Taistelu sisäisenä kokemuksena, osa 12: Pelko

ERNST JÜNGER   (suomentanut Olli Virtanen)

–

Tämä kirjoitus on kahdestoista luku Ernst Jüngerin pitkästä esseestä ”Taistelu sisäisenä kokemuksena” (Der Kampf als Inneres Erlebnis, 1922). Aiemmin ilmestyneet osat: Osa 1: Johdanto, Osa 2: Veri, Osa 3: Kauhu, Osa 4: Juoksuhauta, Osa 5: Eros, Osa 6: Pasifismi, Osa 7: Rohkeus, Osa 8: Palkkasoturi, Osa 9: Kontrasti, Osa 10: Tulimyrskyssä, Osa 12: Keskenämme. Jüngerin essee on tutkielma ensimmäisen maailmansodan vaikutuksesta hänen oman sukupolvensa maailmankuvaan ja koko Euroopan henkiseen ilmapiiriin. Sarastus julkaisee Olli Virtasen suomennoksen esseestä ”jatkokertomuksena” muutamassa osassa. Jüngerin henkilöhistoriasta ja tuotannosta voi lukea laajemmin Heikki Länsisalon kirjoituksesta ”Ernst Jünger – Kirjailija, filosofi ja rintamamies”, joka ilmestyi Sarastuksessa tammikuussa 2013.

–

Luolamme on niin ummehtunut, että kynttilöiden liekit tiivistyvät tummanpunaisiksi, väriseviksi valopalloiksi. Ei oikein pystyisi uskomaan, että näin suuri joukko ihmisiä voi majailla yhdessä näin ahtaasti. Istun käsikranaattilaatikolla taistelujoukon komentajaa vastapäätä, välissämme on vain kartta. Hän ei ole moneen päivään juuri nukkunut, lihakset hypähtelevät rauhattomasti hänen laihoilla kasvoillaan. Ilman savukettaan hän romahtaisi oitis.

Kun on noin väsynyt, asioiden kauheus korostuu voimakkaasti. Nurkista kuuluva supina ja kuiskuttelu muuttuu pilkalliseksi, ihmishahmot saavat vihamielisen, salakavalan muodon. Tahtoisi itkeä tai iskeä nyrkillä jonkun virnistelevää naamaa.

“Te siis aloitatte kello 6.30. Yllättäen. Kun toinen juoksuhauta on hallussanne, pystytte näkemään kuolonsyvänteen, jossa pitäisi olla suuri reservi. Ajatuksena on mahdollisimman nopeasti saattaa heidät voimakkaaseen tulitukseen. Jos sattuisitte sitä ennen kohtaamaan voimakasta vastarintaa…”

Mitä varten hän kertoo minulle kaiken tuon? Silkkaa ilkeyttä. Hänen sanansa kiristävät hermojani. Haluan päästä nukkumaan kotiini puhtoiseen vuoteeseeni ja olla murehtimatta yhtään mistään.

”Onko kaikki selvää, vai onko vielä kysymyksiä?”

Havahdun. Kompuroin ulos. Raikas yöilma tekee hyvää. Väki lojuu kivääreidensä vieressä.

”Meidän pitää lähteä hyökkäykseen. Tarkempia ohjeita seuraa myöhemmin. Kiväärit käteen, ilman tahtia – mars!”

Ilman tahtia. Tästä komennosta sanotaan usein pilaillen: ”ilman syytä”. Todennäköisesti moni tuntee nyt minua kohtaan sitä samaa raivoa, jota itse äsken tunsin majuria kohtaan. Tuota hiljaista, pingottunutta raivoa, johon uppoaa vaieten yhä syvemmälle, johon ryömii kuin neuvoton eläin luolaansa. Jonkunhan on aina oltava syyllinen.

Miten kuu kimalteleekaan kiväärien piipuilla. Niissä piilee varastoitunutta voimaa. Saamme kyllä valloitettua molemmat juoksuhaudat, energisesti, ammattitaitoisesti ja harjaantuneella tekniikalla, kuten aina. Sitten syvänne on edessämme. Silloin sataviisikymmentä, ei, luultavasti enää satakaksikymmentä kivääriä syöksee luoteja reserviläisten sekaan. Silloin takovat aseiden lukot, eikä kukaan pysty sinkoamaan laukauksia hehkuvasta piipusta niin nopeasti kuin tahtoisi. Tämä on iso juttu, tämä pääsee ehkä jopa viralliseen tapahtumakatsaukseen. Ja se, joka tuosta takanani olevasta tummanpuhuvasta, supisevasta joukosta selviytyy tästä koettelemuksesta, kertoo myöhemmin: ”Voi pojat, se se vasta silloin oli jotain. Seisten vapaalta kädeltä! Se piristi kummasti. Annoimme niille isän kädestä. Se oli kunnon sotaa!”

On sanomattoman jännittävää, kun ihmiset kohtaavat toisensa taistelussa. Niistä hetkistä he kertovat koko loppuelämänsä ajan. Vastikään luimme erään kaatuneen amerikkalaisen kirjeestä: ”Sota on hyvin mielenkiintoista. Vielä mielenkiintoisempaa kuin tiikerinmetsästys.”

Hunting the tiger. Hyvin osuvasti ilmaisi noilla sanoilla jotakin tuo nuoren ja pelottoman rodun poika, jonka vähän aikaa sitten peitimme maan multiin kahdenkymmenen muun kanssa. Samaa tuntee aika ajoin jokainen oikea mies. Taistelu aiheuttaa ihmisessä suuria intohimoja. En ole tavannut vielä ketään, jota voiton hetki ei olisi sykähdyttänyt. Tuo tunne iskee meihin taas huomenna, kun tulemme tuijottamaan syvänteen kuhinaan vähän aikaa elämästä ja kuolemasta kamppailtuamme, edistyneintä tekniikkaa hyödynnettyämme, sen valtaisan voimannäytöksen jälkeen, johon nykyihminen on kykeneväinen. Silloin pääsee taas jokaisen ammollaan olevasta suusta se mieletön karjunta, joka jo niin usein on kaikunut korvissamme. Se on ikivanha, kauhistuttava sävel ihmiskunnan aamunkoiton ajoilta, eikä olisi ikinä uskonut, että se on säilynyt meissä vielä niin elävänä.

Huomenna tulemme jälleen kokemaan yhden noista hetkistä, ja ehkä tuolloin toisellakin puolella ryntäävät eteenpäin luoteja väistellen ne pienet ihmisjoukot, jotka olemme kohtaava. Emme ole milloinkaan ennen tavanneet toisiamme, ja kuitenkin olemme toisillemme yhtä tärkeitä kuin kohtalo itse. ”Miten kamalaa täytyykään olla, kun joutuu tappamaan sellaisia ihmisiä, joita ei ole koskaan nähnyt.” Nuo sanat kuulee usein lomilla sellaiselta väeltä, jotka rakastavat tunteikkaiden huomioiden tekemistä kaukana rintaman vaaroista. ”Niin, jos he edes olisivat tehneet jotain pahaa.” Se paljastaa kaiken. Heidän täytyy vihata, heillä on pakko olla henkilökohtainen syy tappamiseen. Vihollista voi kunnioittaa ja kuitenkin taistella häntä vastaan, ei ihmisenä, vaan puhtaana periaatteena, aatteen takana voi seistä kaikin hengen ja voiman keinoin liekinheittimet ja taistelukaasut mukaan lukien — sitä he eivät milloinkaan tule ymmärtämään. Tästä asiasta voi keskustella ainoastaan miesten kanssa. Ajatteleva ihminen ei tapa ketään noin vain. Mitä vahvemmin tuntee olevansa kiinni elämässä lihasten, sydämen ja aivojen kautta, sitä suuremmin elämää arvostaa. Mutta joskus, ennemmin tai myöhemmin, oivaltaa, että kehitys on suurempaa kuin elämä.

Miesten supina hiipuu pois. Keuhkot vinkuvat täyspakkauksen painon alla. Olemme aution tantereen reunalla. Edessämme läiskähtelevät kuoleman ruoskaniskut, siellä välkkyvät hänen jyrähtelevät merkkivalonsa. Yö häviää tuntemattomaan, kuunvalo ripottelee kalkkia kasvoille, silmät leiskuvat kuin kuumeessa.

Olemme kranaattikenttien tottuneita vaeltajia, mutta kuolon porttien edessä olemme kuitenkin aina vapisevia muukalaisia. Nuo kranaatit ovat metallisia ja liikkumattomia ja kuitenkin täynnä paholaismaista elämää, salakavalia, hapuilevia helvetin kouria. Ne ovat kuin ihmeellinen tulva, jolta ei ole pakenemista, suhahdus, räjähtävä kasvu ja hyökyaalto, pyörremyrsky, joka syöksee aivot tiedostamattomiin syvyyksiin. Ne ovat pauhaavia rautalintuja, raivoavia hirmumyrskyjä ja ahnaita petoja. Niiden kieltä ymmärtää jokainen.

Yllämme raikuu kranaattien kimakka nauru, joka häipyy kaukaisuuteen. Lyhyitä tulipilviä tuprahtelee. Välillä alas suhiseva ammussade räjähtää repiväksi, jyliseväksi mereksi. Silloin ilmaa lakaisevat teräväreunaisten sirpaleiden viheltävät parvet.

Sitä meillä on tapana nimittää paksuksi ilmaksi. Täysin siihen ei pysty tottumaan kukaan, pelottominkaan.

Kauhu herää meissä tuhansine lonkeroineen ja tiivistyy nopeasti musertavan voimakkaaksi tunteeksi; jos sitä pitäisi kuvailla jotenkin, ei pystyisi valitsemaan osuvampaa vertausta kuin edessämme avautuva maisema: musta, surkea tanner, jota lieskat lakkaamatta ja kipeästi korventavat. Sitä vastaan ei rohkeus auta, sillä vaara on läsnä kaikkialla, sitä ei pysty tunnistamaan, koko maisema vaikuttaa olevan sen läpitunkema. Hirvittävintä on epätietoisuus. Milloin, missä, miten? Se voi ponnahtaa esiin hetkenä minä hyvänsä, aivan likellä, murskaavana, repivänä, runtelevana. Kun se osuu, jää makaamaan, ja toiset kiiruhtavat eteenpäin suomatta haavoittuneelle vilkaisuakaan. Yksinään kuolevien huudot ovat hirvittäviä, ne kaikuvat pimeydestä välillä lakaten ja taas alkaen, ne kuulostavat eläimiltä, jotka eivät ymmärrä, miksi joutuvat kärsimään.

Aina vain uudestaan on ihmeteltävä, mikä oikeastaan vielä ajaa ihmistä eteenpäin tässä pimeydessä, jossa vallitsee ainoastaan sellainen pelon tunne, ettei sitä pysty kuvittelemaankaan. Kukaan ei heittäydy maahan ryömiäkseen salaa pakoon; jokainen etenee, kompuroiden, puuskuttaen ja kiroillen. Mikä voima vielä täälläkin saa ihmisen etenemään, vaikka sielun kaikkinaiset voimat ovat jo lopussa? Taistelutahto? Se kyllä valtaa meidät huomenna, kun näemme vihollisen edessämme lihasta ja verestä tehtynä olentona, mutta se, mitä nyt tapahtuu, on niin selkeää ja matemaattista, että on kuin kuolema olisi laittanut meidät tekijäksi yhtälöönsä. Se on kammottava todennäköisyyslaskelma, jossa henkilökohtaisilla voimilla ei ole mitään merkitystä.

Vai perustuuko tämä eteenpäin vievä voima ehkä kuriin? Sekään ei voi pitää paikkaansa, sillä jokainen on tässä omillaan, niin johtaja kuin rivimieskin, eikä tätä pientä ryhmää pidä koossa kuin vaistomainen polte, samanlainen kuin se, joka vallitsee muuttolintujen parvessa. Kurilla ei ole tässä enää osaa eikä arpaa, ei myönteisessä eikä kielteisessä mielessä, tilanne on siihen aivan liian vakava ja vaatii kaikki mahdolliset voimat. On jo paljon, jos johtaja löytää tien tulituksen halki ja rivimies kykenee pysymään hänen rinnallaan. Kurin kannattamisen tai vastustamisen aika on silloin, kun on rauhallista.

Sitten syynä on kai isänmaa, kunniantunto ja velvollisuus? Mutta jos nyt, juuri tällä hetkellä, kun kranaatiniskut ympäröivät meitä kuin tulisten palmujen metsä, joku huutaisi meille nuo sanat, hän ei saisi vastaukseksi muuta kuin karkeita kirouksia. Tässä ei ole tilaa intomielisyydelle, ja — kaipa tämä täytyy sanoa — tämä työ suoritetaan lähes tiedostamatta ja sillä on siinä mielessä eläimellinen luonne.

Sikäli kuin ihminen on tässä tilanteessa yksilö, hän koostuu pelkästä pelosta. Mutta juuri se, että hän siitä huolimatta liikkuu eteenpäin, todistaa, että häntä ohjaa jokin korkeampi tahto. Se, ettei ihminen tunne tuota tahtoa, että hänen koko luonteensa asettuu vastustamaan sitä, todistaa, että tämän tahdon on oltava hyvin voimakas. Se on aatteeseen varastoitunut energia, joka muuttuu tässä liikkeeksi ja joka sanelee vaatimuksensa armoa tuntematta.

Tämä tahto osaa löytää tien tuntemattoman läpi, ja se ajaa meidät määränpäähän säälimättä, vaikka pelko täyttääkin meidät. Niin kauan kuin se on voimissaan, se tulee aina löytämään työkalunsa, ja kun se sammuu, on kaikki lopussa. Ja kun meillä myöhemmin on aikaa ajatella, kun korotamme kaiken täällä tapahtuneen sankariteoksi, teemme sen silloin oikeutetusti, sillä sankarin luonteen ansiota on se, että aate on nostanut hänet kaikkien aineen asettamien esteiden yläpuolelle. Tunnemme pelkoa, koska olemme katoavaisia olentoja, mutta kun jokin kuolematon sisällämme voittaa tämän pelon, voimme tuntea siitä ylpeyttä. Se osoittaa, että olemme todellakin sidoksissa elämään emmekä ainoastaan olemassaoloon.

Näin tehtävämme edistyy, kuljemme tietämme yksinäisenä, tuntemattomana laumana, joka sen itsensä tietämättä kuitenkin on tämän kuolettavan erämaan keskellä näkymättömästi sidoksissa elämän suurten voimavirtausten kanssa. Selviydymme myös solatiestä, tästä etulinjan helvetillisestä portista, jota tulitus takoo päivin ja öin. Me juoksemme. Nopeampina, voimakkaampina seuraavat iskut toistaan, kietoutuvat voimistuvaan jylyyn. Tanner tärisee, kaasujen ja mätänemisen kyllästämät tuulahdukset iskevät vasten kasvojamme terävinä, raskaina aaltoina. Maakokkareet humahtelevat kumeasti tömähtäen kypärille, irtonaista ainesta lentelee varusteita vasten. Välillä kuulee aivan selvästi, miten rautakimpale iskeytyy pehmeään ihmislihaan. Jaloissamme ja solatien reunoilla makaa kuolleita; he ovat pitkien kuukausien vaatima tietulli, nuo aavemaiset vahanuket kalpeassa valossa, raajat omituisesti harallaan. Jonkun maassa makaavan rintakehä murtuu saappaani alle kuin kuiva oksa. Vaikutelmat pommittavat aivoja lakkaamatta, ne ovat kuin sinertäviä, humahtavia miekansivalluksia, kuin hehkuvia vasaraniskuja. Tässä aistihavaintojen tulvassa pelkoa tuskin pystyy enää tuntemaan, mutta se, minkä havaitsee, koreilee hirvittävän unen aavemaisissa väreissä.

Kuoleman ansasta karanneina havahdumme etulinjasta. Saappaat ovat hiestä märät. Hengitys repii keuhkoja. Joku ilmestyy eteeni pimeästä pääkallomaiset kasvot kypärän alta pilkottaen. Sillä yli-inhimillisellä itsestäänselvyydellä, joka vallitsee näillä kauhun kirotuilla saarilla, hän vie minut komppanianjohtajan korsuun. Tämä kaataa kenttäpullostaan keittoastian kannen täyteen viinaa, jonka kaadan sisuksiini kuin villi-ihminen. Sitten istumme yhdessä ja puhelemme hiljaa. Äänemme ovat soinnittomia kuin pelti. Edessämme kyhjöttää liikkumaton hahmo. Onko se vartiomies vai ruumis? Horisontti hehkuu ympärillämme.

Ranteessani hohtavat itsevalaisevat kellonnumerot. Kellonnumerot, omituinen sana. Kello on 5.30. Myrsky puhkeaa tunnin kuluttua.