Hadeksesta Leniniin – Myytti ja siitä taisteleminen yhteiskunnallisena ilmiönä

JARKKO PESONEN

Tarinat Hadeksesta ja jumalista, niin puhtaasti keksittyjä kuin ovatkin, auttavat pitämään ihmiset hyveellisinä.

– Diodorus Siculus (1. vuosisata eaa.)

Vastaamme tulee toistuvasti kolumneja ja kirjoja, joissa käteensä nojaileva intellektuelli haluaa murskata, purkaa ja romuttaa kansallisia myyttejä. Yhtenäisyyden, kunniallisuuden, rehellisyyden ja itsenäisyyden harhamaailmassa elävän kansan keskuuteen nämä aikamme prometheukset tuovat raadollisen todellisuuden kansastamme. He näkevät itsensä valistusajattelun perillisinä, jotka vapauttavat kansaa historiaa, maailman olemusta ja itseään koskevista virhekäsityksistä. Vähän kuitenkaan arvioidaan sitä, mistä on kyse myyttien purkamisessa, mitkä sen kannustimet ovat ja mitä seurauksia sillä on. Tai toivotaan olevan.

Ensimmäisenä on syytä tarkastella sitä, mitä myytit itsessään ovat. Arkikielessä myyteillä tarkoitetaan käsityksiä, jotka ovat virheellisiä ja epätosia ja tällaisessa merkityksessä sitä käytetään etenkin puhuttaessa kansallisista myyteistä. Antropologisesta ja uskontotieteellisestä näkökulmasta asia ei kuitenkaan ole näin yksinkertainen, eikä myytin olemusta yhteiskunnallisena ilmiönä voi sivuttaa vain toteamalla myytin olevan ihmisten keskuudessa elävä harhakuvitelma. Näin tekemällä voitaisiin nihilistisesti kieltää arvo myöskin inhimillisyyden ja oikeudenmukaisuuden konstruktioilta, mutta ymmärrettävästi itseään edistyksellisinä pitävät henkilöt eivät ole valmiita dekonstruoimaan omia ideaalejaan ja arvojaan. He mielellään pilkkaavat kansallisten myyttien olevan pelkkää harhakuvitelmaa, mutta aloittavat vastapuolen kompromettoinnin pahaksi ihmiseksi heti kun heidän omat myyttinsä alistetaan vastaavalle tarkastelulle.

Myytti (kreik. μῦθος, puhe, sana, kertomus, tarina) on yksi kertomusperinteen muoto satujen, kaskujen, rukousten, legendojen ja memoraattien ohella, mutta myyttien olemus poikkeaa kuitenkin huomattavasti muista mainituista. Myyttiä on tavallista vastustaa tai puolustaa argumentein, mutta muiden kertomuslajien suhteen tällainen vaikuttaisi mielettömältä. Myytillä on siten läheisempi suhde maailmankuvaan ja ontologiaan kuin muilla kertomuslajeilla ja myytti on ainakin osittain rinnastettavissa uskonnollisiin käsityksiin. Tätä kantaa edusti muun muassa uskontotieteilijä Theodor H. Gaster, joka väitti myytin olevan minkä tahansa olemassaolevan esittämistä ideaalisena. Vaikka monet teologit eivät pidäkään yhtäläisyysmerkkien vetämisestä uskonnollisten käsitysten ja myytin välille, käsittelen niitä tässä kirjoituksessa samana ilmiönä.

Myyttien olemuksesta ei ole yksimielisyyttä, eivätkä pyrkimykset yhdistellä synteesiksi eri tutkijoiden ja ajattelijoiden näkemyksiä ole yleensä tuottaneet kovinkaan tyydyttävää lopputulosta. Uuskantilainen ajattelija Ernst Cassirer pyrki määritteli myytin niin laveasti, että sen piiriin mahtui lähes mitä tahansa. Postuumisti julkaistussa kirjassaan The Myth of the State (1946) hän pyrki käsittelmään myyttisen ajattelun rakennetta, myytin suhdetta kieleen, tunteiden psykologiaan ja sosiaaliseen elämään, mutta tuli vain käyneeksi läpi suuren määrän vanhentuneita tai myytin olemuksen kannalta epäolennaisia uskonnollista ajattelua koskevia teorioita Herbert Spenceristä Sigmund Freudiin.

Myytin yksiselitteistä määrittelyä hankaloittaa sen moninaisuus ja myytin olemuksen tarkastelua helpottaa lähestymistapojen jaottelu. Lähtökohdat myytin määritelmään voidaan jaotella ainakin seuraavasti: myytin muoto, sisältö, funktio ja konteksti. Myytin muotona on yleensä runomuotoinen, mutta joskus myös proosallinen kertomus. Myytin sisältönä on välittää yhteisölle tietoa yhteisössä erityisiksi koetuista tapahtumista ja asioista. Sisältöön kuuluu olennaisesti maailman olemusta selittävä alkutapahtuma, mytologian peruskivi, joka voi olla Koraanin 96. suura, evankeliumi, Ginungagapista syntynyt Ymir tai vaikkapa Leninin elämänkerta. Yleinen myytin funktio on olla esikuva, malli ja ideaali. Myyttiä elävä ihminen pitää mielessään ja jäljittelee noita malleja. Myyttinen kertomus menettää myytin aseman ja muuttuu saduksi kun tämä funktionaalinen tehtävä yhteisön käytössä lakkaa. Myytin konteksti on riitti, vakiintunut tapa toimia. Kontekstina voi olla myös yksilön rooli-identifikaatio. Mikäli myytin eri ominaisuuksia ei jaotella, on mahdollista että myytin olemuksesta kiistellään asettamalla myytin muodollisia ja funktionaalisia tehtäviä vastakkain. Myytin funktiota vastaan ei ole mielekästä hyökätä sen muodollisia seikkoja, esimerkiksi historiallista paikkaansapitävyyttä kritisoimalla. Tällä tavoin kokonaiskuva myytistä yhteisöllisenä ilmiönä sumentuu.

Eräs kattavimmista ja aikaa kestäneimmistä luonnehdinnoista myytin olemuksesta löytyy vertailevan uskontotieteen ja folkloristiikan professorina toimineelta Lauri Hongolta 40 vuoden takaa:

Myytti, ”kertomus jumalista”, uskonnolliseen maailmankäsitykseen kuuluva kertomus suuren alkuajan perustavanlaatuisista tapahtumista ja jumalten (kulttuuriheerosten, sankarien jne.) esikuvallisista teoista. Näiden tekojen ansiosta maailma, luonto, kulttuuri ja meidän sosiaalinen ryhmämme kaikkine osailmiöineen syntyi ja sai vielä nykyhetkessäkin vaikuttavan järjestyksensä. Myytti ilmaisee ja vahvistaa yhteisön uskonnollisia arvoja ja normeja, tarjoaa seurattavia käyttäytymismalleja, todistaa käytännöllispäämääräisen rituaalin tehon ja perustelee kultin pyhyyden. Myytin varsinainen elinympäristö on riitti, uskonnollinen seremonia. Myytin rituaalinen esittäminen merkitsee maailmajärjestyksen puolustamista: pyhiä esimerkkitapahtumia jäljittelemällä maailma estetään sortumasta kaaokseen.

Hongon määritelmä ottaa huomioon myyttien tarkastelun neljä lähtökohtaa ja tuo esiin sen, että myytin historiallinen paikkaansapitävyys on myytin funktion kannalta toissijaista. Olennaista myytissä on sen esikuvallisuus ja maailman tekeminen mielekkääksi, ei sen empiirinen todistettavuus historiallisena tapahtumana. On siten yhdentekevää, toteutttaako myytin tehtävää historiallinen kertomus, allegoria sellaisesta tai täysin profaanista maailmasta erillinen kertomus. Ymmärtämättömyys tai sen teeskentely on tärkein syy sille, miksi monet myyttien romuttajat ovat lapsekkaan innostuneita touhustaan ja kuinka alentuvasti he suhtautuvat myyttejään todeksi elävien ihmisten maailmankuvaan.

Aatehistoriallisena lähtökohtana myytin murtamiselle on Ludwig Feuerbachin uskontokritiikki, joka pitää uskontoja ja myyttejä asioina joiden edustajat eivät itse tiedä mitä tekevät. Koska oikeus ei toteudu maan päällä, ihmiset haluavat uskoa sen tapahtuvan jossain muualla. Koska maan päällä ihmiset eivät koe voivansa toteuttaa itseään, uskovat he täyttymyksen odottavan jossain toisessa paikassa. Karl Marx omaksui Feuerbachin käsitykset käytännössä sellaisenaan omaan teoriaansa rationalistisesta ja dialektisesta historiallisesta materialismista. Kuuluisa lausahdus uskonnosta kansan oopiumina esiintyy esseessä ”Johdanto Hegelin oikeusfilosofian kritiikkiin” (1844):

Tämä valtio, tämä yhteiskunta tuottavat uskonnon, nurinkurisen tietoisuuden maailmasta, koska tämä maailma on itsessään nurinkurinen. Uskonto on tämän maailman yleinen teoria, sen ensyklopedinen tiivistelmä, sen logiikka kansanomaisessa muodossa, sen hengellinen kunnia-asia, sen intomieli, sen moraalinen pyhitys, sen juhlava täydennys, sen yleinen lohdutus- ja oikeusperuste. Se on ihmisolemuksen toteutuma mielikuvituksessa, koska ihmisolemus ei ole toteutunut todellisuudessa. Taistelu uskontoa vastaan on siis välillisesti taistelua sitä maailmaa vastaan, jonka henkistä aromia uskonto on. Uskonnollinen kurjuus on todellisen kurjuuden ilmaus ja samalla protesti todellista kurjuutta vastaan. Uskonto on ahdistetun luomakunnan huokaus, sydämettömän maailman sydän, hengettömien olosuhteiden henki. Se on kansan oopiumi. Uskonnon kumoaminen kansan illusatorisena onnena on todellisen onnen vaatimus. Vaatimus kumota illuusiot omasta tilasta on vaatimus kumota tila, joka vaatii illuusiota. Uskonnon kritiikki on siten lähtökohta sen murheenlaakson krtiikille, jonka pyhimyskehä uskonto on.

Mutta Marx ei tiennyt mitä ihmisestä tulee ilman myyttejä, ideaaleja ja uskontoja. Nyt voimme katsoa ja todeta, ettei tullut rationaalista ja valaistunutta proletaaria joka filosofiensa johdolla vapauttaa koko ihmiskunnan. Myytit ja uskonnot tulevat aina säilymään, eikä konemaisen rationaalista ihmistä tule koskaan syntymään. Yhteiskuntaa koostavat myyttinsä hylännyt sivilisaatio on aina häviävä traditionaaliselle. Ei niinkään siksi, että sen itsesuojelutahto ulkoisia vihollisia vastaan heikkenee yksilöiden kollektiivisen moraalin rapautumisen myötä, vaan koska yhteiskunta romahtaa sisäänpäin individualististen ja hedonististen päämäärien ottaessa vallan ihmisten moraalisessa kompassissa.

Innostus purkaa kansallisia myyttejä on ulkoiselta olemukseltaan valistuksellinen ja totuuteen pyrkivä, mutta sisällöltään se on dialektista kamppailua vallasta määritellä yhteiskunnallisia arvoja. Näin myytin muodon ja sisällön kritiikillä pyritään tukahduttamaan myytin funktio nykyisessä yhteiskunnassa. Ajatuksena on todennäköisesti se, että kun kansallisista myyteistä on päästy eroon, on ihmisten mielissä vapaata tilaa uudenlaisille myyteille. Marx ei ajatellut, että vanhat uskonnot pitäisi korvata jollakin muulla irrationaaliseen tunteeseen perustuvalla ajattelulla, sillä hän oli kivenkova materialisti, rationalisti ja pragmatisti. Sen sijaan hänen seuraajansa ymmärsivät, että kylmä materialistinen ajattelu ilman kollektiivisena liimana toimivia myyttejä ei koskaan voisi saavuttaa vallankumouksellista voimaa ja pitää yllä toimivaa yhteiskuntaa. Myytti kommunistisesta utopiasta proletariaatin sankari esitaistelijanaan tulisi korvaamaan kristillisen ajattelun Taivaan paratiisista ja Jeesuksesta syntien lunastajana. Marx tuskin olisi ollut kovin ilahtunut nähdessään väkijoukkojen tunkevan katsomaan Leninin balsamoitua ruumista kuin mitäkin reliikkiä ja nähdessään inkvisitiomaisia kuulusteluja yksittäisten ihmisten ideologisesta oikeaoppisuudesta. Läheskään kaikki vasemmistolaiset eivät ole sokeita tälle ilmiölle, sillä esimerkiksi kirjailija Albert Camus totesi, että siinä missä kristityt sijoittavat ilmestyksen historian alkuun, sijoittavat marxistit sen loppuun. Kyseessä on vain kaksi erilaista uskontoa. Avoin kriittisyys oman poliittisen viiteryhmän ilmiöitä kohtaan saattoi tosin maksaa Camus’lle hänen henkensä, sillä on esitetty arveluja Neuvostoliiton tiedustelupalvelun osuudesta hänen surmakseen koituneeseen auto-onnettomuuteen.

Mikäli myyttien purkamisessa olisi kyse puhtaasta pyrkimyksestä totuuteen, olisivat kriittisen tarkastelun alla myös liberaalien ja vasemmistolaisten omat myytit. He harvoin myöntävät tämän agendan, eivätkä avoimesti ilmaise dekonstruktivismin marxistista lähtökohtaa. Yhtäältä syynä voi olla se, että marxismilla on ikävä historiallinen kaiku ja heidän strategianaan on hivuttaa yhteiskuntaa omien arvojensa suuntaan toimimalla seuraavan sukupolven mielipiteen muodostamisen kannalta keskeisissä tiedekunnissa: tiedotusopissa, yhteiskuntatieteissä ja kasvatustieteissä. Nykyisin avoin marxismi suistuu nopeasti marginaaliin siinä missä avoin kansallismielisyyskiin. Toisaalta tavallisen rivivasemmistolaisen suhtautumista voi selittää myös tietämättömyys oman aatteen perusopinkappaleista: harvempi nykyvasemmistolainen on lukenut Pääoman kuin nykykristitty Raamatun.

Myytti ja uskonto eivät ole katoamassa ihmiskunnasta minnekään. Jo tuhansien vuosien ajan on ilmestynyt hahmoja väittämään toista, mutta kertaakaan he eivät ole nähneet ennustuksensa toteutuvan. Ei ole olennaista onko myytti perustaltaan pyhä vai profaani tai uskovatko myytissä elävät ihmiset siihen todellisen maailman tapahtumana vai eivät. Olennaista on myytin tehtävä kollektiivisten sidosten muodostajana – siten voi toimiva yhteiskunnallinen myytti olla myös tarkoituksellisesti ja tietoisesti luotu. Yksi ensimmäisiä tämän oivaltaneista ja oivalluksensa julki tuoneista valtiomiehistä oli Napoléon Bonaparte. Hänen mukaansa ”kaikki uskonnot ovat ihmisten keksintöä”, mutta ”yhteiskunta ilman uskontoa on kuin laiva ilman kompassia”.

Mitä traditionalistisen, ajan henkeä vastaan asettuvan henkilön kannattaa siis muistaa koskien älymystön yliolkaisesti halveksimia kansallisia myyttejä? Ensinnäkin se, että arvot itsessään eivät ole tosiasiaväittämiä ja siksi arvoja edustavien myyttien historiallinen todenmukaisuus on yhdentekevä. Tärkeää on niiden olemassaolo yhteisöllisenä koossapitävänä voimana. Toisekseen on omasta vakaumuksesta riippumatta hyvä muistaa, että uskontojen hävittämiseen pyrkivän uskontokritiikin primus motor on halu murtaa perinteinen yhteiskuntajärjestys uuden tieltä. Kyse on siis hegemoniaa haltuunottamalla toteutettavasta kulttuurisesta vallankumouksesta, jossa läheskään kaikki eivät tiedä mitä tekevät ja minne ovat yhteiskuntaa työntämässä. Jokaisen nykyistä aikaamme vastaan kapinoivan tulisi tietää minkä puolesta kapinoida, ei vain sitä mitä vastaan kapinoida. Monilla aikamme kapinallisina on olettamus, että porvarillista yhteiskuntaa ja traditionalistista elämänmallia seuraa automaattisesti ”jotain kivaa” ihmisen vapautuessa näiden kahleista. Jos he tuntevat historiaa, tulee heidän tietää tämän ”jonkin kivan” olevan verta, kärsimystä ja kuolemaa, sillä kulttuuriset ja poliittiset kumoukset eivät alkuun päästyään ole enää kenenkään hallittavissa. Ne vain tulevat.

Myytti ei ole vain kertomus. Myytti on ilmentymä arvoista ja ideaaleista. Se on tapa tehdä maailma mielekkääksi ja ymmärrettäväksi. Sen todeksi eläminen on keino pitää yhteisöä kasassa estäen luisuminen kaaokseen. Kansa ei nouse eikä kaadu yksittäisen myytin mukana, mutta myytin tyhjäksi tekeminen on taistelua sen edustamia arvoja ja ideaaleja vastaan. Se on taistelua myyttiä ylläpitävän yhteisön kulttuurista ja eksistentialistista olemassaoloa vastaan. Koska tämä taistelu ei ole näkyvää ja konkreettista, on sen mekanismien ja seurausten ennakointi vaikeampaa. Jos tämän latentin taistelun olemassaoloa ei tiedosteta, ei sitä vastaan osata puolustautua.

*

Kirjallisuutta

Ernst Cassirer: The Myth of the State (1946)

Ludwig Feuerbach: Das Wesen des Christentums (1841)

Theodor H. Gaster: Myth and Story (1954)

Lauri Honko: Uskontotieteen näkökulmia (1972)

Karl Marx: Johdanto Hegelin oikeusfilosofian kritiikkiin (1844)

Jarkko Pesonen on akateemisen uran hylännyt terveysalan työläinen. Traagisesti optimistinen traditionalisti. Kiinnostuksen aiheina psykologia, kulttuurien morfologia ja aatehistoria.