SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Afrikka kuilun partaalla

STEVE SAILER   (suomentanut Timo Hännikäinen)

Euroopan hallituksilla on edessään merkittävä haaste Välimerellä. Sallivatko he Euroopan pysyä tiellä, jonka päässä odottaa hukkuminen Afrikan väestöräjähdykseen, joka väistämättä muuttaa Firenzen Fergusoniksi ja Barcelonan Baltimoreksi?

Virallisen viisauden mukaan afrikkalaisen tsunamin pysäyttämistä ei voi ajatellakaan. Pitkän linjan radiotoimittaja Sylvia Poggioli vakuutteli herkkäuskoisia NPR:n kuulijoita maanantaina:

”Tämä on ihmisaalto jota ei voi pysäyttää”, hän sanoo. (…) Eurooppalaisten täytyy alkaa järjestää laillisia kanavia, jotka mahdollistavat heille turvapaikan hakemisen täältä. Tämä on humanitaarinen kriisi, sanoo Mascena, jota ei voida ratkaista voimankäytöllä – tai jättämällä nämä epätoivoiset ihmiset jumiin Afrikkaan tai Lähi-Itään.

Vai omaksuvatko eurooppalaiset Australian ja Israelin järkevän linjan, joka on kyennyt kääntämään Camp of the Saints -tyyppiset veneinvaasiot takaisin?

Saharan eteläpuolinen väestöpommi on kaikkein ilmeisin pitkän aikavälin uhka maailman rauhalle ja vauraudelle. Meille on luennoitu vuosikymmenten ajan ilmastonmuutoksesta, mutta mustien afrikkalaisten huimaavista hedelmällisyysluvuista on paljolti vaiettu vuosisadan viimeisen neljänneksen aikana. Meidän pitäisi ilmeisesti olettaa ongelman ratkeavan itsestään ilman että kukaan valkoinen edes kehtaa sanoa sitä ongelmaksi.

Siinä missä syntyvyys on laskenut suuressa osassa maailmaa, se on pysynyt huimaavan korkeana Saharan eteläpuoleisessa Afrikassa. Kätevin mittari on kokonaissyntyvyys, lapsiluku yhtä naista kohden eliniän aikana. Siinä missä monet maat ovat pudonneet väestön uusiutumistason alapuolelle (esimerkiksi Iranissa kokonaissyntyvyys on 1,85 lasta per nainen), 35:llä mustan Afrikan maalla kokonaissyntyvyys on yli 4.0. Muualla maailmassa vastaavia lukuja on vain neljässä maassa.

Korkein luku on Nigerin aavikkoalueilla, 6,89 lasta naista kohden. Voidaan väittää, että Etelä-Sahara on merkityksetöntä joutomaata, jossa asuu vain kahdeksan miljoonaa ihmistä. (Oho, se olikin vuonna 1990. Nyt heitä on lähes 18 miljoonaa.)

Vielä huolestuttavampia ovat jättimäinen Nigeria (177 miljoonaa ihmistä) jonka kokonaissyntyvyys on 5,25, Etiopia (97 miljoonaa) jonka kokonaissyntyvyys on 5,23 ja Kongon Demokraattinen Tasavalta (77 miljoonaa) jonka kokonaissyntyvyys on 4,8.

Sekasortoinen Kongo ei sitä paitsi välttämättä laske väestöään asianmukaisesti. YK:n väestötutkijat huomasivat hiljattain, että he olivat aliarvioineet Afrikan tämänhetkisen kokonaissyntyvyyden 0,25:llä lapsella afrikkalaisten hallitusten leväperäisten tilastojen takia. Niinpä YK:n väestörahasto julkaisi kaksi vuotta sitten järkyttävän päivityksen väestötilastoihinsa: Afrikan mantereen väestöennuste nousee sen mukaan 4,2 miljardiin ihmiseen nykyisestä 1,1 miljardista vuoteen 2100 mennessä.

Se on suunnilleen kuusi kertaa enemmän kuin Euroopan väkiluku.

Afrikaan ei varmastikaan tule yli kolmea miljardia uutta asukasta seuraavien 85 vuoden aikana. Sen sijaan tapahtuu jotakin muuta, ihannetapauksessa hedelmällisyyden lasku kestävälle tasolle mieluummin kuin massiivinen siirtolaisuus tai kuolleisuuden nousu.

Afrikkalaiset yrittävät muuttaa en masse Eurooppaan ja muihin teollisuusmaihin kuten Yhdysvaltoihin.

Jos tätä vaihtoehtoa ei kuitenkaan heille sallita, he saattaisivat jopa ratkaista oman väestöongelmansa, aivan niin kuin melkein kaikki muut kuin afrikkalaiset ovat jossakin määrin tehneet.

Ongelma on siinä, että tämän uudistuksen pitäisi tapahtua pian. ”Populaation liikevoimaksi” kutsutun ilmiön vuoksi väestö jatkaa kasvuaan vielä noin 40 vuotta senkin jälkeen kun kokonaissyntyvyys laskee väestön uusiutumistasolle.

Mustien kulttuurien ei ole mahdotonta opetella itsehillintää. Esimerkiksi Barbadoksen kokonaissyntyvyys on vain 1,68 ja köyhemmällä Jamaikalla se on 2,05.

Jopa painajaismaisella Haitilla luku on laskenut 2,79:ään vuoden 2010 maanjäristyksen aikaisesta 3,8:sta, vaikkakaan siitä ei voi juuri kiittää valtavia hyvätekeväisyysoperaatioita, joilla valkoiset kansalaisjärjestöt ovat ruokkineet tiheästi asutun ja metsäkuolemasta kärsivän maan väestöä. Vuoden 2010 maanjäristyksen jälkeen etsin internetistä kansalaisjärjestöjä, jotka kehuskelisivat ehkäisyvälineiden toimittamisella haitilaisille, mutten löytänyt miltei ainuttakaan. Sellainen olisi ilmeisesti rasistista, vaikka väestönkasvun hillitseminen olisi selvästikin elintärkeää tuolle rutiköyhälle maalle.

Naiivien valkoisten olisi tärkeää ymmärtää, miksi mustat afrikkalaiset eivät ole kovin innokkaita rajoittamaan omaa määräänsä, ainakaan ellei maahanmuuttoa rajoiteta tiukasti ja elleivät länsimaat ankarasti yllytä heitä aloittamaan perhesuunnittelu.

Aikoinaan eurooppalaiset olivat vähemmän sinisilmäisiä afrikkalaisten taipumusten suhteen.

Evelyn Waughin Black Mischief, vuonna 1932 ilmestynyt satiiri keisari Haile Selassien yrityksistä modernisoida Etiopiaa, sisältää mestarillisen katkelman jossa edistyksellinen hallitus yrittää käynnistää ehkäisykampanjan levittämällä julistetta, jossa ovat vierekkäin nälkiintynyt 13-henkinen perhe ja vauras kolmihenkinen perhe. ”Kumman valitset?” lukee ”yksityiskohtaisen nykyaikaista ehkäisyvälinettä esittävän piirroksen” yllä. Talonpojat kuitenkin tulkitsevat keisarin neuvoa odottamattomalla tavalla:

Katso: oikealla puolella on rikas mies. Polttaa piippua kuin suuri päällikkö. Mutta hänen vaimo ei hyvä. Istuu ja syö lihaa. Ja rikas mies ei hyvä. Hänellä vain yksi poika.

Katso: vasemmalla puolella köyhä mies. Ei paljon syötävää. Mutta hänen vaimo oikein hyvä, tekee paljon työtä pellolla. Mieskin hyvä. Yksitoista lasta. Yksi oikein hullu, oikein pyhä. Ja välissä keisarin juju. Tekee sinusta sellaisen kuin hyvä mies jolla on yksitoista lasta.

Ja niin talonpojat parveilivat pääkaupunkiin, ”odottaen innokkaina pääsevänsä perehtymään uuteen mieskuntoa ja hedelmällisyyttä tuovaan taikaan.”

Mutta Waugh oli irvileuka. Nykyään olemme hienotunteisempia ja siten tietämättömämpiä Afrikasta. Miksi lisääntyminen on perinteisesti ollut pakkomielle mustille afrikkalaisille? Kattavimmassa ja tarkkanäköisimmässä lukemassani Afrikan kuvauksessa, vuonna 1997 ilmestyneessä kirjassa Africa: A Biography of the Continent John Reader kirjoittaa:

Lapset olivat arvokkaita ja lisääntymisvietistä tuli afrikkalaisen kulttuurin ja sosiaalisen järjestyksen keskeinen piirre. (…) Siitä saakka kun eurooppalaiset ensimmäisen kerran astuivat jalallaan Afrikan maaperälle matkalaiset ovat kuvailleet ilmiötä, jota he pitivät poikkeuksellisena kiinnostuksena seksiä kohtaan.

Reader on englantilainen valokuvaaja-toimittaja, jonka Life Magazine lähetti vuonna 1969 valokuvaamaan Leakeyn perheen kaivauksia ihmisen esi-isien fossiilien löytämiseksi. Matka synnytti Readerissa intohimon Afrikan ymmärtämiseen syvätasolla.

Vaikkei Readerin kirjassa termiä käytetäkään, hänen mukaansa keskeinen piirre joka erottaa afrikkalaisen ihmisyyden muusta maailmasta on malthusilaisen rajan puute.

Suurimmassa osassa maailmaa ponnistelut kasvavan väestön ruokkimiseksi rajoitetulla maa-alueella toi kulttuuriin jonkinlaista kurinalaisuutta, esimerkiksi luostarielämää selibaattilupauksineen, tehokkaampia maanviljelytekniikoita tai korkean naimisiinmenoiän. Esimerkiksi keskiverto englantilaisnainen 1200-1800-luvuilla meni naimisiin keskimäärin 25-vuotiaana.

tanssiKorkeakulttuurit pyrkivät sublimoimaan seksuaaliviettiä taiteeseen, mutta Afrikassa tanssin (jatkuvine lantioliikkeineen) tarkoitus on kannustaa pikemminkin mahdollisimman varhaiseen kuin tarkoin harkittuun ja ajoitettuun hedelmöittymiseen.

Miksei Afrikassa ollut malthusilaista loukkua ennen kuin vasta hiljattain?

Harvojen vauraiden ylänkömaiden kuten Etiopian ja Ruandan (pahamaineisten kansanmurhien tyyssijan) ohella Saharan eteläpuolinen valtava alue on ollut suurimman osan maanviljelyksen vuosituhansista pitkälti alikansoitettu:

Väestömäärä ei ole koskaan ollut lähellä kokoa, jonka maanosa näyttäisi kykenevän elättämään. Vuonna 1991 julkistetun tutkimuksen mukaan vain 22% Afrikan viljelyskelpoisesta maasta oli valjastettu tuotantoon (hyvä vertailukohta on Kaakkois-Aasian 92%).

Reader huomauttaa, että koska ihmislaji sai alkunsa Afrikasta, sekä sairaudet että kilpailevat suuret eläimet kuten elefantit ja leijonat ovat kehittyneet rinnallamme miljoonien vuosien ajan. Niinpä ihmismäärä ei koskaan supistunut Afrikan ekosysteemissä samalla tavoin kuin se supistui muilla mantereilla, erityisesti Uudella Mantereella.

Kun ensimmäiset siperialaiset metsästäjät pääsivät Pohjois-Amerikkaan, he täyttivät nopeasti Uuden Mantereen, koska siellä oli vähän alkuperäisiä tauteja ja luottavaiset paikalliset elefantit, kuten villamammutit, eivät tajunneet että vaatimattoman näköiset kaksijalkaiset tulokkaat kantoivat mukanaan teräviä keihäitä.

Mutta Afrikassa trooppiset taudit kuten malaria olivat tärkein lapsikuolleisuuden ja aikuisväestön jatkuvan hävikin syy.

Lisäksi elefantit olivat ovelia kilpailijoita. Elleivät ihmiset keskittyneet päättäväisesti ajamaan elefanttilaumoja pois, ne saattoivat syödä koko sadon yhdessä päivässä:

Kehittyi eräänlainen ”shakkilautaefekti”, kun ihmiset valtasivat yhden ruudun maata ja elefantit toisen. (…) Suullinen perinne kertoo, kuinka viljelijät kykenivät kasvattamaan sadon kypsäksi vain silloin kun heidän peltonsa olivat aivan vierekkäin ja paikallisyhteisö oli riittävän suuri elättämään sellaista ihmismäärää, joka riitti elefanttien hyökkäysten torjumiseen.

Mutta jos väestötiheys kasvoi liian suureksi, tartuntataudit niittivät kuolemaa erityisesti nuorten keskuudessa. (Tästä syystä musta Afrikka jäi niin kauas jälkeen kaupungistumisessa.) Afrikassa elämä (ja kuolema) oli paljon sattumanvaraisempaa kuin muualla, joten lyhytnäköisyys harvoin kostautui ja suunnitelmallisuuden puute usein palkittiin.

Rationaalinen reaktio afrikkalaisessa ympäristössä oli yksinkertaisesti tuottaa lisää jälkeläisiä aina kun mahdollista, vaikka lukuisia lapsia kuolikin sairauksiin ja jäljelle jääneitä ei voitu kouluttaa. Perinteisesti suurin riski oli liian vähäinen ihmismäärä omassa kylässä:

Yksinäisillä viljelijöillä ei juuri ollut mahdollisuuksia, ja jos sota tai tauti vähensi yhteisön miesvoimaa, elefantit romahduttivat sen pian täydellisesti.

Tämän realistisen näkökulman ei kuitenkaan pitäisi viedä meiltä kaikkea uskoa Afrikan kykyyn muuttua.

Määrää laadun sijaan korostavat afrikkalaiset lastenkasvatuksen traditiot ovat vanhentuneita maailmassa, jossa ei enää tarvitse kilpailla elefanttien kanssa. Nykyään afrikkalaisilla on rynnäkkökiväärejä, joten on todennäköisempää että he tappavat kaikki villieläimet kuin että elefantit pääsevät taas niskan päälle.

Monet tämän päivän afrikkalaiset tosiaan haluaisivat päästä itsetuhoisista vanhoista tavoistaan. Mutta jos valkoiset yhä uskottelevat heille, että nuo tavat ovat suurenmoisia sellaisinaan ja että kaikki ongelmat ovat pahojen valkoisten miesten syytä, kuinka voimme olettaa afrikkalaisten kehittävän vähemmän katastrofaalisen kulttuurin?

Steve Sailer on amerikkalainen journalisti ja elokuvakriitikko. Oheinen artikkeli on ilmestynyt Taki’s Magazinessa 29.4.2015.

Information

This entry was posted on Touko 15, 2015 by in Politiikka ja ideologia, Tiede and tagged , , , , .
%d bloggers like this: