SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Carl Schmitt ja politiikan armoton olemus

RAMI LESKINEN

Saksalainen Carl Schmitt oli 1900-luvun kiinnostavampia ja samalla kiistanalaisimpia politiikan ajattelijoita. Tänään hänen parlamentarismin ja kasvavan teknokraattisen vallan kritiikkinsä on ajankohtaisempaa kuin koskaan. Vaikka viime vuosisadan Hobbesiksi kutsuttua politiikan teoreetikkoa on syytetty milloin nihilistiksi milloin natsiksi, yhdestä asiasta politiikan asiantuntijat ovat samaa mieltä: hänen poliittisen käsitteen analyysinsä synnyttämiä moraalisia ongelmia on mahdoton sivuuttaa. Mitä me tarkoitamme kun puhumme poliittisuudesta? Schmitt pyrkii antamaan ankarassa analyysissään, teoksessaan Der Begriff des Politischen (1927), oman vastauksensa, joka on realismissaan jyrkässä ristiriidassa vallassa olevan demokratiakäsityksen ja hyvää tarkoittavien juhlapuheiden kanssa.

Keisarillisen Saksan Westfalenin Plattenburgissa 1888 syntynyt ja samassa pikkukaupungissa 1985 kuollut Schmitt ehti kokea kotimaansa monet mullistukset. Hän kirjoitti ja vaikutti vilhelmiläisessä keisarikunnassa, Weimarin tasavallassa, Kolmannessa valtakunnassa ja Saksan liittotasavallassa. Hänen asemansa merkittävänä poliittisena ja oikeustietieteellisenä teoreetikkona on tunnustettu yleisesti, mutta suurimmalle osalle asiantuntijoista hän on ensisijaisesti tuttu vain paheksuttavana pidetystä yhteydestä, sillä Schmitt toimi kansallissosialistisen Saksan huomattavimpana neuvonantajana perustuslaillisissa kysymyksissä.

Ei ole epäilystäkään siitä, etteikö Schmitt olisi tukenut kansallissosialistien politiikkaa ainakin kolmannen valtakunnan alkuvuosina. Hän liittyi NSDAP:n jäseneksi vain pari kuukautta sen jälkeen, kun Adolf Hitler nimitettiin valtakunnankansleriksi 30.tammikuuta 1933. Tämän jälkeen hänet nimitettiin lähes välittömästi Berliinin yliopiston valtiosääntöoikeuden professoriksi, joka olikin ainoa virka- ja luottamustehtävä, jonka hän sai pitää kolmannen valtakunnan luhistumiseen saakka. Kansallissosialistien vakiinnutettua valtansa Schmitt joutui kuitenkin jo vuonna 1936 syrjään merkittävistä asemistaan lähinnä konservatiivisuutensa ja aiemmin tunnetun kansallissosialismikriittisyytensä vuoksi. Esimerkiksi SS:n piirissä häntä syytettiin kyvyttömyydestä ajatella rodullisin termein.

Huolimatta ottamastaan NSDAP:n jäsenkirjasta ja osallisuudestaan kolmannen valtakunnan perustuslain muotoilemiseen Schmittiä on silti vaikea pitää kansallissosialistina. Puoluepoliittisesti hän oli lähimpänä katolista keskustapuoluetta, vaikka riitaantui katolisen kirkon kanssa erottuaan aristokraatiksi tekeytyneestä vaimostaan. Ideologialtaan häntä voidaan kutsua katoliseksi konservatiiviksi, jonka ajatukset olivat lähellä 1920-luvun konservatiivisen vallankumouksen ajattelijoiden kuten ystävänsä Ernst Jüngerin, Moeller van den Bruckin ja Oswald Spenglerin maailmankuvaa. Aatteellisesta yhtäläisyydestään huolimatta Schmitt ei pitänyt itseään vallankumouksellisena, mutta oli silti valmis radikaaleihin toimiin: vuoden 1932 lopussa hän suunnitteli kenraali Kurt von Schleicherin ja muutamien muiden kenraalien kanssa salaliittoa, jonka tarkoituksena oli perustaa autoritäärinen valtio ilman kansallissosialisteja. Jo tätä ennen hän vaati poikkeusvaltuuksia, jotka estäisivät NSDAP:n mahdollisen pääsyn valtaan. Kun kansallissosialistit kaikkien yllätykseksi pääsivät ripeästi vallankahvaan, Schmitt tunnusti tosiasiat ja katsoi tehtäväkseen auttaa parhaansa mukaan Saksan uuden perustuslain luomisessa. Hänen liittymistään NSDAP:n palvelukseen onkin pidetty puhtaasti opportunistisena vetona.

Tavallaan Schmittin nopea takinkääntö oli sopusoinnussa hänen poliittisen realisminsa kanssa. Se oli myös hyvin johdonmukaista sen kanssa, mitä hän piti poikkeustilana. Teoksessaan Poliittinen teologia (suom. 1997) Schmitt kirjoittaa, että ”ainoastaan poliittinen suvereeni, joka päättää poikkeustilasta, voi päättää laista ja järjestyksessä”. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että valtio on aina etusijalla suhteessa oikeusjärjestykseen. Kansallissosialistien valtaan nousu paljasti, mitä valtiollinen auktoriteetti on Schmittin mukaan puhtaimmillaan: auktoriteetti osoittaa, ettei sen täydy perustua oikeuteen luodakseen oikeutta. Jo Weimarin tasavallan aikaan Schmitt oli toiminut valtio-oikeudellisen positivismin vastaisen taistelun eturintamassa. Hänen desisionistisessa valtio-oikeusteoriassaan normi ei voi viime kädessä päättää omasta pätevyydestään, vaan sen voi tehdä ainoastaan poliittinen suvereeni. Tässä ongelmana ei ole se, miten soveltaa normia johonkin tiettyyn yksittäistapaukseen, vaan perustavasta normin pätevyyttä koskevasta päätöksestä. Normatiivisten järjestysten kuten oikeusjärjestyksen perustana ei ole siten normi, vaan normatiivisesta tyhjiöstä syntynyt päätös. Koska tuo päätös tehdään Schmittin mukaan aina ilman ulkopuolista tukea, tulee se ei-mistään. Juuri poikkeustilassa valtio sivuuttaa oikeuden, päätöksenteko vapautuu normatiivisesta sidonnaisuudestaan ja tilalle astuu normatiivisesti säätelemätön, absoluuttinen päätös.

Poikkeustilan käsite on yksi tärkeimmistä Schmittin metapoliittisista termeistä, jonka kautta hänen tuotantoaan on mielekästä lähestyä. Lähes kaikki keskeisimmät politiikan teorian oivallukset ja käsitteet Schmitt muotoili Weimarin tasavallan aikaan 1920-luvulla. Tuolloin ilmestyivät nopeaan tahtiin hänen merkittävimpinä pidetyt teoksensa Die Diktatur (1921), Politische Theologie (1922) (suom. Poliittinen teologia, 1997), Die geistegeschichtliche Lage des heutigen Parlamentarismus (1923/1926), Der Begriff den Politischen (1927/1933) ja Verfassunglehre (1928). Yhtenä hänen päätöistään pidetty Politische Romantik (1919) ilmestyi tosin jo heti sodan jälkeen.

Tämän artikkelin puitteissa mielenkiintoisin Schmittin teos on Der Begriff den Politischen (engl. The Concept of the Political, 1976) eli ”Poliittisen käsite”, jossa pohditaan modernin tuotantoyhteiskunnan tietoisuudesta poistettua politiikan syvintä olemusta ja siihen elimellisesti kuuluvaa ystävä-vihollinen luokittelua. Schmitt suuntaa kritiikkinsä ensisijaisesti demokratiaa ja parlamentarismia vastaan, mikä ei kuitenkaan merkitse sitä, että hän olisi ollut totalitarismin kannattaja. Pikemminkin hän suosi autoritääristä liberalismia, jossa tunnustetaan demokratian ja liberalismin ristiriitaiset pyrkimykset ja korosti parlamentarismin ja demokratian, totalitarismin ja autoritäärisyyden eroja. Näissä erotteluissaan Schmittillä on yllättävä yhtymäkohta hänen ankarimpaan kriitikkoonsa, taloustieteilijä ja yhteiskuntafilosofi Friedrich von Hayekiin.

I

Poliittisen liberalismin ongelma

Lyhyesti sanottuna politiikka ei ole Schmittin mukaan sitä, että kansanedustajat laativat valtiota ja kansalaisia koskevia sitovia lakeja. Mikäli politiikka ymmärretään näin, syntyy harhakuvitelma, että poliittisen taistelun päämääränä on totuuden etsiminen. Schmittin mukaan politiikan keskeisin sääntö on, että ihmisen on määriteltävä ketkä ovat hänen ystäviään ja ketkä hänen vihollisiaan.

Tällainen näkemys loukkaa luonnollisesti etenkin liberaaleja, joiden mielestä politiikka on vain ”yhteisten asioiden hoitamista” tai eräänlainen rauhanomainen liikesuhde, jossa osallistujat arvioivat päätöksiä sen mukaan, miten ne tuovat kullekin hyötyjä ja haittoja. Liberaaleille valtio on pelkästään välttämätön paha, jonka tehtävänä on palvella ihmisten individualistia ja utilitaristisia pyyteitä. Heidän närkästyksensä Schmittin ydinajatusta kohtaan on ymmärrettävää, koska heidän kuvansa ihmisestä on positiivinen – Schmittin mielestä liian positiivinen – ja siksi myös virheellinen.

Schmittin mukaan kaikkia poliittisia teorioita voidaan testata sen mukaan, millaiseksi ne määrittävät ihmisen olemuksen eli onko hän luonnostaan hyvä vai paha. Tästä hän päättelee edelleen hobbesilaisesti, että yksikään teoria tai aate, jossa ihminen on määritelmänsä mukaisesti hyvä, ei voi olla aidosti poliittinen. Teoksessaan Der Begriff des PolitischenSchmitt kirjoittaa: ”Kaikki aidot poliittiset teoriat edellyttävät, että ihminen on ’paha’, tosin sanoen, ei missään mielessä ongelmaton vaan ’vaarallinen’ ja dynaaminen olento.” Schmittiin perehtynyt tutkija Mika Ojakangas toteaa, ettei Schmittille poliittinen edellytä pelkästään vihollisen reaalista mahdollisuutta vaan myös hierarkkista valtasuhdetta. Nimittäin ilman valtaa ei ole poliittista ja ilman ihmisen ”pahuutta” ei ole valtaa. Joillekin ihmisen täydellisestä vapautumisesta haaveileville anarkisteille Schmittin sanat saattavat tuntua siltä kuin maailman realiteetit löisivät heitä pitkin korvia: ”Yksinomaan inhimillisestä näkökulmasta suojelemisen ja tottelemisen suhde on ainoa selitys vallan olemassaololle.” Tämä siksi, että valtaa on Ojakankaan mukaan mahdotonta legitimoida muuten kuin ihmisen todennäköisen vaarallisuuden ja vallan tuoman turvallisuuden avulla. Jos taas olisi niin, että ihminen olisi luonnostaan kiltti ja hyvä, ei hän myöskään tarvitsisi käskemistä ja suojelua. Tosin tällöin vallallakaan ei olisi mitään olemassaolon oikeutusta. Vallan hävittäminen merkitseekin Schmittille poliittisen katoamista. Tämän vuoksi anarkismilla ei voi olla poliittista teoriaa, koska sen lähtökohtana on vallan absoluuttinen pahuus ihmisen absoluuttista hyvyyttä vastaan. Anarkismiarealistisemmasta ihmiskuvastaan huolimatta Schmitt pitää myös liberalismia aatteena, joka pyrkii, jos nyt ei aivan hävittämään, niin ainakin kätkemään poliittisen todellisuuden.

Vaikka liberalismi ei Schmittin mukaan olekaan samalla tavalla poliittisesti radikaalia kuin anarkismi, sen suorittamilla depolitisaatiolla, neutralisaatiolla ja vapauden julistuksilla on kiistämätön poliittinen merkitys. Ne ovat tietoisesti suunnattuja haasteita valtiota ja sen poliittista valtaa vastaan. Liberaalien poleemisen hyökkäyksen motiivina on luonnollisesti puolustaa yksityisomaisuutta ja taloudellista kilpailua. Silti on syytä muistaa, että liberalismi ei ole kyseenlaistanut valtiota radikaalilla tavalla, mutta se ei ole Schmittin mukaan kuitenkaan pystynyt esittämään positiivista teoriaa valtiosta tai politiikasta. Klassisen liberalismin teoreetikkojen kuten David Humen (1711-1776) ja Friedrich Hayekin (1899-1992) näkemykset edustavat tyypillistä esimerkkiä ajattelusta, jossa poliittinen pyritään kytkemään sitovasti etiikkaan ja alistamaan se taloudelle. Heille sääntelemättömät markkinat edustavat spontaanisti syntynyttä vapauden valtakuntaa, jossa valtion roolina on vain valvoa, että markkinamekanismiin kuuluvia periaatteita ei rikota.

Ankarasta liberalismin ja parlamentarismin kritiikistään huolimatta Schmittin vihollisia olivat Ojakankaan mukaan yhtä lailla jakobinismi ja bolshevismi, joiden tuhovoimaa ei liberaalein periaattein ja parlamentaarisin järjestelyin Schmittin mielestä kyetä estämään, sekä toisaalta tekninen maailmanhallinta, johon ideologinen liberalismi ja päättämättömyyden tilaan salpaantunut parlamentaarinen menettely tosiasiassa askel askeleelta johtaa.

Liberalismin pyrkimyksenä näyttää Schmittin mukaan olevan halu vesittää poliittisuus tai eräissä tapauksissa jopa kiistää se kokonaan. Yritys kiertää poliittisuus on kuitenkin tuomittu epäonnistumaan, koska maailmasta eivät ole vielä loppuneet elämän ja kuoleman kysymykset. Poliittisuus ilmenee myös arkisemmissa kysymyksissä, kunhan vain intensiteetin taso on tarpeeksi korkea. Jotta voisimme käsittää mistä politiikassa todella on kysymys, meidän on ensin ymmärrettävä mitä poliittisuus tarkoittaa. Schmittin mukaan se on mahdollista vain analysoimalla poliittisen käsitettä.
I

Schmittin poliittisen käsite

Ihmisten käyttämät käsitteet saavat mielekkyytensä vasta silloin, kun tarpeeksi suuri joukko on yhtä mieltä käsitteiden ja niiden viittaamien kohteiden vastaavuudesta. Konkreettisten viittauskohteiden käsitteissä ilmenee harvoin tulkintaongelmia, mutta mitä abstraktimpaan todellisuuteen viitataan, sitä moniselitteisemmän sisällön käsite saa. Poliittisen käsitteen kohdalla Schmitt yrittää ratkaista ongelman osoittamalla millaiseen kategoriaan se kuuluu. Hän vertaa sitä sellaisiin käsitteisiin kuten moraalisuus, estetiikka ja talous. Moraalisuuden alaan ymmärretään kuuluvan perustavan erottelun, joka käsittää hyvän ja pahan, estetiikassa ruman ja kauniin ja taloudessa kannattavuuden ja kannattamattomuuden. Kysymys kuuluukin, onko olemassa sellaista erityispiirrettä, joka voisi antaa kriteerin poliittiselle, ja mistä se koostuu?

Poliittisen erityislaatu, johon kaikki poliittiset teot ja motiivit voidaan lopulta johtaa, on Schmittin mukaan löydettävissä ystävän ja vihollisen välisestä jännitteestä. Tämä määritelmä antaa poliittiselle mielekkään kriteerin, mutta ei suinkaan tyhjentävää määritelmää. Sikäli kun se ei ole johdettu toisesta kriteeristä, vastaa ystävän ja vihollisen vastakohtapari (antiteesi) suhteellisen riippumatonta kriteeriä muista vastakohtapareista; sitä ei voida perustaa eikä johtaa muihin vastakohtapareihin tai niiden yhdistelmiin.

Ystävän ja vihollisen erottaminen viittaa Schmittin mukaan yhdistämisen ja erottamisen äärimmäiseen intensiteettiin. Se voi ilmetä teoriassa ja käytännössä ilman, että sen täytyy vetää samanaikaisesti mukaansa moraalisen, esteettisen, taloudellisen tai muiden käsitteiden erottelua. Siksi poliittisen vihollisen ei tarvitse olla välttämättä moraalisesti paha tai esteettisesti ruma. Hänen ei tarvitse myöskään olla taloudellinen kilpailija. Päinvastoin, joskus voi olla jopa edullista olla vihollisen kanssa taloudellisessa yhteistyössä. Tästä huolimatta hän pysyy toisena, muukalaisena. Vihollisen luonteelle riittää, että hän on – erityisen intensiivisellä tavalla – eksistentiaalisesti jotenkin erilainen ja vieras, jotta ääritapauksissa konfliktit hänen kanssaan ovat mahdollisia. Niistä ei voi Schmittin mukaan päättää aikaisemmin määrätty yleinen normi eikä puolueeton kolmas osapuoli. Vain aktuaaliset osallistujat voivat ymmärtää ja käsittää konkreettisen tilanteen oikein ja sopia äärimmäisestä konfliktista kuten sodasta.

Schmittin mukaan ystävän ja vihollisen erottaminen on tosi myös käänteisesti: moraalisesti pahan, esteettisesti ruman tai taloudellisesti vahingollisen ei tarvitse olla vihollinen samoin kuin moraalisesti hyvän, esteettisesti kauniin ja taloudellisesti kannattavan ei välttämättä tarvitse tulla ystäväksi sanan erityisessä poliittisessa mielessä. Tämän vuoksi poliittisen luonnostaan objektiivinen ja autonominen luonne tulee ilmeiseksi, koska sen avulla kyetään erottamaan ja ymmärtämään ystävä-vihollinen -vastakohta riippumatta muista vastakohdista.

Poliittisuutta määrittävä yksikkö on Schmittille luonnollisesti kansa (Volk). Se saa poliittisen identiteettinsä vasta kun vihollinen tunnistaa tunnistajansa vihollisekseen, toisin sanoen toisen ulos sulkeminen luo kansan poliittisena ykseytenä. Kansan poliittisen ykseyden todellinen vihollinen ei schmittiläisessä ajattelussa ole kuitenkaan selvästi tunnistettava vihollinen vaan ”tavalla tai toisella yhdessä elävät ihmisryhmät”, joilla ei ole sen enempää tahtoa kuin rohkeuttakaan erottaa ystävää vihollisesta, eikä näin ollen kykyä hankkia omaa poliittista olemassaoloaan. Tässä yhteydessä on hyvä muistuttaa, että kansa ei Schmittin mukaan voi silti muodostua mistä tahansa joukosta, joka on päättänyt ottaa vihollisekseen jonkun, koska kansan identiteetti ei välttämättä vastaa sen poliittista identiteettiä.

I

Poliittinen vihollinen ja absoluuttinen vihollinen

Kriteeri poliittisen olemassaololle löytyy Schmittin mukaan siis ystävän ja vihollisen erottelusta. Kysymys on aivan erityislaatuisesta vihollisesta, joka ei ole yksityinen vaan julkinen vihollinen. Modernissa maailmassa vihollisesta on päättänyt yleensä kansan poliittista ykseyttä ilmaiseva valtio. Tämä sopii hyvin yhteen sen Schmittin teesin kanssa, että valtion käsite edellyttää poliittisen käsitteen. Valtion käsite liittyy puolestaan rajoitetun sodan käsitteeseen.

Markku Koivusalo ja Mika Ojakangas esittävät Poliittisen teologian esipuheessaan, että Schmittin tulkinnan mukaan kansainväliselle järjestykselle, joka kesti Westfalenin rauhasta (1648) ensimmäiseen maailmansotaan, oli leimallista tunnustaa ja tunnistaa vihollinen ja antaa tälle oikeudellinen asema. Tuolloin sodat olivat vielä suhteellisen rajattuja ja ne käytiin suvereenien valtioiden välillä. Modernit sodat ovat sen sijaan olleet totaalisia, koska ne ovat absolutisoineet vihollisen. Tämä näkyy siinä, että tasavertaisen ja tunnustetun vihollisen sijaan absoluuttisen vihollisen kanssa ei voida neuvotella ja tehdä sopimuksia. On jokseenkin paradoksaalista, että ihmisoikeuksia ja humanismia korostavana nykyaikana vihollinen on usein absolutisoitu niin, että sen sotilaallinen nöyryyttäminen ei enää riitä, vaan vihollinen on tuhottava kokonaan toisin kuin oikeudellisen vihollisen aikakaudella.

Nykyajalle on myös tyypillistä vihollisen epäinhimillistäminen. Toisin kuin saattaisi olettaa, tähän ovat syyllistyneet yhtä lailla liberaalidemokraattiset kuin totalitaarisetkin valtiot. Tästä on hyvänä esimerkkinä Yhdysvaltojen toimet Afganistanissa: amerikkalaiset eivät näe afgaanitaistelijoita vihollisena, jolla on oikeudet, vaan epäinhimillisinä subjekteina, joilta pitää riistää kaikki toimintaedellytykset nyt ja tulevaisuudessa. Lännen pyhiksi korottamien ihmisoikeuksien puolustaminen onkin johtanut absurdeihin tuloksiin kuten keväällä 2011, jolloin Nato teki ilmapommituksia Algeriaan tappaen satoja viattomia siviilejä. Yleisesti ottaen ongelman ytimenä on Schmittin mukaan se, että vaikka ihmisoikeuksien perusteella jokainen ihminen on osallinen ihmisyydestä ja kuuluu ihmiskuntaan, joutuu ihmisoikeuksien puolesta taisteleva taho kieltämään viholliseltaan tämän luovuttamattomat oikeudet. Tämän seurauksena vihollinen ei voi enää kuulua ihmiskuntaan, eikä hänellä voi siksi olla myöskään ihmisoikeuksia. Koska vihollinen ei ole ihminen, voi hänet surutta tappaa. Samankaltaista kieroutunutta logiikkaa ilmenee myös militanttien antirasistien ajattelussa kaikkialla länsimaissa.
I

Taloudellisen vallan viholliset

Talouden yhä korostuneemman aseman vuoksi eräät ovat valmiita hylkäämään politiikan kokonaan. Schmitt on eri mieltä ja väittää, että politiikka on edelleen kohtalomme, mutta talous on vain muuttunut poliittiseksi. Niin kauan kuin taloudessa on kyse vallasta, se on myös poliittista. Klassisen liberalismin läpitunkema talouskeskeinen valtio ei välttämättä ole edes sen rauhantahtoisempi kuin puhtaasti poliittinen valtio. Sen keinot ovat kenties toisenlaisia, mutta päämäärät samat. Sota ehkä tuomitaan, mutta taloudelliset pakotteet, rauhaanpakottamiset, sopimusten suojelu ja kansainvälinen poliisi kuuluvat edelleen vihollisen nujertamiseen tähtäävään toiminta-arsenaaliin. Erityisesti Yhdysvallat on valmis käyttämään näitä keinoja, mikäli sille poliittisesti kiusallinen maa ei suostu alistumaan sen vaatimuksiin. Toiminnan verukkeena käytetään yleensä ihmisoikeuksia. Rauhanomaiselta näyttävä kaupankäynti ei toisin sanoen sulje pois äärimmäisen hyväksikäytön mahdollisuutta. Kun hyväksikäytetyt tässä tilanteessa sitten yrittävät puolustaa itseään, he eivät voi luonnollisestikaan tehdä sitä taloudellisin keinoin. Sitä paitsi taloudellisen vallan haltija pitää jokaista yritystä muuttaa valta-asetelmaa ulkotaloudellisin keinoin väkivaltana ja rikoksena. Taloudellinen valta osoittautuukin näin ollen vähintään yhtä pakottavaksi kuin poliittinen valta.

Huolimatta vallan ja erityisesti väkivallan keskeisestä asemasta politiikan teoriassaan Schmitt ei ylistänyt väkivaltaa. Koska väkivalta on kiistatta välttämätön osa inhimillistä maailmaa, on sen tunnustaminen parempi vaihtoehto kuin sen olemassaolon kieltäminen, joka johtaa vain entistä hirvittävämpään väkivaltaan. Schmittin suvereeni antaakin väkivallalle muodon ja tekee sen hallittavaksi. Schmittin vaatimus väkivallan asettamisesta muotoon liittyy hänen ajatukseen vallan välttämättömistä kasvoista, jotka moderni kasvoton järjestelmä puolestaan pyrkii kätkemään. Juuri taloudellinen valta pyrkii piiloutumaan ja kiertämään kysymyksen vastuusta toisin kuin aito poliittinen valta, joka perustuu vastuullisuuteen ja läpinäkyvyyteen.

Kansainvälisen kaupan ja ihmisoikeususkon eräänä välillisenä seurauksena on syntynyt laajalle levinnyt käsitys, että maailma on yhteinen, eikä tämän vuoksi poliittisiakaan vihollisia voisi enää olla. Schmittin mukaan globaali maailma ilman vihollista merkitsisi depolitisaatiota. Hän hylkää tällaisen toiveajattelun kuuluisallaan lauseellaan ”Die politische Welt ist ein Pluriversum, kein Universum” – Poliittinen maailma on pluriversumi, ei universumi. Maailmanvaltio, joka käsittäisi koko ihmiskunnan ei voisi siten olla olemassa. Miksikö? Siksi, että ihmiskunta ei ole poliittinen käsite. Sillä ei ole vihollista eikä sitä vastaa yksikään poliittinen yksikkö. Sen sijaan se sopii Koivusalon ja Ojakankaan mukaan hyvin ideologisiin tarkoituksiin, kuten taloudellisen imperialismin välineeksi. Kuten jo aiemmin tuli ilmi, sen avulla viholliselta voidaan kieltää ihmisyys ja oikeuttaa kaikkein epäinhimillisimmät sodat.
I

Schmittin merkitys

Poliittisen käsitettä voidaan pitää schmittiläisessä viitekehyksessä eräänlaisen yläkäsitteenä tai poliittisena metakäsitteenä, jolla ei ole erityistä sisältöä, mutta jota ilman politiikan todellista luonnetta on vaikea hahmottaa. Schmittiä onkin syytetty nihilismistä ja machiavellismista, koska hän antaa politiikasta hyvin raadollisen – suorastaan inhorealistisen – kuvan. Tämä tuli ilmi jo hänen valtio-oikeudellisen positivismin vastaisessa taistelussaan, jossa hän ei katsonut normin olevan rikkomaton poikkeustilassa.

Schmitt ei myöskään hyväksynyt sitä, että politiikka, erityisesti parlamentarismi, olisi eräänlainen eettisyyden areena, jossa ihmiset ponnistelevat kohti totuutta. Pikemminkin hän pyrki terävillä analyyseillään riisumaan turhat haavekuvamme politiikan ”todellisesta” tarkoituksesta ja tunnustamaan tosiasiat. Schmitt näyttää olleen oikeassa ainakin siinä, että moraalisesti hyvään pyrkivä politiikka voi ehdottomuudessaan johtaa lopputuloksiin, jotka ovat pahempia kuin se, mitä vastaan on ajateltu taisteltavan. Schmitt onkin jo pitkään kuulunut monien reaalipoliitikkojen suosikkilukemistoon.

Intellektuellien kiinnostus Schmittiä kohtaan alkoi toden teolla vasta hänen kuolemansa 1985 jälkeen. Häntä ovat kommentoineet, kritisoineet ja puolustaneet sellaiset tunnetut ajattelijat kuin Julien Freund, Francois Lyotard, Jacques Derrida, Carlo Galli ja Alain de Benoist. Saksan elävistä filosofeista tunnetuin, Jürgen Habermas, on puolestaan halunnut yhdistää vilkkaan Schmitt-keskustelun Martin Heideggerista käytyyn polemiikkiin – siis kiistaan siitä, oliko hän natsi vai ei.

Schmitt onkin tuomittu Saksassa huomattavasti jyrkemmin kuin esimerkiksi Ranskassa ja Italiassa, missä löytyy Schmittin ymmärtäjiä jopa vasemmiston piiristä. Etenkin Italiassa vasemmistolaiset näkevät paljon yhtäläisyyksiä Antonio Gramscin hegemoniateorian ja Schmittin desisionismin välillä – molemmissa kun korostetaan poliittisuutta taloudellisten tekijöiden sijaan. Yllättävää kyllä, uusoikeiston ideologit ovat poliittisissa teorioissaan korostaneet samaa yhtäläisyyttä. Vasemmiston kiinnostus Schmittiä kohtaan ei näytä hiipumisen merkkejä, sillä esimerkiksi kriittistä teoriaa kannattava yhdysvaltalainen Telos-lehti on julkaissut viime vuosiin asti lukuisia Schmittin ajattelua käsitteleviä artikkeleita. Samalla on pantava merkille, että Schmittin ainoan suomennoksen, Poliittisen teologian, on julkaissut vasemmistolaisena tunnettu Tutkijaliitto.

Schmittin menneisyydestä voidaan olla montaa mieltä, mutta sen ei pitäisi kyseenalaistaa hänen merkitystään yhtenä keskeisimpänä modernin ajan poliittisena ajattelijana. Hänen ystävä-vihollinen -erottelunsa tai ajatus, että kaikki modernit valtio-opilliset käsitteet ovat maallistuneita teologisia käsitteitä, avaavat virkistäviä näkökulmia politiikkaan. Unohtaa ei sovi myöskään Schmittin käsitystä totaalisesta valtiosta, parlamentarismin kriisistä, identiteetistä ja myytistä. Ne kaikki antavat lukijalle mahdollisuuden nähdä politiikan syvemmin ja realistisemmin kuin kuvassa, joka välittyy julkisuudesta tai kuuluu poliitikkojen juhlapuheista.

I
I

Kirjallisuutta

Cristi, Renato. Carl Schmitt and authoritarian liberalism. Cardiff: University of Wales Press, 1998.

Koivusalo, Markku & Ojakangas, Mika. ”Carl Schmitt poliittisena ajattelijana.” Esipuhe teoksessa

Carl Schmitt Poliittinen teologia. Helsinki: Tutkijaliitto, 1997.

Ojakangas, Mika. ”Liberalismi, demokratia ja totaalinen valtio; Carl Schmitt representaation ja

identiteetin välissä.” Tiede & Edistys Vol 24: 101-119.

Schmitt, Carl. The Concept of Political. Translated by George Schwab. New Jersey: Rutgers

University Press, 1976. (Alkuteos Der Begriff des Politischen: 1927)

Schmitt, Carl. The Crisis of Parliamentary Democracy. Translated by Ellen Kennedy. Cambridge,

Massachusetts: The MIT Press, 1988. (Alkuteos Die geistesgeschichtliche Lage des

heutigen Parlamentarismus: 1923, 1926)

Schmitt, Carl. Poliittinen teologia. Neljä lukua suvereenisuusopista. Suom. Tapani Hietaniemi.

Helsinki: Tutkijaliitto, 1997. (Alkuteos Politische Theologie: 1922)

Rami Leskinen, VTM, Etelä-Suomi. Erityiset kiinnostuksen kohteet: talousfilosofia, poliittinen filosofia, Frankfurtin koulukunta ja uusvasemmistolaisuus, media ja indoktrinaatio, Konservatiivisen vallankumouksen ajattelijat, sivilisaatiokritiikki.

About Rami Leskinen

Rami Leskinen, VTM, Etelä-Suomi. Erityiset kiinnostuksen kohteet: talousfilosofia, poliittinen filosofia, Frankfurtin koulukunta ja uusvasemmistolaisuus, media ja indoktrinaatio, Konservatiivisen vallankumouksen ajattelijat, sivilisaatiokritiikki.
%d bloggers like this: