SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Antropologian kuva islamista

JUKKA AAKULA

Islamin – tai minkä tahansa uskonnon – ymmärtämiseen sen pyhien kirjoitusten tai virallisten opinkappaleiden tutkiminen antaa vain osittaista apua. Usein teologista lähestymistapaa hedelmällisempää on tutkia uskontoa osana ihmisyhteisön arkipäiväistä elämää sosiologian, antropologian, psykologian ja taloustieteen keinoin.

Uskontososiologialla ja uskontoantropologialla on pitkät juuret. Jo yli sata vuotta sitten Max Weber (1864-1920) tutki protestanttisen etiikan vaikutusta taloudelliseen toimintaan (Protestanttinen etiikka ja kapitalismin henki)  ja Émile Durkheim (1858-1917) uskonnon merkitystä yhteisön identiteetin ja koheesion syntymisessä (Uskontoelämän alkeismuodot).

Moderni uskontososiologia ja -antropologia tutkivat mm. uskonnollisen liikehdinnän vahvistumista alueilla, missä sosiaalinen turvaverkko on heikko kuten keisariajan Roomassa tai nykyajan Etelä-Amerikassa (D. S. Wilson: Darwin’s Cathedral; Rodney Stark: The Triumph of Christianity.  How the Jesus Movement Became the World’s Largest Religion). On mm. kyetty osoittamaan tilastollisin keinoin, että samalla lailla kuin kilpailu panee yritykset tehostamaan tuotantoaan sekä innovoimaan ja tarjoamaan parempia ja halvempia palveluita, myös uskontokuntien tarjoamien palveluiden laatu on sitä korkeampi mitä suurempi uskontokuntien välinen kilpailu on (Anthony Gill: Rendering unto Caesar. Catholic Church and the State in Latin America).

Antropologian professori Philip Carl Salzman on tutkinut islamia antropologian keinoin: Salzman on tehnyt vuosia tutkimusta Lähi-Idän ja Etelä-Aasian heimojen parissa ja asunut mm. Iranin Beluchistanin heimoalueilla. Kirjassaan Culture and Conflict in the Middle East hän kuvaa Lähi-Idän heimokulttuureita, analysoi heimokulttuurin suhdetta islamiin ja islamin vaikutusta Lähi-Idän konflikteihin.

Sisäkkäinen lojaliteetti

Salzman näkee islamin eräänlaisena heimokulttuurin laajennuksena. Lähi-Idän heimoidentteettiin kuuluu keskeisenä piirteinä sisäkkäinen lojaliteetti: heimolaisen lojaliteetti kohdistuu sukuun. Mitä lähempää sukua henkilö B on henkilölle A, sitä suurempi velvollisuus henkilöllä A on tukea henkilöä B. Kahden henkilön välisessä konfliktissa A:n on aina asetuttava sen puolelle joka on A:lle lähempää sukua.

Heimolainen taistelee siis veljensä rinnalla serkkuaan vastaan ja serkkunsa rinnalla pikkuserkkuaan vastaan. Osallistumattomuus johtaa kunnian menetykseen. Kunniaa ei menetä vain henkilö itse, vaan myös hänen läheisensä. Jos mies jonka pitäisi puolustaa serkkuaan kieltäytyy velvollisuudestaan, miehen veljet menettävät kunniansa siinä missä mies itse. Kunnian voi palauttaa rankaisemalla kunnian häpäisijää.

Sukulaisuus määritellään patrilineaarisesti. Heimolainen ei auta omiaan niinkään rakkaudesta sukulaisiaan kohtaan vaan pikemmin siksi, että hän menettää kunniansa ellei näin tee.

Kunniakulttuuri on ilmeisesti suhteellisen tehokas tapa turvata ihmisten fyysinen koskemattomuus tilanteessa, jossa yhteiskunnan väkivaltakoneisto (poliisi ja oikeuslaitos) puuttuu tai on heikko.

Kunniakulttuurilla tarkoitetaan siis kulttuuria, jossa on seuraava normi:

Jos joku loukkaa sinua eikä pyydä anteeksi, sinun on kostettava kokemasi vääryys. Ellet kosta, menetät kunniasi.

Kun kunniakulttuuri on kerran syntynyt, se ei helposti väisty, vaikka olosuhteet muuttuisivatkin. Jos nimittäin yksittäinen yhteisön jäsen poikkeaa kunniakulttuurin velvoitteista ja jättää kostamatta, hän aiheuttaa häpeän itselleen ja koko perheelleen. Häpeällinen teko vaatii, että kunnian kulttuurista poikkeaja erotetaan perheestä. Muuten koko perheen kunnia menee ja perhe eristetään yhteisöstä. Kunniakulttuuri on siis itseään ylläpitävää eli kestävää (sustainable).

Kunniakulttuuri ei rajoitu vain arabimaihin, vaan sitä esiintyy mm. USA:n etelävaltioissa (Nisbett, R.E. & Cohen, D.: Culture of honor: The psychology of violence in the South.).

Islam

Vaikka sukulaisuus on periaatteessa biologisesti hyvin määritelty ja staattinen, on se kuitenkin käytännössä jossain määrin rekonstruoitavissa. Muhammed onnistui luodessaan islamin laajentamaan sukulaisuuteen perustuvan lojaliteetin koskemaan myös samanuskoisia. Minkään universaalisen ihmisyyden kanssa tällä samanuskoisten yhteisöllä (ummah) ei kuitenkaan ole mitään tekemistä – ummah on lopulta kuitenkin vain laajennettu heimo.

Laajentaminen merkitsee siis ainoastaan sitä, että siinä missä heimolainen taistelee veljensä rinnalla serkkuaan vastaan ja serkkunsa rinnalla pikkuserkkuaan vastaan, muslimi taistelee myös toisen shian rinnalla sunnia vastaan ja sunnin rinnalla ristiretkeläisiä vastaan.

Islam on Salzmannin mukaan uskonto, joka pyrkii paitsi puheissa myös käytännössä alistamaan koko maailman islamin vallan alle. Jihad on uskovan velvollisuus ja vain kunniaton ihminen alistuu vääräuskoisen valtaan. Muslimin minimivelvollisuus on taistella vääräuskoista hallitsijaa vastaan ainakin siinä maassa, jossa hän itse asuu.

Heimolaisen kunniakulttuuriin islam linkittyy siis kiinteästi: islam laajentaa kunnian kulttuurin ylemmälle tasolle. Sen sijaan, että muslimi taistelisi heimolaisen tavoin vain oman heimonsa puolesta naapuriheimoa vastaan, muslimi taistelee myös oman uskonsa puolesta vääräuskoista vastaan.

Salzmannin mukaan islamin suvaitsevaisuus “kirjan uskontoja” kohtaan – eli juutalaisuuden ja kristinuskon rajoitettu hyväksyminen erityisveroa vastaan (dhimmi) – on hyvin usein alistamista ja nöyryyttämistä. Kun muslimimaan kristitty tai juutalainen kansalainen maksoi aikoinaan dhimmi-veroa, veronkantajalla oli usein tapana läimäyttää veronmaksajaa kasvoille. Kristittyjen ja juutalaisten nöyryyttämistä arvotetaan muslimien keskuudessa positiivisesti.

Salzmannin mukaan islamin laajentuminen oli veristä. Tässä suhteessa islam ei laajentumisen verisyydessä tosin eronnut muista ekspansiivisista imperiumeista.

Sisäkkäinen lojaliteetti ja kansalaisyhteiskunta

Salzman ottaa kantaa myös ajankohtaiseen aiheeseen – kansalaisyhteiskunnan ja demokratian rakentamiseen muslimimaissa. Hän näkee heimokulttuurin kansalaisyhteiskunnan kehityksen esteenä.

Yhteiskunnan edes minimaalinen sosiaalinen koheesio, jota kansalaisyhteiskunta tarvitsee, on Salzmanin mukaan lähes mahdottomuus arabimaissa. Salzman kirjoittaa (käännös on omani):

Ihminen toimii poliittisesti muslimin roolissa vain kanssakäymisessä vääräuskoisen kanssa. Muslimien välisessä kanssakäymisessä ihmisillä on sektariaaninen identiteetti, eli he näkevät itsensä shioina, vastakohtana sunni. Shiojen välisessä kanssakäymisessä heillä taas on heimoidentiteetti – he katsovat kuuluvansa Karim-heimoon, vastakohtana Mahmud-heimo.

Karim-heimon sisällä he järjestäytyvät sen mukaisesti, ketä vastaan he toimivat. (…) Oppositioasenne on kulttuurinen imperatiivi.

Heimojärjestelmä sisäkkäisine lojaliteetteinen on tekokas tuki hajautetuille nomadeille mutta on omiaan estämään sosiaalisen integroitumisen laajemmalla tasolla ja estämään myös oikeusjärjestelmään perustuvan konfliktien ratkaisun paikallisella tasolla.

Johtopäätös

Antropologian tai minkään muunkaan tieteen asia ei ole esittää poliittisia suosituksia.

Henkilökohtainen johtopäätökseni ylläolevasta kuitenkin on, että islamismi on merkittävä uhka lännelle niin kuin kommunismi tai natsismi olivat aikoinaan.

Hyvin merkittävä osa muslimimaiden väestöä on vastaanottavaista islamismin aatteelle. Sama pätee lännen muslimeihin. Sellaiset maat, joissa on laaja muslimiväestö, tullevat jatkossakin olemaan sisäisesti epävakaita. Demokratiakehitys Lähi-Idässä tullee olemaan takkuilevaa.

Uhan torjumiseksi lännen pitää ensi sijassa olla sotilaallisesti ja moraalisesti vahva. Maahanmuutto muslimimaista on syytä pitää hyvin alhaisena. Jokaiseen islamistien suorittamaan iskuun länttä kohtaan on reagoitava hyvin päättäväisesti. Muunlainen reagointi koetaan kunniattomana.

Vaikka länsi voi onnistua liittoutumaan jonkun muslimiryhmän kanssa jossain erityisessä kysymyksessä – esimerkkinä yhteistyö Saudi-Arabian ja muiden sunnimaiden kanssa Iranin pakotteiden suhteen tai lännen tuki Syyrian ja Libyan kapinallisille – yhteistyön väliaikainen luonne on ymmärrettävä. Länsi on muslimimaille ensi sijassa vihollinen ja lopulta muslimin kunnia vaatii jopa shian ja sunnin liittoutumista länttä vastaan.

Islam voi toki aikaa myöten maallistua ja islamismin uhka voi väistyä. Se aika ei ole vielä.

Kansalliskonservatiivin suhde islamismiin tai muihin kollektivistisiin ideologioihin ei voi kuitenkaan olla mustavalkoinen. Islamismin uhan torjuminen ei merkitse minkäänlaista tukea lännen ääri-individualistisille aatesuuntauksille.

Jukka Aakula on matemaatikko, IT-ammattilainen, isä ja konservatiivi. Kiinnostuksen kohteina mm. yhteisöllisyys, luonto, evoluutio, uskonto, antropologia, taloushistoria sekä ihmisen ja ihmisrotujen biologia.

Information

This entry was posted on syyskuu 29, 2012 by in Politiikka ja ideologia, Tiede and tagged , , , , , , .
%d bloggers like this: