SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Sodasta syntynyt aate

iklTIMO HÄNNIKÄINEN

Mediavetoisen ajan omituisuuksiin kuuluu käsitys, että historiankirjoituksella pitäisi olla julkisuusarvoa. Uusia yleistajuisia historiateoksia markkinoidaan usein ”paljastavina” ja ”tabuja rikkovina”, silloinkin kun ne eivät sitä ole. Näin saadaan aikaiseksi niin sanottua keskustelua. Ongelmalliseksi tämä muuttuu silloin, kun historioitsijat itse omaksuvat saman käsityksen. Näin näyttää käyneen Oula Silvennoiselle, Marko Tikalle ja Aapo Roseliukselle, joiden tuore teos Suomalaiset fasistit olisi turhista tendensseistä riisuttuna oikein hyvä.

Kolmikon kirjaa mainostettiin väittämällä, että se lopettaa aiheensa ympärillä vallinneen ”hyssyttelyn”, ja samaa ovat toistaneet jotkut lehtiarvostelutkin. Väitteessä siis oletetaan, että suomalaisesta sotienvälisestä oikeistoradikalismista on julkisuudessa vaiettu tai sen merkitystä on vähätelty. Kirjan johdannossa tekijät sanovat, että ”fasismi on käytännössä rajattu suomalaisen historiakuvan ulkopuolelle.”

Tämä provokatiivinen väite ei vain ole pitänyt paikkaansa vuosikymmeniin. 1960-luvulla Väinö Linnan Pohjantähti-trilogia ja Arvo Salon Lapualaisooppera toivat Lapuan liikkeen väkivaltaisuudet korostetusti esiin, ja niiden herättämää debattia käytiin niin älymystön kuin suuren yleisön keskuudessa. Teosten historiakuvassa ensimmäinen tasavalta näytti olleen äärioikeiston vietävissä. Akateemisella puolella muilutuksia ja muita lapualaisten laittomuuksia on käsitellyt Juha Siltala tohtorinväitöksessään Lapuan liike ja kyyditykset 1930, jonka Otava julkaisi kirjana vuonna 1985. Oikeistolaisia vallankaappaushankkeita on ruodittu Martti Ahdin teoksessa Kaappaus? (1990), IKL:n historian taas saattoi kansien väliin Mikko Uola kirjassaan Sinimusta veljeskunta (1982). Hitlerin Saksan vaikutusta Suomen sotienväliseen politiikkaan ja henkiseen ilmapiiriin ovat äskettäin käsitelleet Markku Jokisipilä ja Janne Könönen teoksessaan Kolmannen valtakunnan vieraat (2013).

Ainoaksi konkreettiseksi esimerkiksi myötäsukaisesta, valkopesevästä fasismitutkimuksesta Silvennoinen, Tikka ja Roselius nostavat Jussi Niinistön vuonna 2013 ilmestyneen kuvateoksen Lapuan liike. Sen tekstiosuuden kohtaa, jossa liikkeen omankädenoikeutta luonnehditaan ”talonpoikaishuumoriksi”, siteerataan moneen kertaan. Niinistö ei kuitenkaan edusta kotimaisen historiantutkimuksen valtavirtaa, vaan pikemminkin hänen näkemyksensä ovat olleet vastatuulessa. Alansa auktoriteetteihin hän ei ainakaan lukeudu.

Kontroversiaalia ainesta Suomalaisissa fasisteissa on myös kirjan viimeinen luku. Sen mukaan fasismilla on nyky-Suomessa aatteelliset perinteenjatkajansa, ja heidän esillä pitämänsä teemat saattavat olla saavuttamassa sellaista laajaa yhteiskunnallista hyväksyntää, joka mahdollisti fasististen liikkeiden valtaannousun useissa Euroopan maissa maailmansotien välillä. Tutkijakolmikko jopa vihjaa, että olisi syntymässä uusi fasistimielinen intelligentsia:

Osa nuoremman polven älymystöstä on siksi Suomessakin kääntynyt etsimään uusia vastauksia vanhoista aatteista. Heidän keskusteluteemansa – kansallismielisyys, arvokoservatismi, kulttuurinen rasismi, radikalismi ja usko lunastavaan väkivaltaan – ovat samanlaisia kuin fasismin edellisen sukupolvien intellektuelleilla.

Näin rajujen väitteiden jälkeen toivoisi esimerkkejä ainakin nykyfasistisista organisaatioista, mieluiten henkilöistäkin, mutta sellaisia kirjoittajat eivät kuitenkaan suoraan esitä. Sen sijaan he etsivät epämääräisiä fasismiyhteyksiä massamaahanmuuton ja Euroopan islamisaation vastustuksesta. Eräänä ”nykyfasismin” uutena teemana he pitävät MRA-liikettä (Men’s Rights Activism) eli miesasialiikettä, vaikka useimmat sen varsinaiset kannattajat ovat pikemminkin liberaaleja tai libertaareja kuin minkään sortin fasisteja.

fasSilvennoinen, Tikka ja Roselius lähestyvät äärivasemmistolaista fasismin määritelmää, jossa fasismin kattokäsitteen alle mahtuu mikä tahansa kansallista identiteettiä varjeleva tai yhteisöllistä orgaanisuutta korostava liike. He toteavat, että fasismi päivittää jatkuvasti maailmankuvaansa. Nykyajan fasismissa ei juuri uskota johtajaperiaatteeseen tai elätellä diktatuurihaaveita. Rotuopitkin ovat sen keskuudessa marginaalissa. Mutta jos näin keskeiset elementit puuttuvat, onko mitään mieltä enää puhua varsinaisesta fasismista? Kirjoittajat väistävät kysymyksen sanomalla, ettei fasismilla ole mitään ehdottomia tunnusmerkkejä, joista jonkin puuttuminen tekisi ilmiöstä jotakin aivan muuta.

Määritelmien ympäripyöreys rasittaa myös tutkijoiden näkemystä sotienvälisestä suomalaisesta aatemaailmasta. Akateemista Karjala-seuraa käsitellään YYA-sopimuksen henkisesti fasistisena järjestönä, ja samalla unohdetaan että sen jäsenistöön – kuten Lapuan liikkeen johtoonkin – kuului paljon maalaisliittolaisia. Lapuan liikkeen toiminta ja Mäntsälän kapina myös jakoivat järjestöä pahasti, ja moni maalaisliittolainen ja kokoomuslainen AKS-veli erosi niiden takia. AKS:n aatemaailman keskeiset osatekijät kuten ryssänviha ja militantti maanpuolustushenki olivat 1920-30-lukujen Suomessa valtavirtaisia asenteita, ja järjestöä on vaikea määritellä fasistiseksi määrittelemättä sellaiseksi koko senaikaista suomalaista yhteiskuntaa. (Tällainen määäritelmä ei tosin olisi kirjoittajakolmikolta mikään yllätys, sillä he löytävät ”fasismin myötäilyä” jopa sosiaalidemokraattien riveistä.)

Hedelmällisintä onkin lukea kolmikon kirjaa yleisesityksenä sotienvälisestä suomalaisesta oikeistoradikalismista ja sysätä sivuun pohdinnat, kannattivatko kaikki siinä esitellyt järjestöt ja henkilöt varsinaista fasismia. Johdantoa ja loppulukua lukuunottamatta Suomalaiset fasistit on kiinnostava ja elävä teos. Se on huomattavasti paremmin kirjoitettu kuin Tarmo Kunnaksen pedanttisuudessaan luettelomainen eurooppalaisen oikeistoradikalismin yleisesitys Fasismin lumous (2013), ja käsittelee aineistoaan paikoin hyvinkin oivaltavasti.

Yksi kirjan oivalluksista on se, että suomalaisen oikeistoradikalismin pontimena oli Saksan tapaan sotakokemus. Moni sen keulakuvaksi noussut hahmo oli sisällissodan valkoinen veteraani, joka ei sopeutunut rauhanajan yhteiskuntaan vaan jatkoi sotaansa politiikan ja kulttuurin rintamilla. Vaikka valkoiset olivat voittaneet sodan, moni heidän riveissään taistellut katsoi että työ bolševismin juurimiseksi oli jäänyt kesken. Lisäksi vastasyntynyttä isänmaata uhkasi veltto, rappiollinen liberalismi. Tällaisten tuntojen tulkiksi kirjoittajat nostavat Johan Fabritiuksen unhoon painuneen omaelämäkerrallisen romaanin Miehiä jotka eivät unohda, joka julkaistiin ruotsiksi 1936 ja suomeksi 1938. Fabritius kuvaa siinä kokemuksiaan tsaarinarmeijan upseerina ensimmäisessä maailmansodassa, vallankumouksen repimällä Venäjällä ja lopulta Suomen sisällissodassa. 1800-lukulaisessa yläluokkaisessa ilmapiirissä kasvanut Fabritius näki sotakokemusten myötä vanhan elämänpiirinsä romahtavan ja piti radikaalia nationalismia ainoana vaihtoehtona kommunismille ja kaoottiselle parlamentarismille. Tämä johti hänet kansallissosialismin kannattajaksi ja lopulta SS:n organisoiman maanalaisen vastarintaliikkeen jäseneksi Suomessa. Suomen irtauduttua toisesta maailmansodasta Fabritius joutui syytteeseen maanpetoksesta ja kuoli tutkintavankeudessa.

Bertel Gripenberg

Bertel Gripenberg

Kiinnostava on myös kuvaus 30-luvun suomenruotsalaisesta äärioikeistosta, joka henkilöityi etenkin kirjailijoihin Örnulf Tigerstedt ja Bertel Gripenberg. Heidän ympärilleen kokoamansa kulttuuripiiri edusti Suomessa kansainvälisesti suuntautunutta fasismia. Kotimaan liikkeiden aitosuomalaisuus vieraannutti heitä ja sai heidät kiinnostumaan ulkomaalaisista liikkeistä. Gripenberg seurasi innokkaasti Hitlerin ja Francon etenemistä ja laati listoja henkilöistä, jotka suomalaisten mustapaitojen valtaannousun jälkeen passitettaisiin teloitusryhmän eteen tai keskitysleireille. Hänen kirjeenvaihtonsa Tigerstedtin kanssa sai välillä sävyjä, jotka tuovat mieleen Pekka Siitoimen verbaliikan. Kevättalvella 1934 Gripenberg kirjoitti: ”Vaikka meillä näyttääkin tummalta, Itävallassa sosialistit saavat kunnolla selkään ja hakaristimiehet iloitsevat.” Huhtikuussa 1939 hän aloitti kirjeensä: ”Sieg Heil! Nyt menee lujaa.”

Ongelmatonta Silvennoisen, Tikan ja Roseliuksen historiallinen analyysi ei kuitenkaan aina ole. Yksi kirjan ristiriitaisuuksista sisältyy siihen, että suomalaisten fasistiliikkeiden vakuutellaan olleen vaarallisempia kuin on uskottu, mutta samalla kaikesta näkee että ne olivat ulkomaisiin esikuviinsa verrattuna kovin amatöörimäisiä. Lapuan liikkeen johto oli kömpelöä ja siltä puuttui valtaannousun edellytyksiin kuuluvaa taktista älyä. Liikkeen tavoitteena oli nostaa vallankaappauksen avulla Mannerheimin johtama sotilasjuntta hallitsemaan Suomea – on vaikea kuvitella että vaikkapa Mussolini olisi pyrkinyt kaappaamaan vallan antaakseen sen saman tien pois. Mäntsälän kapina oli huonosti suunniteltu operaatio: sen johtajat olivat kyllä hankkineet tukea suojeluskuntajärjestön piiristä, mutteivät vaivautuneet varmistamaan itselleen armeijan tukea. 30-luvun dramaattisimmissakaan käänteissä suomalainen demokratia ei näytä olleen kovin vakavasti uhattuna.

Jyrkimmät oikeistoradikaalit liikkeet jäivät vaille merkittävää kannatusta. Kansallissosialistisia järjestöjä toimi Suomessa lukuisia, mutta ne olivat pieniä ja riidoissa keskenään. Kiinnostavin näistä oli Yrjö Ruudun johtama Suomen Kansallissosialistinen Liitto, sittemmin Suomalaissosialistinen puolue, joka teki pesäeron saksalaiseen natsismiin ja yhdisteli omintakeisella tavalla nationalistisia ja sosialistisia ajatuksia. Saksalaista linjaa edustivat Arvi Kalstan ja Ensio Uotin järjestöt. IKL:n piirissä oli natsisympatioita laajaltikin, mutta Saksan vaikutusvalta liikkeeseen mureni Molotov-Ribbbentrop -sopimuksen solmimisen ja talvisodan myötä. Jatkosodassa suomalainen kansallissosialismi sai jonkin verran uutta nostetta ja herätti kiinnostusta kulttuuripiireissä, mutta suunnitelmilla natsimielisestä vallankaappauksesta Suomessa ei ollut realistisia mahdollisuuksia toteutua.

Talvi- ja jatkosota myös nostivat kipeästi pintaan oikeistoradikaalien liikkeiden keskeisen ongelman. Kuten eurooppalaiset sukulaisliikkeensä, suomalaiset oikeistoradikaalit pyrkivät hälventämään yhteiskuntaluokkien välisen vihanpidon pakotetulla yhtenäisyydellä, mikä synnytti entistä pahempia ristiriitoja. Koko sotienvälisen ajan radikaalit aktivistit olivat suhtautuneet sisällissodan hävinneeseen osapuoleen yltiöpäisen ankarasti, ja kun sodan uhka konkretisoitui, huomattiin että tällainen asenne oli syventänyt kansan kahtiajakoa. AKS:n Elmo Kaila oli kannattanut lähentymistä työväenliikkeeseen ja sosiaalidemokraattien integroimista suojeluskuntiin, mutta jäänyt ajatuksineen yksin. Nyt hänen ajatuksilleen löydettiin käyttöä. Lähentymistä tapahtuikin, mutta valkoisen Suomen perintöön tiukimmin sitoutuneiden organisaatioiden kuten Vapaussodan Rintamamiesten Liiton kohdalla se jäi lähinnä symboliseksi. Taustaltaan punaiset veteraanit eivät talvisodankaan jälkeen luottaneet järjestöön vaan liittyivät poliittisesti neutraalimpana pidettyyn Suomen Aseveljien Liittoon.

Vihtori Kosola ja Kurt Martti Wallenius

Vihtori Kosola ja Kurt Martti Wallenius

Suomalaisten fasistien yksi merkittävimmistä heikkouksista on toistuvasti ilmenevä käsitys, että radikaalioikeiston maailmankuva oli läpikotaisin harhainen ja sen näkemät uhat kuviteltuja. Kirjoittajien mukaan kommunismin uhka oli sotienvälisenä aikana paljon luultua pienempi ja sitä vastaan suunnatut toimenpiteet vertautuvat kärpäsen ampumiseen tykillä. Totta onkin, että Lapuan liikkeen ollessa suosionsa huipulla Etsivä keskuspoliisi oli jo pääosin tehnyt kommunistien julkisen toiminnan mahdottomaksi. Kommunismilla oli kuitenkin kasvualustansa, jota mitkään valvonta- ja tukahduttamistoimet eivät poistaneet. Neuvostoliitto organisoi aktiivisesti kommunistien maanalaista vallankaappaukseen tähtäävää toimintaa Suomessa ja toimitti pienille kommunistiryhmille salaisia aselähetyksiä. Vuoden 1922 vaaleissa kommunisteista ja muista vasemmiston radikaaliaineksista koostunut Suomen Sosialistinen Työväenpuolue oli saanut peräti 27 kansanedustajaa – vertailun vuoksi mainittakoon, että IKL sai parhaimmillaan 14 kansanedustajaa. Vuonna 1930 voimaan tulleet kommunistilait tuskin säädettiin pelkästään Lapuan liikkeen mielistelemiseksi, liikkeen kokematon johto kun olisi epäilemättä tyytynyt vähäisempiinkin myönnytyksiin.

Äärivasemmiston harjoittaman työmaaterrorin kolmikon kirja mainitsee vain kerran, ja silloinkin sitä sanotaan ”myytiksi”. Kuitenkin tiedetään, että oikeistolaisia työläisiä ja Itä-Karjalasta saapuneita pakolaistyöläisiä uhkailtiin ja pahoinpideltiin työpaikoilla. Jotkut valkoisten puolella taistelleet työmiehet painostettiin kirjoittamaan julkisia anteeksipyyntöjä työväenlehtiin. Äärivasemmiston lentolehtisissä kehotettiin murhaamaan porvareita ja maltillisia sosialisteja, ja useita poliiseja ja oman puolen ilmiantajia murhattiin oikeastikin. Tästä vasemmistolaisesta väkivallasta on Suomessa kirjoitettu paljon vähemmän kuin Lapuan liikkeen jäsenten tekemistä neljästä murhasta.

Ja vaikka kommunismin vaara olisikin ollut todellisuudessa vähäinen, se kuitenkin koettiin vakavana yhteiskunnan eri tasoilla, ja monet sen herättämistä reaktioista ovat ymmärrettäviä. Neuvostoliiton rajanaapuruus ja muun Euroopan tapahtumat terävöittivät pelkoa kummasti. Ihmiset eivät elä ”historiaa” vaan omaa aikaansa, ja sen puitteissa, sen hetkisen tiedon valossa, he tekevät ratkaisunsa. Historiantaju merkitsee tämän asian tiedostamista, ja tässä mielessä Silvennoista, Tikkaa ja Roseliusta voi moittia historiantajuttomuudesta. Tämä tajuttomuus johtaa myös siihen, etteivät he näe fasismia tietyn modernisaation vaiheen mahdollistamana historian ilmiönä, jonka synnyttivät ja tappoivat tietynlaiset olosuhteet. Sen sijaan fasismi on heille vapaita yhteiskuntia ajasta toiseen uhkaava ylihistoriallinen mörkö. Vasta kun ymmärretään, että fasismi kuuluu historiaan, sitä voidaan arvioida puolueettomasti, vailla omahyväistä nostalgiaa ja moralisoivaa jälkiviisautta.

Oula Silvennoinen, Marko Tikka & Aapo Roselius: Suomalaiset fasistit. Mustan sarastuksen airuet (WSOY, 2016)

Timo Hännikäinen (s. 1979) on Helsingissä asuva kirjailija ja suomentaja. Tuoreimmat teokset esseeteos ”Hysterian maa” (2013) ja esseekokoelma "Kunnia" (2015). Kiinnostuksen kohteita taide, historia ja antimoderni ajattelu.

Timo Hännikäinen (s. 1979) on Helsingissä asuva kirjailija ja suomentaja. Tuoreimmat teokset esseeteos ”Hysterian maa” (2013) ja esseekokoelma ”Kunnia” (2015). Kiinnostuksen kohteita taide, historia ja antimoderni ajattelu.

%d bloggers like this: