Venäjän yhteiskuntajärjestelmä Joseph de Maistren maailmankuvan peilinä (osa 2)

MIKA KERÄNEN

Venäläisen oikeusjärjestelmän ja sääty-yhteiskunnan omituisuuksia

De Maistre itse oli siis taustaltaan lakimies. Hän oli ollut nuoresta iästä saakka myös Savoijin senaatin (eli korkeimman oikeuden) jäsen, mikä tarkoittaa sitä, että hän oli paitsi juristi jossain määrin myös hallintovirkamies. Lainmukainen hallinto oli täten lähellä hänen sydäntään, ja kotimaassaan hän oli aktiivisesti ollut ajamassa feodaalisen mielivallan rippeiden kitkemistä hallinnostaⁱ.

Länsimaissa asiat olivatkin jo kauan olleet enimmäkseen hyvällä tolalla, kiitos kristinuskon pitkän valtakauden, joka oli ylempänä kuvatulla tavalla tehnyt kansasta kurinalaista ja siten mahdollistanut myös lempeän lainkäytön sekä tehokkaan hallinnon. Venäjällä aidosta laillisuudesta ei ollut puhettakaan, pitkälti samoista syistä kuin siellä ei ollut aitoa vapauttakaan. Heikkojen virallisten oikeusistuinten ja poliisitoimen ohella myös maanomistajilla oli siellä laajaa tuomio- ja toimeenpanovaltaa alustalaisiinsa nähden:

Jokainen aatelismies on todellinen tuomari ja eräänlainen siviilikuvernööri, hän on tiluksillaan poliisi, jolla on lähes täydelliset valtuudet tukahduttaa siellä kaikkinainen epäjärjestys.

Jos nämä valtuudet poistetaan häneltä, millä hallitsija voi korvata ne ylläpitääkseen järjestystä? Laeilla, sanotaan. Mutta juuri laillisuus on heikoimmissa kantimissa tässä suuressa valtakunnassa; oikeusistuimet ovat ylikuormitettuja ja lisäksi niiden sekä yleisen mielipiteen välillä vallitsee molemminpuolinen epäluottamus, joka erityisesti hämmästyttää vierasmaalaista.

(Chaque seigneur, ou, pour mieux dire, chaque noble, est un véritable magistrat, une espèce de gouverneur civil qui maintient la police sur ses terres, et qui est revêtu de tout le pouvoir nécessaire pour réprimer, du moins en grande parti, l’élan désordonné de volontés individuelles.

Si cette magistrature vient à être abolie, quelle force le souverain pourrait-il y substituer pour maintenir l’ordre ? Les lois, dira-t-on ; mais c’est précisément la plus faible dans ce grand empire : les tribunaux ont tous plus de devoirs que de force, ils se plaignent de l’opinion, qui se plaint d’eux à son tour, et ces plaintes sont une des choses qui frappent davantage et plutôt les étrangers.)ⁱⁱ

Kuten maaorjuus yleisenä instituutiona, myös herran oikeudellinen valta alustalaiseensa oli de Maistren mukaan siis tuomittu säilymään Venäjällä vielä kauas tulevaisuuteen. Venäjän rahvaan kypsymättömyys teki tuon järjestelmän ymmärrettäväksi ja jossain määrin siedettäväksikin. Mutta ei mielivalta Venäjällä suinkaan rajoittunut rahvaaseen.

De Maistre inhosi valtakunnansihteeri Mihail Mihailovitš Speranskia ja hänen ranskalaisen valistusfilosofian ideoita orjallisesti kopioivia uudistussuunnitelmiaan. Speranskin asema keisarin luotettuna romahti äkillisesti vuoden 1812 keväällä hänen jouduttuaan valtiopetosepäilyjen kohteeksi. Speranski todettiin pikaisesti syylliseksi, erotettiin virastaan ja määrättiin sisäiseen karkotukseen Itä-Venäjälle. De Maistren kommenteissa voi havaita tyytyväisyyttä tapahtuneeseen ja ehkä aavistuksen verran perin inhimillistä vahingoniloakin.ⁱⁱⁱ De Maistren kunniaksi on kuitenkin sanottava, että huolimatta henkilökohtaisesta vastenmielisyydestään syytettyä kohtaan hän näki selkeästi myös Speranskin kaatumisen ilmentämät länsimaisesta näkökulmasta räikeät puutteet venäläisessä oikeusjärjestyksessä.

Sinänsä de Maistre näyttäisi pitävän syytteitä ainakin jossain määrin perusteltuina^iv, mutta tapa, jolla koko juttu hoidettiin, oli hänelle jälleen yksi merkki siitä, että Venäjällä ei tunnettu sellaista asiaa kuin lainmukainen rikosprosessi. Ylipäätään ”maa, jossa valtiopetosta koskeva rikostutkimus käynnistyy sotilaskuvernöörin aloitteesta ja päättyy hallitsijan ja syytetyn kahdenkeskisessä tapaamisessa, on nähdäkseni kauempana todellisesta sivilisaatiosta kuin irokeesi-intiaanien maa.” (Un pays où l’instruction d’un crime de haute trahison est commencée par un gouverneur militaire et se termine dans un tête-à-tête entre le Souverain et le coupable, me paraît plus éloigné de la véritable civilisation que celui des Iroquois.)^v

De Maistren tuohtumusta hänen inhoamansa ja Venäjälle monin tavoin turmiollisena pitämänsä miehen kokemasta epäoikeudenmukaisesta kohtelusta on mielenkiintoista verrata hänen osoittamaansa reaktioon eräässä toisessa, hieman myöhemmin sattuneessa pienimuotoisessa oikeusmurhassa.

Vuoden 1815 lopulla Venäjällä pitkään vapaasti toimineiden jesuiittojen aika niin sanoakseni täyttyi. Ortodoksisten venäläisten käännytysaikeista melko heppoisin perustein epäilty sääntökunta karkotettiin keisari Aleksanterin ukaasilla Pietarista ja Moskovasta, vaikka se saikin vielä säilyttää jalansijan mm. Liettuassa ja joissakin vanhastaan katolisissa läntisissä kuvernementeissa.^vi Jotkut jesuiittojen karkotuksen yksityiskohdat, erityisesti veljeskunnan kiinteän omaisuuden osakseen saama kohtelu Pietarissa, rikkoivat räikeästi länsimaisia oikeuskäsityksiä. De Maistre itse oli jesuiittojen kasvatti ja piti heitä muutenkin suuressa arvossa. Myös monet hänen lähimmistä ystävistään Venäjälläkin olivat jesuiittoja. Näistä syistä de Maistre tiesi hyvin, että jesuiittoihin kohdistuvat toimet osuisivat väistämättä myös häneen itseensä.^vii Näin ollen de Maistre ei ollut tässä asiassa yhtään sen vähemmän jäävi kuin Speranskinkaan tapauksessa hieman aiemmin, nyt vain jääviyden etumerkit olivat toiset. Silti de Maistren onnistui pitää päänsä enimmäkseen kylmänä.

De Maistre teki parhaansa nähdäkseen koko karkotuksen alkuunpanijan eli keisari Aleksanterin mahdollisimman suotuisassa valossa. Vaikka hän ei voinut hyväksyä itse toimenpidettä, hän yritti ymmärtää keisarin motiiveja ja näköjään siinä onnistuikin.^viii Mutta operaation toteutus ei saanut de Maistrelta aplodeja. Hänen mukaansa jopa monet sellaiset venäläiset, jotka sinänsä hyväksyvät karkotuksen, arvostelivat toimenpiteen brutaalisuutta:

Paikalla ei näy ministeriä, ei tuomaria, ei syyttäjää eikä puolustajaa, sanalla sanoen ei ketään lyövän esivallan ja lyötävän alamaisen välistä, kaikki hoidetaan sotilaallisesti. Jesuiittaisiä on pidetty vartioituina huoneissaan, ja sitten he lähtevät matkaan saamatta edes jättää jäähyväisiä ystävilleen.

Toisaalta on huomattava, että jokaisella maalla on omat tapansa, ja Venäjällä keisarit ovat aina olleet kaikkivaltiaita. Omasta puolestani olen yhtä haluton tuomitsemaan tällaista oikeusjärjestelmää kuin [suosittelemaan sitä meille länsieurooppalaisille]: jokaisella kansakunnalla on juuri sellainen hallitus kuin mikä on sille tarpeen.

([O]n ne voit [–] paraître là ni ministre, ni magistrat, ni accusateur, ni défenseur : rien, en un mot, ne se trouve entre l’autorité qui frappe et le sujet qui est frappé, tout se passe militairement, et ces religieux, après avoir été enfermés chacun dans sa chambre avec une garde à sa porte, sont partis sans avoir pu même prendre congé d’aucun de leurs amis.

D’un autre côté, il faut observer d’abord que chaque pays a ses formes ; de tout temps les empereurs de Russie ont exercé cette plénitude de pouvoir. Je suis aussi éloigné de condamner que d’envier cette jurisprudence : toute nation a le gouvernement dont elle a besoin.)^ix

Tämä teksti on kirjeestä, joka on päivätty lopputalvella 1815. Muutamaa viikkoa myöhemmin de Maistre sai kahdenkeskisessä tapaamisessa keisari Aleksanterin kanssa kuulla tältä kunniansa. Keisarin kiukun syynä olivat juuri de Maistren likeiset yhteydet äskettäin karkotettuihin jesuiittoihin.^x De Maistre alkoi tuntea olevansa Venäjällä persona non grata eikä siinä erehtynytkään. Hänen oma aikansa täyttyi vain hieman myöhemmin ja hänet käytännössä karkotettiin maasta alkuvuodesta 1817.

Hallinnollinen mielivalta lain ja järjestyksen tilalla on jokseenkin yleinen teema länsimaisessa Venäjäkirjallisuudessa. Ideologisesti joissakin suhteessa niinkin etäällä toistaan olevat tulkitsijat kuin de Maistre ja de Custine olivat tässä suhteessa varsin lähellä toisiaan; myös de Custine näyttäisi kaikessa russofobiassaankin olleen sitä mieltä, että Venäjä on luonnostaan despoottinen ja sellaisena pysyy. De Maistren vertaaminen de Custineen on hedelmällistä myös mitä tulee venäläisen oikeusjärjestelmän säväyttävimpiin ja symbolisesti rankimpiin piirteeseen, nimittäin julkisesti toimeenpantaviin, usein hyvin julmiin ruumiinrangaistuksiin.

Ruumiinrangaistukset – Knout ja venäläisten yleinen julmuus

Julkisten ruoskimisten kaltaisia rangaistusmuotoja ja ylipäätään kidutusta oli 1700-luvun kuluessa alettu Länsi-Euroopassa pitää epätoivottavina ja niistä olikin enimmäkseen jo luovuttu humaanimman oikeudenkäytön hyväksi, olkoonkin että Ranskan vallankumous aiheutti huomattavan tilastollisen ”raakuuspiikin” ja merkitsi ihmisoikeuksien kannalta siten ainakin tilapäistä takaiskua. Sopii epäillä, olivatko Länsimaat muutenkaan vielä 1800-luvun taitteessa ihmisoikeusasioissa kovin kaukana Venäjästä. Mutta länsimaiset matkakirjailijat ja muut Venäjäntarkkailijat joka tapauksissa näkivät asian näin, ja tässä yhteydessä vain sillä on merkitystä. Esimerkiksi julkinen ruoskiminen herätti useissa länsimaisissa Venäjänkävijöissä huomiota^xi.

Myös konservatiivi de Maistre oli suhteessa kidutukseen jokseenkin täysin valistusfilosofien kannalla; hän ei siis ollut sokea venäläisen oikeudenkäytön länsimaisesta näkökulmasta oudoille ja julmille piirteille. Hän ei tosin kovin paljoa käsittele koko aihetta. Häneltä on myös turha etsiä sellaista lähes pornografista mässäilyä ja sensaationkäryistä kauhistelua venäläisten raakuudella kuin muutamilta muilta kirjoittajilta. Tästä säännöstä on poikkeuksena yksi melko erikoinen teksti, jota käsittelen seuraavassa.

Joskus vuoden 1806 lopulla de Maistre kirjoitti sisarelleen madame de Saint-Réalille kirjeen, jossa hän melko yksityiskohtaisesti kuvaili Venäjällä 1800-luvun alussa käytössä olevista ruumiinrangaistusmuodoista ehkä puistattavinta. Tämä teksti on itse asiassa ainoa näkemäni, jossa näyttäisi olevan hieman julmuudella hekumoinnin makua, mutta kyseessä on selvästikin de Maistren mustanpuhuva huumori, ja hän halunnee myös hieman šokeerata sisartaan.

Kirjeen kidutuskuvausten taustalla on vakoilutapaus Napoleonin hyväksi. Nuori sotaministeriön sihteeri oli myynyt ranskalaisille joitakin salaisia asiakirjoja kolmen baltianjuutalaisen välityksellä. Kaikki jäivät kiinni, mutta rikollisten rangaistuksissa oli eroja. Sihteeri, Stepanof nimeltään ja luonnollisestikin kristitty, pääsi suhteellisen vähällä. Keisari armahti hänet sekä kuolemantuomiosta että ruumiinrangaistuksista eli ruoskimisesta ja kasvojen silpomisesta (marque), ja mies lähti loppuiäkseen Siperian kaivoksiin.^xii

Juutalaisten kävi huonommin. (Syynä kohtelun erilaisuuteen ei välttämättä ole ainakaan yksinomaan antisemitismi, vaan myös se että juutalaiset sattuivat olemaan tässä kaupassa aloitteellinen osapuoli.) Hekin joutuivat Siperiaan, mutta ennen lähtöään he kävivät läpi knout-käsittelyn. Lisäksi heidän sieraimensa revittiin ja he saivat otsaansa eräänlaisen lähtemättömän poltinmerkin.^xiii

Tähän saakka päästyään de Maistre kysyy nähdäkseni hieman hirtehisen oloisesti sisareltaan, eikö tätä sattumoisin kiinnostaisi tietää, mikä on tämä kaamea rangaistusmuoto nimeltä knout. De Maistre selittää:

Tämä sana merkitsee yksinkertaisesti [solmu]ruoskaa. Pyövelin käsissä se on aivan erityinen ruoska [–]. Vyötäisiään myöten alaston rangaistava on sidottu kaltevaan parruun. Jonkin matkan päässä hänen takanaan seisova pyöveli kohottaa kaksin käsin pitämänsä knoutin, loikkaa eteenpäin ja antaa uhrille ensimmäisen iskun yläselkään; sitten seuraa toinen isku hieman alemmas mutta täsmälleen ensimmäisen viereen. Jokainen isku sinkoaa ilmaan verta ja lihankappaleita, ja pian onneton uhri on tuskin muuta kuin verinen luuranko tai ikään kuin elävä anatominen mallinukke.

(Ce mot ne signifie essentiellement [–] que fouet. Dans la main des bourreaux, c’est un fouet particulier [–]. Le coupable, nu jusqu’à la ceinture, est attaché sur une planche inclinée. Le bourreau placé derrière à une certaine distance, lève le knout qu’il tient à deux mains, fait une espèce de saut en s’approchant du patient et lui décharge un coup sur le dos en commençant par le haut ; il recule et frappe un seconde coup, précisément à côté, sans jamais se tromper. Chaque coup fait voler en l’air le sang et les chairs, et bientôt le malheureux n’est plus qu’un squelette sanglant, une espèce de dissection vivante [–]).^xiv

Kuvauksessa on kieltämättä mässäilyn makua. Toisaalta sen totuudenmukaisuutta ei liene syytä epäillä. Kuolemaankin joskus johtava knouting saa de Maistren ironisoimaan keisarinna Elisabetin aikoinaan tekemää päätöstä lakkauttaa Venäjällä tavanomaisista rikoksista annettu kuolemantuomio.^xv Tässäkin hän muistuttaa hyvin paljon de Custinea, joka katsoo elävältä hautaamisen Venäjän vankiloihin käytännössä tekevän kuolemantuomiosta luopumisen tyhjäksi^xvi.

Olen hieman ymmälläni tämän tekstin suhteen. Kääriikö de Maistre näistä epätavallisista rangaistuksista tuntemansa inhon hirsipuuhuumorin vaippaan, vai onko kyseessä joidenkin varhaisten länsimaisten Venäjänkuvaajien sosiaaliantropologista otetta tavoittelevan tyylin pilkka? En pidä jälkimmäistä ajatusta mitenkään mahdottomana.

Muualla tuotannossaan de Maistre koskettelee knoutia ja muuta ruumiillista kuritusta harvakseltaan ja, sikäli kuin voin sanoa, aina asiallisen kiihkottomaan vaikkakin yleisesti ottaen hienoisen kriittiseen sävyyn. Esimerkiksi Religion et mœurs des Russes –kokoelmassa on lyhyt vuonna 1811 kirjattu huomio knout-rangaistuksen toimeenpanossa ilmenevästä mielivaltaisuudesta. De Maistre paheksuu tässä sitä, että koko rangaistus hoidetaan pelkkänä poliisitoimena ilman että toimeenpanoa on valvomassa siviilivirkamiehiä (officier public). Myös ruoskintaa seuraavan yleisön ja pyövelin roolit ovat de Maistren mielestä usein vaarassa sekaantua.^xvii Tässä de Maistren kritiikin kärki suuntautuu siis prosessin puutteellisuuksiin. Jos tulkitsen de Maistrea oikein, tämä rangaistus sai toisinaan lynkkauksen piirteitä.

Vaikka knout ei ehkä nousekaan de Maistrella samanlaiseksi koko venäläisen mentaliteetin raakuuden symboliksi kuin muutamilla muilla kirjoittajilla, on hänkin sitä mieltä, että julmuus ja tunteettomuus inhimillisen kärsimyksen edessä ovat ”venäläisten silmiinpistävin kansallinen ominaispiirre” (caractère le plus distinctif du Russe).^xviii Tältä osin de Maistre ja de Custine ovat hyvin lähellä toisiaan.

Virka-arvotaulukko eli tšin-järjestelmä

Venäläisen kirjallisuuden 1800-luvun kultakauden klassikot ovat saattaneet juurruttaa monen mieleen kuvan hyvin jäykästä byrokratiasta sekä naurettavasta titteli- ja univormufetišismistä. Kuva ei ehkä ole kokonaan väärä mutta tietenkin yksipuolinen.

Virka-arvotaulukko eli tabel o rangah perustui mitä suurimmassa määrin 1700-luvun alkupuolen länsieurooppalaisiin, lähinnä kai ruotsalaisiin esikuviin, ja Pietari suuren ottaessa sen käyttöön se epäilemättä modernisoi ja tehosti hallintoa. Mutta 1800-luvun alun venäläisessä todellisuudessa tämä ns. tšin-järjestelmä oli jo mahdollista nähdä hyvin taantumuksellisena instituutiona. Näin teki ainakin Radištšev, joka 1790 ilmestyneessä kirjassaan suomi sitä ankarasti^xix. Valtiosihteeri Speranskikin piti sitä jossain määrin edistyksen jarruna, koskapa hänen kunnianhimoiseen reformiohjelmaansa sisältyi myös virka-arvojen pätevyysvaatimusten remontti.^xx

Toisaalta länsieurooppalaiseen sääty-yhteiskuntaan tottuneesta venäläinen järjestelmä saattoi vaikuttaa joissakin suhteissa hyvinkin joustavalta. Myös de Maistre näki asian näin, eikä hän pitänyt sitä ainakaan yksinomaan pahana.

De Maistre tietysti noteerasi jo varhain virka-arvon (grade) suuren merkityksen venäläisessä yhteiskunnassa. Perusteellisemmin hän käsitteli aihetta eräässä vuonna 1812 kuningas Victor-Emmanuelille lähettämässään muistiossa. Siinä de Maistre esittää neljätoistaportaisen virka-arvotaulukon yhteiskunnallisesti merkittävimmät yhdeksän ylintä astetta, siis arvot nimineuvoksesta (conseiller titulaire ou honoraire) ensimmäisen luokan todelliseen salaneuvokseen (conseiller privé actuel de 1^re clas) ja asettaa niiden rinnalle vastaavat sotilasarvot kapteenista sotamarsalkkaan. De Maistre tähdentää kuninkaalle, että ”ellei pidä tätä taulukkoa jatkuvasti silmiensä edessä, ei ymmärrä Venäjästä mitään” (si l’on n’a pas continuellement ce tableau sous les yeux, on n’entend rien à la Russie).^xxi Näin varmaan olikin laita.

De Maistren oma sosiaalinen tausta oli noblesse de robe’issa eli virka-aatelissa. Hänen sukunsa oli ainakin isän puolelta suhteellisen nuorta, ja hänen kirjallisessa tuotannossaan on siellä täällä vahvoja viitteitä siitä, ettei hän juurikaan arvostanut ancien régimen perinteistä, tiukan suljettua suuraatelia. De Maistren yhteiskuntafilosofiassa on kaiken kaikkiaan vahva meritokraattinen juonne.^xxii Luulisi hänen siis näkevän tšin-järjestelmän edut. Ja niin hän jossain määrin näkikin.

Joskus virka-arvon kaikkea kanssakäymistä hallitseva ja usein sitä myös tarpeettomasti monimutkaistava rooli saa de Maistren hieman pyörittelemään päätään.^xxiii Mutta silti hän näyttäisi pitävän järjestelmää lähtökohtaisesti terveenä tai ainakin välttämättömänä Venäjän kaltaiselle maalle, jossa ei ole kunnolla toimivia lakeja ja jonka asukkaiden moraalinkin kanssa on vähän niin ja näin.^xxiv Tšinin suurin merkitys on siinä, että se tuottamalla jatkuvasti uutta aristokratiaa pitää aisoissa yhtäältä perintöaatelia ja toisaalta lahjakkaiden nousukassukujen (nouvelles races) ylpeyttä, ”joka on kaatanut valtakuntia [Länsi-Euroopassa]” (qui a renversé les Etats parmi nous).^xxv Tšin toisin sanoen yhdistää aatelin ja kolmannen säädyn intressit estäen viimeksi mainittua muodostumasta vallankumoukselliseksi voimaksi.

De Maistre on sitä mieltä, että Venäjällä ei oikeastaan ole olemassakaan aatelia, ei ainakaan samassa mielessä kuin lännessä:

Hoidettaessa tärkeitä asioita tässä maassa on aina pidettävä mielessä virka-arvo, virka-arvo ja virka- arvo. Omat käsityksemme aateluudesta johtavat meitä jatkuvasti harhaan, sillä ne ovat täällä lähes merkityksettömiä. Tietysti kuuluisalla sukunimellä on painoa kaikissa maissa, mutta täällä se jää virka-arvon rinnalla auttamatta toiseksi [–]. Aateluudesta ei ole täällä muuta hyötyä kuin se, että sen avulla saa itselleen helpommin virka-arvon; mutta kukaan ei pääse rankiin pelkästään syntyperänsä nojalla, ja se erottaa tämän maan kaikista muista maista.

([Q]uand on s’occupe de ce pays qu’on y a des affaires importantes, il faut continuellement répéter grade, grade, grade et ne jamais perdre cela de vue. Nous sommes continuellement trompés par nos idées nobiliaires qui ne signifient presque rien ici. Ce n’est pas qu’un nom illustre ne soit quelque chose dans tous les pays, mais ici il est à la seconde place, et le grade l’emporte sur lui [–]. La noblesse ne sert ici qu’à obtenir le grade plus aisément ; mais nul homme n’y est distingué ni placé en vertu de sa naissance, et voilà ce qui sépare ce pays de tous les autres.)^xxvi

Luulen de Maistren tässä tietoisesti tai tiedostamattaan hieman liioittelevan, mutta hän on kiistatta oikeassa siinä, että venäläinen sääty-yhteiskunta oli monella tapaa sui generis ja että sitä tarkasteltaessa on syytä unohtaa feodaalisen sydänkeskiajan yhteiskuntaolojen ehdoilla kehittynyt länsieurooppalainen aristokratia. Venäjällähän ei koskaan ollut ollut feodalismia sanan varsinaisessa merkityksessä eikä siellä siksi ollut feodaaliaristokratiaakaan.^xxvii

Veljensä Xavier de Maistren saatua itselleen vuonna 1805 aseman valtakunnan juuri uudistetun amiraliteetin palveluksessa Joseph de Maistre pani merkille nimitystä koskevassa ukaasissa jotain erikoista. Ukaasissa tituleerattiin Xavieria ”kreiviksi”, vaikka hän normaalin länsieurooppalaisen käytännön mukaan olikin kreivillisen perheen kuopuksena vain ”ritari” (chevalier). De Maistre käytti tätä tapausta esimerkkinä selventääkseen eräälle kirjeenvaihtokumppanilleen venäläistä aateluuskäytäntöä. Venäjältä (kuten itse asiassa myös Puolasta, vaikka de Maistre ei siitä puhukaan) puuttui primogenituuri, eli esikoispojan etulyöntiasema perinnönjaossa. Aatelisperheissä tämä merkitsi sitä, että kaikki lapset perivät saman aatelisarvon isältään.^xxviii Käytäntö oli perillisten näkökulmasta epäilemättä kiitettävän tasa-arvoinen. Mahdollisesti se oli myös merkki venäläisen yhteiskunnan tietystä primitiivisyydestä ja erikoistumattomuudesta. Yhtä kaikki, de Maistre näki venäläisessä tasa-arvoisuuden perinteessä muitakin kuin hyviä puolia.

Esimerkkejä joustavasta säätykierrosta – Ei pelkästään positiivinen asia

De Maistren henkilökohtainen näkemys venäläisestä joustavuudesta on hieman ambivalentti. Vaikka tšin-järjestelmän mahdollistama kykynsä osoittaneen miehen helppo sosiaalinen nousu on lähtökohtaisesti hyvä ja yhteiskunnan vakautta lisäävä asia, ei de Maistre nähnyt venäläisen yhteiskunnan eräänlaista primitiivistä demokraattisutta yksinomaan myönteisessä valossa. Järjestelmän varjopuolia oli esimerkiksi se, että sen myötä Venäjän sosieteettiin pääsi pesiytymään kaikenlaista raakuutta ja rahvaanomaisuutta termin yksinomaan huonossa merkityksessä. De Maistre kohotteli kulmiaan vaikkapa venäläisten avokätisyydelle aatelisarvojen jakamisessa.

Eräässä varhaisimmista Venäjänkirjeistään vuodelta 1803 de Maistre kommentoi Venäjän Pariisin lähettilääksi nimitetyn kreivi Markovin hieman kyseenalaisia perhesuhteita. Tällä oli pitkään ollut laiton suhde erääseen madame Huss –nimiseen entiseen näyttelijättäreen (femme de théâtre; muistettakoon, että ammattinäyttelijättären sosiaalinen status sen paremmin kuin työnkuvakaan eivät tuohon aikaan olleet paljoakaan prostituoidun yläpuolella). Suhteesta oli syntynyt myös useita lapsia, jotka tosin olivat yhtä tyttöä lukuun ottamatta kaikki kuolleet. Suosionsa merkiksi keisari teki tästä eloonjääneestä lehtolapsesta parilla kynänvedolla paitsi laillisen myös aatelisen; revyytytön äpärästä tuli kreivitär Markova (comtesse de Markoff). De Maistren mukaan ”tällainen ei ole Venäjällä sen ihmeellisempää kuin auringon lasku ja nousu” ([o]n n’est pas plus étonné de ces sortes de choses ici que de voir lever et coucher le soleil).^xxix

En osaa sanoa, kuinka paljon de Maistre tässä liioittelee, mutta aivan väärässä hän ei ainakaan ole; jo Pietari Suuri tunnetusti oli innokas tekemään kreivejä (uusi, ennen Pietaria tuntematon arvo Venäjällä) ja jopa ruhtinaita usein hyvinkin halpasyntyisistä suosikeistaan. Tsaari Pietarin rinnalla Venäjän mahtavimpien miesten joukkoon kohonnut mutta musikaksi syntynyt ruhtinas Aleksandr Menšikov (jonka nimi kummittelee yhä myös Suomen ritarihuoneen matrikkelissa) oli aloittanut uransa kaupustelemalla torilla piroškij eli kuumia piirakoita^xxx. Vaikka tällainen primitiivisen meritokraattinen käytäntö siis oli Venäjällä jo vanha, juuri Aleksanteri saattoi olla sille erityisen suosiollinen. Ainakin de Maistre oli sitä mieltä, että keisari ”ei juurikaan rakastanut [perinnöllistä] aateliaan vaan suosi vahvasti virka-aatelia edellisen kustannuksella” (le Maître [est] assez peu amoureux de sa noblesse, [et] favorise fortement le grade contre la naissance simple)^xxxi. Oliko tämän mieltymyksen syy Aleksanterin ”demokraattisuudessa” vai jossakin aivan muussa, se ei tästä selviä.

Myös henkilökohtaisella tasolla de Maistre joutui pohtimaan venäläisen yhteiskunnan sellaisia piirteitä, jotka samanaikaisesti vaikuttivat yhtäältä hierarkkisilta ja toisaalta suorastaan hämmentävän tasa-arvoisilta. Tällaisen tilanteen eteen hän tuli mm. yrittäessään saada Rodolphe-pojalleen siedettävän aseman tuossa yhteiskunnassa. Vuoden 1806 tienoilla aikuistuvan ja hyvää vauhtia venäläistyvän pojan kohtalo alkoi enenevässä määrin askarruttaa de Maistrea, sillä hänen mielestään erityisesti nuori mies ilman arvoa (grade, rang) ja univormua ei ole Venäjällä mitään.^xxxii Näin epäilemättä olikin asian laita. Tässä voi nousta mieleen kysymys, missä muualla sitten ihminen ilman titteliä ja asemaa tuohon aikaan oli ”jotakin”? De Maistre kuitenkin tarkoittaa nimenomaan venäläistä tšin-järjestelmän mukaista virka-arvoa, jota ilman ei siis korkeallakaan aatelisarvolla tai maineikkaalla sukunimellä ole juurikaan painoa.

Yhtä kaikki, kun Rodolphe de Maistrelle sitten näytti avautuvan ura armeijassa, tarkemmin sanoen chevalierikaartissa, nousi eteen odottamaton ongelma: Venäjän armeijassa, tai ainakaan chevalierikaartissa, näet edes aatelispoika ei päässyt suoraan upseeriksi vaan palvelus oli aloitettava vuosikausia kestävällä aliupseerinpestillä. Tämä vaihtoehto kauhistutti de Maistrea, ja hän onnistui hankkimaan keisarilta pojalleen erivapauden aloittaa suoraan kornettina.^xxxiii Tässä ei välttämättä ole kyse yksinomaan elitistisestä nyrpistelystä vaan mahdollisesti myös de Maistren yleisestä kammosta caporalerieta kohtaan. Hän siis yksinkertaisesti tahtoi pelastaa poikansa raa’alta simputukselta ja muilta tarpeettomilta nöyryytyksiltä.

Venäjän armeija näyttää todellakin olleen useimpia tuon ajan länsimaisia armeijoita demokraattisempi sikäli, että kuuluisa sukunimi ja aatelisarvo eivät välttämättä säästäneet ketään sotilaselämän ikävimmiltä puolilta. Toisaalta hyvinkin alhaissäätyinen mutta pystyväksi osoittautunut mies saattoi myös armeijassa kohota varsin korkeisiin arvoihin, jopa maaorjien lapsiksi syntyneitä upseereita tunnetaan^xxxiv. Mistä de Maistren hienoinen närkästys koskien aatelispojan pakkoa alentua aliupseeriksi kertoo? Mahdollisesti siitä, että hänen silmissään tämäkin käytäntö on merkki Venäjän yhteiskuntaolojen vakiintumattomuudesta ja kaoottisuudesta. Itse asiassa on kyse vain ylempänä keisarin valtaa käsittelevässä luvussa tarkastellun ”aasialaisen mielivaltaisuuden” eräästä ilmenemismuodosta.

***

Vuosikymmeniä de Maistrea myöhemmin toinen ranskankielinen aristokraatti markiisi de Custine julkaisi omat Venäjänkirjeensä kirjan muodossa. Custinen kuvaus on jäänyt historiaan modernin russofobian merkkiteoksena. On yleinen käsitys, että Custine kirjoitti kirjansa tietoisena liberaalina vastavetona oman säätynsä nuorten miesten parissa 1800-luvun toisella neljänneksellä yleistyvälle konservatiiviselle ancien régime –nostalgialle. Noihin aikoihin Ranska demokratisoitui vauhdilla, ja moni kehitykseen tyytymätön katseli kaivaten Venäjälle, jota hallitsi keisari Nikolai I rautaisella kädellä.

Kirjansa viimeisillä sivuilla de Custine antaa seuraavanlaisen neuvon näiden nuorten miesten isille: ”Jos poikanne on tyytymätön Ranskan oloihin, kehottakaa häntä matkustamaan Venäjälle…”^xxxv. Custinen ajatus on, että lyhytkin visiitti tsaarin valtakunnassa riittää palauttamaan nuoren konservatiivin järkiinsä; näinhän hänelle itselleenkin oli käynyt. Custinella on myös se melko selvä taka-ajatus, että Ranskan vallankumousta edeltäneen Länsi-Euroopan olot eivät olleet kovinkaan kaukana hänen omansa Venäjällä vallitsevista. Mutta tämä ajatus on virheellinen.

De Custine oli liberaali, de Maistre oli konservatiivi (vieläpä ”äärikonservatiivi”), silti heidän Venäjä-kuvansa eivät olleet erityisen kaukana toisistaan. Melko harvassa olivat muutenkin ne vastavallankumoukselliset länsieurooppalaiset, jotka näkivät heille turvapaikan antaneen Venäjän kovin ruusuisessa valossa.

LÄHDEVIITTEET