SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Humanismin paheet, osa 2: Syyllisyyden jatkoaika

TENHO KIISKINEN

Kun Li Andersson puhuu syyllisyydestä, kaikki tuntevat tarinan. Suomalaiset syntyvät lottovoittajina ja siksi velkaisina. Kuluttajan kruunu on raskas, sillä elintasomme perustuu eriarvoisuudelle.

Ajatusketju muuttuu tämän jälkeen performanssiksi. Vaaditaan rakennemuutoksia, mutta politiikassa voimakeinot ovat tabu. Hikipajatyöläisestä välittäminen veisi nuorisolta housut ja pitsasta ananaksen. Tai ainakin kaikki kallistuisi. Oikeudenmukaisemman maailman avainsanat voisivat olla niukkuus ja kotimainen tuotanto, mutta ne eivät kelpaa liberaalioikeistolle ja vihervasemmistolle. Molemmat ovat kunnostautuneet globalisaation puolustajina. Syyt löytyvät aina.

Jäljelle jää rituaali, jossa syyllisyys on itseisarvo. Häpeä, katumus ja syyllisyys ovat yksilökeskeisen hedonismin kääntöpuoli. Ne edustavat ripittäytymisen tuomaa siedettävää omatuntoa siellä, missä sekulaari humanismi toimii kristillisen synnintunnon jatkajana. Messuun tuo lisänsä kulttuurimme rasistinen perintö, joka ilmenee asenteessa ei-valkoisiin vähemmistökansalaisuuksiin. Me emme voi edellyttää niiltä samaa kuin itseltämme, sen verran heikompaa ainesta he ovat. Tämä on niin sanotun käänteisen rasismin ydin.

Eikö itseruoskinnalle ole vaihtoehtoa? Väitän tässä kirjoituksessa, että syyllisyyden kulttuuri on jo kauan elänyt letkuruokinnassa, vaikka emme ole sitä huomanneetkaan. Väitän myös, että Suomessa elää tällä hetkellä tervehenkisempi ja kaikin puolin parempi nuoriso kuin ehkä koskaan aiemmin. Poliittisen realismin voittokulku on todennäköisesti enää ajan kysymys vanhojen ikäluokkien väistyessä.

Kyllästyminen ja itsekunnioituksen kielletty hedelmä

Syyllisyyden hegemonia on alkanut murtua. Mikäli tutkimuksiin on uskominen, Suomessa tikittää uuskonservatiivinen aikapommi, jonka nimi on nuoriso. Kansan syyllisyydentuntoisin osa, akateeminen keskiluokka, kauhistelee välinpitämätöntä sukupolvea hyvällä syyllä. Vuonna 1987 syntynyt hyväosainen Andersson on jo menneen talven lumia. Nuoret eivät enää usko yksipuoliseen rooliinsa koko maailman syntisäkkinä, he tunnistavat jätteet kaikissa väreissä. Asenne heijastaa suoraan sitä, mitä hiljainen enemmistö on aina ajatellut. Syyllisyyden kulttuuri odottaa kutistumistaan marginaali-ilmiöksi. Sen uskottavuuskriisillä on monia syitä.

2010-luvulta ei löytyne eurooppalaisempia kasvoja kuin Angela Merkelin. Väsyneinä ja surullisenlempeinä ne edustavat paljoa siitä, mikä Suomessakin on pielessä. Saksalaisena Merkelin lähihistoriallinen synnintunto on erityisen raskas, mutta yleisellä tasolla meidän on nähtävä olennainen. Toisen maailmansodan jälkeen länsimaat vaurastuivat ennennäkemättömällä tavalla niin sanotun kultaisen kauden aikana (n. 1945-1975), ja ne kasvattivat suuret ikäluokat. Näiden ikäluokkien varmasta toimeentulosta, itsekkyydestä ja hedonistisesta periaatteettomuudesta on kirjoitettu paljon, mutta sen osin epäloogista syyllisyydentuntoa on selitetty yllättävän vähän muuna kuin elintasosairautena ja kristillisenä kulttuuriperintönä, jota edes 60-luvun seksuaalinen vallankumous ei kyennyt tukahduttamaan. Meidän ei tule väheksyä yhtä syyllisyyden kulttuurin keskeistä aiheuttajaa, jonka voi käsittää elintasosairauden oireeksi, mutta joka ei ole yksin sitä. Se on kyllästyminen (jonka jo filosofi Martin Heidegger pani merkille) merkittävänä kulttuuria muokkaavana ilmiönä.

Kyllästyminen merkitsee nykymuodossaan (elintason ja rauhanajan synnyttämän vakaudentunteen lisäksi) ennen kaikkea muita kulttuuripiirejä kohtaan tunnettua kroonista ylemmyydentuntoa ja toisaalta niihin kohdistuvaa uutuudenhimoa, eksoottista kiinnostusta, joka viettelee mielikuvatasolla. Uskon, että pelkkä historiallinen syyllisyyden perintö ei yksinään riittäisi voimanlähteeksi niihin järjettömiin tekoihin, joita olemme viime vuosina todistaneet (täysin tarpeettomat ja kaikille osapuolille vahingolliset väestönsiirrot ovat poliittisesti suurin kysymys).

Syyllisyyden heijastaminen vastuuttomiin poliittisiin projekteihin edellyttää kyllästymistä, sillä perinteiset argumentit vakuuttavat yhä harvempia. Kyllästyminen ruokkii yhteisöllisellä tasolla kaikenlaisia hälläväliä-asenteita, sillä yksilöllisellä tasolla se on yhtä kuin miellyttävän ikävä varmuudentunne. Tapahtuipa mitä tahansa, ainakaan minä en ole maksupuolella Silti on syytä varoa sellaisia poliitikkoja, jotka ajavat suorasanaisesti vain meidän etujamme

Pelkäämmekö me todella menneisyyden kauhujen uusiutumista keskitysleireineen ja rotuoppeineen? Onko pelkkä irrationaalinen pelko riittävä syy hylätä poliittinen realismi tunnepolitiikan hyväksi, joka on aina sen vastakohta? Nähdäkseni on selvää, että pelkoa käytetään hyväksi sekä todellisten poliittisten tarkoitusperien että yleisempien sosiaalisten tosiasioiden peittämiseksi. Meidän ei pitäisi kysyä, palaavatko natsit valtaan. Meidän pitäisi kysyä, miksi Jussi Halla-ahon kaltaisia ihmisiä vihataan niin syvästi. Olipa Halla-ahon poliittisista näkemyksistä mitä mieltä tahansa, kukaan ei vihaa häntä niiden vuoksi. Halla-ahoa demonisoidaan, koska hän edustaa kulttuurimme kiellettyä hedelmää, itsekunnioitusta.

Suuri osa akateemisesta keskiluokasta ei voi sietää Halla-ahoa, koska se on kasvanut pitämään itseinhoa elintason hintana ja sivistyksen merkkinä. Se myöntää auliisti kulttuurimme sairauden, mutta ei kestä muutoksen ajatusta, koska se merkitsisi syyllisyydestä luopumista. Itsekunnioitus elää kuitenkin salatuissa unelmissa, kuuntelivathan monet aikoinaan ohjaaja Jouko Turkkaa ja myöhemmin julkkisterapeutti Tommy Hellsteniä, jotka julistivat koko yhteiskuntamme perustuvan häpeälle. Kun Suomessa kokoonnutaan koulun kevätjuhlaan, lapset kilpailevat siitä, kuka seisoo taaimpana ja laulaa hiljaisimmin. Tätä eivät ole vielä television laulukilpailuohjelmat muuttaneet. Useimpiin eurooppalaisiin vastineisiinsa nähden hyvin maltillinen Halla-aho ihastuttaa ja vihastuttaa, koska häntä ei tunnu hävettävän. Eliitti pitää Halla-ahoa kiusallisena totuudentorvena syistä, joihin tulemme seuraavaksi.

Ketkä hyötyvät sinun pahoinvoinnistasi?

Politiikassa syyllisyyden retoriikka on ollut myös liberaalioikeiston (erit. kokoomus ja keskustan ns. liberaalisiipi) erityissuosiossa. Se on pyrkinyt verhoamaan sillä todellisen päämääränsä eli halpatyövoiman tuonnin Suomeen. Työvoiman entisestään räjähtäneemmällä ylitarjonnalla halutaan saattaa Suomi mahdollisimman pian täydellisen orjatyöyhteiskunnan tilaan. Petteri Orpon ja Alexander Stubbin kaltaiset poliitikot ovat omaksuneet agendansa vain silkkaa opportunismiaan ja välinpitämättömyyttään. Kaikki on pantu tapahtumaan vain siksi, että heidän kaverinsa saisivat kahmittua vieläkin enemmän rahaa, jota he eivät mihinkään tarvitse. Ei liene vielä vihapuhetta, jos myönnän ymmärtäväni hyvin ihmisiä, jotka pohtivat näitä herroja arvioidessaan Raamatun sanoja myllynkivestä kaulassa.

Retrospektiivinen syyllisyys menneiden sukupolvien teoista ei palvele kenenkään tavallisen ihmisen etua (Suomessa sille ei ole edes historiallisia perusteita). Monietnisen massaviihteen parissa kasvanut nuoriso ymmärtää tämän kiihkottomammin kuin ne sukupolvet, jotka naureskelivat aikonaan hermostuneesti pornahtavalle Vappuneekeri-lehdelle. Juntti-Suomen nuoriso on paradoksaalisesti suvaitsevaistoa antirasistisempi, sillä se osaa katsoa ihmistä, ei tämän ihonväriä. Suvaitsevaiston halveksumat kansan syvät rivit kohtaavat jälleen kerran nuorison.

Kylmä asenne raivostuttaa suvaitsevaisia, koska se osoittaa heidän itseinhonsa turhamaisuuden. Ylpeily omalla ainutlaatuisella kyvyllä pahuuteen ei ole mitään muuta kuin epäsuoraa itserakkautta. Muiden kulttuurien barbaarisuuden kieltäminen on yhtä lailla samaa ylimielisyyttä. Kuten filosofi Pascal Bruckner on todennut, syyllisyys on eurosentristä. Paha valkoinen eurooppalainen seisoo yksin ainoana aikuisena maailman lasten keskellä. Olisi enemmän hämmästyttävää kuin ymmärrettävää, mikäli nuoret ostaisivat tämän valheen, sillä toisin kuin vanhempansa, he eivät ole saaneet mitään ilmaiseksi.

Valtavirtapoliitikot eivät ole ainoastaan pettäneet kaikkia lupauksiaan. He ovat sadistinen hymy kasvoillaan vakuuttaneet, että kosmisen aisankannattajan rooli on ainoa mahdollinen. Ja aivan kuin tässä ei olisi tarpeeksi, he ovat vielä odottaneet kiitollisuutta. Näin on todistettu äärimmäisyys röyhkeydessäkin. Palaan vahvan seksuaalisen viittauksen sisältävään kosmisen aisankannattajan käsitteeseen myöhemmin tässä kirjoitussarjassa. Tämän kirjoituksen kannalta lukijalle on kuitenkin vain olennaista ymmärtää sen viittaavan syyllisyyden yleispoliittiseen luonteeseen.

Kuinka päättäjät eivät halua sinun ajattelevan

Meidän on viimein opittava hyväksymään, että ainoa todellinen syntimme on tietämättömyytemme siitä, mikä meitä vaivaa. Syyllisyys on pahe. Se on valtava psyykkinen rasite, joka jäytää ajattelutapamme perusteita ylisukupolvisena perintönä. Kärsimykseen takertuminen tuottaa masokistista iloa sillä, että epävarmassa maailmassa ainakin sen jatkumiseen voi luottaa, mutta olemmeko me tuomittuja tähän lohduttavaan hulluuteen? Onneksi emme. On vain uskallettava aikuistua. Paranemisen ensimmäinen askel on omantunnonarvomme työstämisessä. Miten kukaan voi odottaa kunnioitusta toisilta, jos hän ei kunnioita itseään? Mikään ei ole pessimistisempää kuin väittää, että kosmisen aisankannattajan rooli on ainoa mahdollinen.

Kasvuhaluinen ihminen ymmärtää, että syyllisyys on helpompaa kantaa kuin vastuu, tai tarkemmin sanoen vastuu oikeasta tiedosta. Maailma ei jakaudu syyllisiin ja kehittymättömyytensä vuoksi syyntakeettomiin valtioihin ja ihmisiin. Se jakautuu vain niihin, jotka tiedostavat rikoksensa ja virheensä ja niihin jotka eivät tiedosta. Krooninen melankolia ja syyllisyydentunto ovat kollektiivisia itsetunto-ongelmia, joilla ei ole mitään tekemistä järjen, moraalin tai todellisen vastuun kanssa. Freud erehtyi monessa asiassa, mutta hän oli taatusti oikeassa osoittaessaan masennuksen yhteyden itsetuntoon ja sisäänpäin kääntyneeseen aggressioon.

Mitä kansan syyllisyydentunnoton ja kirjaimellisesti häpeämätön uudelleensyntymä sitten tarkoittaisi suomalaisten kohdalla? On päivänselvää, että poliittinen realismi muodostaa uhkan eliitille. Päättäjien ja näiden juoksupoikien raivokas ja keinoissaan täysin moraaliton sota konservatiivisia kansallismielisiä vastaan on johdonmukainen primitiivireaktio tilanteessa, jossa se löytää ainoat ystävänsä akateemisesta keskiluokasta ja sieltäkin vähenevässä määrin. Hyödyllisen idiootinkin on yhä vaikeampi uskoa oikeistopopulismin vaaraan olosuhteissa, joissa hyvän elämän edellytykset viedään myös yhä useammalta äärikonformistilta.

Eliitin ahneus ja himo tuhota solidaarisuudelle perustuva hyvinvointivaltio on perinteisesti hyväksytty sillä odotuksella, että sopeutujat palkitaan. Nyt diili on sanottu yksipuolisesti irti. Silti eliitti odottaa uskollisuutta antamatta mitään vastineeksi. Kannattaa kysyä, millaisia tarkoitusperiä puheet humaanisuudesta ja ihmisoikeuksista asetelmassa palvelevat. Mistä kumpuaa se maaninen into rohkaista kaikkia mahdollisia poikkeusyksilöitä ja vähemmistöjä ruikuttamaan milloin minkäkin etuoikeuden perään.

Syyllisyyden virallinen retoriikka on korulauseiden kaatopaikka, mutta sen epävirallisesta avainlauseesta ei ole epäilystä. Länsi ei tarvitse kolmatta maailmaa. Ei sen työvoimaa tai kulttuurivaikutteita. Ainoa kysymys, jossa meidän on todella puhuttava vastuustamme liittyy kansainvälisen kaupankäynnin ehtoihin. Riistokapitalistinen maailmankauppa on aina väärin, sillä jokainen valtio on ansainnut reilun mahdollisuuden parantaa itse olojaan. Keskustelun tulisi päättyä tähän. Olemme velkaa muille ja itsellemme ainoastaan pyrkimyksen todelliseen tasa-arvoon. Aito vastavuoroisuus voi perustua vain Ei vastuuta, ei velvollisuuksia -periaatteen ankaraan soveltamiseen. Kuten niin monella kulttuurin alueella on nähty, muut tulkinnat johtavat kauniista pyrkimyksistään huolimatta aina vanhaan käänteisen rasismin sylkemään kahtiajakoon, jossa toiset ovat vastuullisempia kuin toiset. Luulisi, että Orwellin Eläinten vallankumouksesta olisi viimein opittu jotakin.

Uhrin tie ei vie mihinkään – kielen on parempi kuivua

Tasavertaisuus ja käänteisestä rasismista luopuminen edellyttävät uhrikulttuurin tuomitsemista. Sääntöjen pitäisi olla joko kaikille samat tai niistä puhuminen pitäisi lopettaa kokonaan. Olisihan se ainakin rehellisesti avointa moraalittomuuden saarnaamista. Niin sanottu uhripääoma ei tarkoita juuri koskaan muuta kuin yksilön tai yhteisön vapautumista perustellusta arvostelusta. Se edustaa samaa kahtiajakoa kuin syyllisyys. Eurooppalaista aatehistoriaa on perustellusti tituleerattu äärimmäisyyksien kehdoksi, mutta onko tässä perinnössä jotakin erityisesti vaalimisen arvoista elementtiä? Mielestäni ei ainakaan uhriutumisen kohdalla.

Uhriutuminen on ollut monelle vähälahjaiselle vähemmistökansalaiselle taloudellisesti kannattava uravalinta, mutta ilmiön sosiaalinen kestämättömyys on ilmeinen. Historia on nimittäin loputon suo, josta voidaan löytää perustelut mille tahansa vaatimukselle tai vaatimatta jättämiselle. Etuoikeuksiensa perään itkijöitä syntyy kuin sieniä sateella, sillä ruikuttaminen on mahdollista aivan kaikille. Surkuhupaisimmillaan ilmiön luonne on paljastunut tapauksissa, joissa miljonäärit valittelevat ylinopeussakkojaan, tai puoluemannekiinit kohtaamaansa työpaikkasovinismia. Jos tässä maassa on kaksi ryhmää, joiden ei tarvitsisi saada enää yhtään enempää valtaa, ne ovat rikkaat miehet ja nuoret hyväosaiset naiset – ihonväriin katsomatta. Asiat eivät ole hoituneet kovin vahvasti, vaikka kaikki on saatu hopealautasella.

Ei ole väärin vaatia kansallisen identiteetin omaksumista myös ongelmallisiksi koetuilta maahanmuuttajilta. Se on itse asiassa ainoa keino auttaa heitä pääsemään rajoittuneesta roolistaan oman viiteryhmänsä sisällä. Samalla he lakkaavat olemasta kantasuomalaisille vain ulkomaalaisia. Jokainen järkevä ihminen ymmärtää, että vaatimus ei pakota ketään katsomaan Uuno Turhapuro -elokuvia tai pukeutumaan jääkiekkomaajoukkueen paitaan. Se yksinkertaisesti pakottaa jokaisen sisäistämään sen tosiasian, että täällä ollaan joko meidän ehdoillamme tai ei sitten ollenkaan. Kulttuurimme peruskivet eivät ole neuvottelukysymyksiä, eivätkä ne salli pintakiillon läpäiseviä kompromisseja, jotka olisivat jo lähtökohtaisesti väärintekoja itseämme kohtaan.

Tulisi olla itsestään selvää, että Suomi pysyy nyt ja tulevaisuudessa ensisijaisesti suomalaisensa valtiona myös etnisesti. Muunlainen odotushorisontti sotisikin aidosti monikulttuurisen maailman säilyttämisen ihanteita vastaan. Kaikilla vaikutteilla on rajansa. Aivan samalla tavoin kuin kaikilla muillakin kansoilla, on myös suomalaisilla oikeus ja toisinaan jopa velvollisuus sanoa iso EI hankkeille, jotka tulevat pitkällä aikavälillä ja suurella todennäköisyydellä kuristamaan omalaatuisen elomme ehtoja. Vain käänteisen rasismin tai eliitin edustaja voi väittää muuta. Heidän vaikuttimensa kyllä tiedetään, joten korvien sulkeminen vastaääniltä on kerrankin oikea liike sekä moraalisesti, taktisesti että älyllisesti.

Lopuksi

Monet tosiasiat tukevat esittämääni oletusta syyllisyyden jatkoajasta. Kehotan lukijaa erityisesti tutustumaan lopun kirjalähteisiin. Niiden aihettani sivuavat lähtökohdat ja tulkinnat eroavat jonkin verran omistani, mutta yleinen linja on kaikissa sama. Elämme murroksen aikaa. Eliitti on päättänyt pitää huolen vain itsestään. Se ei välitä sinusta, se ei ole sinun ystäväsi. Samaa mieltä se on kanssasi ainoastaan siitä, että sinä olet maksaja. Elokuun Turun terrori-iskun jälkipyykki osoitti vain sen, kuinka vähän se kiinnostunut sinun tai läheistesi hyvinvoinnista. Niin kauan kun raha on päättäjien ainoa jumala, on myös monikultturismin utopia hyvä veruke. Joko revit siitä tai päätät vastustaa.

Nuoret vetäytyvät hedonismista ja universaalin humanismin utopiasta siinä missä niiden 60-lukulaiset edustajat alkavat kadota luonnollisen poistuman kautta. Tästä on syytä olla iloinen. Uuden alun mahdollisuus tuntuu nyt realistisemmalta kuin koskaan aiemmin. Länsimainen syyllisyys on ollut ainutlaatuinen yhdistelmä ylimielisyyttä ja itseinhoa, moralisoitua ja teoretisoitua masokismia. Häpeän ja syyllisyyden vastakohta ei kuitenkaan ole ylpeys vaan rehellisyys. Kaikki tämä ymmärretään yhä paremmin yhä monimuotoisemmissa kansankerroksissa. On aika luopua syyllisyydestä ja osoittaa syyttävä sormi niihin, jotka sopan keittivät. Valheesta puhdistautunut omatuntomme tietää aikamme keskeisimmän kysymyksen. Millainen tulevaisuus on yhteiskunnalla, joka odottaa häviäjiltään korkeampaa moraalia kuin voittajiltaan?

On maamme ollut köyhä mutta ei ole siksi jäänyt. Suomalaiset ovat tehneet ahkerasti työtä ja nostaneet elintasonsa maailman mitassa korkealle tasolle Yhtä meiltä kuitenkin puuttuu. Meiltä puuttuu hyvää herraonnea. Meiltä puuttuu sellainen isänmaallinen eliitti, joka olisi säilyttänyt kansakunnan synnyn perusarvot: itsenäisyyden, täysivaltaisuuden, puolueettomuuden sekä sen yhteisöllisyyden ja solidaarisuuden, joka ei jätä ketään yksin. (Esko Seppänen)

Kirjallisuus:

Bruckner, Pascal: The Tyranny of Guilt. 2010.

Gray, John: False Dawn. The Delusions of Global Capitalism. 1998.

Gray, John: Two Faces of Liberalism. 2000.

Hellsten, Tommy: Tietäjä. 2005.

Seppänen, Esko: Mistä Suomi vaikenee? 2016.

Siltala, Juha: Keskiluokan nousu, lasku ja pelot. 2017.

Vihavainen, Timo: Barbarian paluu. Euroopan auringon laskiessa. 2017.

Vihavainen, Hamilo & Konstig (toim.): Mitä mieltä Suomessa saa olla? 2015.

Tenho Kiiskinen on joensuulainen toimittaja ja akateeminen sekatyöläinen.

%d bloggers like this: