälkeen kun yli 45 000 haitilaista, toiseksi suurin ryhmä, menetti turvapaikkastatuksensa joka oli myönnetty heille vuoden 2010 maanjäristyksen jälkeen. Muut ohjelman piirissä olevat kansallisuudet – esimerkiksi hondurasilaiset – saattavat hekin menettää asemansa. Nicaragualaiset menettivät sen viime vuonna. Maaliskuussa 800 000:lle laittomalle siirtolaiselle – niin sanotuille unelmoijille – myönnetty suoja lakkaa olemasta ellei kongressi myönnä heille laillista asemaa sitä ennen. [Äskettäisessä linjapuheessaan Trump ilmoitti suostuvansa ”unelmoijien” aseman vakiinnuttamiseen, jos saa vastineeksi rahoituksen muurin rakentamiseksi Meksikon rajalle. suom. huom.] Vaikkakin Trumpin toimet siirtolaisuuden hillitsemiseksi ovat luonnollisesti epäsuosittuja sekä vasemmiston että siirtolaisten itsensä parissa, ne ovat yksi syy siihen että hänet valittiin presidentiksi. Useimmat amerikkalaiset haluavat liittovaltion lain säätelevän maahanmuuttoa, eikä heidän mielestään ole ”rasistista” karkottaa maahanmuuttolakia rikkoneita. Toisin kuin useimmilla aikamme intellektuelleilla, useimmilla amerikkalaisilla on tervettä järkeä.

He tietävät myös, mitä runsaat määrät halpaa siirtolaistyövoimaa tekevät heidän omille työnsaantiodotuksilleen ja yhteisöilleen. Erityisesti Trumpin kannattajat tajuavat oheiseen New York Timesin artikkelikatkelmaan sisältyvän vilpillisyyden:

Houstonissa turvapaikkastatuksen lakkauttaminen pahentaa työvoimapulaa, joka jo nyt hidastaa hurrikaani Harveyn jälkeisiä korjaustöitä, sanoi Stan Marek, toimitusjohtaja suuressa Marek Brothers -rakennusyrityksessä, jolla on toimipisteitä Texasissa ja Atlantassa. Vähintään 29 salvadorilaista hänenpalkkalistoillaan kuuluu turvapaikkaohjelman piiriin.

Hurrikaanin tuhojen koraamiseen tarvitsen erityisesti noita miehiä”, Marek sanoi. ”Jos he menettävät statuksensa, minun täytyy erottaa heidät.”

Marekin mietteet ovat edustava esimerkki siitä, miksi niin monet amerikkalaiset ovat vihaisia laittomasta maahanmuutosta. ”Työvoimapulaa” olisi nimittäin vain ja ainoastaan siinä tapauksessa, ettei Marek jostakin syystä haluaisi palkata kantaväestön edustajia. Mikä syy sellainen voisi olla? Kuten monet muutkin, Marek epäilemättä palkkaisi mieluummin laittomia siirtolaisia, jotka tekisivät töitä pienemmällä palkalla ja mahdollistaisivat suuremmat voitot. Se mikä pätee moniin laittomiin meksikolaissiirtolaisiin, pätee laittomaan siirtolaistyövoimaan yleisestikin: amerikkalaiset huomaavat, että sen vuoksi he eivät enää kelpaa moniin sellaisiin töihin joita heidän vanhempansa ja isovanhempansa tekivät. Kun yhtälöön lisätään miljardit, joita hallitus vuosittain käyttää laittomiin ja väliaikaisiin siirtolaisiin, on helppo huomata miksi maahanmuuton saaminen takaisin lain piiriin on niin tärkeää.

Kuitenkin asiassa näyttää olevan eräs moraalinen dilemma. Moraalisesta näkökulmasta ei tietenkään ole hyvä asia, että tuhansien siirtolaisten – joista monet ovat kunnon ihmisiä, jotka haluavat olla lainkuuliaisia kansalaisia – pitää palata kotimaihinsa, joissa he saattavat joutua keskelle ”aseellista konfliktia, luonnonkatastrofia tai muuta selkkausta”. Mutta traaginen totuus on, että maahanmuutto on joko-tai -kysymys: joko ajattelemme amerikkalaisten parasta, tai sitten ajattelemme ulkomaalaisten parasta piittaamatta siitä kuinka paljon se meille maksaa. Se, ettei asiaa koskaan ilmaista näin suorin sanoin, osoittaa kuinka vaikea meidän on ymmärtää traagista elämäntuntoa. Sentimentaalisessa terapiakulttuurissamme tragediassa on jotakin skandaalimaista. Mutta tosiasiana pysyy, että Yhdysvalloilla ei ole resursseja ryhtyä pysyväksi turvapaikaksi miljoonille tai miljardeille ihmisille, jotka syystä tai toisesta tuntevat olevansa pakotettuja lähtemään kotimaistaan parempaa elämää etsimään. Jokaisesta hädänalaisesta ei voi tulla Yhdysvaltain kansalaista, eikä meillä ole varaa maksaa loputtomiin kehitysapua. Johtajiksi valitsemiemme on pakko tunnustaa tämä tosiasia, jota moni dekadenteista kansalaisistamme ei halua kohdata. Niinpä Trumpin hallintoa sanotaan rasistiseksi ja julmaksi, kun se asettaa amerikkalaiset etusijalle.

Tällainen yksinkertaistettu kritiikki peittää harhaisen herkkätunteisuuden, josta ihmisten mielipiteet nykyään kumpuavat. Milloinkaan aikaisemmin emme ole olleet yhtä tietämättömiä yhteensovittamattomien arvojen ongelmasta. Moraalisesta näkökulmasta saattaa olla ihailtavaa päästää suuri joukko vaikeuksiin joutuneita siirtolaisia maahamme. Asian monimutkaisuus ja traagisuus sisältyy siihen, että näin tekeminen saattaa olla vastakkaista muille tavoittelemisen arvoisille päämäärille. Nähdessään rikosten – erityisesti seksuaalirikosten – ja terrorismin yleistyvän koko maanosassa eurooppalaiset oppivat kantapään kautta, että islam on perustavanlaatuisesti yhteensovittamaton modernin yhteiskunnan kanssa. Nyt kaikki tämä voi tuntua kovalta hinnalta sotapakolaisia kohtaan osoitetusta myötätunnosta, mutta tietenkään avoimien rajojen politiikkaa kannattaneet poliitikot eivät nähneet ongelmia etukäteen. Tämä johtuu siitä, että säälintunteensa valtaan joutuneina he halusivat asian olevan paljon yksinkertaisempi kuin se todellisuudessa on. Loppujen lopuksi juuri sääli estää meitä näkemästä kokonaiskuvaa. Moraaliset päämäärät ovat sotkuisia ja mutkikkaita, ja jos jonkun pitäisi ymmärtää tämä, niin juuri poliitikkojen, joilla on suuri valta kansalaisten yli. Aikamme ei kuitenkaan ole tunnettu selväjärkisyydestä. Jos vasemmisto ja älymystö saisivat päättää, Yhdysvalloilla ei olisi rajoja. Jokainen saisi tulla ja mennä mielensä mukaan. Työtä ja sosiaalitukea riittäisi kaikille. Tietenkin tällainen vaarallinen fantasia on mahdollinen vain sellaisille, joilta ei koskaan ole puuttunut mitään. Heidän kaltaisensa voivat elätellä kaikenlaisia hullunkurisia ideoita. Päivän päätteeksi he kuitenkin vetäytyvät vatsa täynnä mukaviin asuntoihinsa.

Sääli toisten kärsimyksiä kohtaan on luonnollista. Tosielämässä meitä kuitenkin aina repii ristiriita läheistemme oikeutetun suosimisen ja ulkopuolisiin kohdistuvien mahdollisten velvollisuuksien välillä. Mitä minun tulisi tehdä niiden eteen, jotka eivät merkitse minulle paljoakaan? Tähän kysymykseen ei voi vastata täsmällisesti. Vastaus vaatii irrationaalista tunnetta. Tuo tunne voi olla perin voimakas, mutta itsessään se ei tarjoa ohjeita siihen, miten siihen voisi suhtautua viisaasti. Päinvastoin, sääli vaikuttaa meihin niin voimakkaasti, koska siinä ei ole kyse kylmästä järjestä. On huomionarvoista, että rajoitusten tunnustaminen ei tee asioista vähemmän hirvittäviä, emmekä me välttämättä lakkaa tuntemasta sääliä muita kohtaan kun päätämme, että lain on oltava sydämen yläpuolella. Niinpä säälin vetovoima voi viime kädessä olla tuhoisa, olivatpa tarkoituksemme miten hyviä tahansa. (Tämä pätee myös kristilliseen lähimmäisenrakkauteen, joka on sukua säälille. Ei yllätä, että maahanmuuttoasioista puhuessaan paavi kuulostaa tavalliselta vasemmistolaiselta. Vasemmistolaisuushan on kieroutunutta kristillisyyttä, ja olettaa absoluuttisen imperatiivin menevän kansakuntien pitkän aikavälin intressien edelle.)

Elämme nyt äärimmäisen vaikeiden päätösten aikaa. Demografisten muutosten keskellä kansakuntien täytyy olla rehellisiä itselleen sen suhteen, millaisessa maailmassa ne haluavat elää ja millaisen maailman ne haluavat jättää jälkipolville. On tehtävä vakavia arvovalintoja. Voidaan sanoa että kaikki kulttuurit ovat samanarvoisia, mutta kuka on käytännössä valmis elämään tämän maksiimin mukaisesti? Esimerkiksi: kuka länsimaissa elävä ei-muslimi oikeasti haluaa minkään maailman kolkan islamisoitumista? Olemmeko niin suvaitsevaisia, että haluamme naisten ympärileikkauksen tulevan osaksi elämäntapaamme? Pitäisikö uskonnon ja valtion erillisyys, jota on pitkään pidetty lännessä itsestäänselvyytenä, mitätöidä monimutoisuuden vuoksi? Sallitaanko lännessä eläviä musliminaisia rangaistavan siitä, etteivät he käytä burkhaa? Useimpien tekemä arvovalinta – että burkha on ainakin tietyssä mielessä väärin – osoittaa, ettei kellään ole varaa elää niin kuin kaikki kulttuurit olisivat samanarvoisia. Ellei kulttuurien välillä tehdä eroa – siis pidetä yhtä parempana kuin toista – kulttuurista arvoa ei voi olla olemassakaan, sillä arvon käsite on mahdollinen vain verrannollisessa mielessä. Käsitys kaikkien kulttuurien samanarvoisuudesta on siis silkkaa nihilismiä.

Eikä se ole ihme. Lähemmällä tarkastelulla intellektuellien intohimo monimuotoisuutta ja monikulttuurisuutta kohtaan paljastuu pelkäksi ahdistuneeksi teeskentelyksi. Tästä johtuu maailmanhalaajien täydellinen tietämättömyys vieraista kielistä ja kulttuureista. Heidän todellinen intressinsä on pelata abstraktia näennäismoraalista peliä, jonka tarkoitus on viedä huomio pois heidän keskinäisten suhteidensa kilpailuhenkisestä itsekkyydestä. Nämä ihmiset teeskentelevät arvostavansa toisiaan ja ihailevat samalla omaa moraalista valistuneisuuttaan ja älyllistä hienostuneisuuttaan.

Traagisessa todellisuudessa oman maan etu saattaa edellyttää pidättäytymistä auttamasta ulkomaalaisia heidän kärsimystensä lievittämisessä. Se ei tietenkään olisi moraalisesti hyvä ratkaisu, mutta tämä ei tarkoita että se olisi huonokaan. Moraalisesti hyvät ratkaisut eivät aina ole mahdollisia; jotkut tilanteet ovat vain hirvittäviä, ja olemme onnekkaita jos tällä hetkellä edes pieni vaikutusvaltaisten yksilöiden joukko kykenee ymmärtämään tämän ja toimimaan sen mukaisesti. Siinä missä amerikkalaiset ennen taistelivat sodissa ja tekivät töitä käsillään, nykyään naputtelemme näppäimistöä mukavissa ja tyylikkäissä huoneissa, ja tämän helppouden olemme saavuttaneet selväjärkisyyden ja tahdonvoiman hinnalla.

Christopher DeGroot on Philadelphiassa asuva journalisti, joka kirjoittaa mm. kirjallisuuslehti New English Review’hun. Oheinen kirjoitus on julkaistu Taki’s Magazinessa tammikuussa 2018.

%d bloggers like this: