SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Siirtomaaseikkailu Itä-Karjalassa

ALARIK NOTIS

Ensimmäisen maailmansodan liepeillä käytiin lukuisia aseellisia konflikteja, jotka syystä tai toisesta ovat jääneet suursodan varjoon. Keski- ja itä-Euroopassa puhkesi sosialistisia vallankumouksia, Suomessa syttyi sisällissodaksi muuttuva vapaussota ja uudelleen itsenäistynyt Puola kävi sotaa Neuvostoliittoa vastaan, kuten melkein kaikki muutkin itä-Euroopan vastasyntyneet valtiot. Uusi Eurooppa syntyi veren ja tuskanhuutojen säestämänä vanhan maailman tehdessä kuolemaa. Muinaiset dynastiset valtakunnat murenivat, keisareita syöstiin vallasta ja ammuttiin kellareihin.

Tähän sekavaan aikaan mahtuu myös karjalaisten vähintäänkin yhtä sekava kansallinen herääminen ja vapaustaistelu. Mutta mitä ihmettä Iso-Britannian armeija teki Vienanlahden rannoilla? Karjalaisten vapaustaistelu ensimmäisen maailmansodan jälkimainingeissa on monivaiheinen, monitulkintainen, kivulias, mutta ennen kaikkea harmillisen unohdettu kappale maailmankolkkamme historiaa. Suomen ja suomalaisten suuresta osallisuudesta huolimatta on aihe jäänyt vaille laajempaa käsittelyä. Panokset olivat kaikinpuolin korkeat. Sotien jälkeen aiheesta tuli Suomessa tabu. Osittain siitä syystä, että suomalaisten idealistien unelmat näyttäytyivät naurettavana (ja poliittisesti vaarallisena) haihatteluna, josta oli parempi olla puhumatta. Toinen, vähemmän itsestäänselvä syy on se, että suomalaisten epäonnistuminen merkitsi käytännössä karjalaisten kansallisten haaveiden haaksirikkoa, ja tästä monet heimoaktivistit tunsivat syyllisyyttä ja katkeruutta. Heimoaatetta tunnustettiin yli puoluerajojen, varsinkin Suomen itsenäistymisen aikoihin.

Historian harrastajan kannalta aikakausi tarjoaa mitä mielenkiintoisempia tutkimuskohteita. Yleisessä sekasorrossa olivat kaikki maailmanhistorian palikat liikkeessä. Lopputulos oli usein hiuskarvan varassa.

Karjala vallankumouksen kynnyksellä

Vuosisadan vaihteessa Itä-Karjala oli perifeerinen, harvaan asuttu rajamaa. Väestö oli enimmäkseen karjalaista, suomensukuista, vaikka 1900-luvulle tultaessa oli rannikkoseutujen venäläisasutus kasvanut nopeasti sisämaan jäädessä karjalaiseksi. Suomessa oli herännyt kiinnostusta Venäjän puoleista Karjalaa kohtaan jo 1800-luvun alkupuoliskolla kansallisen heräämisen myötä. Suurin osa Kalevalan runoista kerättiin Itä-Karjalasta. Taide- ja kulttuuripiirien tuntema viehtymys ’alkusuomalaiseksi’ miellettyyn karjalaiseen kulttuuriin kulminoitui kansallisromanttisessa karelianismissa, joka oli merkittävä osa sitä, mitä ollaan myöhemmin nimitetty Suomen taiteelliseksi kulta-ajaksi. Venäjän vallan loppupuolella ruvetiin suomalaisten toimesta tekemään valistusretkiä itäkarjalaisten pariin. Vienankarjalaiset kauppiaat, kansankielellä ’laukkuryssät’, tekivät kaupparetkiä Suomeen, saaden osakseen oppia ja tietämystä. Naiset saattoivat mennä pohjois-Suomeen piikomaan. Vienan Karjalan yhteydet rajan yli Suomeen olivat tiiviimmät kuin etelämpänä Aunuksen Karjalassa.

Vuonna 1906 perustettiin Uhtuassa Wienan Karjalaisten Liitto, johtajanaan kauppias Paavo Ahava. Useat johtavat henkilöt liitossa olivat Ahavan lailla Suomeen asettuneita tai siellä pitkiä aikoja viettäneitä itäkarjalaisia kauppiaita, jotka fennomanian ja kansallisaatteen innoittamina tahtoivat tuoda Itä-Karjalan lähemmäs Suomea, joka vielä tuolloin oli osa samaa Venäjän keisarikuntaa kuin Itä-Karjalakin. He vaativat esimerkiksi tullien poistamista Vienan Karjalan ja Suomen suuriruhtinaskunnan väliltä. He olivat myös ensimmäiset karjalaiset, jotka ryhtyivät vaatimaan itselleen autonomista asemaa Venäjällä. Suomalaisuusaatetta vastustamaan nousi mm. alueen ortodoksinen kirkko, joka piti rajakansallisuuksien lietsontaa separatismiin juutalaisen vaikutuksen ilmentymänä. He pelkäsivät, että ”jo venäläistetyt aunuksenkarjalaiset” saattaisivat saada tartunnan Vienan Karjalassa leviävästä suomalaisuudesta. Venäjän vallankumouksen myötä karjalaiset jäivät pitkäksi aikaa irralleen sortuvasta keisarikunnasta ja ajatukset oman polun kulkemisesta keräsivät kannatusta. Vuonna 1917 perustettiin Wienan Karjalaisten Liiton kokouksessa Karjalan Sivistysseura, joka ryhtyi lokakuun vallankumouksen jälkeen kannattamaan liittymistä Suomeen.

Alikehittyneisyydestään huolimatta oli Itä-Karjalalla taloudellista merkitystä luonnonvarojensa tähden. Ei liene sattumaa, että useat suomalaiset metsäpatruunat rahoittivat suomalaisia valistuspyrkimyksiä rajan takana. Iso-Britannian interventio maailmansodan viimeisinä kuukausina saa kontekstia Leninin lausahduksesta vuodelta 1914, jonka mukaan ”Arkangeli on pikemminkin osa englantilaisten ulkoisia markkinoita kuin Venäjän sisäisiä markkinoita”, viitaten englantilaisen pääoman dominanssiin alueen metsäteollisuudessa. Venäjän sisällissodan raivotessa muuttui karjalaisten asuttama alue tärkeäksi kauttakulkualueeksi satamien ja rautatieyhteyksien vuoksi. Kyynisimmät saattavat nähdä konfliktin erillisten taloudellisten intressien aikaansaamana ja välisenä, mutta tämä on karkea yksinkertaistus. Toki taloudellisilla motiiveilla oli osansa, mutta niin oli myös niillä sadoilla, tuhansilla idealisteilla, realisteilla ja opportunisteilla, jotka omista lähtökohdistaan eri puolilla epäsymmetristä rintamaa osallistuivat kamppailuun Karjalan herruudesta ja karjalaisten sielusta. Historian oikusta juuri englantilaisten väliintulolla Pohjois-Venäjälle oli merkittävä vaikutus karjalaisten kansalliseen liikehdintään.

Luonnollisesti myös saksalaisen divisioonan maihinnousu Suomeen keväällä 1918 aiheutti liittoutuneille harmaita hiuksia, ei vähiten siksi, että brittitiedustelu yliarvioi saksalaisvahvuuden moninkertaisesti. Alkuperäisistä pyrkimyksistään riippumatta britit huomasivat pian saavuttuaan joutuneensa monimutkaisen, sekavan ja räjähdysherkän poliittisen vyyhdin ja aseellisen konfliktin keskelle. Maailmansodan päättyessä äkillisesti marraskuussa 1918 solmittuun rauhaan jäivät liittoutuneiden retkikunnat hetkellisesti irralleen vailla selvää päämäärää ennen kotiinpaluuta. Tänä aikana itsenäiset ja itsepäiset sotilasjohtajat, joista monet halusivat vastustaa bolshevikkeja, saattoivat käydä hyvinkin henkilökohtaista sotaa Suomen itärajan tuntumassa. He toivat oman lisänsä Venäjän muutenkin kaoottiseen sisällissotaan. Rajan itäpuolella suomalaiset heimosoturit, rajan yli paenneet punakaartilaiset, Venäjän valkoiset, bolshevikit, liittoutuneiden retkikunnat eli britit, amerikkalaiset, ranskalaiset – jopa pari tuhatta italialaista ja serbiä, ja kaiken keskellä karjalaiset pyrkivät luovimaan kukin kohti omia päämääriään.

Belfastista Vienan Kemiin

Imperiumin joukot nousivat maihin Murmanskissa kesäkuussa 1918, heidän mukanaan omapäinen eversti P.J. Woods. Intervention täsmälliset tavoitteet ovat vaikeammin hahmoteltavissa, ja ne olivat epämääräiset jo intervention suunnitteluvaiheessa. Tavoitteita ja tekijöitä oli monta. Väliintulo voidaan nähdä yrityksenä ylläpitää saksalaisia vastaan suunnattu itärintama, joka romahti bolshevikkien solmiessa rauhan Brest-Litovskissa kolme kuukautta aiemmin. Toinen ilmeinen motiivi oli estää Venäjälle toimitetun sotamateriaalin joutuminen bolshevikkien käsiin. Alkuun liittoutuneet ylläpitivät teoreettista puolueettomuutta ”Venäjän sisäisissä järjestelyissä”. Bolshevikit näkivät länsivaltojen intervention keskitettynä yrityksenä kukistaa maailmanvallankumous ja palauttaa valtaan luonnonrikkauksia janoaville pääomapiireille suosiollinen hallinto. Pohjois-Venäjän valkoiset olivat myös epäluuloisia, vaikkakin eri syistä.

Brittiyhteiskunnan yläluokkaan kuulunut eversti Woods oli seikkailunhaluinen Hänen Majesteettinsa upseeri, joka imeytyi perusteellisesti mukaan paikalliseen valtataisteluun. Hän värväytyi retkikuntaan omien sanojensa perusteella yhtä paljon tylsyydestä kuin palvelunhalusta. Etelä-Afrikassa ja Ranskan taistelutantereilla kunnostautunut pohjoisirlantilainen protestantti ja unionisti antoi oman leimansa johtamiinsa joukkoihin, jotka koostuivat enemmistöltään alkuasukkaista, toisin sanoen karjalaisista. Hän kävi ajoittain täysin itsenäisesti sotaa Vienan Karjalan erämaissa, joiden kuninkaaksi hän itseään leikkisästi tituleerasi,. Woods operoi usein vailla mahdollisuutta (ja toisinaan halua) ylläpitää yhteyksiä esimiehiinsä. Hänen tarinansa on luettavissa Nick Baronin kirjoittamassa The King of Kareliassa, joka sisältää mm. Woodsin Karjalan päiväkirjan ja elämänkerturin tulkinnan everstin vaiheista.

Päiväkirjamerkintöjä lukiessa piirtyy mieleen kuva perinteisestä, nuorekkaasta, miltei stereotyyppisestä yläluokan brittiupseerista, jonka tunnuksenomainen luonteenpiirre on hänen hyväntuulinen huolettomuutensa vaikeuksien edessä. Karjalan päiväkirja muistuttaa tyyliltään ja sävyltään monesti Winston Churchillia kirjassaan Nuoruuteni. Kerronta antaa ymmärtää kyseessä olleen suuren seikkailun eksoottisessa ja kaukaisessa maassa. Churchill liittyy tarinaan muutenkin kuin vain tyylillisesti: Woodsin samotessa Karjalan korvessa, pyrki Churchill saamaan liittoutuneet panostamaan laajemmin bolshevikkien kukistamiseen. Woodsin suhtautuminen alkukantaisina pitämiinsä karjalaisiin on ystävällisen alentuva ja perusbrittiläinen. Paikallisten ilmeisen alhaisesta sivistyksen tasosta huolimatta Woods oppi arvostamaan karjalaisia sotureitaan, jotka olivat kekseliäitä ja itsenäiseen toimintaan kykeneviä korpisodan mestareita. Useimmat heistä olivat aikaisemmin palvelleet tsaarin armeijassa. Hän vertaa heitä usein kotimaansa, Irlannin, köyhään katolilaiseen maalaisväestöön huomioiden, että kuten irlantilaisia sotilaita, karjalaisia voi johtaa, mutta ei pakottaa. Kaikki eivät, kuten Woods tulisi huomaamaan, osanneet suhtautua karjalaisiin oikein. Karjalaisyksikön viimeisinä kuukausina saapui eräs siirtomaaupseeri, King’s African Riflesissa aikaisemmin palvellut everstiluutnantti Filsell, karjalaisia komentamaan. Filsell ei Woodsin mukaan ”soveltunut näiden arktisten miesten komentamiseen”. Filsell kutsui karjalaisia neekereiksi ja kohteli heitä alentuvasti. Woodsin mielestä karjalaiset pystyivät siihen mihin muutkin, elleivät peräti parempaan, kunhan heitä ensin kohdeltaisiin valkoisten miesten tavoin.

Ensikosketuksen karjalaisiin Woods sai Vienan Kemissä kun joukko heidän edusmiehiään vaati päästä everstin puheille heinäkuun alussa. Woodsin ”parrakkaiksi rosvoiksi” kuvailema joukkio pyysi englantilaisilta apua bolshevikkien häätämiseen, jotka terrorisoivat paikallisia ja olivat ottaneet 58 heidän maanmiestään vangiksi. Myös suomalaisia pitäisi hätyytellä. Tämä sopi hyvin brittien suunnitelmiin, joihin kuului joukkojen värvääminen ja kouluttaminen paikallisten keskuudesta, ja niinpä karjalaisten pyyntöön suostuttiin. Joukkojen värvääminen, kouluttaminen ja johtaminen jäi suurimmaksi osaksi eversti Woodsin harteille. Mainittakoon, että britit muodostivat myös punaisista suomalaisista joukko-osastoja (mm. Muurmannin legioonan), joita käytettiin suomalaisia heimosotureita vastaan. Karjalaiset vapaaehtoiset muodostettiin Karjalan rykmentiksi, jonka tunnukseksi valittiin vihreä apila oranssia taustaa vasten. Rykmentin leikkisäksi lempinimeksi muodostui brittiupseerien ja lehdistön keskuudessa”The Royal Irish Karelians” tai lyhyemmin: ”The Irish Karelians”. Karjalaisten motoksi muodostui ”Karjalan vapauden puolesta”.

Rykmentti lannistaa saksalais-suomalaiset imperialistit

Alueen venäläisväestö suhtautui yleisesti ottaen penseästi karjalaisiin ja vielä nihkeämmin brittien aseistamiin ja kouluttamiin karjalaisiin. Karjalaiset puolestaan eivät luottaneet venäläisiin, punaisiin tai valkoisiin, ja näkivät suojelijansa brittiarmeijassa. Tässä vaiheessa briteillä ei virallisen linjansa mukaan ollut intressejä vaikuttaa Venäjän sisäiseen poliittiseen tilanteeseen. Maailmansodan vielä raivotessa oli brittien tärkein tavoite Vienan Karjalassa Woodsin sanoin ”saksalaisten johtamien suomalaisten kukistaminen”. Karjalan rykmentti pääsikin nopeasti tositoimiin ”saksalaisia” vastaan, taistellen Karjalan korpialueilla ja kylissä suomalaisjoukkoja vastaan, ajaen ne lopulta lokakuussa 1918 takaisin rajan yli Suomeen. Taistelut olivat enimmäkseen pieniä, paikallisia kahakoita, joissa karjalaiset erämaita kiertäen pyrkivät yllättämään suomalaiset, siinä yleensä onnistuen. Suomalaisjoukkojen taso ja motivaatio oli alhainen, eiväktä he kyenneet tarpeeksi tehokkaaseen vastarintaan. Armoa ei annettu eikä pyydetty. Vankeja ei otettu niukan muonitustilanteen takia. Ensimmäiset suomalaiset pyrkimykset Vienan vapauttamiseksi päättyivät näin ollen täydelliseen pettymykseen: tavoitteissa ei ainoastaan epäonnistuttu, vaan ne ihmiset, jotka tahdottiin vapauttaa ja joiden toivottiin liittyvän taisteluun samalla puolella, hyökkäsivätkin verisesti vapauttajiaan vastaan, vieläpä suurvallan aseistamina ja johtamina. Suomalaisten maine Karjalassa kärsi kolauksen. Samaan aikaan Karjalan rykmentin maine levisi karjalaisten keskuudessa ja ennen talven tuloa rykmentissä palveli yli puolitoistatuhatta Karjalan miestä.

Britit harjoittivat suomalaisvastaista propagandaa ja olettivat näiden ilman muuta olevan saksalaisten sätkynukkeja. Todellisuudessa suomalaiset heimosoturit eivät olleet ”saksalaisten johtamia,” eivätkä saksalaiset liioin lämmenneet suomalaisten pyrkimyksille liittää Itä-Karjala osaksi uutta valtakuntaansa jo siitä syystä, että Saksa oli solminut rauhan bolshevikkien kanssa, päästen irti rasittavasta kahden rintaman sodasta. Brittitiedustelun vääriä tietoja ja tilanteen yleistä kaoottisuutta voitaneen pitää osasyyllisenä harhaluuloihin ja väärinkäsityksiin – Woods uskoi esimerkiksi, että Suomeen oli saapunut 70 000 saksalaissotilasta kenraalimajuri von der Goltzin johdolla, kun todellinen luku oli n. 10 000. On kuitenkin hieman noloa, että melkein vuosisadan vanhat virheelliset tiedot jatkavat elämäänsä Nick Baronin melko kritiikittömässä tulkinnassa Woodsin vaiheista. Hauska esimerkki tästä on jääkärikapteeni Toivo Kuisman tapaus. Kuisma, joka johti Vienan-Karjalan retkikuntaa heinäkuusta lokakuuhun 1918, muuttuu Woodsin kuvauksessa saksalaisupseeriksi nimeltä Coozman. Baron ei missään vaiheessa oikaise Woodsin käsitystä vapaaehtoisjoukkojen saksalaisvetoisuudesta. Näyttääkin siltä, että jääkärit on käsitetty yksiselitteisesti saksalaisiksi. Woodsin suomalaisvastaisuus saa sekin myötäilyä Baronin tulkinnassa. Heimosotureiden tominta nähdään itsekkäännä ja imperialistisena, mikä voi suomalaisen korvaan kuulostaa hieman ironiselta, ottaen huomioon kritiikin esittäjät.

Maailmansota loppuu, sota jatkuu

Saksalaisten kapituloitua myöhäissyksyllä 1918 nousi liittoutuneiden pääviholliseksi Venäjän bolshevikit. Liittoutuneet potivat kuitenkin usean sotavuoden synnyttämää sotaväsymystä ja hallitusten oli vaikea löytää perusteluita ja poliittista tahtoa retkikuntien ylläpitoon ja jatkamiseen, vaikka Churchill kuinka maanitteli heitä muodostamaan bolshevismin vastaisen liiton ja ”kuristamaan bolshevikkivallankumouksen syntysijoilleen”. Vetäytymistä ruvettiin valmistelemaan kaikessa hiljaisuudessa. Karjalaisille tämä tarkoitti joko valkoisten venäläisten tai bolshevikkien valtaan alistumista. Alkuvuonna 1919 karjalaisilla oli kuitenkin jo 4000 miestä aseissa Karjalan rykmentissä, ja heidän poliittinen tahtonsa oli selkiytynyt ja vahvistunut. He tiesivät, ettei valkoinen Venäjä ikinä tunnustaisi heidän olemassaoloaan kansakuntana, saati heille kuuluvia oikeuksia. Venäjän valkoisten silmiinpistävin piirre kautta episodin on heidän täydellinen yhteistyöhaluttomuutensa ja kompromissikyvyttömyytensä kaikkien ja kaiken suhteen, jopa perikadon kynnyksellä. Bolshevikit kyllä puhuivat imperialisminvastaisesta kansallisuuksien politiikasta, mutta karjalaisilla oli käytännön kokemuksia punaisesta terrorista.

Woods, joka oli henkilökohtaisesti kiintynyt karjalaisiinsa, piti usein miestensä puolta esimiehiään ja venäläisiä valkokenraaleja vastaan, joista jälkimmäiset olivat epäluuloisia niin brittejä kuin heidän ’villitsemiään’ karjalaisia kohtaan. Ulsterilaiseversti tiesi, että brittien linja oli noudatti maailmansodan päätyttyä (valkoisen) Venäjän ”yhtenäisyyttä ja jakamattomuutta,” mikä tarkoitti, etteivät karjalaisten tai muidenkaan kansalliset pyrkimykset tulleet kysymykseen. Woods tiesi myös, että ilman karjalaisten omien (toki armeijan hierarkiassa täysin epävirallisten) johtajien tukea, rykmentti olisi haihtunut taivaan tuuliin karkuruuden seurauksena. Tästä johtuen Woods joutui usein hankalaan välikäteen esimiestensä ja rykmenttinsä erimielisyyksissä.

Valkoisten venäläisten vaatiessa Karjalan rykmentin hajoittamista tai ainakin alistumista venäläisjohtoon ja brittikommenon taipuessa näihin vaatimuksiin, alkoivat karjalaiset selvittämään mahdollisuuksia kansallisille pyrkimyksilleen ja pyysivät eversti Woodsia neuvomaan heitä ”yksityishenkilön asemassa”. Alkuvuodesta 1919 rykmentin ympärille kasvanut vaikuttajaryhmä ryhtyi ajamaan selkeästi separatistista linjaa. He aloittivat pyytämällä Iso-Britannian hallitusta suojelijakseen ja hyväksymään Karjalan protektoraatikseen. Nämä haaveet haihtuivat kuitenkin nopeasti ja liittoutuneiden vetäytyminen alkoi näyttää varmalta. Tämän jälkeen rykmentin miehet ryhtyivät järjestäytymään laajemmin: he olivat yhteydessä brittien komentamaan punaiseen suomalaiseen legioonaan, josta heitä neuvomaan saapui Oskari Tokoi, Woodsin avustuksella tietenkin. Tämän salaliittomaisen kokoustamisen tuloksena perustettiin viisihenkinen kansallinen komitea, jonka tehtävä oli toimia Karjalan itsemääräämisoikeuden puolesta. Siihen kuului mm. Iivo Ahava, aiemmin mainitun Paavo Ahavan radikalisoitunut poika, joka oli taistellut punaisten riveissä sisällissodan aikana, toiminut Muurmannin legioonassa ja liittynyt myöhemmin Woodsin karjalaisiin, jossa hän alkoi tarmokkaasti tukea karjalaisten nationalistisia päämääriä. Häntä voisi kuvailla karjalaiskansalliseksi sosialistivallankumoukselliseksi, jolle Karjalan kansallinen kysymys oli keskeinen. Venäläiset reagoivat karjalaisten koettuun petollisuuteen ja ryhtyivät vaatimaan rykmentin riisumista aseista. Woods toteutti komennon vain osittain.

Aunuksen Karjalassa alkoi keväällä 1919 olla levotonta ja paikallinen karjalainen väestö oli kallistumassa suomalaisen avun kannalle. Suomalaiset heimosoturit, monet heistä Viron vapaussodan veteraaneja, tulivatkin rajan yli huhtikuussa n. 2500 miehen voimin. Aunuslaiset tyytyivät kuitenkin suurimmaksi osaksi seuraamaan tilanteen kehitystä sivusta ja lopulta vain tuhat heistä liittyi suomalaisiin. Vienan Karjalan suomenmieliset karjalaiset kritisoivat brittimyönteisen kansallisen komitean varovaista linjaa ja kutsuivat suomalaisjoukkoja vapauttajiksi. Kesään mennessä vienankarjalaisten kansallinen liike oli suomenmielisten hallussa ja suomalaiset joukot pitivät hallussaan suurta osaa Aunuksen Karjalasta. Liittoutuneet aloittivat vetäytymisen samana kesänä, mikä antoi venäläisille vapaat kädet karjalaisten tukahduttamiseen. Karjalan rykmentti lakkasi käytännössä olemasta syksyyn mennessä miesten mielummin karatessa sen sijaan, että jäisivät venäläisen komennon alle. Woodsin rykmentin ympärille koottu kansallinen komitea tuhottiin ja hajoitettiin venäläisten toimesta, ja sen tilalle nousi suomenmielinen Vienan Karjalan väliaikainen hallitus Uhtualla järjestetyn äänestyksen tuloksena. Iivo Ahava napattiin keväällä ja ammuttiin huhtikuussa valkokenraalien tahdosta, ilmeisesti serbijoukkojen toimesta.

Englantilaisten jälkeen

Englantilaisjoukot eversti Woods mukaanlukien poistuivat laivoillaan syysykuun puolessavälissä 1919. Hänen roolinsa oli siinä mielessä merkittävä, että hän onnistui taivuttamaan epäluuloiset karjalaiset puolelleen rykmentillään, joka koostui heidän maanmiehistään, ja joka näytti olevan heidän suojakseen ja avukseen. Rykmentti sai osakseen luottamusta muiden karjalaisten keskuudessa. Britit olivat myös vastuussa alueen elintärkeästä ruokahuollosta, mikä teki monet heistä riippuvaisiksi. Karjalaisille valkeni ajan myötä, etteivät englantilaiset ikinä asettuisi heidän puolelleen valkokenraaleja vastaan. Woodsin sympaattisen johtamisen ja taitavan politikoinnin ansiosta rykmentti pysyi uskollisena esivallalle, vaikka sen omat poliittiset pyrkimykset olivat yhä räikeämmin ristiriidassa virallisen linjan kanssa.

Iso-Britannian panos synnytti puolivahingossa aseistautuneen kansallisen vapautusliikken Karjalaan. Eversti Woodsin sosiaaliset lahjat poliittiseen herkkyyteen yhdistettynä mahdollistivat karjalaisten suurimman sotilaallisen yksikön uskollisuuden säilyttämisen vielä pitkään sen jälkeen, kun Iso-Britannia oli todettu haluttomaksi tukea heidän pyrkimyksiään kohti itsehallintoa ja itsenäisyyttä. Suomalaisen punaisen legioonan kapinoidessa ja evakuoinnin lähestyessä pysyi Karjalan rykmentti rauhallisena. Woodsin sympaattinen suhtautuminen karjalaisiin on ilmeinen, mutta kuten niin usein suurvaltojen historiassa, pienten kansojen elinehdot saavat väistyä suurempien kuvioiden tieltä. Karjalaiset näkivät Woodsissa ja Briteissä ulkopuolisen ja siten riippumattoman suojelijan, joka aseisti karjalaiset ja vastasi huoltotilanteesta kaaoksen keskellä. Rykmentin karjalaisten suhteet paikalliseen valkoiseen esivaltaan olivat erittäin tulehtuneet. Woodsin neuvot hylätä ainoa realistisesti saatavilla oleva eli suomalainen apu liittoutuneiden vetäydyttyä ja ajaa tinkimättömästi muista täysin riippumatonta linjaa olivat utopistisia. Elämänkerturi Baron myötäilee Woodsia, ja esittää Karjalan tilanteen samansuuntaisena Baltian maiden kansallisten pyrkimysten kanssa. Olihan Karjala ”kolme kertaa suurempi ja lähes yhtä väkirikas”.

Saksan tappion myötä englantilaisten suhtautuminen suomalaisten heimoaktvistien toimintaan muuttui välinpitämättömäksi, mutta vienankarjalaiset oli saatu pysymään passiivisina sivustaseuraajina ratkaisevina hetkinä, eivätkä he olleet aktiivisesti tukeneet suomalaisten ponnistuksia. Saksalaisuhan poistumisesta huolimatta suhtautui Woods loppuun asti halveksivasti suomalaisten pyrkimyksiin ja kannusti karjalaisia ajamaan riippumatonta linjaa bolshevikkien ja valkokenraalien puristuksissa, oman hallituksensa linjan vastaisesti. Suomalaisvastainen propaganda oli merkittävästi hankaloittanut suomalaisten omaa propagandatyötä. Syksyllä 1919, samoihin aikoihin liittoutuneiden vetäytymisen kanssa, joutuivat suomalaiset joukot jälleen perääntymään etelämpänä, Aunuksen suunnalta, lyötyinä. Voittoisat bolshevikit jatkoivat marssia pohjoiseen kohti Vienan Karjalaa. Karjalaiset jättäytyivät enimmäkseen Venäjän punaisten ja valkoisten välienselvittelyn ulkopuolelle. Bolshevikit jyräsivät oman onnensa nojaan jätetyt (ilkeät saattaisivat sanoa ”jättäytyneet”) valkoiset Murmanskissa helmikuussa 1920.

Tuhoon tuomittu kansannousu

Vienankarjalaiset väliaikaisessa hallituksessa jatkoivat kansallisen politiikan ajamista ja sekavassa tilanteessa he ehtivät julistaa maansa itsenäiseksi tammikuussa 1920. He valmistelivat vaaleja ja kansanäänestystä Suomeen liittymisestä. Puna-armeija ajoi odotetusti väliaikaisen hallituksen maanpakoon kesään mennessä. Syksyllä 1921 vienankarjalaiset ryhtyivät viimeiseen epätoivoiseen ponnistukseen. Itä-Karjalan kansannousuksi kutsuttu selkkaus alkoi, kun punaiseen terroriin kyllästyneet ja kansallisen herätyksen saaneet kapinalliset, joita metsäsisseiksi yleisesti kutsuttiin, aloittivat sissisodan Vienan Karjalassa puna-armeijaa vastaan. Karjalaiset olivat muodostaneet suojeluskuntaa jäljittelevän sotajoukon, joka käsitti kaksi ja puolituhatta miestä. Suomesta saapui noin viisisataa vapaaehtoista karjalaisten tueksi. Metsäsissit aloittivat puhdistamalla alueen kommunisteista. Maailmantilanne oli kuitenkin muuttunut eikä yrityksellä ollut realistisia onnistumisen mahdollisuuksia. Se tiedettiin epätoivoiseksi. Ne suomalaiset heimosotien veteraanit, jotka jälleen lähtivät sotaretkelle itään ehkä toivoivat ihmettä, mutta he halusivat ainakin kiinnittää kansainvälistä huomiota Itä-Karjalan asiaan. Vuotta aikaisemmin Tarton rauhan myötä Suomen hallitus irtisanoutui irredentisistä vaatimuksistaan ja luopui hallussaan olevasta Repolasta ja Porajärvestä sekä niin kutsutusta Kirjasalon tasavallasta Inkerinmaalla. Bolshevikkihallinto oli vakiintunut ja Suomen valtiovalta otti etäisyyttä ’seikkailupolitiikkaan’.

Alkumenestyksestä huolimatta kansannousu kukistettiin murskaavalla ylivoimalla. Puna-armeija marssitti 20 000 miestä karjalaisten vapaustahtoa tukahduttamaan. Kymmenet tuhannet karjalaiset pakenivat Suomeen metsäsissien ja heimosotureiden mukana. On vaikea välttyä ajatukselta, että kansannousun taustalla oli tietynlaista revanssimieltä menetetystä mahdollisuudesta. Totuus on, että vuonna 1921 oli kaikinpuolin liian myöhäistä saada aikaan radikaaleja muutoksia pienillä joukoilla yleistilanteesta johtuen. Päättäväisempi asettuminen suomalaisen tuen puolelle aikaisemmassa vaiheessa olisi voinut tuoda Suomen valtiovallan vahvemmin mukaan ja johtaa toiseen lopputulokseen. Pettyneet heimoaktivistit perustivat pian kansannousun kukistumisen jälkeen Akateemisen Karjala-Seuran pakolaisten ja itäkarjalaisten asiaa ajamaan.

Kenties Karjalan tilanne oli toivoton alusta alkaen. Heidän kansallinen heräämisensä poliittisen autonomian tavoittelun muodossa tapahtui verkkaisesti ja verrattain myöhään, eikä karjalaisten enemmistö osannut hahmottaa tarkasti käynnissä olevaa laajempaa mullistusta ja sen tuomia mahdollisuuksia ja uhkakuvia. Harvaan asutun maalaisyhteiskunnan oli vaikea sopeutua perinpohjin muuttuneeseen pelikenttään. Keisarikunnan rajamaa muuttui yhtäkkiä osaksi laajempia kehityskulkuja. Liittoutuneet, suomalaiset ja bolshevikit lupasivat kaikki heille eriasteista kansallista autonomiaa sodanjälkeisessä maailmassa. Ei sovi unohtaa, että myös punaiset suomalaiset haaveilivat (sosialistisesta) Suur-Suomesta, jonka prototyyppiä Suomesta paenneet punaiset yrittivätkin toteuttaa Itä-Karjalassa Tarton rauhasta aina Stalinin puhdistuksiin asti. Tästä syystä karjalaisten kansallinen liike oli hajanainen. Yhteinen linja puuttui, eikä tavallinen kansa osannut valita puoltaan epävarmassa ja sekavassa tilanteessa. Neuvostoliiton pakkosiirrot ja assimilaatiopolitiikka teki karjalaisista monessa mielessä juurettomia. Karjalaisten nykyinen alennustila rajan itäpuolella on valitettava tosiasia eikä jossittelu tule sitä muuttamaan. Heidän kohtalonaan oli joutua pienenä ja poliittisesti epäluotettavana rajakansallisuutena Stalinin toimenpiteiden uhriksi ja heidän kotimaansa joutui toistamiseen ulkopuolisten sotanäyttämöksi toisen maailmanpalon myötä. Nykyään he muodostavat kutistuvan ja yhä venäläistyneemmän vähemmistön omassa tasavallassaan. Muistavatko he Ahavan suvun miehiä, Woodsin rykmenttiä ja suomalaisia heimosotureita? Jos muistavat, niin millä tavalla? Pysähtyvätkö he joskus miettimään, ”mitä jos?” Ehkä eivät.

Kirjallisuus:

Baron, Nick: The King of Karelia. Col P.J. Woods and the British Intervention in North Russia 1918-1919. A Memoir.

Niinistö, Jussi: Heimosotien Historia 1918-1922.

Mauno Jokipii (toim.): Itämerensuomalaiset. Heimokansojen historiaa ja kohtaloita.

Alarik Notis on silmät ja korvat auki maailmaa seuraava parikymppinen
media-alan opiskelija pääkaupunkiseudulta. Harrastuksiin kuuluvat
kirjallisuus, historia, politiikka, urheilu ja yleinen ihmettely.

Information

This entry was posted on lokakuu 8, 2012 by in Historia and tagged , , , , , , .
%d bloggers like this: