SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Sotaelokuva ilman propagandaa

TIMO HÄNNIKÄINEN

Kun Christopher Nolanin tuore sotaelokuva Dunkirk sai ensi-iltansa, USA Today -lehden Brian Truitt kehui sitä mukaansatempaavaksi ja uraauurtavaksi, mutta löysi siitä kuitenkin yhden puutteen. Elokuvassa nähtiin vain pari naishahmoa ja kaikki keskeiset henkilöt olivat valkoisia. Ja näin tosiaan on: joukkoja kotiin kuljettavalla aluksella nähdään jokunen naissairaanhoitaja ja ainoa musta henkilöhahmo on parin sekunnin ajan kuvassa vilahtava Ranskan siirtomaajoukkojen sotilas.

Kriitikko ei vain maininnut, että Dunkerquen rantakaistalle alkukesästä 1940 saarretut Britannian siirtoarmeijan joukot koostuivat käytännössä kokonaan valkoisista miehistä. Sama pätee heitä Englannin kanaalin toiselta puolelta pelastamaan saapuneisiin siviileihin sekä heitä piirittäneisiin saksalaisjoukkoihin. Truittin aivopierua kommentoinut John Nolte kiteytti sattuvasti:

Naisten ja vähemmistönäyttelijöiden puutteesta valittaminen Dunkirkin kaltaisen elokuvan tapauksessa on kuin valittaisi ettei Straight Outta Comptonissa ollut Sinatran musiikkia, ihmettelisi miksei Philadelphiassa annettu tilaa myös syövän uhreille tai moittisi Hollywoodia realististen seksikohtausten puutteesta Toy Storyssa.

Mutta historiallinen tarkkuus ei ole koskaan pidätellyt niitä, jotka haluavat ”vahvoja naishahmoja” ja ”monimuotoisuutta”. ”Trigger warningien” esittäjien mielestä sotaelokuvalla on moraalinen velvollisuus propagoida monikulttuurista liberalismia. Niinpä liittoutuneiden joukot pitää kuvata mahdollisimman kirjaviksi, koska päinvastainen viittaisi etniseen nationalismiin, joka on tietenkin vain pahojen natsien ominaisuus. Natsien teot osoittavat tämän eetoksen mukaan vääriksi ja moraalittomiksi kaikenlaiset nationalistiset tunteet – jopa niiden, jotka taistelivat natseja vastaan.

Dunkirk ei tällaiseen propagandaan alennu, mikä on jo sinänsä syy käydä katsomassa se. Sen lähestymistapa tuntuu hämmästyttävän raikkaalta, koska nykyään useimmat historialliset elokuvat tärvellään ahtamalla niihin väkisin rakennettuja vähemmistörooleja ja anakronistista naisasiaa. Koska nykyään myydään geenimuuntelusta vapaita vihanneksia, luomulihaa ja lisäaineettomia makeisia, markkinoita luulisi löytyvän myös poliittisesti korrektista vääristelystä vapaille elokuville.

Mutta Dunkirkin poikkeuksellisuus ei suinkaan rajoitu tähän. Elokuva edustaa sellaista tarkkaa ja tehokasta sotajännäriä, jollaista ei enää juuri osata tehdä. Selittävät ja sentimentaaliset pohdiskelut on jätetty kokonaan pois, ja dialogi on muutenkin niukkaa. Henkilöhahmojen taustoista ei kerrota oikeastaan mitään, eikä useimpien heistä nimiäkään mainita, mikä tekee elokuvasta yksilöitä ja heidän pulmiaan suuremman – henkilöt paljastavat luonteensa toiminnallaan. Dunkirk onkin eräänlainen toiminnallinen sinfonia: sotatapahtumat yhdistyvät matemaattisella täsmällisyydellä säveltäjä Hans Zimmerin musiikkiin, joka sekoittaa elektronisen musiikin elementtejä perinteiseen orkesterisävellykseen.

Tähän saakka parhaassa teoksessaan Nolan on onnistunut luomaan eeppisen historiallisen elokuvan ilman lajityypille ominaisia rasitteita kuten mahtipontisuutta, kitschmäisiä tietokonetehosteita tai ylipitkää kestoa. Koko massiivisen evakuointioperaation kiemurat tehdään selväksi muutamien henkilöiden toimia lyhyissä jaksoissa seuraamalla. Kolmea tarinalinjaa (rannalla olevien sotilaiden, evakuointia suojaavien hävittäjälentäjien ja pelastuslaivastoon liittyvän pienen kalastusveneen miehistön) leikataan ristiin eivätkä tapahtumat seuraa toisiaan kronologisesti, vaan ne on pilkottu noudattamaan monimutkaisempaa draamallista logiikkaa. Dunkirkista muodostuu eräänlainen elokuvataiteen mahdollisuuksien manifesti: sen näkökulmia ja tilanteita tiheään vaihtava kerronta tuo mieleen reportaasiromaanin, mutta tekee suuremmalla esteettisellä ja emotionaalisella teholla kaiken mikä reportaasiromaanissa voidaan tehdä.

Sisällöllisesti kiinnostavinta Dunkirkissa on kenties se, että elokuva ei lainkaan viittaa toisen maailmansodan ideologisiin vastakkainasetteluihin. Saksalaiset ovat läsnä hyökkäävien lentokoneiden ja rantahiekalla räjähtävien kranaattien muodossa, vain loppukohtauksessa näkyy epämääräisinä hahmoina muutama saksalainen sotilas. Saksalaisiin viitataan vain ”vihollisena”, eikä yhdessäkään kohtauksessa näy hakaristiä. ”Demokratian ja fasismin välisen taistelun” sijaan Nolan kuvaakin nationalistista yhteenkuuluvuutta. Se nostaa häpeilemättä esiin patrioottisuuden, työteliäisyyden, luokkarajat ylittävän solidaarisuuden, urheuden ja kekseliäisyyden kaltaisia hyveitä ja antaa ymmärtää niiden heräävän erityisesti vakavan kriisin hetkellä, yhteisen vihollisen edessä. Näin ollen lopussa siteerattu Churchillin puhekin sopii kokonaisuuteen, vaikka se hiukan särähtääkin korvaan muuten paisuttelua välttävässä elokuvassa. Kuvattu kansankokonaisuus ei ole rikkumaton, mikä näkyy erityisesti kohtauksessa, jossa sotilasjoukkueen jäsenet ovat valmiita uhraamaan joukkoonsa liittyneen toisen yksikön miehen viholliselle, koska tämä ei kuulu omaan porukkaan. Mutta keskinäisistä riidoistaan ja raadollisista puolistaan huolimatta jokainen henkilöistä haluaa nähdä Doverin valkoiset kalliot ja jokainen heistä tuntee päässeensä turvaan saadessaan pelastusaluksella kuumaa teetä. Heitä sitovat toisiinsa maa, sen tavat ja maisema.

Aluksi paheksuin sitä, että elokuvan nimi on suomalaisessa teatterilevityksessä jätetty englanninkieliseen muotoonsa, vaikka tapahtumapaikan nimi on niin ranskaksi kuin suomeksi Dunkerque. Mutta kenties Dunkirk on nimenä sittenkin perusteltu, koska kyseessä on ennen kaikkea elokuva Englannista ja englantilaisille yhteisestä kokemuksesta.

Timo Hännikäinen (s. 1979) on Helsingissä asuva kirjailija ja suomentaja. Tuoreimmat kirjat proosateos ”Kuolevainen” (2016) ja muistelmateos ”Lihamylly” (2017). Kiinnostuksen kohteita taide, historia ja antimoderni ajattelu.

%d bloggers like this: