SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Islam – Yhdestoista vitsaus (katkelma)

HEGE STORHAUG   (suomentanut Timo Helin)

Kirjoitus on katkelma norjalaisen kirjailijan ja poliittisen aktivistin Hege Storhaugin teoksesta ”Islam – Yhdestoista vitsaus” (2015), jonka Kiuas Kustannus julkaisee suomeksi lokakuussa. Storhaug käsittelee kirjassaan islamin vaikutusta Pohjoismaissa ja laajemmin Euroopassa. Katkelma on kirjan neljännestä luvusta ”Pelko jäytää sielua”. Kiukaan tämän syksyn ohjelmasta ja viime aikojen tapahtumista voi lukea lisää täältä

Kirjailija Salman Rushdie on tähän asti selvinnyt hengissä kuolemantuomiosta, fatwasta, jonka hänen päälleen langetti Ajatollah Khomeini 14.2.1989. Yhtä hyvin ei käynyt maagisen romaanin, Saatanallisten säkeiden japanilaiselle kääntäjälle, joka tapettiin puukolla, kun taas Rushdien italialainen kääntäjä selvisi veitsihyökkäyksestä hengissä. Tekijöitä ei koskaan saatu kiinni. Yli neljä vuotta fatwan julistamisen jälkeen, 11. lokakuuta 1993, selvisi myös Aschehougin kustantamon johtaja, William Nygaard, kuin ihmeen kaupalla häntä kohti ammutuista luodeista kotinsa ulkopuolella Oslossa. Ampujaa ei ole tavoitettu, mutta kukaan ei varmaankaan yhdistäisi murhayritystä muuhun kuin kustantamon julkaisemaan Rushdien romaaniin.

”Hullujen mullahien”(124) viesti oli yksiselitteinen: islamilla tulee olla ylivertainen paikka maailmassa. Muista uskonnoista voidaan sanoa mitä tahansa, mutta islamia pitää erityisesti suojata kriittiseltä järjeltä.

Yli 50 ihmistä tapettiin mellakoissa, jotka puhkesivat romaanin julkaisemisen jälkeen, 36 heistä Turkissa. Boltonissa ja Bradfordissa, Iso-Britanniassa, saimme nähdä mielenosoituksia ja kirjarovioita, jotka toivat mieleen keskiajan Euroopan ja Hitlerin Saksan 30-luvulla. Useita brittiläisiä kirjakauppiaita joutui pommiattentaattien kohteeksi, samoin kuin Viulin kirjakauppa Oslossa. Kirjakauppa tuhoutui täysin ja kaikki kirjat paloivat. Sama reaktio nähtiin USA:ssa, jossa myös sanomalehden toimitus New Yorkissa tuhottiin palopommi-iskussa. Isku oli kosto lehden päätoimittajan kritiikistä kirjakauppiaita kohtaan, jotka eivät uskaltaneet myydä kirjaa muuten kuin tiskin alta.

Melkein kymmenen maata asetti kirjalle julkaisukiellon, niiden joukossa Intia, kirjailijan kotimaa. Norjan muslimiyhteisössäkin kiehui romaanin julkaisemisen jälkeen. Samassa kuussa kun fatwa julistettiin Teheranissa, yhdistyivät kaikki Norjan muslimijärjestöt ja moskeijat, yhteensä 26 yksikköä, uudeksi kattojärjestöksi nimeltä Det islamske forsvarsrådet i Norge (Norjan islamilainen puolustusneuvosto). Järjestön ensimmäinen julkinen teko oli vaatimus Norjan viranomaisille kieltää Rushdien kirjan maahantuonti ja myyminen.

Mikä Rushdien kirjassa sitten oli niin polttavan kuumaa? Saatanalliset säkeet käsittelee Koraanin säkeitä, jotka enkeli Gabrielin väitetään tuoneen Muhammedille. Säkeissä hyväksytään monijumalaisuus ja tarina kertoo Muhammedin jälkikäteen väittäneen, että säkeet olivat pätemättömiä, koska sellaisen pakanuuden tuoja ei mitenkään voinut olla Gabriel, vaan itse Saatana ylhäisessä persoonassaan. Siksi säkeet eivät ole osana lopullista Koraania. Jos tarina pitää paikkansa (sen ovat kertoneet arvostetuimmat varhaisemmat muslimihistorioitsijat), on välttämätön johtopäätös, että Muhammed ei ollut erehtymätön. Siksi monet muslimit pitivät Saatanallisia säkeitä jumalanpilkkana ja loukkaavana.

Helmikuussa 1989 kansainvälisesti kuumenneessa ilmapiirissä onnistui Forsvarsrådet kokoamaan noin 3000 muslimia mielenosoitukseen Oslon kaduille, useimmat pakistanilaisia miehiä. Eniten nähtiin iskulauseita kuten: ”Rushdie saatana” ja ”Allah on suuri”.(125) Lisäksi julisteissa puhuttiin muslimien ”loukkauksista” ja vaatimuksesta ”kieltää” Saatanalliset säkeet. Joillakin oli arabian- ja urdunkielisiä tekstejä. Mielenosoittajien lukumäärä oli huomiota herättävän suuri siihen nähden, että senaikaiseen uskonyhteisöön rekisteröityneen muslimiväestön kokonaismäärä lienee ollut noin 20 000 henkilöä, naiset ja lapset mukaan lukien.(126)

Se mielenkiintoinen asia, johon haluan tässä ja nyt puuttua, ovat norjalaisten poliittiset reaktiot.

Norja oli noina vuosina ehkä se läntinen valtio, joka fatwan jälkeen selvimmin tuki Rushdieta ja ilmaisuvapautta. Alle kaksi kaksi viikkoa fatwan julistamisen jälkeen kutsui Arbeiderpartiet-puolueen johtama hallituksemme Teheranin lähettiläämme pois, vastalauseena kuolemantuomiolle. Samana päivänä, 21.2.1989, esitti myös Norjan PEN-klubi vastalauseen Iranin viranomaisille. Samaan aikaan ilmaisivat paikalliset muslimit Arbeiderpartiet-puolueesta tukensa Khomeinille, mikä sai pääministeri Gro Harlem Brundtlandin asettumaan selkeään vastarintaan puoluetovereitaan vastaan.

Kuten tiedetään, piti Rushdie noina vuosina viedä turvaan pois Iso-Britanniasta. Fatwan viisivuotispäivänä pidettiin Oslossa noin 1000 ihmisen mielenosoitus, mukana monia intellektuelleja. Mielenosoitus oli vastalause sille, että fatwalla edelleen uhattiin Rushdien ja Nygaardin (ja kaikkien muiden julkaisuun osallistuneiden) henkeä. Sen aikainen kulttuuriministeri Åse Kleveland oli merkkipäivän johtavia hahmoja ja mielenosoituskulkueen päätöspaikalla hän esitti voimakkaan vetoomuksen Rushdien ja sananvapauden puolesta.

Kleveland selitti kantaansa norjan radiolle (NRK) vähän vetoomuksensa jälkeen: ”Meidän velvollisuutemme on puolustaa sananvapautta ja kun sananvapautta loukataan niin törkeästi kuin Khomeini fatwallaan, on velvollisuutemme tuomita se. Norjan hallitus ja kansa ovat olleet näiden mielenilmausten johdossa koko ajan ja näin aiomme toimia jatkossakin”.(127)

Se että Norja oli johtava voima Teheranin ajatollien vastaisissa protesteissa, ei todellakaan ollut sillä kertaa liikaa sanottu Klevelandilta. Länsimaiden johtajat olivat epävarmoja siitä, miten tulehtuneessa tilanteessa pitäisi toimia, ja siksi ei yksikään läntinen hallitus halunnut olla suoraan yhteydessä Rushdieen. Pääministeri Brundtland ei näin ollen uskaltanut tavata Rushdieta, mutta kaksi ministeriä uskalsi vuonna 1992, siis vuotta ennen Nygaardia vastaan tehtyä murhayritystä ja kaksi vuotta ennen norjalaisten intellektuellien johtamaa mielenosoitusta Oslossa. Ensin oli asialla Kleveland suljetussa kokouksessa Oslossa. Sitten tapahtui se, mistä tuli maailman ykkösuutinen: samana vuonna, 1992, kustantamon johtaja Nygaard salakuljetti Rushdien vuosittaiseen puutarhajuhlaan Aschehougiin ja opetusministeri Gudmund Hernes antoi kuvata itsensä keskustelemassa intensiivisesti Rushdien kanssa leppoisissa tunnelmissa.

Ensimmäistä kertaa eurooppalainen ministeri osoitti julkisesti tukea Rushdielle. Siksi kuva Hernesistä yhdessä Rushdien kanssa levisi nopeasti ympäri maailman. Näin fatwa sai julkisuudessa paikan, joka sille kuuluikin, ei kehotuksena väkivaltaan ja tappamiseen vaan suurpolitiikan asiana.

Verdens Gang-lehdessä vuonna 2012 julkistetussa kolumnissa Kleveland muistelee 90-luvun kriisiä. Hän kertoo, kuinka hän kulttuuriministerinä tapasi viisi Iranin edustajaa UNESCO-konferenssissa.(128) Tapaaminen oli kaksi viikkoa Nygaardia vastaan tehdyn attentaatin jälkeen. Nuoret iranilaismiehet selittivät hänelle, miksi ”se, joka tekee profeetta Muhammedista narrin, ansaitsee kuoleman”. Kleveland jatkaa: ”Ei jäänyt tilaa vuoropuhelulle tai kompromissille. En ole koskaan tuntenut voimakkaammin, että jokaisen velvollisuus on ottaa kantaa, kun on kyseessä valinta fundamentalistisen uskonnon ja vapaamielisten ajatusten välillä”.

Kleveland siis kertoo, että hän ei silloin ministerinä ollut halukas minkäänlaisiin kompromisseihin. Jotain näyttää muuttuneen Klevalandin ajatusmaailmassa. Sillä samassa kolumnissa, nyt Human-Etisk Forbundin puheenjohtajana Kleveland sanoo myös: ”Sananvapaus ei ole vain oikeus, vaan myös vaatimus suvaitsevaisuuteen, ihmisten kunnioittamiseen ja vastuun ottamiseen sanoistaan”.

Viikkolehti Dag og Tid huomasi tämän muutoksen Klevelandin käsityksessä sananvapauden rajoista.(129) Lehti kysyy häneltä, onko ministerin mahdollista vielä nykyäänkin puolustaa sananvapautta samaan tapaan kuin 1992.

”Siihen aikaan oli paljon yksinkertaisempaa. Silloin olivat vastakkain kirjailija ja valtio. … Niin paljon on tapahtunut viimeisten 20 vuoden aikana. … Uskonnon asiat on punottu yhteen politiikan kanssa”.

Lehti kysyy vielä: ”Mutta jos katsot asiaa periaatteelliselta näkökannalta, eikö kyseessä ole sama asia?”

Kleveland vastaa: ”Se on laajempi ja tärkeämpi kysymys, joka tarvitsee enemmän tilaa kuin mihin minulla nyt on aikaa”.

Siinä siis kaikki, mitä Klevelandilla oli sanottavaa – nyt.

Gudmund Hernesiä haastatellaan samassa artikkelissa. Mitä hänellä on kerrottavanaan? Se, että hänen valintansa esiintyä yhdessä Rushdien kanssa puutarhajuhlissa 1992 oli ”periaatteellinen” reaktio. Hernes halusi ”näyttää, että kun keskeinen demokraattinen arvo on uhattuna, meidän pitää suojella sitä”. Hernesiltä kysytään samat asiat kuin Klevelandilta, mutta ei aivan samassa muodossa: voiko ministeri tänä päivänä ”osoittaa tukea sananvapaudelle samalla tavoin” kuin Rushdien tapauksen aikaan varhain 90-luvulla? Hernes vastaa, että sananvapaus ”ei tarkoita, että pitäisi aina sanoa kaikki kaikissa tilanteissa”. Ja hän lisäsi vielä, mahdollisesti saadakseen meidät rauhoittumaan kysymyksinemme:

”Voit keikutella oluttuoppia ja laulaa juomalaulun hautajaisissa, mutta se ei ole sivistynyttä eikä huomaavaista”.

Kjell Magne Bondevik oli tunnetuimpia jäseniä Rushdie-komiteassa, joka 90-luvulla kamppaili Rushdien puolella. Vuonna 1998 Bondevik oli myös ensimmäinen valtionjohtaja, joka sanoi haluavansa tavata kuolemaantuomitun Rushdien. Jätettyään pääministerin tehtävät 2005 hän perusti Oslosenteret for fred og menneskerettigheter -järjestön (Oslon rauhan ja ihmisoikeuksien keskuksen). Samana vuonna 2012 kun Kleveland ja Hernes kertoivat muuttuneesta sananvapauskäsityksestään, myös Bondevik teki niin. Norjan radion NRK P2 haastattelussa Søndagsavisa-ohjelmassa hän puhui ”ihmisten uskon loukkauksista”. ”Sananvapaus on tärkeä, mutta sitä ei saa käyttää muiden provosoimiseen”, Bondevik sanoi.(130)

Toisin sanoen myös Bondevik on vuosien saatossa kääntänyt selkänsä Rushdielle ja hänen kaltaisilleen.

Mielestäni on paikallaan tuoda esiin esimerkki siitä, millaista tahtoa tarvittiin 90-luvun alussa sananvapauden puolustamiseen: kun brittikustantamo Penguin julkaisi Saatanalliset säkeet, he tiesivät tarkalleen asettuvansa alttiiksi väkivallalle ja terrorille. Kustantamon henkilökunta puki päälleen luodinkestävät liivit.(131) He siis olivat valmiita julkaisemaan kirjan, vaikka hintana saattoi olla väkivaltaisia hyökkäyksiä ja kuolonuhreja.

%d bloggers like this: