SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Opiskelijaradikalismin uranuurtajat

TIMO HÄNNIKÄINEN

Suomen yliopistomaailmassa vuosikymmeniä jatkuneen vasemmistohegemonian keskellä eläneestä voi tuntua oudolta, että Akateemisen Karjala-Seuran kaltainen järjestö on ollut olemassa. Radikaalin kansallismielinen AKS oli vaikutusvaltaisin ylioppilaiden ja akateemisen eliitin järjestö 1920-luvulta jatkosodan loppuun. Helsingin yliopiston ylioppilaskunta oli seuran jäsenten hallinnassa vuodesta 1925 lähtien. Seura veti puoleensa ajan hermolla elävät opiskelijat, järjesti näyttäviä julkisia tempauksia ja ajoi tavoitteitaan myös luento- ja opintolakkojen keinoin.

Yhtä merkillistä nykyistä yliopistomaailmaa tuntevan näkökulmasta on se, että tuon ajan akateemiseen nuorisoon vetosi liike, joka vaati jäseniltään ankaraa itsekuria ja uhrautumista. Ennen seuraan hyväksymistä oli jäsenkokelaan vannottava uhraavansa työnsä ja elämänsä isänmaan, kansallisen herätyksen ja Suur-Suomen puolesta. AKS edellytti jäseniltään asevelvollisuuden suorittamista ja suojeluskuntaan liittymistä. Uskonnollissävyisen uhrimielen korostaminen oli tyypillistä kaikille Euroopan oikeistoradikaaleille liikkeille; AKS ei tosin mennyt yhtä pitkälle kuin vaikkapa Romanian rautakaarti, joka vaati ydinryhmänsä jäseniltä mm. selibaatti- ja köyhyyslupausta munkkikunnan tapaan.

Oman aikamme poliittiset opiskelija- ja nuorisojärjestöt päinvastoin vetoavat potentiaaliseen kannattajakuntaansa hedonismilla. Miespuoliset yliopisto-opiskelijat hakeutuvat vasemmistolaisiin opiskelijajärjestöihin paitsi niiden aktiivisen virkistystoiminnan takia, myös pariutumistarkoituksessa: koska niiden jäsenistössä on runsaasti naisia, tilaisuuksia kumppanin löytämiseen ja irtoseksiin tarjoutuu yllin kyllin. Tähän 1960-luvulta alkaneeseen kehitykseen on lähtenyt mukaan myös perinteinen oikeisto, minkä Kokoomusnuorten takavuosina painattamat Enjoy Capitalism -paidat osoittavat. Asketismilla, elitismillä ja sotilaallisuudella nuorisoa kosiskeleva liike olisi tämän hetken ilmapiirissä tuomittu epäonnistumaan.

Pienenä ylioppilasyhdistyksenä aloittanut AKS kohosi etenkin 30-luvulla todelliseksi ylioppilaiden arvojohtajaksi, mutta jatkosodan lopputulos oli sen aatemaailmalle tuhoisa, sillä monien isänmaallisten järjestöjen tavoin se kiellettiin rauhansopimuksen nojalla ”fasistisena”. Tästä juontuu seuran pitkään kestänyt huono maine: sodanjälkeisinä vuosikymmeninä sitä pidettiin lähinnä ryssänvihan ja Suur-Suomi -uhon levittäjänä, joka vastuuttomalla politiikallaan teki hallaa Suomelle. Vasta YYA-kauden jälkeen seuran merkitystä on alettu arvioimaan puolueettomammin.

AKS:n perinneyhdistyksen julkaisema artikkelikokoelma AKS:n tie ei ole yksioikoinen maineenpalautuskirja, vaikka se selvästi korostaakin järjestön toiminnan myönteisiä vaikutuksia. Seitsemän historiantutkijan artikkelit pyrkivät selvittämään, mikä oli seuran merkitys suomalaiselle politiikalle ja henkiselle elämälle 1900-luvun ensimmäisen puoliskon aikana. Aatehistoriallinen luotaus jää selvästi vähemmälle, vaikka Kaarle Sulamaan artikkelissa käydäänkin asiallisesti läpi AKS:n ideologia heimo-, aitosuomalaisuus- ja Suur-Suomi-aatteineen. Paljon perusteellisemmin AKS:n aatemaailmaa käsittelee Heikki Eskelisen Me tahdoimme suureksi Suomenmaan (2004), joka ennen AKS: tietä oli ainoa yleisesitys järjestön historiasta.

Järjestön toiminta ei rajoittunut yliopistomaailmaan. Epäonnistuneiden heimosotien synnyttämä AKS avusti Itä-Karjalasta saapuneita pakolaisia mm. myöntämällä heille rahallisia avustuksia opintoihin. Suurin merkitys myöhempien tapahtumien kannalta oli kuitenkin seuran maanpuolustustyöllä. Kirjan toimittanut Mikko Uola selvittää omassa artikkelissaan, kuinka AKS propagoi jatkuvasti maanpuolustuksen tehostamisen puolesta, keräsi varoja armeijalle ja varoitteli kaluston surkeasta tilasta. 1920-luvulla järjestön aktiivit vastustivat simputusta ja muuta varusmiesten kaltoinkohtelua, joka oli jäänyt itsenäisen Suomen armeijaan tsaarinupseereiden perintönä. Simputuksen vastainen kampanja oli osa pyrkimystä rakentaa kansallinen armeija, jossa jokainen varusmies tuntisi itsensä tärkeäksi kansakunnan puolustuksessa. Tätä pidettiin välttämättömänä, koska Suomen ja Venäjän välisen sodan katsottiin olevan tulevaisuudessa väistämätön. Armeijan uudistustyötä painotti puheenjohtajakaudellaan erityisesti Elmo Kaila. Kaila vastusti myös sosiaalidemokraattien vastaista oikeistosuuntausta suojeluskuntajärjestössä ja halusi integroida työväestöön kuuluvat suomalaiset suojeluskuntiin – lähentyminen työväenliikkeeseen kuitenkin pysähtyi viimeistään Kailan kuoleman myötä.

Stig Roudasmaa kertoo lyhyessä artikkelissaan AKS:n osuudesta Karjalan kannaksen linnoitustöissä. Seura osallistui niihin varoja keräämällä ja organisoimalla vapaaehtoistyövoimaa. Tuolloin kaikki maan johtavat poliitikot eivät suinkaan suhtautuneet linnoittamiseen myönteisesti, ja vielä talvisodan kynnykselläkään Neuvostoliiton hyökkäysuhkaa ei otettu vakavasti. AKS oli perustamisestaan lähtien vaatinut valmistautumista idästä tulevaa hyökkäystä vastaan, mutta järjestön aggressiivinen retoriikka vieraannutti monet maltilliset poliitikot. Vallanpitäjien kielteistä asennetta lisäsi myös joidenkin seuran johtomiesten osallistuminen Lapuan liikkeeseen ja Mäntsälän kapinaan. Kapina sai aikaan säröjä seuran omissakin riveissä: maalaisliittolaisia AKS-veljiä erosi järjestöstä, heidän joukossaan mm. Urho Kekkonen.

Vaikka AKS ilmaisikin asiansa epädiplomaattisesti, se näki tulevat tapahtumat tarkemmin kuin Suomen poliittinen johto. Kun talvisota syttyi, valtiovalta joutui toimimaan juuri niin kuin AKS oli kehottanut. Seura hyväksyttiin mukaan yhteiseen puolustusrintamaan ja sen tarjoama apu otettiin vastaan.

Suomen ajautuminen jatkosotaan tarjosi lopulta AKS:lle mahdollisuuden toteuttaa tärkein unelmansa, Itä-Karjalan liittäminen takaisin Suomen yhteyteen. Aktiivit osallistuivat innolla vallattujen alueiden kehittämiseen rakentamalla niille kansakoulujärjestelmää. Mutta haaveen toteutuminen jäi väliaikaiseksi ja merkitsi järjestön loppua. Tilanteen käännyttyä epäedulliseksi valtiovalta hylkäsi AKS:n yhtä nopeasti kuin oli talvisodan sytyttyä hyväksynyt sen taistelutoveriksi.

Kirjan ehkä kiinnostavimmassa artikkelissa Jarkko Vesikansa käsittelee AKS:n sodanjälkeistä perintöä. Vaikka järjestö kiellettiin, sen entiset jäsenet jatkoivat tavalla tai toisella julkisessa ja poliittisessa elämässä. Osa vetäytyi politiikasta kirjailijoiksi ja mielipidevaikuttajiksi, toiset vaikuttivat eduskunnassa, hallituksessa, kirkossa, armeijassa… Yhdet hylkäsivät vanhat aatteensa, toiset rakensivat antikommunistista oppositiota. Vastakkaisina ääripäinä voidaan pitää yhtäällä Urho Kekkosta, toisaalla Paavo Susitaivalta, joka vuonna 1981 ilmestyneessä muistelmateoksessaan sanoi olevansa ”maolais-demokraattinen suomalainen fasisti.” Väliin mahtui lukuisia AKS:n kasvatteja, joista kukin pyrki omalla tavallaan säilyttämään suomalaista elämänmuotoa uudessa historiallisessa tilanteessa.

Mitä AKS:n vaiheet voivat opettaa oman aikamme kansallismielisille? Ainakin sen, että poliittisen ja yhteiskunnallisen liikkeen käytännön merkitys ei välttämättä ole sidoksissa puoluepoliittiseen valtaan. AKS oli aatteellinen kansalaisjärjestö, joka ei missään vaiheessa osallistunut itsenäisenä toimijana vaaleihin, mutta kokosi riveihinsä monien eri puolueiden jäseniä maalaisliitosta IKL:ään. Sen historia on osoitus siitä, miten tärkeää mille tahansa poliittiselle suuntaukselle on sivistyneistön ja akateemisen maailman voittaminen puolelleen – tavoite, jota Euroopan nykyiset populistiset kansallismieliset liikkeet eivät ole toistaiseksi ottaneet riittävän vakavasti.

Kannattaa myös muistaa, että AKS:n aatteellinen perusta oli olennaisilta osin kotikutoinen. Järjestöä on jälkeenpäin väitetty eurooppalaisten oikeistoradikaalien liikkeiden toisinnoksi, mutta jo sen syntymäaika osoittaa väitteen vääräksi. AKS perustettiin puoli vuotta ennen Mussolinin marssia Roomaan, eivätkä Suomen tai muunkaan maailman tiedotusvälineet vielä tuolloin kiinnittäneet mainittavaa huomiota Italian fascisteihin – puhumattakaan poliittisen puhujan uraansa aloittelevasta Hitleristä ja hänen piskuisesta kansallissosialistisesta työväenpuolueestaan. Toki fascismi ja kansallissosialismi saivat Suomessa myöhemmin jäljittelijöitä, mutta heidän kannattajakuntansa, roolinsa ja merkityksensä olivat kokonaan erilaiset ja vähäisemmät kuin AKS:n. Seura oli olennaisesti suomalainen, vaikka yleiseurooppalaiset aatevirtaukset toki olivatkin tuttuja sen aktiiveille.

Mikko Uola (toim.): AKS:n tie. Akateeminen Karjala-Seura isänmaan ja heimoaatteen asialla. (Minerva, 2011)

Timo Hännikäinen on Helsingissä asuva kirjailija ja suomentaja. Tuoreimmat teokset esseekokoelma “Ihmisen viheliäisyydestä” (2011) ja puheenvuorokirja “Liberalismin petos” (yhdessä Tommi Melenderin kanssa, 2012). Kiinnostuksen kohteita taide, historia ja antimoderni ajattelu.

Information

This entry was posted on lokakuu 2, 2012 by in Historia and tagged , , , , , , .
%d bloggers like this: