SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Sotaa ei pitänyt enää tulla

Apotheosis (1)JUKKA AAKULA

Krimin valtausta ja Ukrainan sotaa ei pitänyt koskaan tulla. Eurooppa oli monien silmissä muuttunut maanosaksi, jossa väkivaltaisia konflikteja maiden välillä ei enää tapahdu. Lopullinen rauhantila oli saavutettu.

Siinä missä EU – maailman suurimmaksi rauhanprojektiksi kutsuttu ja Nobelin rauhanpalkinnolla palkittu organisaatio – rauhoitti Saksan ja Ranskan rajan, kommunismin kaatuminen lopetti kylmän sodan.

Suomeakaan ei enää uhannut sotilaallisesti mikään. Ei ollut muita uhkia kuin ympäristön saastuminen ja ilmaston lämpeneminen. Suomi luopui jalkaväkimiinoistaan ja jätti hakematta Nato-jäsenyyttä. Monet Euroopan maat purkivat puolustustaan. Haaveena oli jo Natonkin lopettaminen turhana. Olihan se kylmän sodan jäänne.

Kun Venäjä alkoi toimia valmiiksi luullun Euroopan sääntöjen vastaisesti, Venäjän muutos kiellettiin pitkään. Georgian sota haluttiin nähdä yksittäistapauksena. Syyllinen sotaan oli pikemminkin Georgian megalomaaninen johtaja Mikheil Saakašvili kuin Venäjä.

Vasta Krimin valtaus sai ihmiset ymmärtämään, että tilanne on muuttunut. Suomessa uhan kieltäminen toki edelleen jatkuu. Presidentti Sauli Niinistö rauhoittelee kansaa ja sanoo, että ei meitä mikään uhkaa. Ulkoministeri Erkki Tuomioja väitti jopa, että Nato voi uhata Suomen suvereniteettiä aivan yhtä hyvin kuin Venäjä. Uhan kieltäjien kanssa keskustelu on kuitenkin ajan haaskuuta. Kaikki ajattelevat ihmiset ovat jo tajunneet uhan.

Tilanne on siis muuttunut dramaattisesti huonompaan suuntaan myös Suomen osalta ja tämä tajutaan laajalti. Todellinen erimielisyys syntyy oikeastaan vain siitä, että monien liberaalien silmissä tilanteen muuttuminen on kuitenkin jonkinlainen anomalia normaalista. Putin on menettänyt järkensä tai Venäjä on joutunut eräänlaisen mafian käsiin. Ellei näin olisi käynyt, rauhantila Euroopassa olisi voinut jatkua ikuisesti.

Kävipä eurooppalaisille tosiaan huono tuuri.

Lainaan turvallisuuspoliittista asiantuntijaa Janne Riiheläistä, jonka teksti viime lokakuulta kuvaa suomalaisen vasemmistoliberaalin tyrmistystä. Riiheläinen on analyysissään varsin rehellinen. Tuhat kertaa rehellisempi kuin surullisen kuuluisat poliitikkomme Tuomioja ja Niiinistö.

…Neuvostoliitto loppui ja loppui myös moni muu asia. Ennen kaikkea loppui moni pelko: ydinsodan pelko, kommunismin pelko ja ylipäätään suuren itäisen naapurin pelko. Ainoa pelko oli, että maa hajoaisi kokonaan ja syöksisi tänne suuria pakolaismassoja. Niiden ruokkimiseen ja majoittamiseen valmistauduttiin, onneksi turhaan, pitkin itärajaa.

Nyt pelko on palannut, ainakin minulle. Kuulemani ja lukemani mukaan myös monelle muulle. Pitkään ajattelimme Venäjän olevan vain se vähän kummallinen ja pikkuisen toimimaton maa tuossa vieressä, jonka edesottamuksista ei tosin aina tolkkua saanut. Venäjä oli myös monella tapaa huikea asia: äärimmäisen nopea siirtymä talousjärjestelmässä ja teknologioissa, Pietarin uudelleen syttyvä maailmanmetropolin hehku ja monet muut muut kiehtovat asiat vetivät rajan yli. Sekä tietysti kuilu tavaroiden ja palveluiden hintatasossa. Hankalakaan raja ei pidellyt suuntaan tai toiseen, kun ihmiset kokivat saavansa itselleen tärkeitä asioita naapurin puolelta. Raja ei enää railona auennut, vaan naapuruus alkoi asettua uomiinsa.

Sitten Putin päätti hyökätä Ukrainaan.  Kun laskee yhteen Tšetšenian, Georgian ja Ukrainan sodat, naapurimaiden kansalaisten kidnappaukset, Putinin puheet ja tunnottoman propagandan, syntyy kuva voimankäyttöön ja häikäilemättömyyteen valmiista roistovaltiosta. Se ei ole koko totuus Venäjästä, mutta voiko tämä ikävä puoli olla tulevaisuudessa totta muuallakin kuin nyt Ukrainassa.

Muutos oli kuitenkin anomalia. Sitä ei pitänyt tapahtua eikä sitä olisi tapahtunut, jos kaikki olisi mennyt niin kuin fiksut ihmiset tiesivät että asioiden pitää mennä. Jotkut – taantumukselliset ja ryssänvihan lietsojat – toki väittivät, että Venäjään ei voi vieläkään luottaa:

Venäjän pelkoni harmittaa minua. Olen harmissani siitä, että olen pari vuosikymmentä puolustanut Venäjää ja venäläisiä lukemattomissa tilanteissa. Vuosien varrella kohtaamani epä- ja ennakkoluulot, jopa viha, ovat olleet yllättävän sitkeitä. Minua harmittaa, että nämä pikkusielut nyt ovat tyytyväisiä näennäisestä oikeassa olemistaan, vaikka heidän johtopäätöksensä Venäjästä syntyi vain typerien asenteiden pohjalta. Putin onkin tavallaan pettänyt myös minut ja lukemattomat muut Venäjän ystävät.

Riiheläinen ajatteli, että pikkusielut olivat kyllä vahingossa oikeassa, mutta vain vahingossa. Ajatus on tietysti osin totta. Ei se että joku ennustaa oikein yhden tapahtuman – vaikkapa kesän sään sammakon keväisen käyttäytymisen perusteella – ole välttämättä viisas. Monen suomalaisen suhtautuminen Venäjään perustuu tietysti täysin emotionaaliseen vihaan – tai jos ei nyt vihaan niin ajatukseen venäläisen elämäntavan pysyvästä huonommuudesta suomalaiseen elämäntapaan verrattuna – ilman mitään syvällisempää analyysia.

Käsittelin Riiheläisen mainitsemaa “pikkusieluisuutta” Sarastuksen artikkelissa Vaikka voissa paistais kaksi vuotta ennen Riiheläisen kirjoitusta. Kutsuin “pikkusieluista ennakkoluuloisuutta” suomalaisten perinteelliseksi teoriaksi Venäjästä:

Venäjän muuttumiseen uskovan teorian rinnalla elää perinteinen suomalainen teoria Venäjästä, jota voinee kutsua essentialistiseksi. Venäjä on alati samanlainen, muuttumaton ja ennen kaikkea Suomea uhkaava. Perinteisestä teoriasta puhutaan harvoin eksplisiittisesti, mutta se on iskostunut ihmisten mieliin.

Venäjää leimaa perinteisen teorian mukaan muuttumaton vapauden puute. Venäjällä ei ole koskaan ollutkaan demokratiaa. Toisaalta venäläinen talonpoika ei ole koskaan ollut vapaa, koska hän ei päinvastoin kuin suomalainen talonpoika ole itse hallinnut viljelemäänsä maatilkkua. Venäjä voi teoriassa kehittyä kohti demokratiaa, mutta siihen kuluu luultavammin vuosisata kuin vuosikymmen.

Perinteisen teorian mukaan suomalainen elämäntapa on parempaa venäläiseen elämäntapaan verrattuna. Suomalainen mieltää työn ihmisen elämän keskipisteeksi ja elämäntavan väitetty paremmuus perustuu työhön: suomalainen tekeminen on ylivertaista venäläisten tekemiseen verrattuna. Huonosti tehtyä työtä kutsutaan edelleenkin ryssimiseksi.

Suomalaisten erillisyyttä venäläisistä painotetaan. Suomalaiset ovat oleellisesti erilaisia kuin venäläiset eikä venäläisiltä ole mitään opittavaa. Tsaarin vallan aikanakaan – tai varsinkaan sen aikana – venäläisestä kulttuurista ei haluttu ottaa vaikutteita. Ei edes sivistyneistö. Kontaminaatiota venäläisyydestä on itse asiassa usein vältelty kuin tautia.

Mediassa ihmetellään miksi suomalaiset koululaiset eivät opiskele venäjää. Erillisyyden ja paremmuuden painotus suhteessa suureen kansaan on toki tyypillistä monille muillekin pienille kansoille tai etnisille ryhmille, jotka haluavat säilyttää olemassaolonsa suuren kansan naapurustossa.

Johtopäätökseni suomalaisten perinteisestä teoriasta (eli pikkusieluisuudesta) oli täysin erilainen kuin Riiheläisellä:

Virolaisten tai suomalaisten perinteinen teoria Venäjästä – ja muiden kansojen vastaavat teoriat suurista naapureistaan – ovat satojen vuosien kokemuksen tulos. Näiden teorioiden oikeutus ei ole kuitenkaan vain kokemuksessa vaan pikemmin siinä, että teorioita noudattanut yhteisö on kyennyt selviytymään olemassaolon taistelussa erillisenä yhteisönä.

… 1900-luvun historia antaa vahvaa tukea sille, että erillisyys Venäjästä on ollut tehokas strategia.

Perinteisellä teorialla on heikkoutensa. Sen heikkous ei ole kuitenkaan se, että se olisi väärä, ennakkoluuloinen tai rasistinen. Sen heikkous ei myöskään ole sen karkeudessa eli sen vain osittaisessa faktuaalisuudessa.

Perinteisen teorian oleellinen heikkous on siinä, että se ei ole joka suhteessa itseään ylläpitävää (sustainable). Erillisyyden painottamisen takia tavallisten suomalaisten tietotaso Venäjästä on dramaattisesti alentunut verrattuna esimerkiksi virolaisten tietotasoon. Kansa on siksi alttiimpi uskomaan median ja joidenkin poliitikkojen levittämiä ”ennakkoluulottomia ennakkoluuloja” Venäjästä. Kun samaan aikaan media – mutta myös perussuomalaiset – propagoi USA:ta tai länsi-integraatiota vastaan ikään kuin länsi-integraatio olisi samanlainen uhka Suomen vapaudelle kuin Venäjä, epäonnistuminen on taattu.

Virossa perinteinen teoria venäläisyydestä on elänyt voimakkaampana, koska sen uskottavuus on vahvistunut jatkuvasti tilanteessa, missä virolaiset ovat olleet kiinteässä kontaktissa venäläisiin miehittäjiin ja missä neuvostomedian propaganda vulgäärisyydessään lähes kokonaan hylättiin ja perinteinen teoria siirtyi kodeissa vanhemmilta lapsille.

Viron äärimmäisen onnistuneet poliittiset manööverit 90-luvulla olivat mahdollisia koska kansalla oli yhtenäinen ja toimiva teoria venäläisyydestä. Viro onkin nyt Suomea ratkaisevasti edullisemmassa asemassa – Viro on irtautunut Venäjän etupiiristä.

Historian loppu ja sodan loppu

Francis Fukuyama ennusti demokratian ja markkinatalouden riemuvoittoa kirjassaan Historian loppu. Demokraattiset valtiot eivät sodi toisiaan vastaan ja demokratian eteneminen johtaa näin sotien loppumiseen.

Fukuyaman ennustus osoittautui toki ylioptimistiseksi jo ennen Putinia. Demokratian eteneminen Euroopassa ja Latinalaisessa Amerikassa 70-90-luvuilla ei jatkunut Lähi-Itään eikä Kiinaan. Demokraattinen kehitys on pysähtynyt nyt myös Venäjällä ja maa on degenereroitumassa autoritaariseksi valtioksi megalomaanisen presidenttinsä johdolla.

end 1Fukuyama oli siis osin väärässä ennusteessaan historian lopusta, mutta toisaalta kirja spekuloi itse mielenkiintoisella ja ajankohtaisella tavalla sitä millaisessa tilanteessa lopullinen rauhantila voisi pahasti järkkyä.

Fukuyama puhuu kirjassaan paljon juuri megalomaniasta. Eurooppalainen feodaaliyhteiskunta oli megalomanian vanki. Kun sotimiseen erikoistuneen yläluokan ensisijainen päämäärä ei ollut rikastua vaan saada kunniaa, mainetta ja valtaa, jatkuvat sodat olivat väistämätön seuraus.

Amerikkalainen yhteiskunta pyrittiin heti alunperin rakentamaan sellaiseksi, että megalomanialle olisi mahdollisimman vähän sijaa. Amerikkalaisilla 1700-luvun yhteiskuntafilosofeilla oli Euroopan verinen historia silmiensä edessä ja sen toistuminen haluttiin kaikin tavoin estää. Materian kerääminen ymmärrettiin 1700-luvun USA:ssa perustellusti kunnian keräämistä turvallisemmaksi ihmistä eteenpäin ajavaksi voimaksi. Toki Eurooppakin lopulta toisen maailmansodan päättymisen jälkeen muuttui samanlaiseksi porvarilliseksi yhteiskunnaksi kuin USA ja kunnian käsite haudattiin naurettavana.

Fukuyama kuitenkin toteaa, että megalomanian täydellinen poistaminen ihmisestä ei ole mahdollista eikä edes suotavaa. Seurauksena olisi Fukuyaman mielestä todennäköisesti totaalinen materialismi ja narsismi. Valtiojohtoon saataisiin tuskin muita kuin varkaita.

Riskinä on Fukuyaman mukaan se, että jokin suuri maa saa megalomanisen johtajan, joka rikkoo jo saavutetun historian lopun. Voisi siis jopa äkkiseltään väittää Fukuyaman olleen oikeassa. Venäjä sai Putinista megalomanisen johtajan ja jo saavutettu lopullinen eurooppalainen rauhantila murtui.

Fukuyama ajattelee asioista siis pitkälti samoin kuin Riiheläinen. Kävipä meillä huono onni, kun Venäjä sai megalomaanisen johtajan.

Huono onni ja paluu normaaliin

Teoria huonosta onnesta kuulostaa tyrmistyneestä ja lopullisen rauhantilan kuplan juuri äskettäin menettäneestä ihmisestä kenties hyvältä teorialta. Kun Putinin hallinto romahtaa, paluu normaaliin on mahdollista!

Tiedetoimittaja Robert Wright kuvasi kirjassaan Nonzero – Logic of Human Destiny sitä, miten ihmisten voimistuva riippuvuus toisistaan johtaa siihen, että ihmiset hyötyvät keskinäisestä yhteistyöstä ja vastavuoroisuudesta. Yhteistyön sfääri kasvaa koko ajan ja nollasummapelin sfääri pienenee. Väkivaltaisen anastamisen logiikka, nollasummapeli, ei enää ole tehokas.

Historian voimat vievät meitä siis vääjäämättä kohti vahvempaa yhteistyötä koska kaikki siitä hyötyvät. Kun Putinin hallinto ennemmin tai myöhemmin romahtaa, palaamme todennäköisesti taas normaaliin tilaan.

PutinpusTeoria huonosta onnesta ja hullusta johtajasta ongelmien alkusyynä on kuitenkin todennäköisesti väärä. Teoria, että lopullinen rauhantila on jo saavutettu ja keskinäinen riippuvuus ylläpitää rauhantilaa niin, että vain huono onni voi johtaa rauhantilan hetkelliseen järkkymiseen, esitettiin jo sata vuotta sitten. Teoria epäonnistui ennustuksissaan silloin yhtä lailla kuin nytkin.

Teorian popularisoi Daily Mailin toimittaja Norman Angell kirjallaan Perpetual Peace vuonna 1910.

Mikä on varmin tae sille, että maa käyttäytyy hyvin toista maata kohtaan? …

Keskinäinen taloudellinen ja muukin riippuvuus aiheuttaa, että yhden maan aggressio toista maata kohtaan aiheuttaa negatiivisen vaikutuksen hyökkääjälle itselleen.

Ihmiskunta ei enää saa etua harjoittamalla fyysistä pakkoa, vaan ideoiden edistymisen kautta.

Kun vuoden 1918 jälkeen mietittiin, miten sota kuitenkin syttyi, monet mukana olleet poliitikot esittivät, että sotaan vain jotenkin ajauduttiin. Sota syttyi sattumalta. Koko onneton tapahtumavyyhti alkoi Itävallan kruununperillisten murhasta ja Itävallan ylireagoimisesta tapahtumaan. Se oli jonkinlainen vahinko. Huono onni.  Winston Churchill mm. kirjoitti, että maat olivat kuin planeetat avaruudessa, jotka joutuessaan liian lähelle toisiaan vääjäämättä irtaantuivat normaaleilta radoiltaan ja törmäsivät toisiinsa.

Kun sen ajan poliitikkojen päiväkirjoja on myöhemmin tutkittu, on kuitenkin selvää, että sotaan ajauduttiin kylmän harkinnan tuloksena ja täysin tietoisesti.

Miksi pitkä rauhantila päättyy?

Stanfordin yliopiston klassisen historian professorin Ian Morrisin kirja kirja War! What is it Good For? Conflict and the Progress of Civilization from Primates to Robots käsittelee sotaa esihistoriallisesta ajasta pitkälle tulevaisuuteen. Kirjan aihe on tarkemmin ottaen sodan vaikutus ihmisen instituutioiden kehitykseen.  Referoin kirjaa tässä kuitenkin vain siltä osin mikä on relevanttia tämän artikkelin aiheen osalta.

1800-luvun suhteellinen rauhantila maailmassa johtui pitkälti yhden valtion – Iso Britannian – mahtiasemasta maailmassa. Pax Britannica ei Pax Romanan tapaan koskenut vain Britannian vallan alla suoraan olevia valtioita, vaan maailman meriä.

1700-luvulle tultaessa Britannia alkoi muuttua perinteisestä siirtomaavaltiosta yhä enemmän kauppavaltioksi. Pohjois-Amerikan varakkaat siirtokunnat itsenäistyivät, mutta Britannian kauppa kukoisti. Kauppa edellytti brittiläisten laivojen turvallista liikkumista maailman merillä. Sitä varten Britannia loi vahvan laivaston ja monopolisoi väkivallan merillä itselleen niin kuin nykyaikaisen valtion poliisitoimi monopolisoi väkivallan maan alueella.

ruleBritannia ei kuitenkaan monopolisoinut merenkulkua brittiläisille laivoille, vaan loi maailman meristä yhteisresurssin, jonka turvallisuudesta Britannia pyrki huolehtimaan väkivaltamonopolinsa avulla. Britannia hyötyi – sen bruttokansantuote oli neljännes koko maailman bruttokansantuotteesta – mutta niin hyötyivät monet muutkin maat.

Britannia teki väkivaltamonopolinsa turvaamiseksi tylyjäkin tomia – esimerkkinä buurisota. Se ei sinällään ollut muuttunut sen vähemmän itsekkääksi kuin aikaisemmin, mutta Britannian toimet oman edun ajamiseksi johtivat positiivisiin ulkoisvaikutuksiin muille valtioille.

Ongelma väkivaltamonopolissa ei niinkään ollut se, että Britannia oli maailmanpoliisi, jota muiden piti totella. (Britannia mm. kielsi yksipuolisesti orjien kuljetuksen maailman merillä ja pakotti muiden maiden laivat noudattamaan päätöstään.) Ongelma oli pikemminkin se, että tasapainotila ei ollut kestävä.

Vaikka väkivaltamonopolin turvaama maailmankauppa toi rikkauksia briteille, se toi rikkauksia myös muille maille. Britannian osuus maailman bruttokansantuotteesta laski 23%:sta 14%:iin. Muutkin maat rikastuivat ja keräämillään varoilla USA, Japani ja Saksa alkoivat varustaa armeijaa ja sotalaivastoa.

Väkivaltamonopoli mureni hiljalleen. Britannia joutui ensin antamaan läntisen Atlantin väkivaltamonopolin USA:lle, sittemmin väkivaltamonopoli mureni laajemminkin. Vanha tasapainotila järkkyi.

Rauhantila päättyi vuonna 1914. Ensimmäinen maailmansota ei myöskään osoittautunut yksittäistapaukseksi vaan ensimmäistä maailmansotaa seurasi toinen.

Japani osoitti kouriintuntuvasti, että fyysisen voiman käytöllä voi edelleenkin saada suuria etuja. Kun länsimaat kärvistelivät 30-luvun lamassa, Japanin talous nousi kohisten mm. Mantsurian anastuksen takia.

Tulevaisuus

Toisen maailmansodan jälkeen sodat vähenivät taas oleellisesti. Ydinaseiden synnyttämä kauhun tasapaino alensi 1900-luvun alun kuuman sodan kylmäksi sodaksi 40-luvulla. Sittemmin Neuvostoliiton romahtaminen jätti USA:n yksin maailmanpoliisiksi.

USA:n 90-luvun alun puolustusstrategia määritteli USA:n eksplisiittiseksi päämääräksi väkivaltamonopolin turvaamisen eli sen estämisen, että jokin muu maa – kuten Venäjä, Kiina tai Iran – kykenisi vaarantamaan väkivaltamonopolin edes paikallisesti.

Väkivallan – ei pelkästään sotiin liittyvän väkivallan – vähenemistä julistettiin muutenkin kaikkialla. Mm. evoluutiopsykologi Steven Pinker käsitteli aihetta bestsellerissään The Better Angels of Our Nature: Why Violence Has Declined. Väkivaltaisesti kuolee enää vain 0,7% maailman väestöstä. Tätä voi verrata karkeisiin arvioihin joiden mukaan 1900-luvulla luku oli 1-2%, muinaisissa imperiumeissa 2-5%, 5-10% kansainvaellusten aikojen Euroopassa  ja 10-20% kivikaudella.

Kaikki näytti hyvältä.

Ian Morris on kuitenkin pessimistinen ja väittää, että seuraavat neljäkymmentä vuotta tulevat olemaan hyvin vaaralliset. Vuonna 2013 julkaistussa kirjassaan – siis ennen Ukrainan tapahtumia – Morris arveli USA:n maailmanpoliisi-aseman olevan turvattu vielä joksikin aikaa. USA:n osuus maailman bruttokansantulosta laskee kuitenkin kovaa vauhtia.

Ennemmin tai myöhemmin myös suhteellinen väkivaltamonopoli murenee.

Miten maailmanpoliisi-aseman mureneminen tulevaisuudessa konkretisoituu jää nähtäväksi. Tuleeko Iranista ydinasevaltio? Alkaako Venäjä laajemminkin sekaantumaan naapureidensa sisäisiin asioihin väkivallalla uhaten? Seuraavatko Kiina ja Intia Venäjän esimerkkiä?

Putinin hehkuttama yksinapaisen maailman mureneminen on juuri tätä USA:n maailmanpoliisi-aseman murenemista. Monet USA:n mahtiasemaa vihaavat eurooppalaiset vasemmalla ja äärioikealla ovat tyytyväisiä yksinapaisuuden murenemisesta. Morrisin logiikkaa seuratessa voi todeta, että tyytyväisyyteen ei ainakaan Venäjän Rajamaiden asukkailla ole mitään aihetta.

Nykyaika ei tietenkään ole vapaa sodista. USA on käynyt sotia Irakissa, Afganistanissa ja Libyassa niin kuin Britannia aikoinaan esimerkiksi Krimillä, Afganistanissa ja Etelä-Afrikassa, mutta nykyaika edustaa kuitenkin suhteellista rauhantilaa verrattuna siihen, millä tulevaisuus meitä Morrisin mielestä uhkaa.

Jukka Aakula on matemaatikko, IT-ammattilainen, isä ja konservatiivi. Kiinnostuksen kohteina mm. yhteisöllisyys, luonto, evoluutio, uskonto, antropologia, taloushistoria sekä ihmisen ja ihmisrotujen biologia.

Jukka Aakula on matemaatikko, IT-ammattilainen, isä ja konservatiivi. Kiinnostuksen kohteina mm. yhteisöllisyys, luonto, evoluutio, uskonto, antropologia, taloushistoria sekä ihmisen ja ihmisrotujen biologia.

 

 

Information

This entry was posted on Touko 19, 2015 by in Historia, Politiikka ja ideologia and tagged , , , , , , .
%d bloggers like this: