SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Venäjän yhteiskuntajärjestelmä Joseph de Maistren maailmankuvan peilinä (osa 1)

MIKA KERÄNEN

Savoijilainen juristi, diplomaatti ja vastavallankumouksellinen katolinen yhteiskuntafilosofi Joseph de Maistre (1753–1821) on yksi väärinymmärretyimpiä ajattelijoita eurooppalaisessa aatehistoriassa. Epäilen, että ainakin osaksi väärinymmärrykset ovat tahallisia. Viime vuosikymmeninä kuva on kyllä muuttunut hieman monipuolisemmaksi. Mutta silti pelkään monen ottavan yhä todesta jonkun Isaiah Berlinin käsitykset; hänellehän de Maistre oli ”a crooked timber of humanity”, ja hän aivan vakavissaan esitteli de Maistren yhtenä fasismin esikuvista. Mutta myös nykyisen ”traditionalismiskenen” nihilistisemmän laidan tulkinnat, vaikkapa sellaiset joihin saattaa törmätä alternative right –sivuston kaltaisilla foorumeilla, mielellään nostavat esille ja irrottavat asiayhteydestään de Maistren pyövelitekstejä tai muita kolkolta kalskahtavia kirjoituksia, mutta sillä suunnalla de Maistren oletetut verenhimo ja ”obskurantismi” vain saavat positiiviset etumerkit. En usko, että de Maistre olisi tällaista estetisoivaa lähestymistapaa hyväksynyt.

De Maistre ei yhteiskuntafilosofina ollut missään tapauksessa absoluuttisen monarkian kannattaja, ei ainakaan jos se ymmärretään vasta 1600-luvulla kehiteltyjen ideoiden mukaisesti; tällainen monarkia ei ole länsieurooppalaisittain sen traditionaalisempi hallintotapa 1700-luvun filosofien suosima ”valistunut despotiakaan”. De Maistre oli vanhimman ja todella traditionaalisen länsieurooppalaisen monarchie tempéréen eli tasapainotetun, ”sekoitetun” monarkian puolestapuhuja. Hallinnon lainmukaisuus oli niin ikään hänelle, juristille, hyvin tärkeää. Toivon voivani myöhemmin selventää näitä käsitteitä jossakin eurooppalaisen kristillisen monarkian aatehistoriaa sivuavassa tekstissä.

Nyt käsillä olevassa kaksiosaisessa kirjoituksessa kuitenkin tarkastelen de Maistren yhteiskunta- ja oikeusfilosofiaa 1800-luvun alun venäläisen yhteiskunnan kuvastimen kautta. Näin kuva de Maistren yhteiskunnallisen ajattelun perusteista hahmottuu ikään kuin negaationa: Venäjällä de Maistre näet teki tuttavuutta sellaisen yhteiskunnan kanssa, joka oli kaukana ihanteellisesta. Voisi tosin luulla, että vastavallankumouksellisen filosofin ja jakobiineja paossa olevan emigrantin näkökulmasta kahden vuosisadan takainen keisarillinen Venäjä oli todellinen ihannevaltakunta. Sitä se ei ollut, ei ainakaan Joseph de Maistrelle.

Lyhyeksi johdannoksi – de Maistren mutkikas Venäjä-suhde

De Maistre vietti Venäjällä vuodet 1802–1817. Muodollisesti de Maistre oli maassa herransa Sardinian kuninkaan asiainhoitajana, mutta käytännössä hänen statuksensa oli melkein yhtä paljon poliittisen maanpakolaisen, sillä vallankumouksellinen Ranska oli miehittänyt hänen synnyinmaansa, Sardinian kuningaskuntaan kuuluvan Savoijin. Hänen nuorempi veljensä Xavier oli tullut Venäjälle jo vähän aikaisemmin. Ranskan vallankumouksen vuosina Venäjä oli tärkeä länsieurooppalaisten pakolaisten turvasatama.

Lähes täydet 15 vuotta on pitkä aika ihmisen elämässä. Mitä pidemmäksi de Maistren maanpakolaisuus näytti venyvän, sitä enemmän hän näkyy alkaneen tuntea itsensä jossain määrin venäläiseksi. Tässä ei sinänsä olisi mitään ihmeellistä, sillä tuohon aikaan – ennen predestinoidun, biologisväritteisen nationalismiparadigman läpimurtoa – kansakunnan vaihtaminen oli periaatteessa huomattavasti helpompaa kuin nykyisin. Venäjän kieltä de Maistre ei tosin koskaan kunnolla oppinut, mutta sitähän ei varsinaisesti tuohon aikaan Venäjällä, eikä varsinkaan Pietarissa, juuri tarvittukaan.

Näin de Maistre luonnehti Venäjä-suhdettaan eräässä kirjeessä vuonna 1815:

Niin kauan olen ollut tässä maassa ja niin paljon hyvyyttä olen täällä saanut kokea, että jossain määrin katson jo olevani kotonani täällä ja tunnen Venäjän asian omakseni. Ulkomaalaiset ovat tehneet Venäjälle valtavan paljon pahaa, he ovat myrkyttäneet sitä, parjanneet, viekoitelleet [sitä omaan pahuuteensa] tai loukanneet sitä. Tahtoisin kaikin voimin toimia päinvastoin, ja olenkin vakuuttunut siitä, että Venäjästä voi kirjoittaa paljon hyvää, rakkaudella ja kunnioituksella. [suomennos tässä ja kaikissa muissakin sitaateissa minun]

(Après un si long séjour dans ce pays, les bontés que j’y ai éprouvées m’ont en quelque sorte naturalisé, de manière que je prends un extrême intérêt à tout ce qui concerne la Russie. Les étrangers lui ont fait bien du mal, lui ont vendu des poisons, l’ont calomniée, séduite ou insultée. Je voudrais bien faire tout le contraire selon mon pouvoir, et je suis persuadé qu’on pourrait lui dire de fort bonnes choses par écrit, avec respect et amour.)i

De Maistren henkilökohtaisen Venäjä-suhteen ambivalenssi on ilmeinen. Ei tarvitse epäillä hänen asenteensa lähtökohtaista hyvänsuopuutta. Esimerkiksi johonkin markiisi de Custineen, hieman häntä myöhemmin vaikuttaneeseen russofobisen kirjallisuuden klassikkoon verrattuna de Maistre on suorastaan russofiili. Häntä suututtivat ja jopa henkilökohtaisesti loukkasivat länsieurooppalaisten liberaalien Venäjää parjaavat puheet ja kirjoitukset. Tietysti on helppo nähdä tässä asenteessa paitsi hyvänsuopuutta, myös tiettyä alentuvaa suojelunhalua.

Kun de Maistren maanpakolaisuus näytti venymistään venyvän, hän alkoi vakavissaan harkita siirtymistä Aleksanterin alamaiseksi; nämä suunnitelmathan olivat ajankohtaisia erityisesti silloin, kun Napoleonin ja vallankumouksen voitto näytti lopulliselta ja peruuttamattomalta. Lisäksi de Maistren Xavier-veljen ja varsinkin Rodolphe-pojan kielellinenkin venäläistyminen olisivat olleet omiaan helpottamaan myös hänen itsensä venäläistymistä, semminkin kun hän yli kymmenen vuoden yksinäisyyden jälkeen vihdoin oli saanut koko muunkin perheensä luokseen Pietariin.

Napoleonin ensimmäisen kukistumisen seurauksena Pariisissa 30.5.1814 allekirjoitetun rauhansopimuksen seurauksena Savoiji jaettiin siten, että kotikaupunki Chambéry jäi Ranskalle. Täten de Maistrelta näytti menevän koti, mikä johti siihen, että venäläisyydestä näytti tulevan hänen kohtalonsa. Eikä de Maistre sittenkään näyttänyt tätä kohtaloa kovin raskaasti ottavan. Vielä syyskuussa 1815, jolloin Savoijin yhtenäisyyden palauttava Pariisin toinen rauhansopimus oli jo syntymässä, de Maistre vakuutteli eräällä Sveitsin-vuosiensa vanhalle tuttavalle olevansa käytännössä juurtunut Venäjälle ja viihtyvänsä erinomaisesti. Hän sanoi ”kieltäytyvänsä vilkuilemasta Etelä-Euroopan suuntaan, koska hänellä ei ollut siellä päin enää mitään tekemistä” (je me défends de jeter les yeux sur le midi de l’Europe, où je n’ai plus rien à faire).ii

Pian tuli kuitenkin tieto Pariisin toisesta rauhasta, jossa Savoijin rajat palautettiin ennalleen. De Maistren ilo tästä uutisesta oli tietenkin suuri. Mutta on vaikea sanoa, olisiko tämä tieto johtanut siihen, että de Maistre olisi alkanut henkisesti valmistautua paluuseen. Vain hyvin vähän aikaa myöhemmin nimittäin Aleksanteri palasi vihdoinkin Venäjälle, ja de Maistren ensi-ilo tästäkin tapahtumasta vaihtui pian pettymykseksi, Sillä Aleksanteri ei ilahtunut de Maistren harjoittamasta tsaarin ortodoksisten alamaisten käännyttämisestä katolisuuteen. Hyvin pian kävi selväksi, että de Maistrella ei sittenkään ollut Venäjällä tulevaisuutta.

Vaikka de Maistren Venäjä- ja venäläiskuvat olivat aina olleet lähtökohtaisesti sympaattisia, oli kuvilla tietysti myös tummempi kääntöpuolensa. Vilpittömästä russofiliastaan huolimatta hän oli aina katsonut venäläisiä myös hieman nenänvarttaan pitkin, ja juuri venäläisten ortodoksinen uskonto herätti hänessä eniten kriittisiä ajatuksia. Tuo Venäjän onneton kohtalo, joka aikoinaan jätti sen katolisen kristikunnan ulkopuolelle, oli de Maistren mielestä syy kaikkiin Venäjän yhteiskunnallisiin ja oikeudellisiin puutteisiin, siellä vallitsevaan despoottisuuteen, laittomuuteen, orjuuteen ja yleiseen julmuuteen.

1. Despotismia, ”svobodaa” ja orjuutta

 

Eräässä mielessä de Maistrea voi pitää jopa perustuslaillisen hallinnon ystävänä, edellyttäen että perustuslaillisuus ymmärretään englantilaisittain, so. ylimuistoisten ja enimmäkseen kirjoittamattomien tapaoikeudellisten traditioiden kokoelmaksi. Mutta Venäjällä de Maistre kohtasi hallintojärjestelmän, joka oli niin lähellä absoluuttista yksinvaltaa kuin se ylipäätään on mahdollista; käytännössähän mikään inhimillinen valta ei tietenkään ole rajatonta. Yhtä kaikki, keisarin suunnattomat valtaoikeudet vähintäänkin hämmensivät de Maistrea.

De Maistren tavassa käsitellä keisarin valtaa näyttäisi olevan hienoisia eroja sen mukaan, mikä kulloinkin oli hänen oma suhteensa Venäjään, ja se taas vaihteli sen mukaan, mikä oli Venäjän rooli suhteessa Napoleoniin ja vallankumoukselliseen Ranskaan. Hieman paradoksinkin makua on siinä, että nihkeimmät kommentit Venäjän keisarivallan despoottisuus saa de Maistrelta silloin, kun despoottisia piirteitä nimenomaan pyrittiin Venäjältä enemmän tai vähemmän johdonmukaisesti kitkemään, siis valtiosihteeri Speranskin mittavien reformisuunnitelmien aikoihin vuoden 1810 molemmin puolin. Näinä vuosina Venäjä oli sattumoisin myös Napoleonin liittolainen, mikä ymmärrettävästi tuskastutti ja ärsytti de Maistrea; tämä saattoi heijastua hänen Venäjätulkinnoissaan kautta linjan.

Toisaalta on tärkeätä ymmärtää, että de Maistre yritti pitää Aleksanterin henkilön ja keisari-instituution erossa toisistaan; Aleksanteria henkilönä de Maistre vilpittömästi arvosti loppuun saakka ja kohteli tätä enimmäkseen silkkihansikkain. Tämä on ymmärrettävää jo siksikin, että vastavallankumouksen ja sitä kautta hänen oman isänmaansa Sardinian tulevaisuudennäkymien ollessa syvimmässä aallonpohjassaan de Maistre alkoi henkisesti valmistua siihen, että hänen pitäisi jäädä Venäjälle lopuksi ikäänsä ja siirtää ensisijainen lojaliteettinsa Sardinian kuninkaalta keisari Aleksanterilleiii.

Käytännössä keisarin henkilön erottaminen hänen institutionaalisesta roolistaan ei tietenkään aina ollut helppoa. Esimerkiksi nimenomaan hallitsijan suuria valtaoikeuksia näkyi olevan vaikea tarkastella kriittisesti ilman että Aleksanterin henkilökin sai kritiikistä osansa.

Maaliskuun 19. (31.) 1807 päivätyssä, de Rossille kirjoitetussa kirjeessä de Maistre selvittää tälle keisarin lähtöä rintamalle. Lähdössä oli ilmennyt hieman ongelmia:

Tänään on perjantai, eikä perjantaina sovi lähteä matkalle. Tästä ovat yhtä mieltä niin tiede kuin venäläisten kokemuskin. Keisari ei uskalla uhmata tätä ennakkoluuloa. Hän voi toimia tuomarina yksin niin siviili- kuin rikosjutuissakin; hän voi tuomita kuolemaan; hän voi ruoskituttaa korkea-arvoisen aatelismiehen; hän voi antaa kiduttaa rippi-isää saadakseen tämän paljastamaan rippisalaisuuden, mihin oikeuteen Paavali I turvautuikin. Hän voi toimia pappina messussa (Paavali I melkein teki näinkin); lyhyesti sanoen hän voi kohdella alamaisiaan juuri niin kuin häntä sattuu miellyttämään, hänhän omistaa nämä 35 miljoonaa ihmistä niin kuin meillä omistetaan karjaa; mutta hän ei voi lähteä matkalle perjantaina.

(C’est aujourd’hui vendredi,et l’on ne doit point partir le vendredi. Ainsi l’ont décidé la science, sans doute, et aussi l’expérience Russes. L’Empereur n’ose pas contredire ce préjugé. Il peut juger tout seul un proces civil ou criminel, il peut condamner à mort, il peut faire knouter un Prince, il peut faire donner la torture à un confesseur pour lui faire dire le secret d’un pénitent, comme l’a fait Paul Ier . Il peut dire la messe (Paul Ier était sur le point de la dire), il peut faire en un mot tout ce qui lui plaît de 35 millions d’hommes, qu’il possède comme nous possédons nos troupeaux ; mais il ne peut pas partir le vendredi [–]).iv

De Maistrea selvästikin puistattaa valta, jonka ainoa rajoite on kansanomainen taikausko. Silmiinpistävää on myös keisarin suunnaton valta hengellisellä alueella; länsimaissa syvimmänkään absolutismin aikana vallantäyteisimmälläkään maallisella hallitsijalla ei ollut mitään asiaa alttarille muuten kuin maallikkona muiden joukossa, jos kohta hän siinä roolissaan nauttikin primus inter pares –asemasta. Moskovan suuriruhtinaat, sittemmin Venäjän tsaarit ja keisarit olivat kuitenkin perineet Bysantin hallitsijoilta myös näiden ylimmäispapillisen statuksen. Tosin on kyseenalaista, olivatko edes Moskovan tsaarit todella käyttäneet pappisoikeuksiaan, ja varmasti keisarit eivät niitä enää tähän aikaan niitä käyttäneet; de Maistrekin näyttäisi tässä myöntävän, että nuo oikeudet ovat pikemminkin symbolisia. Sellaisinaankin ne kuitenkin pöyristyttävät de Maistren kaltaista ”papistia” ja ultramontanistia.

Kuvaus on epäilemättä kärjistetty ja tarkoitushakuinen, mutta luonteenomainen mitä tulee de Maistren käsityksiin. Siinä missä de Maistre ihaili ja kunnioitti keisari Aleksanteri I:stä yksilönä, hän tunsi selvää vastenmielisyyttä Venäjän keisari-instituution despoottisuutta kohtaan. Toisaalla saamme kyllä nähdä, että hän ilmeisesti piti järjestelmää kaikesta huolimatta ainoana Venäjällä mahdollisena.

Edellä käsitelty teksti on siis kirjoitettu hieman ennen Friedlandin taistelua ja Tilsitin rauhansopimusta ajanjaksona jolloin Venäjä oli Napoleonin päävastustaja ja jolloin de Maistre yleisesti ottaen oli varovaisen optimistinen sekä vastavallankumouksen että omasta tulevaisuudestaan. Friedland ja Tilsit muuttivat kaiken.v Napoleonin vihollisesta tuli tämän liittolainen, mikä aiheutti de Maistressa ainakin epäsuorasti jopa Aleksanterin henkilöön ulottuvaa katkeruutta.

Vuoden 1807 lopulla de Maistre kirjoitti Sardinian Lontoon lähettiläälle kreivi de Frontille kirjeen, jossa hän muun ohella analysoi (länsi)eurooppalaisten ja ”aasialaisten” monarkioiden välisiä eroavaisuuksia. Tässä konstruktiossa Venäjä on luonnollisestikin osa Aasiaa.

Eurooppalaisten valtakuntien ylimuistoiset, ”kunkin kansakunnan erityisluonteen mukaiset perustuslait” (lois fondamentales diversifiées selon les divers génies des nations), siis feodaalisen yhteiskunnan vakiintuneet säädyt määriteltyine privilegioineen sekä virkamiehistön/oikeusistuinten (grandes magistratures) vahva asema, ovat tehneet mahdolliseksi sujuvan ja lainmukaisen hallinnon. De Maistren mukaan länsimaissa siis normaalisti vallitsee tilanne, jossa kuninkaan suvereniteetti on tehokkaasti ja tuntuvasti läsnä kaikkialla, ilman että monarkin itsensä tarvitsee sekaantua jokaiseen pikkuasiaan. Lännessä ei myöskään ole suvereniteetille mitenkään katastrofaalista, jos joku tietty hallitsija ei satu olemaan henkilökohtaisilta kyvyiltään esikuvallinen.vi Sen sijaan ”aasialaisella” Venäjällä kaikki on toisin:

Mutta aasialaisissa monarkioissa, joissa hallitsija toimii ilman välikäsiä, on tuhoisaa, jos korkein tahto osoittautuu heikoksi tai paheelliseksi; sellaisessa tilanteessa täytyy joko valtion sortua tai johtajan kaatua.

Ja koska luonto synnyttää ennakkoluuloja, jotka aina sopivat kuhunkin hallitusmuotoon, on meidän maissamme nykyiseen sukupolveen saakka kauhistuttu jokaista hallitsijan henkilöön kohdistuvaa hyökkäystä. Sen sijaan Aasiassa isän murhaaja voi löytää itsensä pojan palveluksesta. – Tästä seuraa, että näissä maissa voi odottaa tapahtuvaksi mitä tahansa eikä mistään ole syytä yllättyä.

(Mais dans les Monarchies asiatiques où le Souverain agit immédiatement, si la volonté suprême est faible ou viciée, il faut ou que l’Etat soit renversé, ou que le chef disparaisse.

Et comme la nature crée toujours des préjugés analogues aux différentes sortes de gouvernements, elle flétrit parmi nous, jusqu’à la dernière génération, tout attentat sur la personne du Souverain, tandis qu’en Asie, l’assassin du père peut se trouver au service du fils. – Il s’ensuit que, dans ces pays, on doit s’attendre à tout, et que rien ne peut surprendre.)vii

De Maistren kritiikin kärki ei kohdistu keisari Aleksanterin henkilöön vaan kaoottiseen ja mielivaltaiseen järjestelmään, jossa despotiaa voidaan rajoittaa vain rikoksella ja joka lisäksi mahdollistaa keisari Paavalin murhaajien vapaan toiminnan tämän pojan alaisuudessa. Vuoden 1801 keisarin murhaan huipentuneen salaliiton keskeisistä toimijoista ainakin kenraali Benningsenin asema oli näihin aikoihin hyvin vahvaviii. Yhtä kaikki, itse Aleksanteri on tässä pikemminkin traaginen kuin rikollinen hahmo; pojan omasta osuudesta isänsä kuolemaan de Maistre hienotunteisesti vaikenee.

Aleksanterin aseman traagisuutta korostaa sekin, että hän itse on jatkuvassa vaarassa joutua nauttimaan ”aasialaista lääkettä” (remède asiatique) eli kokea isänsä lailla ennenaikaisen ja väkivaltaisen lopun.ix Aleksanterin suosio ei varsinkaan Venäjän eliittien silmissä aina ollut kovin korkealla; esimerkiksi heti Tilsitin jälkeen hovissa kyti suoranainen fronde (aateliskapina), ja keisarin henki saattoi silloin olla hiuskarvan varassax. Palatsikaappaukset ja erityisesti bysanttilaistyyppiset hallitsijoiden murhat olivat 1800-luvun alussa useimmissa länsimaissa jo kaukaista historiaa (poikkeuksia tähän sääntöön ei kyllä tarvitse hakea omaa Ruotsiamme kauempaa), ja de Maistrellekin tämän tavan yleisyys venäläisissä hallitsijanvaihdoksissa on pettämätön merkki valtakunnan aasialaisuudesta ja despoottisuudesta.

Keisarin vallan rajojen määrittelemättömyys ja luotettavan virkamiehistön puute olivat myös keskeinen syy Venäjän hallintokulttuurin erääseen ikuisuusongelmaan, nimittäin hallitsijoiden näpertelyyn pikkuasioiden parissa. Jossain määrin tämä ilmiö on ollut havaittavissa vielä Jeltsinin ja Putininkin hallitessa.

De Maistre ihmettelee, kuinka ”30 miljoonan ihmisen herralla” riittää aikaa mitä merkityksettömimpien yksityiskohtien ulkoa opetteluun. Niin ikään keisarin jokapäiväisissä sotilasparaateissa tai –harjoituksissa jatkuvasti osoittama into puuttua yksittäisten sotilaiden suorituksiin hämmästyttää de Maistrea.xi Jälkimmäisessä asiassa on yhtä paljon kyse Aleksanterin persoonasta kuin keisari-instituutiosta; Aleksanterihan oli perinyt isältään ”paradomaniansa”, erityisen viehtymyksen militarismiin, mistä myös de Maistre häntä kritisoi.

Jos de Maistre onkin henkilökohtaisesti kriittinen keisarin vallan absolutistisia piirteitä kohtaan, eräs hänen ajattelunsa kulmakivi oli usko siihen, että eri kansakunnille sopivat erilaiset hallitusmuodot. Venäläiselle absolutismi selvästikin sopi. Tavallinen venäläinen kansanmieskään ei näe de Maistren mukaan keisari-instituutiossa mitään ongelmaa vaan rakastaa hallitsijaansa kuin lapsi isäänsä.

De Maistre kommentoi omalla kuninkaalleen Victor-Emmanuelille osoitetussa kirjeessään keisarin loppuvuodesta 1809 Moskovaan tekemää matkaa ja ennen kaikkea hänen valtakunnan toisessa pääkaupungissa saamaansa haltioitunutta vastaanottoa. Kansan satatuhatpäinen massa ympäröi keisarin heti tämän ratsastettua kaupunginportista sisään. Keisari sai rahvaalta lähes Jumalan kohtelun, hänen saappaitaan suudeltiin ja hänen hevostaankin halailtiin niin, että hän tuskin pääsi eteenpäin. Keisaria tervehdittiin venäläisin hellittelynimin ”isänen, kaunis keisari, enkeli” (papa, bel empereur, ange).xii De Maistre näyttäisi olevan tietoinen siitä, että hänen valjut ranskannoksensa eivät likimainkaan tavoita alkukielisten ilmausten tunnekylläistä voimaa ja syvyyttä. Yhtä kaikki, vaikka näin raju ja estoton käytös selvästi hieman hämmentää de Maistrea, häntä myös liikuttaa rahvaan rakkaus keisaria kohtaan.xiii

Kaikesta huolimatta de Maistren käsitys venäläisestä rahvaasta ei ole erityisen mairitteleva. Kaiken kaikkiaan venäläinen on kykenemätön aitoon vapauteen. Tästäkin syystä keisarin ja valtakunnansihteeri Speranskin hätiköidyt reformisuunnitelmat olivat de Maistren mielestä järjettömiäxiv.

Venäläinen ”svoboda” – Orjuuden valitettava välttämättömyys Venäjällä

De Maistre oli englantilaisen aatetoverinsa Edmund Burken tavoin vapauden ystävä, vaikka toisenlaisiakin käsityksiä on de Maistre –tulkinnoissa kuultu. Hänen vapauskäsityksensä kuitenkin poikkesi monin tavoin valistusfilosofien propagoimasta. De Maistre oli heidän kanssaan jyrkästi eri mieltä mm. siinä, että hän ei pitänyt vapautta vientituotteena. Kansakunnat joko ovat vapaita tai sitten ne eivät sitä ole. Englanti oli de Maistren mielestä lähes esikuvallisen vapaa.xv Janan toisessa päässä oli Venäjä, perusluonteeltaan erityisen epävapaa kansakunta, ainakin jos vapaus ymmärretään länsieurooppalaiseen tapaan vastuullisuuden funktiona.

Tottelevaisuutta vastaan de Maistrella ei tietenkään sinänsä ole mitään, päinvastoin. Kuuliaisuus lailliselle auktoriteetille on hyve, jota ilman mikään yhteiskunnassa ei toimisi. Mutta venäläinen kuuliaisuus on ”mykkää” (muet), kyselemätöntä, lähes idioottimaista. De Maistre antaa tästä mentaliteetista hypoteettisen esimerkin. ”Jos [–] keisarin mieleen juolahtaisi tuikata Pietari tuleen” (si [–] il prenait fantaisie à un empereur [–] de brûler Saint-Pétersbourg), de Maistren mukaan hallitsijan tahto toteutettaisiin sanaankaan sanomatta.xvi Tiettyä kuriositeettiarvoa voi ehkä nähdä siinä, että de Maistre kirjoitti nuo rivit tasan 200 vuotta sitten loppukesästä 1812 eli vain hieman ennen kuin venäläisten (ei tosin keisarin) mieleen todella juolahti polttaa vanha pääkaupunkinsa Moskova tuhkaksi.

Huomasimme ylempänä, että pohtiessaan keisarin vallan rajoja de Maistre pitää perusongelmana Venäjän (ja yleensä ”aasialaisten” valtakuntien) historiallisten konstituutioiden kaoottisuutta ja anarkistisuutta. De Maistrelle, kuten monelle muullekin hänen aikalaiselleen länsimaiselle ajattelijalle, aidon, kypsän ja vastuullisen vapauden ehdoton edellytys on sisäistetty kuri.

Mutta sitähän ei Venäjällä ole, ja siksi venäläistä yhteiskuntaa leimaavat jyrkät vastakohtaisuudet; yhtäällä nähdään raatokuuliaisuutta, äärimmäistä orjuutta ja oikeudellista mielivaltaa, toisaalla villiä, mistään piittaamatonta anarkistista ”vapautta”: ”Tehkää mitä tahdotte, se on Venäjän perustuslaki” (faites ce que vous voudrez est la loi fondamentale, la loi universelle de la Russie).xvii Tämä mentaliteetti, olipa sen tyypillisyys nimenomaan venäläiselle kansanluonteelle todellista tai kuviteltua, tultiin mm. Suomessa myöhemmin tuntemaan pahaenteisellä nimellä svoboda.

Kysymykset venäläisestä vapaudesta ja venäläisestä orjuudesta pulpahtelevat esiin de Maistren tuotannossa siellä täällä. Keskitetymmin hän pohti niitä vasta poikansa Rodolphe de Maistren postuumisti julkaisukuntoon toimittamassa kokoelmassa Quatre chapitres inédits sur la Russie. Siinä hän omisti yhden tämän tutkielman neljästä luvusta kokonaan vapauden teemalle.

Yllä mainittu aidon vapauden edellytys eli sisäistetty kuri on de Maistren mukaan ennen muuta kristinuskon hedelmää. Rousseaun ja hänen opetuslastensa niin ihannoima luonnontilainen ihminen on todellisuudessa aivan ”liian häijy vapauteen” (trop méchant pour être libre). Tämä saattaa vaikuttaa miltei Thomas Hobbesilta, mutta de Maistren kohdalla on kyse pikemminkin klassisen kristinuskon mukaisesta perisyntiopista kuin hobbesilaisesta kyynisyydestä. Yhtä kaikki, luonnostaan ihminen onkin siis orja, ei suinkaan vapaa.xviii Rousseaulainen narratiivi ”vapaaksi syntyneestä” mutta aikojen saatossa kahleisiin sortuneesta ihmiskunnasta on de Maistrella kääntynyt päälaelleen.

”Historia todistaa” (L’histoire prouve à l’évidence), että kansat ovat sitä alttiimpia vapauteen mitä kauemmin ne ovat olleet kristinuskon hyvää tekevän vaikutuksen alaisena.xix Ellei kristillisyys ole kasvattanut kansakuntaa vapauden mittaiseksi, on ainoa vaihtoehto sen kurissapitämiseksi orjuus, sillä muuten se villiintyisi ja tulisi mahdottomaksi hallita. Tästä syystä orjuus on edelleen voimissaan Venäjälläkin.xx Mutta eivätkö venäläiset sentään ole olleet suhteellisen kauan kristittyjä? De Maistren mukaan eivät ole.

Todellisuudessa kristillisyyden tila Venäjällä on surkea. Bysantista saatu alun alkaenkin rappeutunut kristinuskon muoto on jäänyt Venäjällä jokseenkin hedelmättömäksi. Niin ikään vuosisatainen tataariherruus jätti maahan omat barbaariset, myös uskontoon heijastuvat jälkensä.xxi Venäläinen papisto on enimmäkseen huonosti koulutettua ja itsekin tietämätöntä eikä siitä siksi ole pimeän kansan kasvattajaksi. Näistä syistä 1700-luvun turmiolliset ranskalaiset opit, ateismi ja vallankumouksellisuus leviävät Venäjällä kulovalkean tavoin.xxii De Maistren käsitys venäläisestä ortodoksiasta ei siis ole korkea. On myös helppo nähdä sen yhteys joidenkin tulevien zapadnikki-filosofien käsityksiin; de Maistren näkemykset ovat ainakin Pjotr Tšaadajevin bysantofobian yksi aivan ilmeinen esikuvaxxiii.

Yhtä kaikki, todellisella kristillisyydellä ei ole maassa juuria ja siksi Venäjän kohtalona on orjuus. De Maistre puhuu ”orjuudesta” (esclavage) enimmäkseen yleisellä tasolla ja metaforisessa mielessä, mutta venäläisellä orjuudella oli tähän aikaan tietty konkreettinenkin muoto eli maaorjuus (servage). Yhä useammat alkoivat 1800-luvun alkuvuosina tunnustaa maaorjuuden Venäjän kipeimpiin kuuluvaksi ongelmaksixxiv. Venäläisen yhteiskuntakriittisen kirjallisuuden varhaisimpiin edustajiin kuulunut Aleksandr Radištšev (1749–1802) piti tätä instituutiota vihoviimeisenä häpeänä,xxv ja sen lakkauttaminen tunnetusti oli myös keisari Aleksanterin enemmän tai vähemmän vilpitön tavoite.

Myöskään de Maistre ei pitänyt minkään muotoista orjuutta itsessään kannatettavana asiana, ja siksi hän ei haikaillut Länsi-Euroopasta jo kadonneen maaorjuuden perään. Maaorjuuden lakattua Länsi-Euroopassa talonpoikia ei kuitenkaan ollut de Maistren mukaan jätetty oman onnensa nojaan vaan pappien ohjaukseen, mistä syystä nämä olivat pysyneet rauhallisina ja kasvaneet vapautensa mittaisiksi.xxvi Tässä vaiheessa lukija tosin saattaa alkaa ihmetellä, mihin de Maistrelta on unohtunut Ranskan vallankumous? Sehän ei toki ollut varsinaisesti talonpoikaiskapina, mutta silti sen puhkeaminen ei näyttäisi antavan mainittavasti aihetta idealisoida ancien régimen ajan Länsi-Euroopan maanomistusoloja.

Oli miten oli, Venäjällä länsimaistyyppinen emansipaatio ei de Maistren mukaan kuitenkaan onnistuisi, kaiketi koska sen papisto on ylempänä kuvatulla tavalla niin kelvotonta, ja koska Venäjältä ylipäätään puuttuu toimiva uskonto ja sen talonpoikiin synnyttämä kansalaismieli.

Venäjällä ei siis ole muuta vaihtoehtoa kuin pitää maaorjuus voimassa ja maaorjat herrojensa tuomiovallan alaisuudessa. Tosin de Maistre ei ehdottomasti sulje pois sitä mahdollisuutta, että jonakin päivänä Venäjä sittenkin olisi valmis ottamaan niin vaarallisen askeleen kuin maaorjien vapautuksen, mutta hän ei selvästikään pidä sitä millään lailla ajankohtaisena. Liian nopeasti toteutettu vapauttaminen johtaisi vain välittömään vallankumoukseen, ”yleiseen Venäjän hävittävään tulipaloon” (incendie général qui consumarait la Russie).xxvii Voisi kyllä luulla, että vallankumouksen uhkaa lisää nimenomaan orjuuden pitäminen voimassa.

Yhtä kaikki, de Maistren mukaan ”orjuutetun kansanosan vapauttamista” (affranchissement de la partie encore serve de la nation) kiireellisempi tehtävä olisi ”vapaan kansanosan, erityisesti aateliston tason kohottaminen” (perfectionnement de la partie libre et surtout noble).xxviii

De Maistren käsitys Venäjän yläluokankaan tasosta ei siis ole kehuttava. Mitään sen parempaa ei valtakunnalla kuitenkaan toistaiseksi ole. Selvästikin aatelin, siis maaorjia pääasiallisesti omistavan ihmisryhmän, tason kohottaminen sisältää de Maistren ajatuksissa myös sen, että nämä oppisivat kohtelemaan maaorjiaan inhimillisemmin ja siten osaltaan vähentämään uhkaavan vallankumouksen riskiä.xxix Toisaalta samassa yhteydessä de Maistre antaa ymmärtää, että itsekin köyhistä ja vaatimattomista oloista nousseiden ihmisten ei tulisi sallia hankkia maaorjiaxxx. Hän ei selitä tätä sen kummemmin, mutta mieleen tulee Radištševin anekdootti, jonka mukaan kaikkein julmimmin orjiaan kohtelevat heidän omasta keskuudestaan vaikkapa tšin-järjestelmän puitteissa kohonneet uusrikkaatxxxi.

De Maistren käsitykset venäläisestä maaorjuudesta eivät vaikuta erityisen omaperäisiltä. Varsin yleisesti ajateltiin, että vaikka tästä häpeästä olisi joskus päästävä eroon, Venäjä ei ”vielä” olisi kypsä näin radikaaliin leikkaukseen. Vielä kolmisen vuosikymmentä myöhemmin markiisi de Custine kauhisteli omassa kirjassaan edelleen voimassaolevaa maaorjuutta. De Maistrea ja de Custinea erottaa moni seikka mutta myös yhdistää melkein yhtä moni. Molemmat tunsivat yhtäläistä inhoa venäläisen yhteiskunnan julmia ja tunteettomia piirteitä kohtaan, olkoonkin, että de Custine ilmeisen tarkoitushakuisesti liioitteli niitä, ja että de Maistre vastaavasti käsitteli niitä ikään kuin sordiinon lävitse.

Pienessä postuumisti julkaistussa Religion et mœurs des Russes –teoksessaan de Maistre antaa muutamia esimerkkejä venäläisen herra-orja –systeemin ajoittaisesta raakuudesta. De Maistren tyyli ei ole sensaatiomaisen paisutteleva kuten de Custinella tai sentimentaalinen kuten vaikkapa Radištševilla, mutta esitystavan lakoninen sarkasmi todennäköisesti vain korostaa kirjoittajan tyynen pinnan alla väreilevää suuttumusta.

Ollaan pietarilaisessa kirkossa siunauttamassa hautausta varten erään kirjoittajan ystävän palvelijan ruumista, kun sisään tuodaan noin kaksikymmenvuotiaan talonpoikaistytön ruumis:

Nähtyään tytön ruhjeiden ja muiden väkivallan merkkien peittämät kasvot ja kädet papit eivät uskaltaneet haudata ruumista, he näet pelkäsivät tytön tehneen itsemurhan. Paikalle kutsuttu lääkäri kuitenkin vakuutti papeille, että nämä voisivat turvallisin mielin haudata ruumiin, sillä hän oli tutkimuksissaan tullut siihen tulokseen, että tyttö oli kuollut isänniltään saamiinsa iskuihin eikä suinkaan oman käden kautta.

Nyt kaikki oli siis kunnossa ja tarvitsi enää löytää tytölle kuoppa.

(Les prêtres, ayant vu le visage et les mains de cette cadavre couverts de meurtrissures et autres traces de violence, n’osaient pas enterrer le cadavre, de peur que la fille ne se fût tuée elle-même. On fit appeler un médecin qui les rassura et leur dit qu’ils pouvaient en toute sûreté inhumer le cadavre, vu qu’il était sûr, après son inspection, que la fille ne s’était pas point tuée, mais qu’elle était morte des coups que lui avaient donnés ses maîtres.

Alors, il n’y avait plus de diffuculté, que celle de la fosse.)xxxii

De Maistre ei kerro, kuinka noille tytön – kaiken todennäköisyyden mukaan maaorjan – herroille kävi, mutta luultavasti ei kuinkaan, sillä näihin aikoihin maaorjat olivat ainakin käytännössä oikeudellisesti miltei täysin omistajiensa armoilla.xxxiii Venäjän oikeusjärjestelmässä oli paljon muutakin sellaista, joka tympäisi de Maistrea, länsieurooppalaista juristia.

i Joseph de Maistre : Oeuvres complètes. Tome 13., correspondance V. Vitte & Perrussel, Lyon 1886, s. 151.

 

ii Ibid., 154.

iii Tämän suuntaisia viitteitä on de Maistren kirjeenvaihdossa pitkin matkaa erityisesti Napoleonin loistavimman voittokulun vuosina. Selvimmin de Maistre ilmaisee aikomuksistaan eräälle maanmiehelleen joulukuussa 1810 kirjoittamassaan laajassa muistiossa. Tämä tunnustus on merkittävä siksikin, että de Maistre tiesi sen päätyvän hänen sen hetkisen herransa eli Sardinian kuninkaan tietoon. Joseph de Maistre, Oeuvres complètes. Tome 11., correspondance III, Vitte & Perrussel, Lyon 1885a, s. 540.

 

iv Joseph de Maistre, Oeuvres complètes. Tome 10., correspondance II, Vitte & Perrussel, Lyon 1885b, ss. 361–362.

 

v Ibid., 443.

vi

Ibid., 494.

vii Ibid., 495.

 

viii Ibid., 349–350.

 

ix Maistre 1885a , 174–175.

 

x Marie-Pierre Rey, Alexandre Ier . Flammarion, 2009, ss. 244-246.

 

xi Maistre 1885b, 144-145.

 

xii Maistre 1885a, 372.

 

xiii Ibid.

 

xiv Maistre 1886, 51–61.

 

xv Joseph de Maistre, Essai sur le principe générateur des constitutions politiques, suivi de Etude sur la souveraineté. Emmanuel Vitte, Paris-Lyon 1924, ss. 151-152.

 

xvi Maistre 1886, 180.

 

xvii Maistre 1885a, 292-293.

 

xviii Joseph de Maistre, Quatre chapitres inédits sur la Russie. Aug. Vaton, Paris 1859, ss. 3-10

 

xix Ibid., 10.

 

xx Ibid., 11-13.

 

xxi Ibid., 13-15.

 

xxii Ibid., 17, 19, 25-26.

 

xxiii Vera Miltchina, Oeuvres de Joseph de Maistre en Russie: Aperçu de la réception de son oeuvre. Artikkeli aikakauskirjassa Revue des études maistriennes, no 13, Paris 2001, ss. 73–75.

 

xxiv Rey 2009, 122.

xxv Aleksandr Radištšev, Matka Pietarista Moskovaan. Gaudeamus Kirja, Helsinki 2007, ss. 198–201.

xxvi Maistre 1859, 15.

 

xxvii Ibid., 22.

 

xxviii Ibid., 28.

 

xxix Ibid., 31-32.

 

xxx Ibid., 32.

 

xxxi Radištšev 2007, 98-102.

xxxii Joseph de Maistre, Religion et moeurs des Russes, Paris 1879, s. 30.

 

xxxiii Rey 2009, 119.

Mika Keränen on Turussa asuva valtiotieteen maisteri, katolilainen. Kiinnostuksen kohteina eurooppalainen aatehistoria, kulttuurihistoria, valtio-opilliset teoriat, Ranska ja Venäjä, kirjallisuus, kristinusko. Pitää
Palaneen käryä -blogia.

Information

This entry was posted on syyskuu 25, 2012 by in Henkilökuvat, Historia and tagged , , , , , , .
%d bloggers like this: