SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Suomi ja metsän pyhyys

aarniometsaTIMO HÄNNIKÄINEN

Kiintein osa kanonisoitua suomalaista kansallismaisemaa on epäilemättä metsä. Kun suomalaiset kuvataiteilijat alkoivat 1800-luvun puolivälissä pohtia, mitä erityistä annettavaa köyhällä pohjoisella kansalla oli eurooppalaiselle maalaustaiteelle, he kiinnittivät ensimmäiseksi huomionsa mäntymetsiin. Kirjailijat seurasivat perässä: suomalaisia metsiä tauluissaan kuvanneen Werner Holmbergin muistonäyttely syksyllä 1861 Helsingissä innosti nuorta Aleksis Kiveä ja lienee vaikuttanut paljonkin Seitsemän veljeksen luontokuvauksiin. Noista ajoista lähtien suomalaisen identiteetin ja metsämiljöön yhteyttä on pidetty itsestäänselvänä: metsän merkityksestä kirjoitetaan kouluaineita, metsäluontoa hyödynnetään kotimaanmatkailussa ja turistien houkuttelussa. Euroopan kansojen joukossa vain saksalaisten kansallinen kuvasto ja mytologia on yhtä metsäkeskeistä.

Mutta arkkityyppiseen kuvaan metsää rakastavasta kansasta sopii huonosti se, että suomalaiset ovat monissa historiansa vaiheissa haaskanneet metsäänsä huolettomasti. 1600-luvulta 1800-luvulle kaskiviljely ja siihen liittynyt nuorten metsien hakkaaminen tervaksiksi olivat vähällä aiheuttaa Suomessa metsäkuoleman, jollainen oli koitunut monen muun Euroopan maan osaksi. Vuonna 1875 ilmestyneessä Maamme kirjassa Topelius valitteli suomalaisten metsien surkeaa tilaa:

Ei yksikään maa tarvitse niin paljon metsää kuin Suomi, eikä yksikään kansa käytä metsää niin huonosti kuin Suomen kansa. Milloin tulee kaskenhakkaaja ja kaataa metsää saadakseen muutamaksi vuodeksi paljon viljaa ja huonoa laidunta. Milloin tulee talonpojan vaimo lapsineen taittamaan ja kokoamaan kerppuja lampailleen: hän katkoo huolettomasti nuoret puut maahan, saadaksensa helpommin lehvät käsiinsä. Sitten tulevat halkojenhakkaajat, tervanpolttajat, sysimiehet, tukkienhakkaajat; he kaatavat kaikki, mikä vaan kelpaa, jättämättä siemenpuutakaan.

Saksasta kutsutun metsäasiantuntija Edmund von Bergin raportin tuloksena Suomeen perustettiin vuonna 1859 metsähallitus ja alettiin kouluttamaan metsänhoitajia. Mutta valtiojohtoinen metsäpolitiikka ei suinkaan ole säilyttänyt koskemattoman metsän idylliä. Luonnontilaiset metsät raivattiin Suomesta sotien jälkeen ja muokattiin talousmetsiksi. Suurin osa nykysuomalaisista ei koskaan ole nähnyt aarniometsää, ja koko metsäalastamme sitä on enää viitisen prosenttia. Tyypillisintä suomalaista metsää on 40-50-vuotias harvennettu mäntymetsä, jossa ei juuri ole aluskasvillisuutta. Oman aikamme kansallismaisema poikkeaa melkoisesti siitä, jota olemme tottuneet katsomaan Holmbergin tai Gallen-Kallelan maalauksissa.

Myöskin usein kuultu puhe metsän pyhyydestä on tämän hetken Suomessa silkka fraasi. Metsä oli varsinaisesti pyhä paikka vain pakanallisille esi-isillemme. He uskoivat joidenkin metsän puiden olevan erityisen pyhiä ja veivät niiden alle uhrilahjoja vuotuisjuhlien yhteydessä. Heille metsä ei ollut pelkkä taloudellisen hyödyn lähde tai virkistäytymispaikka, vaan elämän ja kuoleman kysymys. Metsää paitsi kunnioitettiin, myös pelättiin, niin kuin pyhää asiaa aina. Suojautuminen hallalta ja ”metsänpeitolta” kuuluu olennaisesti muinaissuomalaiseen loitsuperinteeseen. Koska metsä oli kiinteä osa elinympäristöä, monet pakanallisen ajan asenteet metsää kohtaan säilyivät pitkään kristinuskon tulon jälkeenkin, vaikka metsällä ei ollutkaan kristinopissa asemaa pyhänä paikkana. Korpi pysyi tärkeänä suomalaiselle, koska sieltä sai täydennystä ravintoon, sinne saattoi paeta esivaltaa tai miehittäjää ja sodissa se toimi puolustajan liittolaisena.

Mutta teollisessa ja tapaluterilaisessa Suomessa metsä on lopullisesti menettänyt sakraalit ulottuvuutensa. Keskustelua metsän arvosta käy keskenään kaksi tahoa: metsäyhtiöt ja luonnonsuojelijat. Edelliset puhuvat metsän taloudellisesta merkityksestä, jälkimmäiset biodiversiteetistä. Kumpikin katsomistapa näkee metsän abstraktina kokonaisuutena, ei kokonaisvaltaisena elämänmuodon perustana arkisine ja maagisine ulottuvuuksineen. Moni suomalainen epäilemättä pitää omaa suosikkipaikkaansa metsässä ”pyhänä”, mutta kyse on pelkästä yksityisestä kokemuksesta, jolla ei ole yhteisöllisesti tunnustettua merkitystä. Se ei estä metsän kaatamista moottoritien edestä eikä edes anna aihetta merkitä paikkaa kartalle – toisin kuin vaikkapa Virossa, missä julkisiin karttoihin on merkitty pyhiä lehtoja.

Werner Holmberg: Maantie Hämeessä (1860)

Werner Holmberg: Maantie Hämeessä (1860)

Viron ohella toinen metsän ja muun luonnon pyhyyden yhä vakavissaan ottava maa on Japani. Vaikka maa on teollistunut ja koneellistunut Suomea pidemmälle ja nopeammalla aikataululla, siellä on edelleen virallisesti pyhiä puita ja vuoria. Toki Japani kärsii monenlaisista ympäristöongelmista ja on pahasti liikakansoitettu, mutta pyhän luontopaikan käsite on japanilaisille yhä todellisuutta. Luultavasti syynä on shintolaisuus, Japanin henkisen elämän ydin, jossa hengellistetyllä luonnolla on aina ollut keskeinen sija.

Suomalaisten metsäsuhdetta taas määrittää valtiokoneiston lanseeraama ja iskostama metsätalouden kieli: avohakkuut ovat ”uudistushakkuita”, vanha metsä on ”yli-ikäistä”. Tämän kielen välittämä ajattelumalli on peräisin ajalta, jolloin metsäteollisuus muodosti Suomen taloudellisen selkärangan. Tehometsätaloudella maksettiin ensin sotakorvaukset, sitten yleiselle kulutusjuhlalle perustuva hyvinvointiyhteiskunta, joka on nyt alkanut natista liitoksissaan.

Vasta hiljattain tätä hyötyajattelua on alettu metsien kohdalla laajemmin kyseenalaistaa. Metsää perineet kaupunkilaiset pienmetsänomistajat eivät enää välttämättä myy palstojaan avohakattaviksi, ja nykyään metsänsä julistamisesta suojelualueeksi voi saada kunnollisen korvauksen. Tulevaisuudessa ekometsätalous pistehakkuineen ja luomumetsineen saattaakin vallata yhä enemmän alaa. Pidän sellaista kehitystä hyvin myönteisenä, mutta idealisti minussa toivoo, että ekologisen metsätalouden ajatusta edistäisi yhteinen kokemus metsän pyhyydestä, ei pelkästään vihreiden halu suojella ”diversiteettiä” tai metsäteollisuuden halu tuottaa laadukasta puutavaraa.

Vaikka yksittäisten ihmisten metsäkokemukset ja mieltymykset ovatkin sinänsä hajanaisia, on luultavasti aloitettava niistä, jos metsän pyhyyttä yritetään saattaa uudelleen voimaan tässä kulttuurissa. Metsän arvosta keskustellessa niin talousihmiset kuin luonnonystävätkin ovat suurimmaksi osaksi sivuuttaneet sen, mitä metsät ihmisille merkitsevät – eikä ainoastaan metsissä satunnaisesti virkistäytyville kaupunkilaisille, vaan niille jotka asuvat metsien välittömässä läheisyydessä. Moni 2000-luvun suomalainen tekee metsissä samoja asioita kuin esi-isänsäkin: hankkii polttopuita, kerää sieniä ja marjoja, metsästää. Nämä kansantalouden kannalta varsin vähäpätöiset toimet ovat lenkkejä siinä ketjussa, josta muodostuu historiallinen identiteettimme suomalaisina.

Tämänhetkisessä kansallismielisessä kirjoittelussa harvemmin käsitellään suomalaista metsää, saati sen pyhyyttä. Se on sääli, sillä aiheesta luulisi olevan paljonkin sanottavaa niillä, jotka ovat kiinnostuneita kansallisista erityispiirteistä ja niiden jatkuvuudesta murrosvaihetta elävässä sivilisaatiossa. Kaikista luonnonympäristöistä juuri metsä pakottaa hitaan kehittymisvauhtinsa vuoksi ajattelemaan vuosikymmenien perspektiivillä ja kytkee elävän ihmisen sekä kuolleisiin että syntymättömiin. Parhaiten tämän ymmärtää erittäin vanhoissa metsissä, joita Samuli Paulaharju osuvasti kuvasi:

Korpi kätkee suureen suojaansa niin paljon vanhaa ja muualta jo ammoin hävinnyttä. Korpi on vanhoillinen. Se koettaa suojella ja rakkaudella vaalia kaikkea, mikä on entisaikaista ja isiltä perittyä. Vanhan kansan tapoja ja oppeja se pitää kunniassa ja niissä itsepintaisesti elää, ja rintamaiden uusilta virtauksilta se yrittää kasvattejaan mahdollisimman kauan varjella. Siksipä korvessa elääkin kauimmin ja parhaiten viihtyy esi-isien henki.

(Kirjoitus on alun perin ilmestynyt Suomen Sisun vieraskynä-palstalla 15.10.2013)

Timo Hännikäinen (s. 1979) on Helsingissä asuva kirjailija ja suomentaja. Tuoreimmat teokset esseeteos ”Hysterian maa” (2013) ja esseekokoelma "Kunnia" (2015). Kiinnostuksen kohteita taide, historia ja antimoderni ajattelu.

Timo Hännikäinen (s. 1979) on Helsingissä asuva kirjailija ja suomentaja. Tuoreimmat teokset esseeteos ”Hysterian maa” (2013) ja esseekokoelma ”Kunnia” (2015). Kiinnostuksen kohteita taide, historia ja antimoderni ajattelu.

Information

This entry was posted on Touko 12, 2015 by in Historia, Kulttuuri and tagged , , , , , .
%d bloggers like this: