SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Taistelu sisäisenä kokemuksena, osa 11: Keskenämme

 

ERNST JÜNGER   (suomentanut Olli Virtanen)

Tämä kirjoitus on yhdestoista luku Ernst Jüngerin pitkästä esseestä ”Taistelu sisäisenä kokemuksena” (Der Kampf als Inneres Erlebnis, 1922). Aiemmin ilmestyneet osat: Osa 1: Johdanto, Osa 2: Veri, Osa 3: Kauhu, Osa 4: Juoksuhauta, Osa 5: Eros, Osa 6: Pasifismi, Osa 7: Rohkeus, Osa 8: Palkkasoturi, Osa 9: Kontrasti, Osa 10: Tulimyrskyssä. Jüngerin essee on tutkielma ensimmäisen maailmansodan vaikutuksesta hänen oman sukupolvensa maailmankuvaan ja koko Euroopan henkiseen ilmapiiriin. Sarastus julkaisee Olli Virtasen suomennoksen esseestä ”jatkokertomuksena” muutamassa osassa. Jüngerin henkilöhistoriasta ja tuotannosta voi lukea laajemmin Heikki Länsisalon kirjoituksesta ”Ernst Jünger – Kirjailija, filosofi ja rintamamies”, joka ilmestyi Sarastuksessa tammikuussa 2013.

Olen seissyt juoksuhaudassa jo ikuisuuden. Niin kauan, että aisti toisensa jälkeen on sammunut ja minusta on tullut osa luontoa, joka häipyy yön mereen. Vain silloin tällöin jokin ajatus sytyttää aivoihini valon ja tekee minusta pieneksi hetkeksi jälleen ajattelevan olennon.

Nojailen ampumapaikan nurkkaan ja tuijotan pilvilaivoja, jotka hiljakseen purjehtivat kuun editse. Miten usein olenkaan jo seissyt tällä tavalla! Täsmälleen näin oikea käsi pistoolikotelolla ja pää ärtyisästi takakenossa. Monta nidettä saisi täytettyä niillä ajatuksilla, jotka yön yksinäisinä vartiovuoroina kulkevat mielen myllynkivien läpi. Miten hulluja näkyjä nälkäinen mielikuvitus tuottaakaan! On kai ihmisiä, joiden askeleet tälläkin hetkellä kopisevat suurten kaupunkien asfalttikaduilla? Baareja värikkäine likööreineen? Onko joskus ollut aikoja, jolloin on voinut matkustaa höyrylaivalla jonnekin kauas? Maailman ääriin? Onko jossakin Etelämerellä vielä saaria, joille yksikään eurooppalainen ei ole jalallaan astunut? Autuaita saaria!

Miten usein olenkaan jo seissyt tällä tavalla tällaisessa paikassa! Edessäni on lyhyt juoksuhaudan kaistale, valtaisan rintaman pikkuruinen palanen. Ja kuitenkin tämä korsun sisäänkäynnin pimeä suuaukko, tämä vartiopaikka, tuo hämyisä ja salaperäinen käytävänpätkä, nämä pari kolme piikkilankaestettä, jotka yläpuolellani leikkaavat tummaa taivasta, ovat kokonainen maailma, joka sulkee minut sisäänsä. Tuo maailma on yksinkertainen ja kuitenkin merkityksellinen kuin valtaisan näytelmän kulissi.

Yläpuolellani oleva vartiomies ei ole liikahtanutkaan kahteen tuntiin. Hän vaikuttaa muuttuneen osaksi juoksuhaudan savista seinää, jonka edessä hän seisoo jäykkänä ja vaiteliaana kuin intialainen pylväspyhimys. Kolmen vuoden ajan tällä paikalla on seissyt joku vartiossa, kesät ja talvet, päivät ja yöt, tuulessa, sateessa, helteessä, tuiskussa ja tulituksessa. Aika ajoin vahtia vaihdetaan, joskus hän kaatuu, mutta sitä tuskin huomaa. Tehtävän pysyvyys häivyttää vartiomiehen oman luonteen. Jos kulkee ohi, paikalla seisoo aina joku ja ilmoittaa: ”Vartiopaikka numero viisi, vartiopaikalta ei mitään uutta.”

Tämähän on kauheaa, kuka siellä seisoo? Vartiomies, kivääri, pienin taisteluyksikkö, pelkkä numero. Monet näkevät sen juuri näin. He lukevat urheista, vartiopaikoilla seisovista sotureistamme, haukottelevat ja napsauttavat valot pois. Toiset julistavat joukkojen korkeaa moraalia. Sillä he tarkoittavat, että kykenemme vielä sietämään tätä kaikkea. Niinhän se on, me pysyttelemme näissä asemissa kerätäksemme voimia. Olemme taas kohta ”valmiita suurtaisteluun”. Olemmehan parasta materiaalia.

Materiaalia, se on osuva ilmaus. Vähän kuin hiili, jota lapioidaan sodan hehkuvaan polttouuniin, jotta toiminta pysyisi käynnissä. ”Sotajoukko palaa laukausten tulessa tuhkaksi”, sitenhän kuuluu eräs elegantti sotataidon sääntökin.

Siitä ei pidä pahastua. Ne siellä kotopuolessa tietävät rintamasotilaan sielusta yhtä vähän kuin rikas köyhyydestä. Ah, emmehän me ole pelkästään kiväärejä, olemme myös ihmisiä, meilläkin on sydän ja sielu. Kun me monet tuhannet rintaman molemmin puolin yö yön perään vääntelehdimme ajan kidutuspenkissä, elämämme aukeaa edessämme sanomattoman kammottavana kuin rikki raastettu sotatanner, ja ajatuksemme ovat kuin rakettien hyisen sinertävä hehku, joka valaisee kaiken tämän piinan pimeyden keskellä.

Minun on saatava muuta ajateltavaa. Sanon: ”Vartiomies, on vahdinvaihdon aika.”

Kyllä, herra luutnantti.”

Herra luutnantti. Hän löi jopa kantapäänsä yhteen. Miten syvälle se onkaan juurtunut. Nämä ihmiset ovat isoja lapsia; heistä ei voi olla pitämättä. Kerran eräs heistä sanoi minulle, aivan hiljaa ja itsestäänselvästi: ”Nyt minä kuolen, herra luutnantti. Minuun osui liian pahasti.” Taistelun mielipuolisimpina hetkinä he piirittävät minut kysymyksineen: ”Mitä meidän pitäisi tehdä? Mihin meidän pitäisi mennä? Minä olen haavoittunut.” Silloin yrittää hymyillä ja tuntee itsensä pohjimmiltaan kuitenkin yhtä avuttomaksi kuin hekin.

Siellä sitä sitten istuu sadan miehensä keskellä ja tuntee heidän tarpeensa hakea turvaa. Välillä kuulee jostakin korsusta: ”Kyllä vain, tuo meidän luutnanttimme. Teidän olisi pitänyt nähdä hänet Guillemont’ssa”. Sellaisesta tuntee pakostakin vähän ylpeyttä, eikä haluaisi olla kukaan muu. Silloin kokee olevansa erottamaton osa heitä, ja tuntee, että sadan miehen johtaminen kohti kuolemaa on jotakin valtaisaa.

Vahdinvaihto vie tänään kauan. Merkillistä, miten yö saa kaikki aistit terästymään. Öisin aistii tietynlaisen voiman, joka virtaa asioista ja esineistä, ja tuntee sen merkitsevän jotakin hirvittävää. Se on ollut minulle usein jo aivan selvää unessa, taistelun huumassa ja lapsena, kun olin peloissani. Myöhemmin olen vain nauranut sille. Olen läpeensä materialistisen aikakauden lapsi, minut on vedetty tähän sotaan kylmänä, varhaiskypsänä suurkaupunkilaisena, jonka aivot ovat luonnontieteiden ja modernin kirjallisuuden parissa askarrellessaan hioutuneet veitsenteräviksi. Sota on muuttanut minua perinpohjaisesti, ja luulen, että koko sukupolvelleni on käynyt samoin. Maailmankuvaani ei enää lainkaan kuulu entisenlaista varmuutta, ja miten se olisi mahdollistakaan tämän epävarmuuden keskellä, joka on ympäröinyt meitä jo vuosia. Aivan toisenlaiset, hyvin epämääräiset ja veriset voimat ohjaavat nyt pakostakin toimintaamme, mutta ihminen aavistaa kuitenkin, että verenvuodatuksessa piilee jokin syvällinen tarkoitus. Hän aavistaa myös, ettei kaikki ympärillämme tapahtuva ole lainkaan niin selkeää ja tarkoituksenmukaista, vaan pikemminkin hyvin salaperäistä, ja tämän oivaltaminen merkitsee jo ensimmäistä askelta aivan uuteen suuntaan. Olemme jälleen tulleet perimmäisten kysymysten äärelle, tätä kautta saatamme taas saavuttaa täydet voimamme kuin tarujen jättiläinen.

Hiekkainen maaperä rahisee kevyiden askelten alla. ”Tunnussana!” ”Mackensen.” Vahdinvaihto. Luovutan käsikranaatit ja merkinantopistoolin panoksineen. ”Punainen on sulkutuli, vihreä on tykistökeskitys. Kantaman lisäämistä pyydetään valkoisilla, joissa on helminarut. Nyt aseessa on valkoinen. Punaisissa panoksissa on takana urat. Tähän saakka kaikki on ollut rauhallista.”

Kuiskailemme kuin olisimme suunnittelemassa murhaa. Kauhu lepää pilven lailla juoksuhaudan yllä. Yläpuolellamme molemmat vartiomiehet kuiskivat. Toinen vaikuttaa keltanokalta. ”Neljästä viiteen on oma partiomme liikkeellä, silloin et saa ampua. Jos aivan vasemmalla reunalla näkyy ammuntaa, sinun pitää mennä suojaan, silloin on heti täysi rähinä päällä.” ”No, niin rajuksi tämä tuskin menee.” Uudet miehet ovat enimmäkseen hyvin kookkaita. He eivät vielä ole katselleet kuolemaa silmästä silmään. Vanhat soturit suhtautuvat heihin isällisen alentuvasti.

Korsussa minua vastaan iskee paksu ihmisen, homeen ja mätänemisen tuulahdus. Kun vastikään olimme laajentamassa asumustamme, iskimme lapiomme hirvittävältä löyhkäävään maakerrokseen. Siellä oli ilmeisesti ruumiita tai entinen käymälä.

Sytyttäessäni kynttilän näen sulaneen steariinin olevan täikerroksen peitossa. Palvelijallani on tapana polttaa täinsä kynttilässä. Tällä hetkellä hän makaa sijaiseni ja tämän palvelijan kanssa yhdessä laverilla. He nukkuvat rauhattomasti, rohisevat, huokailevat, kääntyilevät puolelta toiselle. Vastenmielisyyttä tuntien vilkaisen siihen kohtaan, jossa lepattava kynttilänliekki luo valoaan hämärän kätkemien vartaloiden ylle. Millainen läävä! Miten ahtaasti täällä kyyristelläänkään yhdessä saastan keskellä. Lehtien piirroksissa se näyttää aika kotoisalta, täysparralta, puutarhalta ja piipulta, mutta kun kuulee toistensa joka aterialla maiskuttavan ja joka yö kuorsaavan kaikesta muusta puhumattakaan ajattelee kaihoten niitä aikoja, jolloin oli oma asunto, omat astiat ja oma pesusoikko.

Leikkaan itselleni paksun siivun leipää ja upotan taskuveitseni tahmeaan säilykepurkkiin onkiakseni leipäni päälle puuromaista naudanlihaa. Käteni ovat likaiset ja kylmät, valvotun yön tuli polttaa kalloani. Aivot työskentelevät turtina ja vastentahtoisina ja synnyttävät joukon varjomaisia, sekavia ja piinaavia kuvia. Sitten heittäydyn laverille toisten viereen.

Aamupuolella torkkumiseni keskeytyy ruuanlaiton kolinaan ja lapioniskuihin. Aliupseerit ovat tulleet kahvinhakumatkalta, he häärivät pienenpienen peltiuunin kimpussa. He ovat ilmeisesti joutuneet matkalla tulitukseen.

Voi pojat, olipa se taas reissu; astiani on melkein tyhjä. Engelsmannit ovat pommittaneet polun reikäjuustoksi, siellä saa joka aamu rautaa niskaansa. Yksi ammus sinkautti minulle maakokkareen takapuoleen niin, että menetin tasapainoni. Taas oli tiukat paikat!”

Hän on oikeassa, taas oli tiukat paikat. Oikeastaan on aina tiukat paikat. Siihen tottuu pikkuhiljaa. Siinä nuo kaksi istuvat käsikranaattilaatikon päällä kuten ennenkin, vain vähän hengästyneinä. Entä jos he eivät olisikaan palanneet? Jos he olisivatkin jääneet makaamaan polulle ruhjoutuneina ja kärventyneinä, vatsat haljenneina ja luut katkenneina kuin oljenkorret?

Huomenna me olisimme jo unohtaneet heidät. Olemme todellisia unohtamisen mestareita. Totta tosiaan, kun joutuu katselemaan tuollaista paljaan tuhon näytelmää, kauhu viiltää sielua hitaan, kylmän veitsenterän lailla. Silloin kääntää päänsä pois ja tekee pakonomaisen ponnistuksen, jota voisi verrata leuanvetoon tai siihen kouristuksenomaiseen nielaisuun, jolla yrittää tukahduttaa yökkäyksen. Se on taistelua mielipuolisuuden luista nyrkkiä vastaan, jonka ote jo puristaa aivoja raskaana ja synkkänä. Kun matka sitten jatkuu, on sitä mieltä, ettei se nyt kuitenkaan niin kamalaa ollut. Joku kuitenkin mumisee vielä kuin unessa: ”Pää. Näittekö hänen päänsä?”

Nuo kaksi juttelevat edelleen. Toinen sanoo: ”Joskus se sattuu kohdalle kumminkin. Se, jolle tuli noutaja heti alussa, oli onnekas. Tahtoisinpahan tietää, miten kauan tätä saastaa vielä on edessä.”

Kehkeytymässä on nyt yksi noista loputtomista sotaa käsittelevistä keskusteluista, jollaisia olen kuullut satoja ja taas satoja kertoja tympääntymiseen saakka. Ne ovat aina samanlaisia, muuttuvat vain ajan myötä katkerammiksi. Väki lähestyy tätä suurta kysymystä uskonnollisella hartaudella ja iskee joka kerta päänsä oman rajoittuneisuutensa muuriin. He eivät tule milloinkaan löytämään oikeaa vastausta, sillä jo heidän kysymyksenasettelunsa on virheellinen. He pitävät sotaa syynä, eivät seurauksena, ja niin he etsivät ulkopuolelta sitä, minkä voi löytää vain sisältään. Vain ulkonainen, vain karkea ulkokuori merkitsee heille jotakin.

Heitä pitää kuitenkin ymmärtää. He ovat pohjiaan myöten materialisteja, sen kuulen joka sanasta, minä joka olen nyt elänyt jo vuosia heidänlaistensa keskellä. Alkuaikoina olin ihmeissäni siitä, miten tärkeänä he pitivät esimerkiksi ruokaa, ja havaitsin pian, että heille, ruumiilliseen työhön tottuneille miehille, kieltäymys oli äärimmäisen vaikeaa. He ovat todellakin materiaalia, jonka aate heidän itsensä sitä ymmärtämättä uhraa suurille päämäärilleen. Se on heidän varsinainen merkityksensä, jonka suuruutta he eivät kykene käsittämään, ja siitä aiheutuu heidän kärsimyksensä. Sen mukaan heitä tulee myös kohdella: inhimillisesti ja myötätuntoisesti sikäli kuin he ovat yksilöitä, lujasti sikäli kuin heidän olemisensa ei kuulu heille itselleen vaan aatteelle.

Kyllä, vain ulkokuori merkitsee heille jotakin. Heille itselleen tämä on ainoa mahdollinen lähtökohta. Kun he ovat löytäneet johtoajatuksen, jonka avulla voi hapuilla tiensä ulos sodan labyrintistä tai epätoivoisena hakata rikki sen sitoman Gordionin solmun, heidän toiveensa ovat saaneet täyttymyksensä. Silloin heillä on taas se, minkä menettämistä he alituiseen surevat, elämän tasainen virta pienessä piirissä, onni pikkuporvarillisessa mielessä. Kun he ovat saavuttaneet varmuuden, kaikki muu on heille ”niin kaukana kuin pippuri kasvaa”. Sitä, etteivät he ole rauhallaan tai vallankumouksellaan päässeet sodan varsinaista ongelmaa askeltakaan lähemmäksi, että he itsekin ovat sodan edellytys, he eivät milloinkaan tule ymmärtämään. He ovat egoisteja ja sillä hyvä.

Lukemattomia kertoja kuullut sanat kantautuvat heidän kuiskailustaan korviini. Jos niiden sieltä kotopuolesta pitäisi tulla päiväksikin tänne rintamalle, kaikki olisi hetkessä ohi. Niin kuin elokuvissa: takana ovat parhaat paikat, edessä on liian kirkasta. Köyhä on aina se, jota sahataan silmään. Sama palkka ja sama ruoka, niin sota olisi ollut ohi jo kauan sitten. Emme taistele Saksan kunnian vaan ainoastaan lihavien pohattojen puolesta. Mitä me siitä kostumme? Kohta he saavat luvan lopettaa, muuten me lyömme hanskat naulaan.

Liturgian osa seuraa toistaan, varsinaisia kaunopuheisuuden mestareita. Heidän keskustelustaan uupuvat niin oivaltavuus kuin syvällisyyskin; se on vain syöksymistä niiden samojen kuluneiden ajatusten perään, jotka ovat pudonneet jonnekin korsuun, lomalle, kanttiiniin ja heidän aivojensa syövereihin ja jotka ovat muuttuneet totuuksiksi, kuten kaikki yhä uudestaan toisteltu. Näistä hokemistaan juopuneina he ovat suistuneet tämän sodan rotkoon, niiden avulla he yrittävät nousta sieltä takaisin ylös. Sisimmässään he pysyvät aina samanlaisina huolimatta eräänlaisesta rahvaanomaisuudesta tai kansankiihottajamaisuudesta, jolla itsensä heidän joukossaan profeetoiksi ylentäneet tapaavat paljastua. Kuka voisi paheksua heitä siitä? Mitä muuta kansakuntien johtajien neuvottelut ja parlamenttien istunnot muka ovat kuin iskulauseiden tykitystä, ideologikongresseja? Mitä on lehdistö, ellei koliseva rataskoneisto, joka mädättää aivomme tyhjillä sanoilla ja standardisoi, sosialisoi ja proletarisoi ajattelun?

Juoksuhaudan henki ei ole sodan aikaansaannos, päinvastoin. Yhteiskuntaluokka, rotu, puolue, kansakunta, jokainen yhteisö on oma, muureilla ja piikkilangalla ympäröity valtionsa. Niiden välissä on autiomaata. Loikkarit ammutaan. Välistä kaikki lähtevät hyökkäykseen ja iskevät toisiltaan kallot halki.

Nyt he ovat päässeet keskustelussaan kotimaahan saakka. Se on toinen heidän suurista aiheistaan. Toiset jakavat maailmansa elämään ja runoihin, valoisaan ja pimeään, hyvään ja pahaan, kauniiseen ja rumaan, iloon ja suruun, he jakavat omansa kotimaahan ja sotaan. Sanoessaan ”kotona” tai ”meillä” he eivät ajattele värikästä läiskää kartalla. Koti on siellä, missä he lapsina leikkivät, se on äidin sunnuntaiksi leipoma kakku, piharakennuksen huone, sohvan yläpuolelle ripustetut taulut, ikkunasta helottava auringonpaiste ja keilapeli aina torstaisin. Se on ruumis vuoteessa, muistopuhe sanomalehdessä, hautajaissaatto ja silinterihatut keikkumassa sen perässä. Koti ei ole heidän tyhjiä hokemiaan; se on vain pieni, vaatimaton sananen, ja kuitenkin kourallinen sitä multaa, johon heidän sielunsa on juurtunut. Valtio ja kansakunta ovat heille hämäriä käsitteitä, mutta sen he tietävät, mitä koti tarkoittaa. Koti on jotakin, minkä jo kasvikin aistii.

Nyt haluan nousta, sillä he ovat juuri pääsemässä seksuaalikysymyksen kimppuun. He tapaavat kehittää siinä puuhassa pitkään merillä olleen matruusin mielikuvituksen. Kaadan vettä teräskypärään, peseydyn, juon kahvia, työnnän pistoolin koteloon ja valmistaudun lähtemään juoksuhautaan.

Kahvi on taas kerran yhtä litkua. Ne ovat keittiössä juoneet parhaan itse. Menen nyt ulos, toivottavasti ruuan tuonti sujuu helpommin. Minäkin haluaisin muuten joskus nukkua pari tuntia rauhassa. Mistä tuo sitä paitsi on peräisin, tuo juttu paksuista pohatoista ja muusta?”

Häivyn jäämättä odottamaan vastausta ilmoille heittämääni kysymykseen. Tämän paksun bremeniläisen kalakauppiaan ja tuon vantteran oldenburgilaisen talonpojan kanssa voi kaikesta huolimatta tehdä työtä. He ovat pohjimmiltaan hienoja miehiä, uskollisia ja vakaita kuin tammipalkit, joista voi rakentaa talon. Raivasipa sitten aarniometsää tai rynnäköipä ranskalaisten juoksuhautaan, tämä väki hoitaa aina hommansa.

No niin! Raikas aamuilma saa ajatukseni jo selkiämään! Se hyväilee hermoja, vaikka olen nukkunut tuskin silmäystäkään. Jos juoksuhauta yöllä vaikuttikin salaperäiseltä loukolta, niin näin päivänvalossa se näyttää aivan tavanomaiselta ja järkeenkäyvältä. Joka puolella on vasaroivia, lapioivia hahmoja. Vedän taskustani mittanauhan. Viitosryhmän konekivääriä ei ole suunnattu oikein, tietystikään. Entä jos asettaisimme sen vasempaan sivustaan ampumapaikka kakkoseen? ”Juoksuhautammehan on ihan kelvollinen, eikö?” ”No, ei sitä meiltä ihan helpolla viedä.” ”Kahvi ei tainnut olla tänä aamuna kovin ihmeellistä?” ”Ei niin, mutta sen lisäksi tuli jokaiselle kolme savuketta tosin mallia käsikranaatti, vedä kerran ja heitä pois!”

Näkeehän sen, millaista tämä on! Ei, juoksuhautojamme ne eivät meiltä vie. Tiedämmehän me kaikki, mitä varten olemme täällä. Olen tullut hyvälle tuulelle, poltan käsikranaattisavukkeita ja käyn tervehtimässä naapurin joukkueenjohtajia, joiden kanssa käyn loputtomia keskusteluja aivan kuin ne kaksi poikaa aikaisemmin, ehkä vähän sivistyneemmin. Politiikka, kirottu kenttähuolto, seuraava loma. Seksuaalikysymystäkin sivutaan. Mihin koko päivän muuten voisi käyttää tulematta hulluksi?

Niin tulee keskipäivä.

Iltapäivällä käyn vierailulla erään ystävän luona, joka johtaa naapurirykmentin oikeaa siipeä. Hänen luokseen päästäkseni minun pitää kulkea kahdentoista joukkueen läpi. Kuudennesta alkaen minun pitää näyttää papereitani, sillä minua ei enää tunneta niissä. Monien kysymysten jälkeen pääsen siihen juoksuhaudan osaan, jossa hän majailee. Hänellä on vieraita, pelaamme korttia ja kaadamme itsellemme kenttäpullosta snapseja. Aika kuluu tällä tavalla hyvin nopeasti, ja ollessamme juuri parhaassa vauhdissa minun pitää hyvästellä heidät, sillä mieleeni muistuu, että minulla on vartiovuoro kello yhdeksältä.

Vaellan takaisin loputtoman taisteluhaudan läpi, jonka nurkista hämärä hiipii jo. Jokaisen suuaukon ympärillä kyyristelee joukko harmaita hahmoja hytisten ja vaiteliaina. Aikainen valoammus nousee sihisten taivaalle ja luo valoaan hopeisina, värisevinä aaltoina aution tantereen yli. Sitten se sammuu painostavaan hiljaisuuteen. Yövartijat tulevat esiin.

Taas on ohi yksi päivä niistä monista, joita tulemme täällä vielä viettämään. Jälleen on ollut pieniä kiistoja ja sovintoja tässä erikoislaatuisessa yhteisössä, kuten kaikkialla, missä ihmiset elävät yhdessä. Mutta loppujen lopuksi meitä kaikkia kuitenkin kantaa samalla aallolla suuri kohtalo. Täällä olemme kerran muodostaneet yhtenäisen kokonaisuuden vastassamme vihamielinen ulkomaailma, olemme olleet täällä joukkona, jota pienistä kysymyksistä, suruista ja iloista huolimatta kuitenkin ohjasi korkeampi tehtävä. Täällä riidellään, täällä tullaan toisten kanssa toimeen paremmin ja huonommin, täällä taistellaan ja kärsitään yhdessä ja tuskaillaan kohtaloaan. Kaiken tämän syytä ei ymmärrä, mutta myöhemmin ehkä tajuaa, että kaikessa tässä piili suuri, johdonmukainen ajatus, joka lepää myös tämän hirvittävän maiseman yllä.

Information

This entry was posted on elokuu 25, 2017 by in Historia, Kulttuuri and tagged , , , , , , .
%d bloggers like this: