SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Taistelu sisäisenä kokemuksena, osa 10: Tulimyrskyssä

ERNST JÜNGER   (suomentanut Olli Virtanen)

Tämä kirjoitus on kymmenes luku Ernst Jüngerin pitkästä esseestä ”Taistelu sisäisenä kokemuksena” (Der Kampf als Inneres Erlebnis, 1922). Aiemmin ilmestyneet osat: Osa 1: Johdanto, Osa 2: Veri, Osa 3: Kauhu, Osa 4: Juoksuhauta, Osa 5: Eros, Osa 6: Pasifismi, Osa 7: Rohkeus, Osa 8: Palkkasoturi, Osa 9: Kontrasti. Jüngerin essee on tutkielma ensimmäisen maailmansodan vaikutuksesta hänen oman sukupolvensa maailmankuvaan ja koko Euroopan henkiseen ilmapiiriin. Sarastus julkaisee Olli Virtasen suomennoksen esseestä ”jatkokertomuksena” muutamassa osassa. Jüngerin henkilöhistoriasta ja tuotannosta voi lukea laajemmin Heikki Länsisalon kirjoituksesta ”Ernst Jünger – Kirjailija, filosofi ja rintamamies”, joka ilmestyi Sarastuksessa tammikuussa 2013.

Vaikka vielä hämärtää, hahmomme piirtyvät täysin selkeästi juoksuhaudan kalkkiseinämiin, jotka kiemurtelevat yön halki kuin valkoinen käärme. Astelemme jäljekkäin, varovasti ja vaitonaisina, mies miehen perässä, jokainen ajatustensa verkkoon sotkeutuneena. Tunnin kuluttua me, eturintamalle viskattu osasto, olemme syvällä vihollisen asemissa, jotka niin pitkään ovat levittäytyneet silmiemme edessä laajoina ja salaperäisinä kuin vieras, uhkaava rannikko.

Suuri, harmaa viileys ympäröi meidät. Maavallit, ritiläaskelmat, tiekyltit, kaapelit jököttävät kylminä, elottomina ja vihamielisinä hämärän keskellä. Olemme tyystin kadottaneet yhteyden näihin esineisiin. Näemme ne kyllä, mutta ne eivät enää merkitse meille mitään, sillä ajatuksiemme ristiaallokko sykkii aivoissamme yhä sekavampana.

Merkillistä, tällaiset hetket luovat aina samanlaisen tunnelman. Ensitaistelumme olemme kokeneet jo kauan sitten, olemme seisseet tulituksessa satoja ja taas satoja kertoja, olemme maineikkaan hyökkäysosaston tarkkaan valikoitu iskujoukko, ja silti olemme tänä aamuna kaikki niin hiljaisia ja mietteliäitä.

Kuitenkin olemme loppujen lopuksi valmistautuneet erinomaisesti. Kolme kokonaista viikkoa olemme harjoitelleet lentokoneista otettujen kuvien mukaan muovaillulla maastonkaistaleella myös joka aamu näin hämärän hetkellä kovilla käsikranaateilla, räjähdyspanoksilla ja liekinheittimillä. Olemme ajatelleet kaikkea, varautuneet kaikkeen, pitäneet neuvoa toistemme kanssa, olemme opetelleet ranskankielisiä huudahduksia ja harjoitelleet ranskalaisten lähitaisteluaseilla. Lyhyesti sanottuna tämä hanke on meille tuttu kuin yhä uudestaan ja uudestaan harjoiteltu kivääriote, jonka suoritamme käskyn kuultuamme ehdottoman tarkasti.

Toisemmekin olemme tunteneet jo pitkään. Olemme hurjapäisiä uskalikkoja, olemme kohdanneet toisemme monena hikisenä päivänä savuisilla taistelukentillä, joille noiden hetkien luonne kerää aina kokoon saman joukon. Tiedämme olevamme voimallisen mieheyden valioyksilöitä, ja olemme ylpeitä tiedostaessamme sen. Vielä eilen istuimme tapamme mukaan yhdessä viimeisellä lasillisella ja tunsimme, että taistelutahto tuo omalaatuinen halu syöksyä etulinjaan, sinne, missä tarvitaan vapaaehtoisia viskaisi meidät tälläkin kertaa vaarojen syliin yhtä tarmokkaina kuin aina. Kun nyt vain ensin päästäisin niin pitkälle; me olemme sellaista väkeä, joka yltää parhaimpaansa tosipaikan tullen.

Siitä huolimatta emme pysty karkottamaan mielestämme tätä epämukavaa oloa, tätä sisältä väkisin kumpuavaa värinää, näitä pahaa aavistelevia ajatuksia, jotka synkentävät horisonttimme kuin epämääräiset, repaleiset pilvenriekaleet. Emme pysty vaientamaan niitä silloinkaan, kun otamme aimo kulauksen konjakkia. Ne ovat meitä vahvempia. Ne ovat sisältämme nouseva sumu, joka tällaisina hetkinä sumentaa sielun levottomat vedet arvoituksellisella olemuksellaan. Pelkoa se ei ole — pelon voimme hätistää luolaansa, kun tuijotamme sitä terävästi ja pilkallisesti sen kelmeisiin kasvoihin. Se on vieras valtakunta, jossa tunteidemme rajat hämärtyvät. Vasta siellä tajuaa, miten vähän omassa kehossaan tunteekaan olevansa kotonaan. Se, mikä uinuu jossakin syvällä sisimmässämme ja minkä hukutamme herkeämättömään uurastukseen, nousee tietoisuuteemme ja sulaa epämääräiseksi suruksi, ennen kuin ehtii omaksua muotoa.

Mitä hyötyä siitä on, että on karaissut itseään tätä hetkeä varten kolmen viikon ajan, kunnes uskoi olevansa kovaksi keitetty ja heikkouksia vailla? Mitä se auttaa, että sanoo itselleen: “Kuoleminen? Hah, mitä se muka on? Siirtymä, jota ei kuitenkaan käy välttäminen.” Tuosta kaikesta ei ole mitään apua, sillä yhtäkkiä on muuttunut ajattelevasta tuntevaksi olennoksi, leikkikaluksi haamuille, joita vastaan terävimmänkin järjen ase on voimaton. Nämä ovat sellaisia seikkoja, jotka tapaamme kieltää, koska emme pysty varautumaan niihin. Mutta tosipaikan tullen kaikki kieltäminen on turhaa, silloin tuo tuntematon tarjoaa korkeamman ja vakuuttavamman todellisuuden kuin kaikki tavanomaiset näkymät päiväsaikaan.

Olemme päässeet etulinjaan ja teemme viimeiset valmistelut. Olemme puuhakkaita ja täsmällisiä, sillä tunnemme polttavan tarpeen olla toimeliaita, täyttää hetket jollakin päästäksemme pakoon itseltämme. Aika on jo kiduttanut meitä juoksuhaudoissa loputtomasti. Se on käsite, joka sisältää kaiken kuviteltavissa olevan piinan, ketju, jonka ainoastaan kuolema katkaisee ehkä jo muutaman minuutin päästä. Tiedän ihmisen tiedostavan, kuinka pois vuotava elämä hajoaa ikuisuuden mereen; olen jo muutaman kerran seissyt rajalla. Ihminen uppoaa hitaasti syvälle korvissaan kaiku, joka on rauhaisa ja tuttu kuin kotiseudun pääsiäiskellojen sointi. Ei pitäisi murehtia niin paljon, ei pitäisi käydä tuon arvoituksen kimppuun, koska sitä ei kuitenkaan kykene ratkaisemaan. Kaikki tapahtuu aikanaan. Pää pystyyn, anna ajatusten lentää pois tuulen mukana. Kunniakkaasti kuolemisen me osaamme, uhkaavaa pimeyttä vastaan astelemisen taistelijan urheudella ja uskaliaalla elinvoimalla. Rauhallisena pysyminen, viimeiseen asti hymyileminen, vaikka hymy olisikin vain naamio sisimmän edessä: onhan sekin jotain. Enempään kuin kuolemaan urheasti ei ihminen pysty. Siitä on kuolemattomien jumalienkin häntä kadehdittava.

Olemme hyvin varustautuneita retkellemme, meillä on aseita, räjähteitä, valaisu- ja merkinantolaitteita. Olemme oikea, taistelukykyinen iskuryhmä, olemme kasvaneet modernin sodankäynnin tiukimpien vaatimusten mittaisiksi eikä meitä ole koulinut ainoastaan riehakas hurjapäisyys ja brutaali voima. Kun näkee näiden ihmisten seisovan hämärässä, laihoina, luisevina ja melkein vielä lapsen näköisinä, ei olisi valmis uskomaan paljoakaan heidän varaansa. Mutta heidän kasvonsa, jotka pilkottavat teräskypärän varjosta, ovat terävät, rohkeat ja älykkäät. Tiedän, etteivät he epäröi vaaran edessä hetkeäkään; he ryntäävät sitä päin, nopeasti, ketterästi ja tottunein ottein. Heissä yhdistyvät hehkuva rohkeus ja viileä äly, he ovat niitä miehiä, jotka hävityksen ja sekasorron keskellä varmoin ottein korjaavat hankalasti jumittuneen patruunan, viskaavat savuavan käsikranaatin takaisin kohti vihollista, osaavat lukea aikomukset hänen silmistään elämän ja kuoleman kamppailussa. He ovat niitä teräksisiä taistelijoita, joiden kotkankatse tutkailee pilviä pyörivien potkureiden yltä, jotka tankkien uumeniin ahtautuneina uskaltautuvat helvetinajoon jyrisevien kraatterikenttien halki, jotka varma kuolema edessään kyyristelevät hohkaavien konekiväärien takana päiväkausia puoliksi nääntyneinä piiritetyissä tulipesäkkeissä ruumiskasojen keskellä. He ovat nykyaikaisen sotatantereen parhaimmistoa, häikäilemättömän soturihengen kyllästämiä, heidän vahva tahtonsa purkautuu voimakkaana iskuna, joka ei erehdy kohteestaan.

Tarkastellessani, kuinka he leikkaavat äänettömästi kujia piikkilankaesteiden halki, kaivavat taisteluasemia, vertailevat pimeässä hohtavia kellojaan, määrittävät pohjoisen tähtien avulla, minut valtaa ymmärrys: tässä on uusi ihminen, rynnäkköpioneeri, Keski-Euroopan valioyksilö. Aivan uusi rotu, älykäs, voimakas ja lujatahtoinen. Se, mikä täällä taistelussa ilmenee tekoina, tulee huomenna olemaan se akseli, jonka ympäri elämä pyörii yhä nopeammin. Tietä ei aina vastaisuudessa tarvitse raivata kraattereiden, tulen ja teräksen halki, mutta se rivakka vauhti, jolla tapahtumat täällä etenevät, se rautaan tottunut tahti tulee pysymään samana. Katoavan aikakauden helottava iltarusko on samalla aamunkoitto, joka ennustaa uusia, kovempia taisteluita. Kaukana rintaman takana odottavat valtavat kaupungit, koneiden paljous, valtakunnat, joiden sisäiset rakenteet myrsky repii hajalle. Ne odottavat uutta ihmistä, pelottomampaa, taisteluun tottunutta, kursailematonta itseään ja muita kohtaan. Tämä sota ei ole väkivallan loppu, vaan sen alkusoitto. Se on paja, jossa maailmalle taotaan uudet rajat ja uudet yhteisöt. Uusi luomuksemme pitää täyttää verellä, ja valtaan tartutaan lujalla otteella. Sota on suuri koulu, ja uusi ihminen on oleva juuri meidän kaltaisemme.

Kyllä, vanha iskuosastoni on nyt elementissään. Kouriintuntuva toiminta on hälventänyt mielestä kaiken sumun. Ampumapaikoilta kuuluu jo puoliääneen murjaistuja vitsejä. Ei tietenkään ole hyvän maun mukaista kysyä: ”No, paksukainen, joko olet riittävän lihava teuraaksi?” Kaikki kuitenkin nauravat, ja paksukainen nauraa eniten. Nokkiinsa ei pidä ottaa. Juhla alkaa tuota pikaa, ja me olemme kunniavieraat.

Yksi huolenaihe kuitenkin on. Jos valmistelut eivät olekaan onnistuneet, jos toisella puolella yksikin konekivääri säilyy koskemattomana, nämä loistavat ihmiset niitetään kumoon kuin hirvenvasat heidän syöksyessään ei-kenenkään-maan poikki. Sellaista sota on. Paras ja arvokkain, elämän korkein ilmenemismuoto ei kelpaa muuhun kuin tulla paiskatuksi sen kyltymättömään kitaan. Konekiväärin panosvyö liukuu muutaman sekunnin ja nämä 25 miestä, joiden kanssa voisi viljellä suurikokoista saarta, roikkuvat piikkilangoissa verisinä myttyinä, edessään vain hidas mätäneminen. He ovat opiskelijoita, vänrikkejä vanhoine, komeine nimineen, mekaanikkoja, viljavien tilojen perillisiä, suulaita suurkaupunkilaisia, lukiolaisia, joiden silmistä jonkin ammoisen Ruususen unen rippeet eivät vielä ole täysin hävinneet. He ovat maatalon poikia, jotka ovat kasvaneet Westfalenin ja Lüneburgin niittyjen yksinäisten olkikattojen alla, ikivanhojen tammien katveessa, jotka heidän esi-isänsä aikoinaan istuttivat kivimuurien ympärille. He ovat niin uskollisia, että kuolisivat johtajansa puolesta hetkeäkään epäröimättä.

Vasemmanpuoleisessa naapurirykmentissä puhkeaa tulimyrsky. Se on hämäysoperaatio vihollisen tykistön hämmentämiseksi ja hajottamiseksi. Pian on valmista, nyt pitää koota itsensä. Tietysti meidän saattaa käydä huonosti. Ehkä myös uhraamme itsemme turhaan. Mutta arvoamme ei meiltä kukaan voi viedä. Olennaista ei ole se, minkä puolesta taistelemme, vaan se, miten taistelemme. Kohti määränpäätä, kunnes voitamme tai kaadumme. Soturihenki, yksilön panos, vaikka sitten mitättömimmänkin asian puolesta, merkitsee enemmän kuin kaikki oikean ja väärän pohtiminen. Se antaa jopa surullisen hahmon ritarille hänen kunnioitusta herättävän sädekehänsä. Tahdomme näyttää, mihin meistä on, sitten olemme ainakin eläneet täysillä, jos kaadumme.

Nyt tulisade käy myös meidän päällemme. Divisioonamme tykistö ampuu esimerkillisesti, ensimmäinen isku tuli sekunnilleen ajallaan. Yhä tiheämmäksi ja moniäänisemmäksi muuttuu rautamöykkyjen ulina, joka vuorostaan hukkuu toisella puolella jatkuvasti paisuvaan ilkeään, repivään, korviahuumaavaan äänitulvaan. Miinat heittävät yllemme helmeilevät kipinäkaarensa ja hajoavat tulivuorenpurkauksen kaltaisiin räjähdyksiin. Valkeat valopallot huuhtovat räikeällä valollaan tantereen yllä kiehuvana merenä poreilevaa savun, kaasun ja pölyn pilveä. Värikkäitä raketteja lentelee juoksuhautojen yllä, ne hajoavat tähdiksi ja sammuvat äkisti kuin valtaisan rautatieaseman värikkäät valosignaalit. Toisen ja kolmannen linjan jokainen konekivääri on täydessä toiminnassa. Niiden lukemattomien, toisiinsa hukkuvien laukausten säksätys muodostaa sen synkän taustan, joka täyttää raskaiden ammusten jättämät lyhykäiset tauot.

Nyt herää myös ranskalaisten tykistö. Ensiksi aloittaa kevyiden patterien ryhmä, joka rummuttaa juoksuhautaamme nopealla teräksisten nyrkiniskujen sarjalla, se ravistelee päällemme lyijykuulia ja kipinöiviä sirpaleita kuin kastelukannusta. Niitä seuraavat raskaat tykit, jotka syöksyvät kimppuumme ylhäältä hirvittävien petoeläinten lailla ahnaasti huohottaen ja kietovat pitkiä juoksuhaudan osia tuleen ja tukahduttavaan mustaan savuun. Taukoamatta rapisee maakokkareiden, puunkappaleiden ja kuraisten pirstaleiden kuuro kypärillemme, jotka peilaavat välähdysten levotonta tanssia tiiviisti vieretysten. Raskaiden panssarintorjuntamiinojen kappaleita sataa alas kranaatinheittimien iskujen säestyksellä; lasimiinat, jotka pyyhkivät savun ja hämärän läpi kuin tuulenpyörteet, räjähtävät heti rivi riviltä ensimmäisten miinojen perään. Valojuova-ammuksia singahtelee taivaalle hehkuvien kipinöiden ketjuina toinen toisensa jälkeen, niitä syöstään ilmaan tuhansittain hätistämään varhainen lentäjä, joka koettaa selvittää tykistön sulkutulen vahvuutta.

Me sen sijaan seisomme tiiviissä rykelmässä rynnäkköportaiden ympärillä. Hyökkäyksen alkuhetkinä olimme ryömineet piiloon ketunkoloihin ja kaivoskäytäviin, mutta vain lyhyeksi toviksi, sillä luontomme on karaistunut taisteluiden ahjossa rauhalliseksi ja tulitusta pelkäämättömäksi. Olemme myös vannoutuneita fatalisteja ja uskomme, että jos osuu, niin osuu, oli se sitten vaikka harhalaukaus kymmenmetrisen kaivoskuilun pohjalla. Aika ammuksen lähestymisen ja räjähdyksen välillä on pahin; silloin kokeneimmankin soturin sydän pamppailee. Liian suuri määrä järkyttäviä näkyjä, verta ja valitusta on jo ilmoittanut tulostaan tuolla ujelluksella. Mitä pitempään on mukana, sitä hirveämpi on se muistojen ketju, joka tällaisena hetkenä vilistää aivojen läpi.

Sitten tulee se piste, jona tulipyörre imaisee sisäänsä yksittäiset havainnot, aistit hukkuvat näkymien vyöryyn, muistot, käsitys itsestä, sitä myöten myös pelko ja toivo häviävät tuhkana tuuleen. Heikko murtuu ja kaatuu maahan kuin tyhjä patruunanhylsy, koska hän on menettänyt viimeisen häntä eteenpäin ajaneen voiman, pelon. Häntä ei mikään pyyntö, käsky tai uhkaus saa enää nousemaan.

Väkevä soturi sen sijaan seisoo kivisin kasvoin tulimyrskyssä huumaantuneena, aineesta riemuvoiton ottaneena. Hän on tässä olemukseltaan muuttuneessa ympäristössäkin saavuttanut tasapainon, sillä vaikka maailma seisoisi päälaellaan, rohkealla sydämellä on oma painopisteensä.

Vihreä raketti syöksyy ylös ja jää yllemme pitkän, kipunoivan pyrstönsä kera. Lähtömerkki! Syöksymme ulos ja ryntäämme tuntemattomaan tiiviinä, tummana pilvenä.

Information

This entry was posted on heinäkuu 11, 2017 by in Historia, Kulttuuri and tagged , , , , , , .

Navigointi

%d bloggers like this: