Vaikka voissa paistais – perinteisen Venäjä-kuvan vahvuus ja heikkous

JUKKA AAKULA

Kun Venäjällä pidettiin ensimmäiset kunnon vaalit vuonna 1993, suomalaiset Venäjän toimittajat odottivat liberaalien voittoa.

Duuman vaalit päättyivät äärinationalistien ja kommunistien voittoon.

Vuonna 2001 Helsingin Sanomien pääkirjoitussivulla arveltiin Venäjän olevan kehittymässä kohti demokratiaa modernin johtajansa Vladimir Putinin johdolla.

Putinin johdolla Venäjä on ehkä modernisoitunut mutta ei demokratisoitunut. Venäläinen koulukirja kertookin venäläisen käsityksen modernisaatiosta: suuria Putinia edeltäviä modernisoijia on venäläisessä diskurssissa Iivana Julma, Pietari Suuri ja Josif Stalin.

Usko markkinatalouden, demokratian ja sananvapauden voittokulkuun aikaamme leimaavana prosessina ja usko Internetin ja globalisaation voimaan vääjäämättä muuttaa koko maailma on ollut tyypillistä suomalaisellekin liberaalille ajattelulle. Sumeilematta tätä periaatetta sovellettiin Suomessa myös Venäjään. Konservatiivinen filosofi Roger Scruton puhuu moving spirit fallacy’sta.

Nyt äärimmäisin optimistinen toiveikkuus on toki väistynyt, ja tajutaan että Venäjä on korruptoitunut ja autoritäärinen maa, jossa demokratia ja sananvapaus ovat varsin rajoittuneita. Mutta edelleen moderni suomalainen uskoo optimistisesti, että Venäjä on vääjäämättä muuttumassa ja osin jopa muuttunut. Jos ei muuten niin se on muuttunut ainakin siinä, että se ei enää ole sotilaallinen uhka Suomelle. Venäjän intressit Suomessa ovat tämän näkemyksen mukaan lähinnä kaupalliset.

Venäjän selkeästi ilmastu politiikka on toki puolustaa ulkovenäläisten ihmisoikeuksia kaikkialla, mutta kun Venäjä suomii maatamme lasten huoltajuuskiistoissa tai lasten huostaanottokiistoissa, tai varoittelee Suomea voimakkain sanakääntein liittymästä Naton, kysymys on optimistisen näkemyksen mukaan ensi sijassa sisäpolitiikasta.

Tosiasiassa jo vuonna 2006 Putinin luottomies Anatoli Tšubais, joka on toiminut mm. Venäjän yhtyneen energiajärjestelmän johtajana, loi ajatuksen Venäjän uudesta (liberaalista) imperiumista, jossa energiapolitiikkaa hyväksi käyttäen pyritään kasvattamaan Venäjän mahtia lähialueilla. (Katso erillinen artikkelini aiheesta liitteineen.)

Venäjä pyrkii käyttämään hyväksi monopoliasemaansa lähialueidensa energiataloudessa ja vaikuttamaan näin naapurimaiden talous- ja sisäpolitiikkaan. HS kirjoittikin jo vuonna 2006:

Sikäli kuin Kremlin ulkopolitiikalla on yhtenäinen johtoajatus, se näyttää olevan suurvalta-aseman palauttaminen.

On aihetta kysyä, onko optimistinen teoria Venäjän muuttumisesta jollain lailla edistänyt suomalaisten ymmärrystä Venäjästä.

Perinteinen teoria Venäjästä

Venäjän muuttumiseen uskovan teorian rinnalla elää perinteinen suomalainen teoria Venäjästä, jota voinee kutsua essentialistiseksi. Venäjä on alati samanlainen, muuttumaton ja ennen kaikkea Suomea uhkaava. Perinteisestä teoriasta puhutaan harvoin eksplisiittisesti, mutta se on iskostunut ihmisten mieliin.

Venäjää leimaa perinteisen teorian mukaan muuttumaton vapauden puute. Venäjällä ei ole koskaan ollutkaan demokratiaa. Toisaalta venäläinen talonpoika ei ole koskaan ollut vapaa, koska hän ei päinvastoin kuin suomalainen talonpoika ole itse hallinnut viljelemäänsä maatilkkua. Venäjä voi teoriassa kehittyä kohti demokratiaa, mutta siihen kuluu luultavammin vuosisata kuin vuosikymmen.

Perinteisen teorian mukaan suomalainen elämäntapa on parempaa venäläiseen elämäntapaan verrattuna. Suomalainen mieltää työn ihmisen elämän keskipisteeksi ja elämäntavan väitetty paremmuus perustuu työhön: suomalainen tekeminen on ylivertaista venäläisten tekemiseen verrattuna. Huonosti tehtyä työtä kutsutaan edelleenkin ryssimiseksi.

Suomalaisten erillisyyttä venäläisistä painotetaan. Suomalaiset ovat oleellisesti erilaisia kuin venäläiset eikä venäläisiltä ole mitään opittavaa. Tsaarin vallan aikanakaan – tai varsinkaan sen aikana – venäläisestä kulttuurista ei haluttu ottaa vaikutteita. Ei edes sivistyneistö. Kontaminaatiota venäläisyydestä on itse asiassa usein vältelty kuin tautia.

Mediassa ihmetellään miksi suomalaiset koululaiset eivät opiskele venäjää. Erillisyyden ja paremmuuden painotus suhteessa suureen kansaan on toki tyypillistä monille muillekin pienille kansoille tai etnisille ryhmille, jotka haluavat säilyttää olemassaolonsa suuren kansan naapurustossa. Mitä läheisemmässä kontaktissa etninen ryhmä on isoon naapuriin, sitä voimakkaammin erillisyyttä yleensä painotetaan.

Esimerkkinä vaikkapa ahvenamaalaiset tai juutalaiset.

Päinvastoin kuin usein väitetään, perinteinen teoria ei ole oleellisesti vihan lietsontaa, siis ryssävihaa. Enemmän on kyse äärimmäisestä epäluulosta Venäjää ja sen tarkoitusperiä kohtaan. Venäjä on parhaimmillaan talviuntaan nukkuva karhu ja pahimmillaan hereillä oleva ja raivostunut karhu. Venäjän suututtaminen on typerää. Venäjästä pitää pysyä niin kaukana kuin mahdollista. Perinteinen teoria on siis jopa animistinen. Karhun sisäiset motiivit eivät ole oleellisia.

Kontakti venäläisiin on mielekästä rajoittaa kauppavaihtoon.

Vihanlietsontaakin Venäjää kohtaan on toki esiintynyt. Akateemisen Karjala-seuran keskeinen sanoma 20- ja 30-luvulla oli, että isänmaanrakkaus on oleellisesti ryssänvihaa. AKS:n valajäsen numero 1 Elias Simojoki kirjoitti artikkelissa Ryssänviha (Ylioppilaslehti n:o 5/1923):

Me tiedämme, ettette te rakasta ryssää, niin kuin osa kansaamme tekee, vaan kysytään, osaatteko te vihata sitä. Osaatteko te vihata, niin kuin verivihassa vihataan, niin kuin esi-isänne vihasivat, niin kuin vapaussodan jääkärit vihasivat ja vihaavat. Vai onko teihin tarttunut se nykyajan lattea henki, jolle ryssä, jos ei olekaan rakas, on ainakin yhdentekevä – tuollainen tosin kavala ja väliin mahdollisesti vaarallinenkin, mutta toiselta puolelta sellainen ”herttainen ja lapsellisen hyväsydäminen” (kuten eräässä juhlapuheessa sanottiin),
jonka kanssa on hyvä olla ”ystävällisissä” väleissä, tehdä kauppoja j.n. e.

– – Suomen ylioppilaat! – –

Teissä, maan toivoissa, on herännyt ihmeellistä isänmaallista – suur-isänmaallista – intoa ja rakkautta. Käykää te kansamme etunenässä myös vihassa! Isänmaamme ei tarvitse sellaisia rakastajia, jotka eivät osaa vihata. Jos tahdotte olla suuria rakkaudessa, on teidän oltava suuria vihassa. Kuta intohimoisemmin kansalainen rakastaa maataan,
sitä katkerammin vihaa sen vihollista. – Kaunis on suomalainen
ylioppilas rakkaudessa, kauniimpi vihassa.

AKS:n vihakampanja voidaan nähdä kuitenkin nuoren yliopistokoulutetun väestön äärimmäisenä ylilyöntinä aivan samaan tapaan kuin taistolaisuus. Sillä ei ollut ilmeisesti 30-luvullakaan kansan enemmistön tukea, mitä tukee sekin seikka että Isänmaallisen Kansanliikkeen kannatus Suomessa jäi hyvin rajoitetuksi.

Suomalaisten käsitystä Venäjästä kuvaa nöyremmin Uuno Kailaan runo Rajalla:

Raja railona aukeaa.
Edessä Aasia, Itä.
Takana Länttä ja Eurooppaa;
varjelen, vartija, sitä.

Takana kaunis isänmaa
Kaupungein ja kylin.
Sinua poikas puolustaa
Maani, aarteista ylin.

Öinen, ulvova tuuli tuo
Rajan takaa lunta.
— Isäni, äitini, Herra, suo
Nukkua tyyntä unta!

Anna jyviä hinkaloon,
Anna karjojen siitä!
Kätes peltoja siunatkoon!
– Täällä suojelen niitä.

Synkeä, kylmä on talviyö,
Hyisenä henkii itä.
Siell’ ovat orjuus ja pakkotyö;
tähdet katsovat sitä.

Kaukaa aroilta kohoaa
Iivana Julman haamu.
Turman henki, se ennustaa:
verta on näkevä aamu.

Mut isät harmaat haudoistaan
aaveratsuilla ajaa:
karhunkeihäitä kourissaan
syöksyvät kohti rajaa.

—Henget taattojen, autuaat,
kuulkaa poikanne sana —
jos sen pettäisin, saapukaat
koston armeijana —:

Ei ole polkeva häpäisten
sankarileponne majaa
rauta-antura vihollisen, –
suojelen maani rajaa!

Ei ota vieraat milloinkaan
kallista perintöänne.
tulkoot hurttina aroiltaan!
Mahtuvat multiin tänne.

Kontion rinnoin voimakkain
ryntään peitsiä vasten
naisen rukkia puolustain
ynnä kehtoa lasten.

Raja railona aukeaa.
Edessä Aasia, Itä.
Takana Länttä ja Eurooppaa;
varjelen, vartija, sitä.

Runo liittää Suomen selkeästi myös osaksi Eurooppaa ja sivistystä.

Perinteisen teorian vahvuus ja heikkous

Perinteinen teoria Venäjästä ei tietenkään ole tieteellinen teoria. Esimerkiksi käsitys venäläisyydestä suomalaisuutta alempana kulttuurina ei tietenkään faktuaalisesti ole joka suhteessa totta. Venäläiset loivat erityisesti tsaarin vallan loppuaikoina ja neuvostoajan alkupuolella merkittävän osan maailman parhaasta kirjallisuudesta ja musiikista.

Suomalaisten teoriaa venäläisistä on syytä arvioida sen käyttökelpoisuuden perusteella. Optimistinen teoria on sekin tieteellinen vain siinä mielessä että se (yli)soveltaa yhtä kiistanalaista tieteellistä hypoteesia (modernisaatioteoriaa) Venäjään.

Optimistisen teorian käyttökelpoisuus on vähäinen. Voisi jopa väittää että optimistinen teorian ainoa vaikutus on ollut se, että osa suomalaisista on saatu sellaisen harhan valtaan, että meillä ei ole enää mitään suurta huolta Venäjästä.

Perinteinen teoria ei tietenkään korvaa tieteellistä tutkimusta Venäjästä. Se on kansan teoriaa tai heuristiikkaa, jonka tarkoituksena ei ole luoda tarkkaa kuvaa venäläisestä yhteiskunnasta. Perinteisen teorian etu on siinä että se antaa tarpeeksi toimivan, selkeän ja helposti muistettavan perustan Venäjän kanssa toimimiseen.

Se antaa jopa hyvin Venäjää tuntevalle poliitikolle hyvän ensiarvauksen siitä, miten tietyssä tilanteessa on toimittava. Paasikivi painotti 40- ja 50-luvun poliittisessa tilanteessa julkisissa puheissaan sitä että hereillä olevaa Venäjän karhua ei tule ärsyttää millään lailla. Sanomalehtien kirjoittelu ja poliitikkojen julkiset puheet muuttuivat. Syvä epäluulo Venäjään säilyi.

Paasikivi meni toki perinteisen teorian ohi ja ymmärsi myös Venäjän silloisia ulkopoliittisia tavoitteita. Hän ei kuitenkaan koskaan luottanut venäläisiin sen enempää kuin suomalainen talonpoika joka viljeli maataan aura toisessa ja miekka toisessa kädessä. ”Puolueettomuus” oli strateginen valinta tilanteessa missä karhu oli hereillä ja ylen virkeä.

Virolaisen poliitikon perinteiseen teoriaan perustuva ensiarvaus 90-luvun alussa oli että Venäjän karhun heikkouden tilaa (talviunta) on nopeasti käytettävä hyväksi. Itsenäisyys palautettiin ja turvatakuut hankittiin Natolta ja USA:lta viivyttelemättä. Kun karhu heräsi, vanha tilanne ei enää ollut palautettavissa. Suomalaisilta nykypoliitikoilta vastaava viisaus siinä tilanteessa puuttui.

Jako tieteellisen tietoon ja käytännölliseen tietoon on tunnettu mm. pragmaattisessa filosofiassa ja uskontotieteessä. Siinä missä tieteellinen tieto kehittyy hypoteettis-deduktiivisen menetelmän kautta, käytännöllinen tieto syntyy kokemuksen kautta. Käytännöllinen tieto on usein puettu myyttien muotoon.

Jako tieteelliseen tietoon ja käytännölliseen tietoon on oleellinen mm. ekologi ja uskontotieteilijä D. S. Wilsonilla. Wilson ratkaisee tätä jakoa käyttäen myytin (tai uskonnon) ja tieteen välisen ristiriidan hienosti kirjassaan Darwin’s Cathedral. D. S. Wilsonin mukaan on olemassa kahdenlaista tietoa:

a) akateemista tietoa ja akateemisen tiedon soveltamista. Akateemisen tiedon arvo määräytyy sen mukaan, kuinka hyvin akateemisilla tiedoilla (teorioilla) voidaan selittää luonnon ilmiöitä ja ennustaa uusia (hypoteettis-deduktiivinen kriteeri). Esimerkkinä tällaisesta tiedosta on painovoimateoria.

b) käytännöllistä tietoa. Käytännöllisen tiedon arvo määräytyy sen
mukaan, kuinka hyvin ko. tieto parantaa sen omaksuneen yksilön tai
yhteisön kelpoisuutta. Käytännöllinen tieto voi olla vaikkapa muslimin usko siihen, että Allah määrää hinnat, jolloin hintasäännöstely tulee uskonnon vastaisena demonisoiduksi.

Käytännöllinen tieto on usein muodossa, jota teorian noudattaja ei kykene edes täysin ymmärtämään tai perustelemaan. Käytännöllinen tieto on Friedrich Hayekin mukaan kasaantuneena yhteisön normeissa, uskomuksissa, instituutioissa ja käytännöissä. Jopa uskonnossa. Esimerkiksi yksiavioisuuden normi on levinnyt kun ne yhteisöt jotka ovat normia soveltaneet ovat menestyneet yhteisöjen välisessä kamppailussa.

Virolaisten tai suomalaisten perinteinen teoria Venäjästä – ja muiden kansojen vastaavat teoriat suurista naapureistaan – ovat satojen vuosien kokemuksen tulos. Näiden teorioiden oikeutus ei ole kuitenkaan vain kokemuksessa vaan pikemmin siinä, että teorioita noudattanut yhteisö on kyennyt selviytymään olemassaolon taistelussa erillisenä yhteisönä.

En pyri tällä väittämään, että jokaisen yhteisön pitäisikään säilyä erillisenä yhteisönä. Erillisyyden etua voi tarkastella tehokkuusnäkökulmasta kuten jokaista perinteeseen perustuvaa instituutiota. 1900-luvun historia antaa vahvaa tukea sille, että erillisyys Venäjästä on ollut tehokas strategia.

Perinteisellä teorialla on heikkoutensa. Sen heikkous ei ole kuitenkaan se, että se olisi väärä, ennakkoluuloinen tai rasistinen. Sen heikkous ei myöskään ole sen karkeudessa eli sen vain osittaisessa faktuaalisuudessa.

Perinteisen teorian oleellinen heikkous on siinä, että se ei ole joka suhteessa itseään ylläpitävää (sustainable). Erillisyyden painottamisen takia tavallisten suomalaisten tietotaso Venäjästä on dramaattisesti alentunut verrattuna esimerkiksi virolaisten tietotasoon. Kansa on siksi alttiimpi uskomaan median ja joidenkin poliitikkojen levittämiä ”ennakkoluulottomia ennakkoluuloja” Venäjästä. Kun samaan aikaan media – mutta myös perussuomalaiset – propagoi USA:ta tai länsi-integraatiota vastaan ikään kuin länsi-integraatio olisi samanlainen uhka Suomen vapaudelle kuin Venäjä, epäonnistuminen on taattu.

Virossa perinteinen teoria venäläisyydestä on elänyt voimakkaampana, koska sen uskottavuus on vahvistunut jatkuvasti tilanteessa, missä virolaiset ovat olleet kiinteässä kontaktissa venäläisiin miehittäjiin ja missä neuvostomedian propaganda vulgäärisyydessään lähes kokonaan hylättiin ja perinteinen teoria siirtyi kodeissa vanhemmilta lapsille.

Viron äärimmäisen onnistuneet poliittiset manööverit 90-luvulla olivat mahdollisia koska kansalla oli yhtenäinen ja toimiva teoria venäläisyydestä. Viro onkin nyt Suomea ratkaisevasti edullisemmassa asemassa – Viro on irtautunut Venäjän etupiiristä.

Jukka Aakula on matemaatikko, IT-ammattilainen, isä ja konservatiivi. Kiinnostuksen kohteina mm. yhteisöllisyys, luonto, evoluutio, uskonto, antropologia, taloushistoria sekä ihmisen ja ihmisrotujen biologia.