Hyväntahtoisuus syö lapsensa

TIMO HÄNNIKÄINEN

–

Kun kävin katsomassa Darren Aronofskyn tuoreen elokuvan Mother!, juuri ennen näytöksen alkua näytettiin traileri Ai Weiwein dokumenttielokuvasta Human Flow. Tämänhetkistä siirtolaisaaltoa käsittelevä dokumentti näytti painottavan kaikkea sellaista mitä sopikin odottaa: turvapaikanhakijoiden kärsimyksiä, heidän vaatimustensa oikeutusta, humanitaarisen katastrofin suunnattomuutta, länsimaiden moraalista velvollisuutta ottaa heidät vastaan, ”inhimillisyyden säilyttämisen” elintärkeyttä. Traileri muistutti jälleen masentavasta tosiseikasta: niillä, jotka haluavat estää länsimaisen elämänmuodon tallautumisen historian suurimman kansainvaelluksen jalkoihin, on vastassaan jättimäinen propagandakoneisto, joka saa viestinsä välitettyä miljoonille ja taas miljoonille katsojille. Propagandarummutus voimistuu jatkuvasti, ja vaikka suuri osa yleisöstä jo näkeekin sen läpi, kaikki saattaa olla jo liian myöhäistä kun lopullinen saturaatiopiste saavutetaan.

Siirtyminen Aronofskyn elokuvaan oli tällaisen valmistelun jälkeen hätkähdyttävä kokemus. Filmi on nimittäin yksityiskohtia myöten tarkka allegoria länsimaisesta itsetuhoisuudesta. Kotimaassaan Yhdysvalloissa se on saanut ristiriitaisen vastaanoton, ja moni kriitikko on ihmetellyt, mitä ohjaaja oikein haluaa teoksellaan sanoa. Oikosulku tulkintayrityksissä olikin odotettavissa, sillä Mother!ista välittyvä näkemys on kuin märän pyyhkeen isku vasten maailmaasyleilevän humanitaarisuuden kasvoja.

Mother! antaa aluksi ymmärtää olevansa Roman Polanskin Rosemaryn painajaisen tai Charlotte Perkins Gilmanin novellin ”Keltainen seinäpaperi” kaltainen psykologinen kertomus päähenkilönsä vajoamisesta vainoharhaan ja hulluuteen. Se kehittyy kuitenkin nopeasti allegoriseksi kauhuelokuvaksi, joka kuvaa narsismia, julkisuutta, taiteellisen luomisprosessin tukaluutta, avioliiton epäonnistumista ja monia muitakin asioita, mutta ennen kaikkea se on kuvaus länsimaisen naiiviuden tuhoisista seurauksista. Psykologista tai muunkaanlaista realismia tarinalta on turha odottaa; se noudattaa painajaisunen logiikkaa, jossa mikä tahansa epämiellyttävä käänne on mahdollinen ja tapahtuu silmänräpäyksessä.

Tarinan nimeämätön päähenkilö (Jennifer Lawrence) asuu yhtä lailla nimeämättömän aviomiehensä (Javier Bardem) kanssa talossa kaukana muusta ihmisasutuksesta. Aviomies on itsekeskeinen, kirjoituspaineiden kanssa kamppaileva runoilija, ja hänen työskennellessään vaimo keskittyy talon kunnostamiseen. Eräänä päivänä heidän vieraakseen saapuu kuolemaa tekevä lääkäri (Ed Harris), joka paljastuu miehen runouden ihailijaksi. Vaimonsa vieroksunnasta huolimatta mies pyytää lääkäriä jäämään taloon niin pitkäksi aikaa kuin tämä haluaa. Pian seuraan liittyvät lääkärin ylimielinen vaimo ja heidän kaksi poikaansa, jotka aloittavat väkivaltaisen välienselvittelyn lääkärin perinnöstä.

Hankalista vieraista päästään vihdoin, mutta mutkikkaan tapahtumaketjun seurauksena saapuu uusi ja entistä suurempi tulijoiden aalto. Runoilija julkaisee kirjansa, ja sen osakseen saama suosio tekee hänestä jonkinlaisen new age -pyhimyksen, jota kaikki tv-toimittajista katujen pummeihin haluavat tulla tapaamaan. Lopputuloksena on Luis Buñuelin Viridianan kerjäläisten bakkanaaleja muistuttava surrealistinen kaaos, jonka keskellä raskaana oleva vaimo yrittää epätoivoisesti selviytyä. Talo täyttyy ihmisistä, jotka repivät kappaleiksi koko irtaimiston saadakseen itselleen palan suuren runoilijan omaisuutta ja ahdistelevat seksuaalisesti hänen puolisoaan. Puhkeaa väkivaltaisia yhteenottoja, joita paikalle saapuvat poliisit ja sotilaat ovat kyvyttömiä hillitsemään. Runoilija itse kieltäytyy vaimon vaatimuksista ajaa vieraat pois, koska ”he ovat tulleet kaukaa eikä heillä ole muutakaan paikkaa mihin mennä”.

Ei tarvinne erikseen osoittaa yhtymäkohtia perheenyhdistämisiin, siirtolaisklaanien vihamielisyyksiin, terrori-iskuihin, raiskauksiin ja siihen yleiseen hävitykseen, jota Euroopan läpi vaeltavat siirtolaisvirrat jättävät jälkeensä. Se, että talon isäntä on taiteilija, muistuttaa siitä kuinka innokkaasti länsimaisen kulttuuriväen suuri enemmistö on avaamassa portit perikadolle, mutta paljastaa myös sen, kuinka egoistisia motiiveja humanististen puheiden takaa usein paljastuu. Runoilija julistaa vieraiden tarvitsevan häntä ja vetoaa heidän ahdinkonsa lievittämiseen, mutta todellisuudessa hän haluaa vain paistatella heidän ihailussaan. Huomion ja suosion kaipuu on sokaissut hänet tyystin, sillä mellastava rupusakki vain käyttää häntä hyväkseen ja häpäisee hänen kotinsa.

Elokuvan runoilija vertautuu myös kehen tahansa poliittisen tai taloudellisen eliitin edustajaan, joka rypee oman valtansa ja idealisminsa lämmössä kykenemättä näkemään mitä ympärillä tapahtuu. Todellisuudessa valta-asemissa olevat eivät tietenkään joudu kohtaamaan monikultturisuuden nurjaa puolta, mutta lopullinen ironia piileekin siinä, etteivät he välttämättä muuttaisi asenteitaan vaikka joutuisivatkin. Runoilija ei aja vieraita pois silloinkaan kun he lähentelevät hänen vaimoaan, sillä puoliso (johon hän ei enää tunne seksuaalista vetoa) on hänelle vain egotrippailun rekvisiittaa, ”muusa” jonka kanssa voi poseerata lehtikuvissa. Hän, kuten vallanpitäjätkin, huomioivat mieluummin kaukaisten kuin läheisten tarpeet, sillä kaikki todellinen sitoutuminen vain hidastaisi urakehitystä.

Kun elokuvan sanotaan ”kääntävän totunnaiset sukupuolistereotypiat ylösalaisin”, se on varmuudella sovinnaista akateemiset lakmustestit läpäisevää unilääkettä. Mutta Mother! todella tekee näin. Yleisen oikeistokäsityksen mukaan naiset ovat maahanmuuttoasioissa paljon miehiä sinisilmäisempiä ja valmiimpia luopumaan sisäryhmäsidonnaisuudestaan. Usein käsitys vastaakin todellisuutta. Mutta Aronofskyn elokuvassa naiivi idealisti on mies, kun taas naisella on realistisempi käsitys tilanteesta. Tätä ei välttämättä tarvitse tulkita pelkäksi myönnytykseksi poliittiselle korrektiudelle. Vaikka naisilla on suuri yliedustus avointen rajojen vaatijoiden keskuudessa, rajojen avaamisesta todellisessa vastuussa olevat poliittiset ja pääomapiirit koostuvat edelleen valtaosin miehistä. Ajatusleikkinä olisikin hupaisaa laatia feministinen analyysi, jonka mukaan maailmankyläideologian taustalta paljastuukin vanha miehinen itsekorostus, ja tämän testosteronipitoisen valtatripin uhreiksi joutuvatkin lopulta länsimaiset naiset.

Tosin Mother!issa perimmäiset uhrit ovat syntymättömät. Runoilijan vaimon synnyttämän lapsen irvokas kohtalo kertoo, millaisen laskun nyt siitetyt joutuvat maksamaan tämän hetken valinnoista. Huomionarvoista on sekin, että vaimo ryhtyy raivokkaaseen vastarintaan vasta kun seuraavilta sukupolvilta on jo viety tulevaisuus.

Tietenkin Mother! on myös raamatullinen allegoria. Talosta puhutaan pariin otteeseen ”paratiisina”, lääkärin pojat vertautuvat Kainiin ja Abeliin, runoilijan työ vastaa Jumalan luomistyötä ja niin edelleen. Kenties runoilijan vaimo edustaa vanhempien uskontojen myyttiä äiti maasta, jonka varjelu sittemmin unohdettiin. Raamatullista tulkintalinjaa seuraamalla voi myös päätellä Aronofskyn kuvaavan rappeutunutta jälkikristillistä sivilisaatiota, joka on kuitenkin säilyttänyt kristillisen etiikan naiiveimmassa mahdollisessa muodossa. Tällaisessa maailmassa avataan ovet niillekin, jotka tuovat mukanaan pelkkää tuhoa. Ei siksi, että se ratkaisisi ongelmat, vaan koska se saa isännän tuntemaan itsensä hyväntekijäksi.

–

–

Timo Hännikäinen (s. 1979) on Helsingissä asuva kirjailija ja suomentaja. Tuoreimmat kirjat proosateos ”Kuolevainen” (2016) ja muistelmateos ”Lihamylly” (2017). Kiinnostuksen kohteita taide, historia ja antimoderni ajattelu.