SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Kysymyksiä ja vastauksia

TIMO HÄNNIKÄINEN

Toisen maailmansodan jälkeen amerikkalaiset halusivat miehitysvyöhykkeillään Saksassa puhdistaa julkiset virat entisistä natseista. Niinpä kaikille internointileireillä istuville ja vähänkin merkittävissä julkisissa tehtävissä oleville vapaille kansalaisille annettiin täytettäväksi 131 kysymyksen kyselylomake, joka pyrki selvittämään, mitä nämä olivat tehneet natsiaikana. Väärin vastaaminen oli rangaistavaa ja vastaamatta jättämisestä menetti virkansa. Seulonta ei lopulta onnistunut: kyselylomake lähetettiin niin monelle, että vastausten läpikäyminen kävi mahdottomaksi, ja lopulta myös huomattiin että entisiä natseja tarvittiin, sillä he olivat suunnilleen ainoat joilla oli kunnollista kokemusta julkisten tehtävien hoidosta.

Miehitysviranomaisten hanke poiki kuitenkin erään merkittävän kirjallisen teoksen. Saksalainen kirjailija Ernst von Salomon päätti vastata lomakkeen kysymyksiin omaelämäkerrallisilla esseillä, ja tekstiä syntyi reilut 600 sivua. Vastaukset julkaistiin vuonna 1951 kirjana nimeltä Der Fragebogen (”Kyselylomake”). (Idea oli siis samantapainen kuin Jouko Turkan kirjassa Selvitys oikeuskanslerille.) Kirja on omaelämäkerta, dokumentti saksalaisesta yhteiskunnasta 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla sekä sarkastinen syytekirjelmä liittoutuneiden miehitysviranomaisia vastaan.

Fragebogen oli ilmestyessään valtava myyntimenestys kotimaassaan, ulkomailla se tuomittiin: monen britin ja amerikkalaisen mielestä kirjan suosio osoitti, etteivät saksalaiset olleet oppineet sodasta mitään. Vuoden 1955 arvostelussaan teoksen englanninnoksesta (nimellä ”The Answers of Ernst von Salomon”) Time-lehti luonnehti von Salomonia ”kyyniseksi ja moraalisesti värisokeaksi” ja sanoi hänen tarkoituksenaan olevan siloitella Saksan lähimenneisyyttä ja lapioida kuonaa amerikkalaisten päälle. Toisaalta Timen arvostelijakin myönsi ohimennen, että kirja oli ”hirviömäisen terävä” ja sen kaunokirjalliset ansiot tunnustettiin laajalti.

Ernst von Salomon on Saksassa ristiriitaisia tunteita herättävä ja muualla melkein unohdettu kirjailija. Hän kuului kuitenkin oman aikansa valovoimaisimpiin hahmoihin niin kirjallisuudessa kuin poliittisessa elämässä. Hänen koko tuotantonsa on omaelämäkerrallista, ja monet Fragebogeninkin jaksot jäävät helposti käsittämättömiksi, ellei lukija tiedä mitään hänen menneisyydestään. On siis paikallaan kertoa, mikä von Salomon oli miehiään ja miksi hän herätti suuren kohun vastauksillaan miehitysviranomaisten kysymyksiin.

Von Salomon syntyi köyhtyneeseen preussilaiseen maanomistajaperheeseen vuonna 1902. Hänen epätavallinen sukunimensä juontui hänen oman kertomansa mukaan siitä, että hänen esi-isillään, keskiajan ristiretkeläisritareilla, oli tapana ottaa ristiretkellä uusi sukunimi joltakin Raamatun henkilöltä. Suvun perinteiden mukaisesti hänet laitettiin 11-vuotiaana kadettikouluun, mutta ensimmäiseen maailmansotaan osallistuakseen hän oli liian nuori. Sen sijaan nuorukainen liittyi vuonna 1919 Freikorps-joukkoihin, jotka uuden tasavallan sosialidemokraattinen hallitus muodosti oikeistolaisista upseereista ja sotaveteraaneista tukahduttamaan vasemmiston ääriainesten kapinoita.

Tuleva kirjailija osallistui Freikorpsissa spartakistikapinan tukahduttamiseen ja Baltian-sotaretkeen. Mutta preussilaisena monarkistina hän vihasi niin Versaillesin rauhansopimusta kuin Weimarin tasavaltaakin, mikä johti poliittiseen radikalisoitumiseen. 20-luvun alussa hän toimi nationalistien maanalaisessa terroristijärjestössä ja osallistui ulkoministeri Walther Rathenaun murhaan. Avunannosta murhaan saamansa lyhyen vankilatuomion jälkeen hän aloitti kirjailijanuran romaanilla Die Geächteten (”Lainsuojattomat”, 1930), jossa kuvasi Freikorps-aikaansa ja josta tuli Saksan radikaalioikeiston piirissä yhtä suosittu kuin Ernst Jüngerin sotamuistelmista.

Freikorps-joukoissa taisteleminen muodostui sukupolvikokemukseksi Saksan nuorille oikeistoradikaaleille. Toiminta, joka alkoi antikommunistisena järjestyksenpalauttamisena, muuttui kapinaksi koko vallitsevaa yhteiskuntajärjestystä vastaan. Von Salomon tovereineen ei pitänyt päävastustajanaan äärivasemmistoa, vaan Weimarin tasavaltaa ja koko edeltävän vuosisadan porvarillis-liberaalia perinnettä. Esseessään ”Der Verlorene Haufe” hän kirjoitti:

Tutkiessamme (Freikorps-taistelijan) koostumusta voimme löytää siitä kaikki ainekset, jotka ovat milloinkaan esittäneet jotakin roolia Saksan historiassa, lukuunottamatta yhtä: porvarillisuutta. Ja tämä on vain luonnollista, koska näiden miesten erikoislaatuinen kokemus (…) oli takonut heidät yhdeksi tuhoamiseen keskittyneeksi voimaksi. Heidän tarkoituksensa saattoi täyttyä ainoastaan kieltämällä ponnekkaasti se, mitä he pitivät todellisen saksalaisuuden väärennöksenä. Aiempien vuosisatojen henki ei ollut kestänyt ainutlaatuisen ankaraa koetta – sodan kovuuden koetta. Tämän vuoksi soturi väistämättä halveksi koko tuon hengen synnyttämää järjestelmää. Häneltä ei vaadittu vain uuden hengen luomista (…) vaan enemmän. Tehtävä vaati (…) että kaiken ylimääräisen painolastin, kaiken sentimentaalisuuden, kaikkien muiden arvojen sysäämistä armotta sivuun, jotta hänen koko voimavaransa vapautuisivat käyttöön (…). Ekstaasi ja kuolema, mellakointi ja seikkailu, sankarillisuus ja liiallisuus, kylmä päättäväisyys ja palava idealismi, ryöstäminen ja hävittäminen, tuhopolttaminen ja murhaaminen – kaikkien intohimojen ja demonisten raivotilojen sekoitus muovasi (…) taistelijat jotka hallitsivat sodanjälkeistä aikakautta.

Ensimmäisen maailmansodan ja Freikorps-taistelujen kasvattama sukupolvi koki, että 1800-luvun valheellinen porvarillis-liberaalinen henki oli heikentänyt Saksaa niin, ettei se pärjännyt maailmansodassa länsivaltoja vastaan. Länsimaisen demokratian hyväksyminen hallitusmuodoksi Weimarin tasavallassa viimeisteli länsivalloille kärsityn tappion. Niinpä tasavallan vastaiset kapinalliset omaksuivat eräänlaisen vallankumouksellisen nihilismin, jossa läpimätä vanha järjestys olisi revittävä maan tasalle. Rintamakokemuksen karaisema sukupolvi muodostaisi sen jälkeen uuden Saksan johtavan eliitin.

Von Salomon ei koskaan liittynyt natseihin, vaikkei toisaalta avoimesti vastustanutkaan heitä. Vaikka hän vastusti demokratiaa ja Versaillesin rauhansopimusta, natsien rahvaanomaisuus, totalitarismi ja rotuteoriat saivat hänet pitämään hajurakoa liikkeeseen. Von Salomonin kaltaisia konservatiivivallankumouksellisia on tästä syystä joskus kutsuttu ”ylimystöfasisteiksi”: heidän maailmankuvansa oli sukua natsismille, mutta he katsoivat natsien vulgarisoineen ja vääristäneen heidän alkuperäiset ajatuksensa. Kansallissosialistien valtaannousu oli kirjailijalle pettymys, ja kolmannen valtakunnan aikana hän vetäytyi politiikasta ja työskenteli elokuvakäsikirjoittajana. Osasyynä syrjäänvetäytymiselle oli varmasti se, että von Salomonin vaimo oli juutalainen, ja hän joutui suojelemaan tätä koko natsien valtakauden ajan.

Vuonna 1945 von Salomon ja hänen naisystävänsä pidätettiin ”merkittävinä natseina” ja suljettiin amerikkalaiseen internointileiriin. Fragebogenin viimeinen ja laajin luku kuvaa vankeusaikaa ja leirin oloja. Von Salomon uuttaa paljon synkeää ironiaa siitä, että natsiaikana leireiltä välttynyt pariskunta joutui nyt perusteettomasti vangittuna olosuhteisiin, missä he kohtasivat nälkää, kylmää, jatkuvia pahoinpitelyitä, nöyryytyksiä ja kaikentyyppistä mielivaltaa. Irvokkainta lienee se, että ainoat von Salomonin juutalaisen puolison vankileirillä kuulemat antisemitistiset solvaukset tulivat vartijoiden suusta. Kun hän oli kuulusteluissa puolustautunut natsismisyytöksiä vastaan vetoamalla juutalaisuuteensa, amerikkalainen upseeri oli tokaissut, että valitettavaa kun Hitlerin työ jäi kesken. Kertoessaan miten jenkkisotilaat mukiloivat hänet kuulustelussa von Salomon toteaa, että amerikkalaisen kumipohjaisen sotilassaappaan potku sattuu jonkin verran vähemmän kuin saksalaisen naulapohjaisen – muu ei näköjään ole muuttunut.

Samantyyppisiä sarkastisia piikkejä Fragebogen on täynnä. Von Salomonin menetelmänä on vastata naiiviuteen kyynisyydellä, pedanttisuuteen pilkalla ja tietämättömyyteen paljailla ja epämiellyttävillä faktoilla. Lomakkeen ruumiinpainoa koskevaan kysymykseen vastatessaan von Salomon pohtii, että haluaisi mieluiten olla lihava, koska lihavia pidetään leppoisina ja hyväntahtoisina. Hän kirjoittaa, että lihavien poliitikkojen julmuutta ei koskaan oteta vakavasti, ja he selviävät rikoksistaan kuin koira veräjästä. Von Salomon ei suoraan vertaa laihaa Hitleriä ja paksua Churchillia, mutta siitä on tietenkin kysymys. Sekä Hitler että Churchill kävivät sotaa häikäilemättömästi ja ulottivat sotatoimet vastustajan siviiliväestöön, mutta vain toisen kasvot herättävät julmuuden ja joukkomurhan mielikuvia.

Fragebogenin kritiikin pääkohde on juuri tämä: voittajan oikeus. Sen viimeinen luku on kuvaus siitä, miten ihmisoikeuksien ja demokratian nimissä harjoitetaan aivan yhtä tylyä mielivaltaa kuin muidenkin opinkappaleiden. ”Oikean asian” vastustaja tai sellaiseksi epäilty voidaan pidättää määrittelemättömäksi ajaksi ilman oikeudenkäyntiä, häntä voidaan piestä, pitää nälässä, eristää omaisistaan, hänelle voidaan esittää mielikuvituksellisia syytteitä.

Eikä Von Salomon puolisoineen ollut yksittäistapaus, minkä osoittaa brittiläisen Giles McDonoghin valaiseva teos After the Reich – The Brutal History of the Allied Occupation (2007). McDonogh (joka muuten viittaa toistuvasti Fragebogeniin) kuvaa seikkaperäisesti, miten amerikkalaisten miehitysvyöhykkeillä vangittiin ”sotarikollisina” tuhansia ihmisiä, joilla ei ollut merkittäviä natsiyhteyksiä. Heitä pidettiin surkeissa oloissa, ja osa heistä teloitettiin ilman kunnollista näyttöä mistään raskauttavasta. Internointileirien oloja arvostelleille journalisteille ja poliitikoille vastattiin, että venäläisten vyöhykkeellä olot ovat vielä karummat. McDonoghin mukaan liittoutuneiden miehityshallinnon toimet aiheuttivat suoraan tai välillisesti kolmen miljoonan saksalaisen kuoleman. Fragebogenin ja After the Reichin ajankohtaisuuden toteamiseksi ei liene tarpeen kuin mainita Guantánamon ja Abu Ghraibin paikannimet.

Von Salomon ulottaa kritiikkinsä koko Yhdysvaltoihin. Paitsi miehityshallinnon raakuudesta, hän syyttää amerikkalaisia ylimielisyydestä, oman arvomaailmansa pakkosyöttämisestä ja valtapolitiikan verhoamisesta moralismiin:

Se, mikä saa sanat juuttumaan kurkkuun aina kun yrittää keskustella amerikkalaisen kanssa, on heidän monumentaalinen omahyväisyytensä. Jokaisella lauseellaan, jokaisella teollaan he todistavat etteivät tiedä kerrassaan mitään, ja silti he teeskentelevät olevansa ainoita jotka tietävät jotakin. Kohdatessaan useampia vaihtoehtoja he eivät epäröi: pontevina ja itsevarmoina he välittömästi valitsevat huonoimman. Ja erityisen paha asia on, että he jatkuvasti toimivat todellisten etujensa vastaisesti.

Fragebogen on oikeistonationalistisen amerikanvastaisuuden klassikko. Amerikan kritiikissään von Salomon vetoaa jatkuvasti kansalliseen ajatteluun: amerikkalaiset ovat kyvyttömiä ymmärtämään vanhaa, kehittynyttä eurooppalaista kulttuuria ja sen perinteitä. Heidän hengetön, mukavuudenhaluinen kapitalisminsa ei sovi kulttuurikansoille. Kun Länsi-Saksan oikeisto ryhtyi sodan jälkeen tiiviiseen taloudelliseen ja sotilaalliseen yhteistyöhön USA:n kanssa, nuoruutensa ihanteille uskollinen von Salomon jäi poliittisesti ulkopuoliseksi. Se pakotti hänet virittelemään 50- ja 60-luvuilla yhteistyötä jopa vasemmistolaisen ydinaseiden vastaisen liikkeen kanssa.

Osa von Salomonin Amerikka-kritiikistä kuulostaakin nykylukijasta melko vasemmistolaiselta: syytökset maailmanpoliisin roolin ottamisesta ja oman edun ajamisesta humanismin nimissä kuuluvat nykyvasemmiston tavanomaiseen repertuaariin. Mutta amerikanvastaisuus oli ennen toista maailmansotaa tyypillisempää oikean kuin vasemman laidan radikaaleille. Vasemmiston piirissä Amerikkaa saatettiin tuolloin jopa ihailla, edustihan se demokraattista hallintotapaa vailla eurooppalaisten sääty-yhteiskuntien jäänteitä. Von Salomonia käsittelevässä esseessään (Nuori voima 1/2003) historioitsija Heikki Länsisalo kirjoittaa oikeistonationalistisen amerikanvastaisuuden perusteista:

Salomon näkee päävihollisekseen Yhdysvallat, jota hän syyttää hengettömän kapitalistisen ideologian tyrkyttämisestä kulttuurikansoille. Hän jatkaa tässä saksalaisnationalistisen kulttuuri / sivilisaatio -erottelun perinnettä. Yksinkertaisimmillaan erottelu tarkoitti saksalaisen, henkisiin arvoihin pohjautuvan kulttuurin (Kultur) puolustamista länsimaista, tekniseen edistykseen ja tyhjiin muotoihin pohjautuvaa sivilisaatiota (Zivilisation) vastaan. Nationalistisessa propagandassa halveksittavaksi sivilisaatiokansaksi, saksalaisten vastakohdaksi, nostettiin joko Ranska tai Iso-Britannia riippuen siitä, mitä haluttiin painottaa. Salomon jatkaa tätä perinnettä. Tätä havainnollistaa Der Fragebogen -teoksen vertailu sosiologi Werner Sombartin ensimmäisen maailmansodan aikana ilmestyneeseen teokseen Händler und Helden (1915), joka on malliesimerkki englantilaisiin kohdistuneesta sivilisaatiokritiikistä. Sombart erottelee kaksi vastakkaista tyyppiä, sankarin ja kauppiaan. Kauppias on rahasta ja omista oikeuksistaan kiinnostunut henkisesti köyhä egoisti, kun taas sankari on henkevä, velvollisuuksiin ja sotaisiin hyveisiin suuntautunut ihminen. Salomonin teos on toisen maailmansodan jälkeisiin oloihin sovellettu versio tästä sivilisaatiokritiikistä.

Von Salomon antaa ymmärtää, että saksalaisten ”kulttuurikansana” tuntema inho ”sivilisaatiota” edustavaa amerikkalaista barbaarilaumaa kohtaan ylittää heidän keskinäiset poliittiset erimielisyytensä. Vankileirin kovissa oloissa natseihin nihkeästi suhtautuva von Salomon ystävystyy vakaumuksellisen kansallissosialistin Hanns Ludinin kanssa, ja miehet kunnioittavat ja tukevat toisiaan ideologisista eroista huolimatta. Kuvaava on myös kohtaus, jossa kirjailija tapaa leirillä legendaarisen kirurgin Ferdinand Sauerbruchin pojan Peterin. Wehrmachtin upseerina Peter Sauerbruch on sekaantunut heinäkuun 20. päivän salaliittoon Hitlerin murhaamiseksi, muttei suostu kertomaan asiasta kuulustelijoilleen päästäkseen vapaaksi, sillä haluaa pitää muiden vankien kanssa yhtä amerikkalaisia vastaan.

Mutta Fragebogen ei ole pelkkä antiamerikkalainen kiistakirjoitus. Ehkä kiinnostavin se on kuvauksena sellaisesta Saksasta, joka on toisen maailmansodan jälkeen lähes unohdettu. Von Salomon kirjoitti teoksen poliittiseksi tilinteoksi, jossa hän halusi osoittaa ettei saksalainen radikaali kansallismielisyys ollut koskaan ollut yhtä kuin natsismi.

Lomakkeen kansallisuutta koskevaan kysymykseen von Salomon vastaa olevansa preussilainen. Hän kirjoittaa, että lain kirjaimen mukaan hän on saksalainen, mutta koska Saksa on miehityksen tuloksena lakannut olemasta kansallisvaltio, hän on palannut juurilleen. (Tuonnempana hän sanoo, ettei juuri piittaa minkälainen lippu hänen maansa yllä liehuu, kunhan ”jokaikinen maanmieheni on vapaa matkustamaan Saarbrückenistä Tilsitiin ilman että joku karhumainen nuorukainen Oklahomasta, Svierinogolovskajasta, Dumbartonista tai Tarasconista yrittää pysäyttää hänet.”)

Von Salomon provosoi liittoutuneita, jotka samaistivat natsismin preussilaiseen militarismiin, mutta viittaa myös sukutaustaansa ja henkiseen perintöönsä. Hän korostaa, että preussilaisuus ei ole pelkkä kansallisuus vaan aate, joka tarkoittaa epäitsekästä uhrautumista valtion ja kollektiivisen edun hyväksi. Tämä preussilaisuuden idea on yhdistänyt vuosisatojen ajan rahvasta ja kuninkaita, ja von Salomon katsoo olevansa sen jatkaja. Freikorps-aikansa ja terroristipuuhansakin hän lukee preussilaisen mentaliteetin ilmentymiksi: nuori aktivisti halusi ensin puolustaa Saksan laillista järjestystä ja rajoja, sitten raunioittaa mädän, riitaisten eturyhmien repimän tasavallan palauttaakseen terveen esivaltavaltion.

Von Salomonin preussilainen valtioihanne oli eri kuin kansallissosialisteilla. Sitä voisi luonnehtia sekoitukseksi preussilaista rojalismia ja aristokraattista fasismia:

Vuoden 1918 tappiosta kasvaneen suuren nationalistisen liikkeen ainoa tavoite on mielestäni alusta saakka ollut valtion käsitteen uudistaminen, uudelleensyntymä jonka täytyi olla keinoiltaan vallankumouksellinen mutta päämääriltään konservatiivinen. Johdonmukaisesti – ja jopa ennen käännekohtaa, jota Adolf Hitlerin ilmaantuminen kansallismieliseen liikkeeseen merkitsi – pidin jokaista yritystä siirtää nationalismin painopiste valtiosta kansaan, autoritaarisuudesta totalitaarisuuteen, todellisten tavoitteidemme häpeällisenä petoksena.

Hitler petti nationalistisen liikkeen korvaamalla tämän valtioihanteen ”Führer-periaatteella”, joka teki kansasta jumalan ja Hitleristä sen profeetan. Näin perinteinen valtiokuuliaisuus muuttui totalitarismiksi, joka alisti kaikki yhteiskunnan osa-alueet yhden miehen oikkujen valtaan. Von Salomonin keskeinen ideologinen ero natseihin nähden piili hänen käsityksessään kansakunnasta: hänelle kansa oli elävä historiallinen identiteetti vuosisatojen kuluessa muodostuneine tapoineen, käsityksineen ja sisäisine arvojärjestyksineen, eikä kasvoton massa jonka tuntojen tulkkina toimi ”Führeriksi” itsensä korottanut mies. Tämä natsismia vivahteikkaampi, ”preussilainen” kansakäsitys yhdisti useimpia konservatiivisen vallankumousliikkeen ajattelijoita. Von Salomon ei myöskään hyväksynyt natsien biologismia, joka määritteli saksalaisuuden pelkän genetiikan perusteella. Hänen ratkaisunsa juutalaiskysymykseen oli juutalaisten assimiloiminen kansakuntaan, ei karkottaminen tai tuhoaminen.

Kolmannessa valtakunnassa toisinajattelevat nationalistit joutuivat vaikenemaan ja kaikki avoin nationalistinen oppositiotoiminta murskattiin pitkien puukkojen yönä. Fragebogenin ravistelevimpia jaksoja on kuvaus siitä pelon ja huolen ilmapiiristä, joka von Salomonin lähipiirissä vallitsi pitkien puukkojen yön puhdistuksen jälkimainingeissa.

Von Salomonista tuli kolmannessa valtakunnassa ulkopuolinen. Fragebogenissa kuvataan julkaisukieltoon joutuneiden kirjailijoiden vaikeuksia ja juutalaisten ahdinkoa, mutta samalla von Salomon tekee selväksi, että pysytteli syrjässä eikä noussut hallintoa vastaan. Kirja ei myöskään sisällä pahoitteluja natsien rikoksista, minkä vuoksi jotkut pitivät sitä vastenmielisenä ja kirjailijaa empatiakyvyttömänä. 30-luvun ja sota-ajan kuvauksena Fragebogen poikkeaa jyrkästi myöhemmästä, kollektiivisen itseinhon värittämästä kirjallisuudesta. Luultavasti von Salomon ei itsenäisenä sieluna tuntenut tarvetta pyydellä anteeksi julmuuksia, joihin hän ei ollut osallistunut ja joihin syyllistynyttä hallintoa hän ei ollut kannattanut. Hän pesee kätensä, mikä lukijasta riippuen voi tuntua joko sankarilliselta tai törkeältä.

Mutta kirjassa kuuluu myös eräänlainen traaginen optimismi, preussilainen ja saksalainen ylpeys häpeän ja tappion hetkellä. Poliittisena outsiderinakin von Salomon tuntee kuitenkin rakkautta kansakuntaa kohtaan ja on vakuuttunut, ettei edes natsiaika ja hävitty sota ole tahrannut Saksan kunniaa. Päinvastoin, niissäkin on nähtävissä suuruutta:

Todellinen tragediani oli, etten koskaan löytänyt itselleni oikeaa yhteisöä. Olin etsinyt sellaista kansakunnasta, siitä erityisestä kansakunnasta jonka ylle varjot nytkin lankesivat yhä pidempinä. Ja millainen kansakunta se olikaan! Kieroutuneesta mahtailustaan ja vääristellyistä käsitteistään huolimatta se tarvitsi koko maailman nousemaan aseisiin sitä vastaan ennen kuin sen voimat nujerrettiin.

Fragebogenin jälkeen Saksassa ilmestyi paljon ”kunnianpalautuskirjallisuutta”, ja monissa 1950-luvun sotaromaaneissa isänmaallisille saksalaisille haettiin roolimalleja natseja vastustaneista oikeistokonservatiiveista. Von Salomonin romaani on kuitenkin niitä kirjallisesti ansiokkaampi ja ennen kaikkea rehellisempi. Oikeistolaisista natsien vastustajista on yritetty fiktiossa muokata jonkinlaisia demokratian esitaistelijoita, vaikka todellisuudessa heinäkuun salaliittolaiset ja amiraali Wilhelm Canaris halusivat korvata natsihallinnon sotilasdiktatuurilla. Von Salomon puolestaan esiintyy ylpeästi ja avoimesti antidemokraattina eikä väitä olevansa joka asiasta eri mieltä kansallissosialistien kanssa. Hän ei myöskään ota avosylin vastaan Saksan uutta Atlantin takaista liittolaista.

Ellei von Salomon olisi pysynyt kannassaan myöhemminkin, kirjan amerikanvastaisuuden voisi laittaa ajankohdan syyksi: miehitys oli vasta alkanut ja sen epäkohdat olivat erityisen räikeitä, ja ilmassa oli Morgenthaun suunnitelman kaltaisia ideoita Saksan lopulliseksi rampauttamiseksi. Myöhemminhän Yhdysvallat otti intressikseen Länsi-Saksan taloudellisen vahvistamisen ja nopean nostamisen sodan raunioista. Maan länsiosan säästyminen kommunismilta ja kehittyminen Euroopan johtavaksi talousvallaksi oli pitkälti uuden liittolaissuhteen ansiota. Mutta von Salomonin alleviivaama ero vanhan eurooppalaisen sivistyksen ja amerikkalaisen kulttuurin välillä on edelleen ajankohtainen. Kun oikeistolaisuus ja konservatiivisuus yhä useammin mielletään kritiikittömäksi Yhdysvaltain (ja Israelin) ihailuksi, on virkistävää kuunnella oikeistokonservatiivia, jonka näkemys uudesta mantereesta on tasapainoisempi.

Kirjallisuutta:

Heikki Länsisalo: Ernst von Salomon ja ylimystöfasistien puolustus (Nuori voima 1/2003)

Giles McDonogh: After The Reich: The Brutal History of Allied Occupation (Basic Books, 2007)

Ernst von Salomon: The Answers of Ernst von Salomon (english translation by Constantine Fitzgibbon, Putnam 1954)

Robert G. L. Waite: Vanguard of Nazism. The Free Corps Movement in Postwar Germany 1918-1923 (The Norton Library, 1969)

Timo Hännikäinen on Helsingissä asuva kirjailija ja suomentaja. Tuoreimmat teokset esseekokoelma “Ihmisen viheliäisyydestä” (2011) ja puheenvuorokirja “Liberalismin petos” (yhdessä Tommi Melenderin kanssa, 2012). Kiinnostuksen kohteita taide, historia ja antimoderni ajattelu.

Information

This entry was posted on marraskuu 26, 2012 by in Historia.
%d bloggers like this: