Fasisteja vai aristokraatteja?

KAI-HENRIK TIIAINEN

–

Suomenruotsalaisen oikeistoradikalismin käsittelystä teoksessa ”Suomalaiset fasistit”

–

Sarastuksessa julkaistiin jo maaliskuussa 2016 sangen oivaltava ja terävä kirja-arvostelu Oula Silvennoisen, Marko Tikan ja Aapo Roseliuksen teoksesta Suomalaiset fasistit. Mustan sarastuksen airuet. Haluaisin omalta osaltani vielä hieman täydentää kirjaa kohtaa aiemmin esitettyä kritiikkiä.

Näiden rivien kirjoittajan oma historianharrastus on jo vuosien ajan suuntautunut suomenruotsalaisen äärioikeiston tutkimiseen. Tämän seurauksena tunnen aihepiiriin liittyvää tutkimuskirjallisuutta ja lähdemateriaaleja erittäin hyvin. Rohkenen jopa väittää tuntevani tämän materiaalin paremmin kuin Suomalaiset fasistit -kirjan kirjoittajakolmikko. Siksi haluaisin erityisesti kiinnittää huomiota kirjan suomenruotsalaisia oikeistoaktivisteja koskeviin kohtiin, sekä lähdeaineiston valikoivan käytön että hämmentävien tulkintojen osalta. Väistämättä joudun myös jonkin verran kiinnitämään huomiota kirjoittajien melko ylimalkaiseen käsitteiden määrittelyyn.

Yleisesti ottaen Silvennoisen, Tikan ja Roseliuksen kirja tarjoaa paljon mielenkiintoista tietoa Suomen itsenäisyyden parin ensimmäisen vuosikymmenen historiasta. Kirjoittajat ovat perehtyneet aiheeseensa melko hyvin ja kaivaneet esille paljon lähteitä. Tosin kaikista näiden lähteiden pohjalta tehdyistä tulkinnoista en voi olla samaa mieltä.

Kirjan ansioksi on myös mainittava, että se on kirjoitettu sujuvalla ja elävällä kielellä. Myös kirjan rakenteellinen ratkaisu, suomalaisen fasismin historian tarkastelu everstiluutnantti Johan Christian Fabritiuksen elämänvaellukseen ja aatteelliseen kehitykseen kautta, on ollut toimiva ratkaisu. Tämä luo kirjalle selvän kerronnallisen kaaren Venäjän vallankumouksesta aina toisen maailmansodan päättymiseen saakka.

Ajoittain kirjaa lukiessa saa vaikutelman, että se on kiireessä kirjoitettu ja yksityiskohtien tarkastamisen kanssa on hutiloitu. Tekstistä löytyy jonkin verran selviä virheitä. Esimerkiksi Svarta gardet -kirjailijaryhmän jäsen Göran Stenius on saanut etunimekseen Leo. Erkki Räikkönen ei julkaisut lehteä nimeltä Isänmaallinen Suomi, vaan Itsenäinen Suomi. Tämän kaltaiset virheet ovat toki anteeksiannettavia, sillä ne ovat merkitykseltään vähäisiä. Sen sijaan hämmästyttävää on, että kirjassa toistuvasti väitetään Italian olleen 1900-luvun alussa, ennen Mussolinin valtaannousua, ”liberaali tasavalta”. Tämä ei anna kovin hyvää kuvaa kirjoittajien perehtyneisyydestä eurooppalaisen fasismin historiaan.

–

Käsitteen määrittelyn ongelmat

–

Kirjan perustavaa laatua oleva ongelma on kuitenkin se, että käsitteen määrittely on melko epämääräinen. Silvennoinen, Tikka ja Roselius ovat kirjoittaneet satoja sivuja suomalaisesta fasismista, mutta eivät ole juurikaan määritelleet mitä he fasismilla oikein tarkoittavat. He ilmeisesti tuntevat ainakin jonkin verran kansainvälistä fasismin historian tutkimusta, sillä kirjan lähdeluettelosta löytyy muun muassa Roger Griffinin ja Stanley G. Paynen teoksia. Tosin kattavamman kuvan saamiseksi olisi toki ollut hyvä tutustua myös A. James Gregoryn ja Martin Blinkhornen teoksiin. Tällaisista fasismin tutkimuksen klassikoista olisi ollut syytä ottaa mallia käsitteen määrittelyyn.

Kirjoittajat olisivat esimerkiksi voineet käyttää Stanley G. Paynen mallia, jossa äärioikeistolaiset liikkeet on jaottelu kolmeen ryhmään: a) autoritaariseen oikeistokonservatismiin, b) oikeistoradikalismiin ja c) fasismiin. Tällä kirjoittajat olisivat pystyneet antamaan suomalaisen äärioikeiston historiasta huomattavasti vivahteikkaamman kuvan. Tällainen käsitteellinen tarkkuus ei kuitenkaan ole kiinnostanut kirjoittajia, vaan he tyytyvät toteamaan kirjansa esipuheessa, etteivät he ”antaudu kinasteluun fasismin ilmenemismuotojen erityispiirteistä”.

Oikeastaan ainoa Silvennoisen, Tikan ja Roseliuksen antama määritelmä ”fasismista” on, että fasismi koostuu antiliberalismista ja kansallismielisyydestä. Näin ylimalkainen määritelmä tekee mahdolliseksi lukuisten erilaisia maailmankatsomuksia omaavien henkilöiden leimaamisen fasisteiksi tai vähintäänkin fasismin kanssamatkustajiksi. Ja tätä mahdollisuutta kirjassa myös käytetään – muun muassa sellaisten oikeistodemarien kuin Kalle Lehmuksen ja Yrjö Kaarneen leimaamiseen fasismin myötäilijöiksi.

Jos kirjan tekijät määrittelevät fasismin pelkästään jonkinlaiseksi antiliberalismin ja kansallismielisyyden yhdistelmäksi, niin silloin heidän pitäisi pudottaa suomalaisen fasismin tarkastelusta kokonaan pois suomenruotsalaiset oikeistoaktivistit. Näitä kuitenkin käsitellään kirjassa melko runsaasti, ja heitä kuvataan suruttomasti suomalaisiksi kansallismielisiksi, nationalisteiksi, jopa äärinationalisteiksi. Ehkäpä kirjoittajien olisi pitänyt myös määritellä huomattavasti tarkemmin, mikä he tarkoittavat käsitteellä kansallismielinen.

Yleensä kansallismielisyydellä tarkoitetaan poliittista suuntausta, jossa kansakunnan kielellis-kulttuurillisen yhtenäisyyden arvoa korostetaan vahvasti. Siksi on vaikea ymmärtää kuinka ruotsia äidinkielenään puhuvia ja kielellisestä identiteetistään kiinni pitäviä henkilöitä voidaan kutsua suomalaisiksi nationalisteiksi. Örnulf Tigerstedtin, Bertel Gripenbergin, Johan Christian Fabritiuksen, Torsten G. Aminoffin tai Pehr H. Norrménin kaltaiset miehet olivat varmaankin suomalaisia patriootteja, isänmaanystäviä, mutta suomalaisiksi kansallismielisiksi näitä ruotsinkielisiä herrasmiehiä ei voi oikein millään kriteereillä nimittää.

Vielä oudompaan valoon Silvennoisen, Tikan ja Roseliuksen operointi kansallismielisyys -sanalla joutuu siinä vaiheessa kun huomataan kuinka ristiriitaisesti tätä sanaa kirjassa käytetään. Pääasiallisesti suomenruotsalaisia oikeistoaktivisteja kutsutaan suomalaisiksi nationalisteiksi (tai suomalaisiksi äärinationalisteiksi), mutta välillä kirjan sivuilla vilahtaa myös sellainen termi kuin “suomenruotsalainen radikaali nationalismi”.

Suoraan sanottuna suomenruotsalainen nationalismi on aika onneton sananvalinta. Siitä tulee väistämättä mieleen Suomessa joissakin ruotsinkielissä piireissä 1800-luvun lopussa vallinnut separatistinen ja suomenkieliseen kansaan rasistisen ylimielisesti suhtautunut suuntaus, niin sanottu itäruotsalaisuus. Tällainen ajatusmaailma oli kuitenkin täysin vieras 1930- ja 1940-lukujen suomenruotsalaisen äärioikeiston valtavirralle. Sen keskuudessa tärkeysjärjestyksessä ensimmäiseksi asetettiin aina yhteinen isänmaa – siis Suomi – ja kielelliset intressit tulivat vasta sen jälkeen. Itse asiassa tällainen asenne tarjosi poliittisesti liberaaleille suomenruotsalaisille mahdollisuuden kritisoida oikeistoa kielipoliittisesta petturuudesta.

–

Örnulf Tigerstedt – Fasisti vai aristokraattinen anarkisti?

–

Silvennoiselle, Tikalle ja Roseliukselle kirjailija Örnulf Tigerstedt (1900-1962) oli yksiselitteisesti ”fasistinen intellektuelli”. Tällaisen leiman kirjoittajat ovat valmiita antamaan varsinkin Tigerstedtin ja hänen ystävänsä, runoilija Bertel Gripenbergin välisen kirjeenvaihdon pohjalta. Mielestäni tuollainen luonnehdinta on melko epäoikeudenmukainen – ainakin jos fasisti -termille halutaan antaa konkreettista sisältöä eikä käyttää sitä pelkkänä poliittisena leimakirveenä.

Tigerstedt oli maailmankuvaltaan äärimmäisen aristokraattinen ajattelija, joka oli huolissaan siitä, että länsimainen sivilisaatio oli kehittymässä tasa-arvoiseen ja ei-autoritaariseen suuntaan. Siksi hän tunsi kiinnostusta kaikenlaisia modernin maailman rappeutumiskehitystä vastaan kamppailevia konservatiivisia kapinaliikkeitä kohtaan. Hänen mielenkiintonsa kohteina olivat niin Skotlannin jakobiitit, Ranskan vallankumouksen ajan Vendéen vastavallankumoukselliset, Yhdysvaltain sisällissodan aikaiset konfederaation kavaljeerit kuin myös Espanjan 1800-luvun sisällissotien ääritraditionalistiset karlistit. Tigerstedt suunnitteli kirjoittavansa kirjan tällaisesta ”kunnollisesta väestä”, mutta muiden kiireidensä keskellä hän ei ehtinyt toteuttamaan tätä kirjaprojektia.

Tigerstedtin ihanteena olivat siis poliittiset suuntaukset, jotka kaikessa monarkistisuudessaan, uskonnollisessa konservatiivisuudessaan ja vanhoihin etuoikeuksiin takertumisessaan olisivat saaneet aidosti ideologiselta fasistilta jyrkän tuomion taantumuksellisina liikkeinä.

Mitä ilmeisemmin Örnulf Tigerstedt näki oman aikansa fasismin yhtenä tällaisena modernin maailman vastaisena kapinaliikkeenä. Fasismin kritiikki liberalismia ja marxilaisuutta kohtaan puhutteli häntä, mutta se ei tarkoita sitä, että hänellä olisi ollut samat päämäärät kuin fasismilla. Tigerstedt seurasi 1930-luvun poliittisia mullistuksia suurella mielenkiinnolla, mutta hänen perehtymisensä fasismin ideologiaan ja organisaatioihin vaikutti kuitenkin aika pinnalliselta. Tämä on helposti havaittavissa hänen kirjeenvaihdostaan. Esimerkiksi Bertel Gripenbergille 22.1.1937 kirjoittamassa kirjeessään Tigerstedt viittasi Espanjan falangistien tunnukseen sanoilla ”ies ja kolme nuolta”. Todellisuudessa falangistien tunnuksena oli kuitenkin ies ja viisi nuolta. Samaiselle Gripenbergille 2.9.1938 lähettämässä kirjeessä Tigerstedt viittasi British Union of Fascists -järjestön johtajaan nimellä Ashley, vaikka oikea nimi oli Mosley.

Mistään syvästä sitoutumisesta fasismiin aatteena tai edes sitoutumisesta johonkin tiettyyn poliittiseen johtajaan ei Tigerstedtin osalta voi puhua. KirjeenvaihdossaanTigerstedt ja Gripenberg toki keskustelivat haaveilevaan sävyyn ”Caesarista”, suuresta autoritaarisesta johtajasta, joka olisi arvollinen saamaan seuraajia heidän kaltaisistaan aristokraattisista kapinallisista, ”mustista merirosvoista”. Tällaiseksi Caesariksi ei kuitenkaan kelvannut mikä tahansa vahva mies. Kirjeessään Gripenbergille 31.10.1932 Tigerstedt totesi, että heidän kaltaisensa olivat valmiita vannomaan uskollisuutta Caesarille ”pelkästä inhosta liberaalien soodavettä kohtaan”, mutta tätä uskollisuutta ei missään tapauksessa annettaisi varauksetta. Tigerstedt kirjoitti, että jos Caesar ei ole valmis antamaan aristokraattisille seuraajilleen sitä mitä häneltä odotetaan, niin ”me teemme kapinan ja palaamme esi-isiemme metsästysmaille kesyttömiin erämaihin ja tukikohtaamme Aarresaarelle.”

Tigerstedt oli kieltämättä autoritaarisen hallitustavan kannattaja, mutta ei suinkaan fasistisen ideologian pohjalta. Hänen suhdettaan esivaltaan voisi ehkä kuvata parhaiten niillä sanoilla, joilla runoilija Adelbert von Chamisso kuvasi 1700-luvun maa-aatelin suhtautumista itsevaltaiseen hallitsijaan: ”Der König absolut, wenn er unsern Willen tut”.

Benito Mussolinin ja Adolf Hitlerin sivistykselliseen ja henkiseen tasoon Tigerstedtin kaltainen aristokraattinen ajattelija ja hienostunut runoilija suhtautui melko ylimielisesti. Oman aikansa diktaattoreihin viitaten hän kirjoitti Gripenbergille jouluaattona 1936 seuraavasti: ”Nämä ovat ihmisiä ala- tai keskiluokasta, joilla on hyvin yksinkertaiset sielut näiden asioiden osalta ja yhdenmukaistamisesta tulee proskureenvuode, jossa runouden kaunis jumalatar huokaa viimeisen hengähdyksensä.“

Silvennoinen, Tikka ja Roselius pyrkivät esittämään runoilija Tigerstedtin jonkinlaisena kulttuuribarbaarina. Kirjoittajat siteeraavat myös Tigerstedtin kirjettä jouluaatolta 1936, mutta hieman toisesta kohdasta kuin minä edellä. Tässä sitaatissa Tigerstedt julistaa raudan ja taistelun aikakauden alkaneen, ja sen takia runouden ja kaikenlaisen taiteellisen vapauden tulee väistyä länsimaisesta historiasta, ehkä jopa vuosisatojen ajaksi. Olisi ollut toivottavaa, että Suomalaiset fasistit -kirjan kirjoittajat olisivat osanneet asettaa oikeaan kontekstiin tämän Tigerstedtin suuressa tunnekuohussa kirjoittaman purkauksen. Kysymys ei ollut siitä, että Tigerstedt toivoi tällaista kehitystä, vaan hän näki sen pikemminkin väistämättömänä, joskin hyvin valitettavana kehityskulkuna. Tigerstedt näki Mussolinin ja Hitlerin jonkinlaisena välttämättömänä pahana bolševismin uhan torjumiseksi Euroopasta, mutta pahoitteli sitä, etteivät tällaiset nousukkaat olleet menneiden aikojen renessanssiruhtinaiden veroisia.

Tigerstedt käytti ajoittain teksteissään sotaisia kielikuvia, mutta pohjimmiltaan hän oli rauhaarakastava tyyppi, joka toivoi saavansa viettää seesteistä ja ristiriidatonta elämää. Niin 1930-luvun lopun levottomina vuosina kuin myös toisen maailmansodan aikana Tigerstedin kirjeiden usein toistuvana teemana oli toive siitä, että maailmanpoliittinen tilanne rauhoittuisi. Tigerstedtille tämä oli tärkeää, sillä hän tahtoi elää loppuelämänsä maailmassa, jossa hän ei enää tuntisi olevansa velvollinen osallistumaan aktiiviseen yhteiskunnalliseen kannanottamiseen. Hän haaveili rauhanomaisesta maailmasta, jossa hän voisi ilman omantunnontuskia sulkeutua omaan kotiinsa, asettua takkatulen ääreen ja keskittyä tärkeämpään asiaan – nimittäin runouteen.

Tällaisia piirteitä siis myös löytyy Tigerstedtin ja Bertel Gripenbergin välisestä kirjeenvaihdosta, jota Silvennoinen, Tikka ja Roselius ovat käyttäneet teoksensa lähdemateriaalina. Näitä piirteitä ei ole kuitenkaan katsottu huomion arvoiseksi, ehkä sen takia, että ne aiheuttaisivat riitasointuja kuvaan Tigerstedtistä fasistina.

Kun lukee näitä Tigerstedtin merirosvohenkisiä kielikuvia (”mustat merirosvot”) ja aristokraattisia ylimielisiä kommentteja aikakauden diktaattoreista (”hyvin yksinkertaiset sielut”), niin on helppo yhtyä hänen tuotannostaan väitöskirjan tehneen kirjallisuushistorioitsija Göran O:son Waltån näkemykseen. Waltån mukaan Tigerstedtin persoonassa yhdistyivät sekä autoritaariset ja anarkistiset piirteet. Waltå toteaakin, että Tigerstedtin poliittista arvomaailmaa voi parhaiten luonnehtia termeillä caesarismi, monarkismi ja autoritarismi, mutta varsinaisena fasistina häntä ei oikein voi pitää. (Waltå 1993, s. 84, 92-93.)

–

Bertel Gripenberg – Kansallissosialisti vai taantumuksellinen monarkisti?

–

Silvennoisen, Tikan ja Roseliuksen kirjan välittämä kuva Tigerstedtin hyvästä ystävästä, runoilija Bertel Gripenbergistä (1878-1947), on myös aika yksipuolinen ja vahvasti kärjistetty. Hänet kuvataan lähinnä kansallissosialistisen Saksan ihannoijana, joka elätteli väkivaltaisia fantasioita poliittisten vihollistensa teloituksista.

Gripenberg oli kieltämättä äärimmäisen suorasukainen ja sotaisa mies, joka yksityiskirjeissään joskus hekumoi aika verenhimoisilla fantasioilla. Sen sijaan hänen suhtautumisensa Saksan kansallissosialismiin oli huomattavasti ristiriitaisempi kuin kirjan kirjoittajat antavat ymmärtää.

Gripenberg ihaili kyllä Hitleriä johtajana, joka päättäväisesti pyrkii tekemään lopun kaikesta siitä, minkä Gripenberg koki liberaalis-demokraattisena rappiona ja kommunismin uhkana, mutta itse kansallissosialismin aate jäi hänelle vieraaksi. Yhtenä esimerkkinä tästä voi mainita Gripenbergin Tigerstedtille 28.6.1936 kirjoittaman kirjeen. Siinä hän totesi, ettei kansallissosialismi tule olemaan mikään kovin pysyvä ideologia, vaan se tulee aikanaan katoamaan maailmasta Hitlerin myötä.

Myös Hitlerin ulkopolitiikan suhteen Gripenberg saattoi olla ajoittain hyvin kriittinen. Tästä osoituksena ovat hänen kirjeessään 18.1.1936 Tigerstedtille esittämät pohdinnat siitä, että Hitler saattaa päästä sopimukseen Stalinin kanssa etupiirijaosta Euroopassa. Gripenberg pelkäsi, että tällaisessa jaossa Suomi jäisi muun muassa Baltian, Puolan ja Romanian kanssa bolševismin armoille. Tässä kohtaa voi todeta Gripenbergin osanneen ennakoida hämmästyttävän kaukonäköisesti Molotov-Ribbentrop -sopimuksen salaisen lisäpöytäkirjan noin kaksi ja puoli vuotta ennen sen allekirjoittamista.

Toisena esimerkkinä kriittisyydestä Hitlerin ulkopolitiikkaa kohtaan voi mainita Gripenbergin kirjeen Tigerstedtille 12.2. 1941, siis ajankohtana, jolloin Saksa oli sotilaallisesti ehkä kaikkein vahvimmillaan. Tuossa kirjeessä Gripenberg totesi, että Saksan sotilaallisesta menestyksestä ei niinkään pidä kiittää Hitlerin johtajuutta, vaan pikemminkin kuninkaallisen Preussin, keisarillisen Saksan ja junkkerien vahvoja sotilaallisia perinteitä, jotka ovat tehneet saksalaisista todellisen soturikansan. Loppuun Gripenberg vielä totesi: ”Tätä ei ehkä uskaltaisi sanoa ääneen tämän päivän Saksassa, mutta niin se vain on – Hitleriä mitenkään väheksymättä.”

Kuten edellä sanotusta ilmenee, niin Gripenbergin ja Tigerstedtin kirjeenvaihdosta löytyy paljon sellaista, joka kyseenalaistaa kuvan Gripenbergistä kritiikittömänä Hitlerin ja kansallissosialistisen Saksan ihannoijana. Kirjan kirjoittajilla on toki oikeus valikoida sellaista materiaalia, joka palvelee heidän pyrkimyksiään. Niinhän minäkin teen heidän teostaan kritisoidessani.

Valikoivasta lähdemateriaalin käytöstä puheen ollen vielä yksi seikka liittyen Bertel Gripenbergin kirjeisiin. Kun Suomalaiset fasistit -kirjan materiaalia varten on käyty tutustumassa Åbo Akademin arkiston kokoelmiin, olisi ollut hyvä penkoa laajemminkin Gripenbergin kynästä syntyneitä kirjoituksia. Kyseisestä arkistosta löytyy minun laskujeni mukaan yli 1300 Bertel Gripenbergin kirjoittamaa kirjettä. Joukossa on toki jonkin verran epäpoliittista aineistoa, mutta valtaosa tästä materiaalista on yhteiskunnallisesti kantaaottavaa.

Gripenbergin poliittisten mielipiteiden selvittämisen kannalta olisi ollut suositeltavaa tutustua hänen hyvän ystävänsä Rolf Lagerborgin kokoelmiin, josta löytyy yli 140 Gripenbergin vuosina 1919 – 1947 kirjoittamaa kirjettä. (Sivuhuomiona sanottakoon, että Lagerborg oli poliittisilta mielipiteiltään vasemmistolibereraali. Herrojen jyrkät poliittiset näkemyserot eivät estäneet heitä pysymästä ystävinä loppuun saakka.) Erityisen mielenkiintoisena voi pitää Gripenbergin Lagerborgille 11.12.1942 kirjoittamaa kirjettä, jossa hän totesi olevansa ”sydämeltään taantumuksellinen aristokraatti, valistuneen yksinvallan ja Jumalan armosta johtuvan perinnöllisen monarkian sekä periytyvällä edustuksella sekä tehokkaalla veto-oikeudella varustetun ylähuoneen ystävä”.

Gripenbergin hallitsijaihanne oli siis uskonnollis-traditionaalisesti legitimoitu monarkki. Tämä on aivan eri asia kuin kansan syvistä riveistä noussut ja jonkinlaiseksi kansakunnan ruumiillistumaksi ymmärretty Führer, joka Puolueen ja massojen poliittisen mobilisaation kautta toteuttaa kansallis-radikaalia vallankumousta. Gripenbergin poliittiseen ihanteeseen kuului myös selvä vallanjako, jossa vahva parlamentin aristokraattinen ylähuone pystyisi asettamaan rajat monarkin mielivaltaiselle vallankäytölle. Tämä ihanne oli todella kaukana 1900-luvun totalitaaristen diktatuurien harjoittamasta vallankäytön keskittämisestä yksiin käsiin. Näiltä osin taantumuksellinen konservatiivi Gripenberg on todella etäällä fasistisesta radikalismista!

Palaan vielä hetkeksi Gripenbergin ja Tigerstedtin väliseen kirjeenvaihtoon. Silvennoisen, Tikan ja Roseliuksen mukaan näiden herrojen välinen yhteydenpito sisältää sotaisuuden ja poliittisen radikalismin ohella myös ”miehistä toveruutta manifestoivia naisjuttuja”. Tämä väite tuntuu minusta hieman hämmentävältä. Itse ainakin ymmärrän käsitteellä ”naisjutut” lähinnä rehvastelun naisvalloituksilla tai rivon huumorin. Mitään tällaista on kuitenkin hyvin vaikeata löytää Gripenbergin ja Tigerstedtin välisestä kirjeenvaihdosta.

Tigerstedt ei kirjeissään koskettele tällaisia ”naisasioita” ollenkaan. Gripenbergin kohdalla mieleeni tulee vain yksi kirje, jonka hän on kirjoittanut ystävälleen tammikuussa 1934. Tästä kirjeestä löytyy pikkutuhma runo, jossa todetaan vanhan husaarin elämän olevan elämisen arvoista niin kauan kuin mieskuntoa riittää. Tämän yhden tapauksen, ja sinänsä melko vähäpätöisen tapauksen, perusteellako Silvennoinen, Tikka ja Roselius tekevät karkean yleistyksensä Gripenbergin ja Tigerstedtin välisen kirjeenvaihdon ”naisjutuista”?

Tai sitten Silvennoinen, Tikka ja Roselius laskevat ”naisjutuksi” myös sen, että Gripenberg kirjeessään 17.7.1935 kertoi ystävälleen 20-vuotishääpäivänsä vietosta. Tällöin hyvän aterian ja vaimolle annetun arvokkaan lahjan jälkeen iäkkäänpuoleiset aviopuolisot olivat olleet kuin ”kujertavat kyyhkyset” ja viettäneet uudestaan ”todellista hääyötä”. Tuskinpa tällaisen asian mainitsemista hyvälle ystävälle kirjoitetussa kirjeessä pidettiin erityisen ”uskallettuna” edes 1930-luvulla. Mutta vieläkin oudommalta tuntuu jos Silvennoinen, Tikka ja Roselius vuonna 2016 tulkitsevat tällaisen maininnan miehistä toveruutta manifestoivaksi naisjutuksi!

–

Johan Christian Fabritius – Maanpetturi vai isänmaallinen vastarintamies?

–

Silvennoisen, Tikan ja Roseliuksen kuvaus everstiluutnantti Johan Christian Fabritiuksen (1890-1946) poliittisesta kehityksestä on mielestäni monin kohdin oikeansuuntainen, mutta pariin seikkaan haluaisin silti kiinnittää huomiota.

Fabritius oli vain 24-vuotias kun 1900-luvun poliittinen kuohunta veti hänet mukaansa elämänmittaiselle seikkailulle. Ensimmäisen maailmansodan aikana nuori ammattiupseeri palveli Venäjän armeijan pioneerijoukoissa lähes kolme vuotta yleten kapteeniksi saakka. Keisarillisen Venäjän romahduksen jälkeen hän kuitenkin katsoi velvollisuutensa tulleen täytetyksi ja suuntasi takaisin Suomeen. Maailmansodan aikaisista kokemuksistaan Fabritius julkaisi vuonna 1932 muistelmateoksen Mitt vittnesmål, jonka sisältö pohjautui pitkälti sodanaikaisten päiväkirjamerkintöihin ja hänen vaimolleen kirjoittamiinsa kirjeisiin.

Silvennoinen, Tikka ja Roselius toteavat suorasukaisesti, että Fabritiuksen muistelmien perusteesi oli bolševisminvastaisuus. Väite tuntuu hieman oudolta kun ottaa huomioon, että tämän yli 300-sivuisen kirjan sisällöstä alle 20 sivua käsittelee Venäjän maaliskuun 1917 vallankumouksen jälkeistä aikaa. Lisäksi vallankumouksen kritiikki kohdistuu ensisijaisesti Venäjän väliaikaiseen hallitukseen, joka Fabritiuksen käsityksen mukaan omilla toimillaan aiheutti Venäjän armeijan kurin romahtamisen. Sosialistisen agitaation vaikutus mainitaan Fabritiuksen muistelmissa vain ohimennen, mutta silloinkaan ei mainita nimeltä bolševikkeja. Yhtä hyvin sosialistiset agitaattorit saattoivat olla sosiaalivallankumouksellisia tai menševiikkejä.

Ilmeisesti vääristyneen kuvan luominen Mitt vittnesmål -muistelmateoksesta palvelee Silvennoisen, Tikan ja Roseliuksen vahvaa pyrkimystä löytää Fabritiuksen fasismin juuria hänen ensimmäisen maailmansodan aikaisista kokemuksistaan. Tarkkaavaiselle lukijalle Fabritiuksen muistelmista välittyy kuitenkin hyvin erilainen kuva. Hän ei suinkaan vaikuta poliittiselta fanaatikolta tai sodan kauhujen raaistamalta tunteettomalta tappokoneelta, vaan pikemminkin kriittiseltä ajattelijalta, joka varovaisesti kyseenalaisti koko sotimisen oikeutuksen. Eikä kysymys ollut ainoastaan siitä, että suomalaistaustainen ammattiupseeri koki Venäjän keisarikunnan puolesta sotimisen moraalisena ongelmana, vaan Fabritius epäili sotimisen oikeutusta myös paljon yleisemmällä tasolla.

Jotta nuoren Johan Christian Fabritiuksen muistelmien varovaisen pasifistisen tendenssin olemassaolo ei olisi pelkästään allekirjoittaneen sanan varassa, on tässä yhteydessä ehkä syytä siteerata kirjallisuushistorioitsija Göran O:son Waltån sanoja. Hänen mielestään Fabritiuksen muistelmista välittyy kuva, että niiden kirjoittaja on ollut ”avarakatseinen humanitaarinen henkilö, jolla voimakas sosiaalinen ja eettinen paatos sekoittui pasifistisiin asenteisiin” (Waltå 1993, s. 113).

On totta, että ensimmäisen maailmansodan aikaisesta vastahakoisesta ja omantuntonsa kanssa kamppailevasta ammattisotilaasta kehittyi myöhempien kokemusten radikalisoimana kovapintainen äärimmäisyysmies. Jopa niin kovapintainen, että hänestä tuli vannoutunut Hitlerin ja hänen aatteensa ihailija. On kuitenkin anakronistista tarkastella Fabritiuksen nuoruutta hänen myöhemmin omaksumiensa ääriaatteiden taustaa vasten.

Toisin kuin aiemmin tässä kirjoituksessa mainittuja henkilöitä, voi Fabritiusta pitää ideologisena fasistina, jopa kansallissosialistina. Tältä osin Silvennoisen, Tikan ja Roseliuksen tulkinta hänen maailmankatsomuksesta on oikea. Mielestäni kirjoittajat antavat kuitenkin liian suuren painoarvon ideologisille seikoille käsitellessään Fabritiuksen toiminnan motiiveja toisen maailmansodan loppuvaiheessa.

Fabritus toimi syksyllä 1944 solmitun Suomen ja Neuvostoliiton välirauhansopimuksen jälkeen niin sanotussa Suomen vastarintaliikkeessä, joka pyrki irrottamaan Suomen rauhansopimuksesta ja jatkamaan kamppailua bolševistista uhkaa vastaan loppuun saakka Saksan rinnalla. Kirjoittajien mukaan Fabritius olisi tässä asettanut oman poliittisen ideologiansa Suomen edun edelle; ”Kun Fabritius oli joutunut valintatilanteeseen kansallissosialismin asian ja isänmaansa, Hitlerin ja Mannerheimin välillä, hän oli monen kaltaisensa lailla valinnut Hitlerin.”

Syytöstä Fabritiuksen toiminnan maanpetoksellisuudesta voidaan tietenkin tarkastella monesta eri näkökulmasta. Puhtaasti juridisesti Fabritiuksen toiminta täytti toki maanpetoksen tunnusmerkit, sillä hän toimi vieraan vallan tuella Suomen laillista hallitusta vastaan. Samoin voimme useamman vuosikymmenen ajallisen perspektiivin päästä todeta, että vastarintaliikkeen ajama linja olisi loppuun saakka vietynä johtanut Suomen kannalta vielä huonompaan lopputulokseen kuin Mannerheimin ja Paasikiven rauhanpolitiikka. Historiantutkimuksessa olisi kuitenkin tarkoituksenmukaisempaa tarkastella tätä kysymystä formaalisen juridiikan tai imelän jälkiviisauden sijasta yrittämällä ymmärtää ihmisten toimintaa heidän omasta ajallisesta kontekstistaan käsin. Ihmisten tekemiä ratkaisuja on paljon helpompi käsittää, jos kyetään ymmärtämään mitä he sen hetken tietojen valossa ajattelivat ja tunsivat.

Ammattimaisilla historiantutkijoilla ei pitäisi olla vaikeuksia ymmärtää, että monet suomalaiset suhtautuivat syksyllä 1944 hyvin epäluuloisesti Neuvostoliiton perimmäisiin pyrkimyksiin Suomen suhteen. Vankan perustan näille epäluuloille tarjosi tietenkin itäisen suurvallan Suomea kohtaan vuosina 1939-1944 harjoittama politiikka. Eikä tilannetta parantanut se, että väliaikaisessa rauhansopimuksessa Neuvostoliitto vaati Suomea samanaikaisesti sekä supistamaan asevoimansa rauhanajan vahvuuteen että käyttämään asevoimaa saksalaisten joukkojen karkottamiseksi Pohjois-Suomesta. Myöskään muualta Euroopasta tihkuvat tiedot eivät olleet omiaan synnyttämään optimistista mielialaa. Tapahtumat Romaniassa ja Bulgariassa syksyllä 1944 kertoivat vahvasti siitä, että Saksan kanssa yhteistyössä toimineille valtioille ei ollut odotettavissa armoa Neuvostoliiton taholta – ei vaikka nämä maat olivat kääntäneet aseensa Saksaa vastaan.

Edellä mainittua taustaa vasten tulee ymmärrettäväksi Suomen sotilastiedustelun henkilökunnan ja tiedustelumateriaalin evakuointi Ruotsiin Stella Polaris -operaation yhteydessä syksyllä 1944. Samoin tulee ymmärrettäväksi se, miksi lukuisat ammattiupseerit ja suojeluskuntalaiset osallistuivat asekätkentään Suomen mahdollisen miehityksen varalta. Vaikka Suomen vastarintaliikkeen toiminta-ajatus oli askeleen verran radikaalimpi kuin stellistien tai asekätkijöiden passiivinen varautuminen neuvostomiehitykseen, nousi se kuitenkin hyvin samankaltaisen ajattelun pohjalta. Neuvostoliittoon ei katsottu voitavan luottaa.

Johan Christian Fabritius ja hänen hengenheimolaisensa näkivät Neuvostoliiton kanssa syyskuussa 1944 solmitun välirauhansopimuksen kohtalokkaana erehdyksenä, joka jätti Suomen perivihollisensa armoille. Siksi yritys jatkaa taistelua Saksan rinnalla nähtiin näissä piireissä viimeisenä mahdollisena keinona pelastaa Suomi täydelliseltä tuholta. Itse en ainakaan uskaltaisi kyseenalaistaa vastarintaliikkeessä toimineiden henkilöiden motiivien vilpitöntä isänmaallisuutta. Se että myöhempi kehitys osoitti heidän tehneen täysin vääriä johtopäätöksiä sotilaallis-poliittisessa mielessä ei tarkoita sitä, että heidän motiivinsa olisivat olleet moraalisessa mielessä vääriä. Siksi on arveluttavaa väittää Silvennoisen, Tikan ja Roseliuksen tavoin, että Fabritius asetti Hitlerin edun Suomen edun edelle. Jos edes ajatus näiden etujen vastakkaisuudesta syksyllä 1944 olisi tullut hänen mieleensä, olisi hän todennäköisesti pitänyt ajatusta niin absurdina, ettei olisi uhrannut sille aikaansa.

–

Svensk Botten -lehti ja Torsten G. Aminoff

–

Kirjan sivuilla vilahtelee pariin kertaan myös suomenruotsalainen Svensk Botten -oikeistolehti, joka ilmestyi vuosina 1937-1944. Kirjan tekijät ovat luonnehtineet sitä tavoilleen uskollisesti ”äärikansallismieliseksi”. Kun vielä kerrotaan lehden perustajan ja päätoimittajan Torsten G. Aminoffin (1910-1985) olleen tunnettu nimi suomalaisen kansallissosialismin saralla, niin lukijalle saattaa välittyä kuva Svensk Bottenista fasistisena tai jopa kansallissosialistisena julkaisuna. Siksi olisi syytä tarkastella hieman tarkemmin Aminoffin ja hänen lehtensä suhdetta kansallissosialismiin.

Kun Suomalaiset fasitit -kirjan kirjoittajat ovat tehneet tutkimusta Åbo Akademin arkistossa olisi heidän ollut syytä perehtyä myös Bertel Appelbergin kirjekokoelmaan. Appelberg oli vanha itsenäisyysaktivisti ja kustannusosakeyhtiö Söderström & Co:n toimitusjohtaja, joka oli mukana perustamassa Svensk Botten -lehteä vuonna 1937. Appelbergin ja Aminoffin välisestä kirjeenvaihdosta ilmenee monia mielenkiintoisia seikkoja suomenruotsalaisen äärioikeiston historiasta. Mainitsen vain yhden esimerkin. Kun Svensk Botten -lehti aloitti toimintansa vuonna 1937 oli ensimmäisiä kysymyksiä se kenet palkattaisiin lehteen toimitussihteeriksi. Tähän tehtävään haki muun muassa kansallissosialistisesta aatemaailmastaan tunnettu jääkärikapteeni Gunnar Lindqvist. Aminoff torjui kuitenkin Lindqvistin aatteellisin perustein. Kirjeessään 12.7.1937 Bertel Appelbergille Torsten G. Aminoff luonnehti Lindqvistiä “ikävimmäksi tyypiksi suomenruotsalaisella natsitaholla” ja henkilöksi joka tekisi lehdessä “natsipropagandaa, joka tuskin millään lailla olisi yhteneväistä meidän intresseihimme“. Svensk Bottenin toimitusihteeriksi valittiinkin lopulta filosofian tohtori Rolf Palmén, jota voi luonnehtia Stanley G. Paynen jaottelua käyttäen oikeistokonservatiiviksi, mutta ei missään tapauksessa fasistiksi.

Entä sitten Svensk Bottenin sisältö? Lehti oli selvästi saksalaismielinen, aivan kuten valtaosa porvarillisesti ajattelevista suomalaisista tuohon aikaan, mutta Hitlerin kansallissosialismin aatemaailmaan se piti selvää etäisyyttä. Käytännössä kansallissosialistisen Saksan epäkohtien arvostelua ei kaihdettu. Esimerkkinä voi mainita vaikka Saksan hallituksen uskontopolitiikan, jota Svensk Bottenin palstoilla kritisoi varsinkin kirjailija Jarl Gallén, joka oli kääntynyt roomalaiskatoliseksi hieman aiemmin. Hänen mukaansa kansallissosialistisessa Saksassa raivosi “kulttuuritaistelu”, jota tiettyjen valtaapitävien piirien toimesta “käydään helvetillisellä laskelmoinnilla kristinuskoa ja ennen kaikkea katolista kirkkoa vastaan”. (Jarl Gallén: “Österrikets ställning”, Svensk Botten 25.2.1938, s. 3, 4.)

Svensk Bottenin palstoilla ei myöskään osoitettu ymmärrystä kansallissosialistisen Saksan juutalaispolitiikkaa kohtaan.Varsinkin marraskuun 1938 ns. kristalliyön jälkeen kritiikki tuotiin selvästi esille. Kristalliyön tapahtumiin viitaten Svensk Bottenissa todettiin, että ”mikään ei voi oikeuttaa viime päivien tapahtumia ja ennen kaikkea niitä päätöksiä, joilla saksalainen valtiovalta on riistänyt valtaosalta juutalaisiaan ne toimeentulomahdollisuudet, joita heillä on tähän päivään mennessä todellisuudessa ollut.” (”Judeförföljelserna”, Svensk Botten 18.11.1938, s. 3) Eikä juutalaispolitiikan arvostelu tullut esille pelkästään kristalliyön tapahtumien aikaan. Vajaa kaksi kuukautta myöhemmin kirjoitti Jarl Gallén, että juutalaispolitiikka on ollut ”taitamatonta ja epäoikeudenmukaista” sekä lisäsi vielä, että ”tapa jolla vainotoimenpiteet suoritettiin on omiaan vahingoittamaan Saksan mainetta, myös ystäviensä silmissä”. (J.G.: “’Världssamvetet’ och det styckade Ungen”, Svensk Botten 5.1.1939, s. 5.)

Saksan sisäisten ongelmien ohella Svensk Bottenin kirjoittajat osoittivat kriittistä otetta myös Saksan ulkopolitiikan arvioinnissa. Lähtökohtaisesti on toki sanottava, että periaatteessa saksalaismielisessä Svensk Bottenissa osoitettiin melko pitkälle menevää ymmärrystä Hitlerin pyrkimyksille raivata pois Versailles’n rauhansopimuksen Saksalle asettamat rajoitukset. Niin kauan kuin Saksan vahvistumispyrkimykset olivat ainakin jossain määrin perusteltavissa kansallisen itsemääräämisoikeuden periaatteella, ne oltiin valmiita hyväksymään Euroopan vakautta edistävinä kehitysaskeleina. Tämä ei kuitenkaan tarkoittanut, että kaikkea Saksan ulkopolittiista aktiivisuutta oli katsottu suopeilla silmillä. Seuraavaksi mainitsen muutamia esimerkkejä 1930-luvun lopun kriiseistä, joiden käsittelyssä Svensk Botten osoitti niin itsenäistä otetta, ettei lehteä todellakaan voi pitää kansallissosialismin hännystelijänä.

Kun Saksa nielaisi Itävallan keväällä 1938 oltiin tämä valmiita hyväksymään kansallisen itsemääräämisoikeuden pohjalta. Kuitenkin Svensk Bottenissa tuotiin selvästi harmistuneena esille se, että Itävallan valtion katoaminen Euroopan kartalta romuttaisi Habsburgien hallitsijasuvun restauraatiotoiveet. Tällaisia ajatuksia ei tuonut Svensk Bottenissa esille ainoastaan katolinen traditionalisti Jarl Gallén, vaan samansuuntaisesti kirjoitti myös Stig R. Malmström. (S.R.M.: ”Den 12 mars”, Svensk Botten 18.3.1938, s. 4.) Kun ottaa huomioon sen, kuinka antagonistiset suhteet Habsburgien restauraatiosta haaveilevien itävaltalaisten legitimistien ja Anschlussia tavoittelevien kansallissosialistien välillä olivat, voi Svensk Bottenin selväsanaisia monarkistisympatioita pitää hienovaraisena protestina Hitlerin politiikkaa kohtaan.

Myös Tšekkoslovakian kysymyksen kohdalla vallitsi Svensk Bottenin palstoilla selvä kaksijakoisuus. Pääasiallisesti saksankielisen väestön asuttamien Sudeettialueiden liittäminen Saksaan syksyllä 1938 herätti Svensk Bottenissa hyväksyntää. Sen sijaan Saksan maaliskuussa 1939 suorittama tynkä-Tšekkoslovakian miehittäminen sekä sitä seurannut Böömin ja Määrin alistaminen Saksan valtakunnanprotektoraateiksi sai osakseen selvän tuomion. Svensk Bottenin pääkirjoituksessa Torsten G. Aminoff totesi seuraavasti:

Hitler on luopunut pyrkimyksestä kerätä kaikki saksalaiset heimot yhteen saksalaiseen kansallisvaltioon, ryhtyen sen sijaan rakentamaan imperiumia, johon voidaan sisällyttää saksalaiselle kansalle olemukseltaan täysin vieraita kansoja. Aatepolitiikan tilalle on astunut valtapolitiikka. Tämä on tilanne, jota ei voi muuta kuin valittaa jokainen, joka haluaa edistää kansallisen itsemääräämisoikeuden asiaa. Ja ennen kaikkea tämä koskee tietenkin Euroopan pienten maiden asukkaita ja puhemiehiä. Heidän täytyy nyt todeta, että Saksa on ulkopolitiikassaan ylittänyt sen periaatteellisen rajalinjan, jolla täytyy olla heille ratkaiseva ja suorastaan elintärkeä merkitys.” (Pääkirjoitus: “I vargatider, Svensk Botten 24.3.1939, s. 2.)

Tšekkoslovakiasta eurooppalaisen kriisin painopiste siirtyi syksyllä 1939 Puolaan. Aluksi Saksan ja Puolan välisessä kiistassa kysymys oli niin sanotusta Danzigin käytävästä, joka erotti Itä-Preussin maantieteellisesti muusta Saksan valtakunnasta. Itse kiistakysymyksen suhteen Svensk Botten pyrki noudattamaan puolueettomuutta. Päätoimittaja Aminoffin mukaan Danzigin käytävän oikeasta omistajasta on ulkopuolisen mahdotonta mennä sanomaan mitään, sillä tässä tilanteessa ”[v]anha historiallinen oikeus seisoo toista vanhaa historiallista oikeutta vastaan, taloudelliset elinehdot seisovat toisia taloudellisia elinehtoja vastaan, samaan aikaan kun tämän alueen kansallisuusolosuhteet eivät ole koskaan voineet antaa lopullista ratkaisua.”

Kun kiistaa ei kuitenkaan saatu rauhanomaisesti ratkaistua ja sota syttyi, täytyi vain toivoa, ettei se toisi mukanaan mitään suuria mullistuksia. Svensk Bottenin pääkirjoituksessa Aminoff totesi, ettei kukaan voinut toivoa ”yhdenkään näiden neljän kamppailevan valtion lopullista tuhoutumista. Kaikilla niillä on merkittävä ja väistämätön tehtävä täytettävänään meidän aikamme Euroopassa. Mitään näistä ei voi eliminoida ilman että se olisi kohtalokas menetys koko länsimaiselle yhteiskunnalle.” (Pääkirjoitus: ”Europa i vågskålen”, Svensk Botten 8.9.1939, s. 2.) Näillä neljällä kamppailevalla valtiolla Aminoff tarkoitti Saksaa ja Puolaa, mutta myös Britanniaa ja Ranskaa, jotka olivat muutama päivä aiemmin julistaneet sodan Saksalle. Huomionarvoista tässä on se, Svensk Bottenin pääkirjoituksessa ei toivottu Puolan valtion kukistumista eikä edes Saksa voittoa, vaan toivottiin jonkinlaista nopeaa kompromissirauhaa.

Sota kuitenkin kulki omaa kulkuaan Aminoffin toiveista välittämättä. Pari viikkoa myöhemmin Puola oli täydellisesti hävitetty kansallissosialistisen Saksan ja marxilais-leniniläisen Neuvostoliiton yhteistyön tuloksena. Muuttunut tilanne ei kuitenkaan vaientanut Aminoffin sympatioita Puolaa kohtaan. Svensk Bottenin pääkirjoituksessa 22. syyskuuta hän totesi, että Puolan valtion katoaminen Euroopan kartalta oli ”kohtalokas menetys länsimaiselle yhteiskuntapiirille.” Pääkirjoitus jatkui seuraavalla toteamuksella: ”Meidän maassamme jokaisen täytyy seurata mitä syvimmällä surulla sitä kohtaloa, joka on tällä tavoin kohdannut urhoollista kanssa, jonka historialla on ollut niin monia kytköksiä meidän historiaamme.” (Pääkirjoitus: ”Polens öde”, Svensk Botten 22.9.1939, s. 2.)

Edellä mainitun perusteella voi todeta, että jos Torsten G. Aminoff oli ”tunnettu nimi suomalaisen kansallissosialismin saralla”, kuten Silvennoinen, Tikka ja Roselius väittävät, niin journalistina Aminoff ainakin osasi asettaa sanansa sangen maltillisesti.

–

Pehr H. Norrmén – Pankinjohtaja maanpaossa

–

Ehkä kaikkein oudoimmaksi kohdaksi Suomalaiset fasistit-teoksessa osoittautui Pohjoismaisen Yhdyspankin varatoimitusjohtajaa Pehr H. Norrménia (1890-1945) käsittelevä luku.

Jääkäri- ja journalistitaustan omaava pankinjohtaja Norrmén oli suomenruotsalaisen oikeiston harmaa eminenssi, joka sitkeästi vastusti välirauhansopimusta Neuvostoliiton kanssa syksyllä 1944. Juuri poliittisen toimintansa takia Norrmén katsoi aiheelliseksi syyskuussa 1944 paeta Suomesta Ruotsiin. Koska Norrmén saapui Ruotsiin ilman laillisia matkustusasiakirjoja, sijoittivat Ruotsin viranomaiset hänet internointileirille. Seuraavana keväänä Norrmén kuoli Ruotsissa.

Silvennoisen, Tikan ja Roseliuksen teoksessa tämä Norrménin äkillinen siirtyminen Suomesta Ruotsiin kuvataan jokseenkin irrationaalisena tekona, jolle ei löydy ymmärrettävää selitystä. Kirjoittajat irvailevat kuinka ”suomalaisen yhteiskunnan huippupaikoilla” ollut henkilö vaihtoi aiemman elämänsä ruumiilliseen työhön ruotsalaisen internointileirin savisilla pelloilla. On hämmästyttävää, että ammattimaisesti historiasta kirjoittavat henkilöt eivät joko osaa tai halua sijoittaa Norrménin pakoa historialliseen kontekstiin. He eivät mainitse sanallakaan siitä, että tuohon aikaan Suomessa liikkui huhu, jonka mukaan Neuvostoliiton viranomaiset olisivat toimittaneet Suomen hallitukselle listan poliittisista aktivisteista, jotka tuli pidättää ja luovuttaa Neuvostoliittoon. Väitteiden mukaan tältä listalta löytyi myös Pehr H. Norrménin nimi. Huhun uskottavuutta lisäsi myös se, etteivät Suomen viranomaiset tässä vaiheessa myöntäneet Norrménille matkustuslupaa Ruotsiin, vaikka hänen vaimolleen ja lapselleen tällainen lupa myönnettiin. Näin ollen Norrmén joutui siirtymään Ruotsiin laittomasti ja ilman vaadittavia matkustusasiakirjoja.

Jälkiviisaasti voimme tietenkin sanoa, että huhu isänmaallisten aktivistien pidättämisen ja Neuvostoliittoon luovuttamisen suhteen ei pitänyt paikkaansa. Tätä eivät syksyn 1944 ahdistavassa ilmapiirissä eläneet ihmiset kuitenkaan voineet tietää. Törmäämme tässä taas samaan seikkaan kuin Fabritiuksen kohdalla. Menneisyyden ihmisten tekemiä ratkaisuja pitäisi yrittää ymmärtää heidän oman aikansa olosuhteista käsin. Siksi on melko kohtuutonta pitää Norrménin pakoa Ruotsiin jonkinlaisena osoituksena harkintakyvyn täydellisestä pettämisestä.

Vielä huomattavasti oudommaksi Pehr H. Norrménin käsittelyn Suomalaiset fasistit-teoksessa tekee hänen poliittisen suuntauksensa määrittely. Ehkä hieman hämmästyttävästi kirjoittajat eivät leimaa häntä suoraan fasistiksi, vaan kutsuvat häntä ”äärioikeistolaiseksi”, joka oli näkemyksissään ”taloudellinen konservatiivi”. Tässä kohtaa voisi taas toivoa, että kirjan tekijät olisivat hieman enemmän pohtineet käyttämiensä käsitteiden merkityssisältöjä. Nimittäin Norrménin talouspoliittiset näkemykset, joissa torjuttiin ehdottomasti julkisen vallan puuttuminen talouselämän toimintaan, muistuttivat huomattavasti enemmän klassisen liberalismin talousteoriaa kuin konservatiivien patriarkaalista holhousmentaliteettia. Toisaalta nykyisin vallitsevana yhteiskunnallisten käsitteiden suuren semaattisen sekaannuksen aikakautena klassisen talousliberalismin ja konservatismin sekoittamista keskenään ei ole syytä pitää minään kardinaalivirheenä.

Olennaista on kuitenkin se, että Silvennoisen, Tikan ja Roseliuksen kirjassa todetaan, että mahdollisimman vapaata talouselämää kannattaneella Norrménilla oli perin vähän tekemistä ”sosialismille haiskahtavan fasismin” kanssa. Tähän saakka olen samoilla linjoilla kirjoittajien kanssa mitä tulee Norrménin poliittisiin mielipiteisiin. Kuitenkin Silvennoinen, Tikka ja Roselius ryhtyvät heti perään väittämään Norrménin poliittisen ajattelun kehittyneen myöhemmin – jonain tarkemmin määrittelemättömänä ajankohtana – selvästi fasistiseen suuntaan, jopa sen äärimmäisiin muotoihin asti. Kirjassa nimittäin todetaan sanatarkasti, että Norrmén kehittyi ”omien sanojensa mukaan (…) kansallissosialistiksi”. Tämä väite on sangen mielenkiintoinen. Allekirjoittanut on oman historianharrastuksensa puitteissa käynyt lävitse suuren määrän Norrménin kynästä syntyneitä kirjoituksia, sekä hänen julkaistua tuotantoaan että kirjeenvaihtoa, mutta mihinkään suoranaisesti kansallissosialistiseen ajatteluun viittaavaan en ole törmännyt.

Koska kirjassa ei ollut tämän Norrménin kansallissosialistiksi tunnustautumisen kohdalla lähdeviitettä, päätin ottaa yhteyttä kirjoittajiin kysyäkseni mihin he perustavat tämän väitteen. Marko Tikka vastasikin sähköpostitse tiedusteluuni ja kertoi Norrménin kansallissosialismia koskevan tiedon perustuvan ruotsalaisessa Den Svenske Fascisten -lehdessä 7.4.1945 ilmestyneeseen muistokirjoitukseen. Koska Norrménin persoona on jo pitkään ollut oman mielenkiintoni kohde, halusin tietenkin tutustua tällaiseen minulle ennestään tuntemattomaan lähteeseen. Kuitenkaan Tukholman Kungliga Biblioteketin tietokannoista ei löytynyt mitään viitettä tällaisen Den Svenske Fascisten -julkaisun olemassaolosta. Tämä on hämmästyttävää, sillä Kunliga Biblioteket on sentään Ruotsin kansalliskirjasto, josta olettaisi löytyvän arkistokappaleet kaikista Ruotsissa ilmestyneistä lehdistä.

Siksi tiedustelin mitä kohteliaimmin Marko Tikalta mistä Suomalaiset fasistit -kirjan kirjoittajatiimi on saanut käsiinsä tällaisen mystisen lehden, jota ei löydy edes Ruotsin kansalliskirjastosta. Ensimmäistä kertaa tiedustelin asiaa jo maaliskuun puolivälissä, mutta koska Tikka tai kukaan muukaan kirjan kirjoittajista ei vastannut sähköpostiini, olen pariin kertaan muistuttanut heitä kysymyksestäni. Vastausta tällaiseen sinänsä yksinkertaiseen kysymykseeni ei ole vain kuulunut tähän päivään mennessä.

En lähde spekuloimaan sillä, miksi kirjan kirjoittajat eivät ole vastanneet toistuviin tiedusteluihini. Tyydyn vain toteamaan, että historiantutkimuksen avoimuuden ja läpinäkyvyyden kannalta olisi toivottavaa, että kriittisellä lukijalla olisi edes teoriassa mahdollisuus itse päästä tutustumaan tutkimuksessa käytettyihin lähteisiin.

–

TÄRKEIMMÄT LÄHTEET

Lehdet

Svensk Botten 1937 – 1941

Arkistolähteet

Åbo Akademins Bibliotek (ÅAB), Handskriftssamlingar, Åbo

Bertel Appelbergs samling, Brev, vol. 1.

Bertel Gripenbergs samling, Brev, vol. 14.

Rolf Lagerborgs samling, Brev, vol. 29.

Örnulf Tigerstedts brevsamling, vol. 2.

Julkaisemattomat opinnäytteet

Meinander, Henrik: Aktiva studentförbundet: en högerradikal sammanslutning 1931–1945. Pro gradu -tutkielma, Helsingin yliopiston humanistinen tiedekunta 1987.

Laxén, Herman: En studie i Pehr H. Norrméns politiska verksamhet. Pro gradu -tutkielma, Helsingin yliopiston valtiotieteellinen tiedekunta 1963.

Tiiainen, Kai-Henrik: Bolševistista raakalaisuutta, venäläistä perivihollisuutta ja ukrainalaista itsenäisyyspyrkimystä: Neuvostoliiton kuva Svensk Botten -lehdessä 1941-1943. Pro gradu -tutkielma, Helsingin yliopiston 2016.

Kirjallisuus

Aalto, Eeva-Liisa & Ekman-Salokangas, Ulla & Salokangas, Raimo & Tommila, Päiviö: Suomen lehdistön historia, osa 7. Kustannuskiila, Kuopio 1988.

Ekberg, Henrik: Führerns trogna följeslagare. Den finländska nazismen 1932-1944. Holger Schildts förlag, Helsingfors 1991.

Meinander, Henrik: Finland 1944: Krig, samhälle, känslolandsskap. Söderström, Helsingfors 2009.

Payne, Stanley G.: Fascism: Comparison and Definition. The University of Wisconsin Press, Madison 1980.

Payne, Stanley G.: A History of Fascism 1914-1945. The University of Wisconsin Press, Madison 1995.

Waltå, Göran O:son: Poet under Black Banners: The Case of Örnulf Tigerstedt and extreme Right-Wing Swedish literature in Finland 1918-1944. Uppsala 1993. Skrifter utgivna av Literaturvetenskapliga institutionen vid Uppsala universitet, nr. 31.

–

–