SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Taistelu sisäisenä kokemuksena, osa 13: Vihollisesta

ERNST JÜNGER   (suomentanut Olli Virtanen)

Tämä kirjoitus on kolmastoista luku Ernst Jüngerin pitkästä esseestä ”Taistelu sisäisenä kokemuksena” (Der Kampf als Inneres Erlebnis, 1922). Aiemmin ilmestyneet osat: Osa 1: Johdanto, Osa 2: Veri, Osa 3: Kauhu, Osa 4: Juoksuhauta, Osa 5: Eros, Osa 6: Pasifismi, Osa 7: Rohkeus, Osa 8: Palkkasoturi, Osa 9: Kontrasti, Osa 10: Tulimyrskyssä, Osa 11: Keskenämme, Osa 12: Pelko. Jüngerin essee on tutkielma ensimmäisen maailmansodan vaikutuksesta hänen oman sukupolvensa maailmankuvaan ja koko Euroopan henkiseen ilmapiiriin. Sarastus julkaisee Olli Virtasen suomennoksen esseestä ”jatkokertomuksena”. Jüngerin henkilöhistoriasta ja tuotannosta voi lukea laajemmin Heikki Länsisalon kirjoituksesta ”Ernst Jünger – Kirjailija, filosofi ja rintamamies”, joka ilmestyi Sarastuksessa tammikuussa 2013.

Taisteluöinä on usein sellainen olo, että uneksisi jostakin epätodellisesta tapahtumasta. Juoksuhaudan läpi kulkee kuin unessa, toiminnan varsinainen tarkoitus on aivoille vieras; kun jokin tapahtuma tunkeutuu tietoisuuteen, ei juuri hämmästy, aivan kuin olisi tiennyt kaiken ennalta jo kauan sitten.

Se on minusta aivan ymmärrettävää. Kaksi tuntia heittelehtii puoliunessa korsun kivikovalla laverilla, kaksi tuntia hiiviskelee kuolemanväsyneenä juoksuhautaa edes takaisin; tämä toistuu yö yön perään. Silloin pitää lopulta sekavia unia todellisuutena ja todellisuutta kalvakkana unena.

Sitä paitsi yö on tänään niin kummallinen. Täysikuu on kätkeytynyt usvan taakse, joka leijuu maiseman yllä kuunvalossa kylpien. Kuin maitolasin läpi samentunut valo imee asioista todellisuuden, ei näe mitään, mutta kuvittelee näkevänsä paljon. Raskas ilma nielaisee sävyt, käynti on äänetöntä kuin meren pohjassa.

Nuo ovat sellaisia selityksiä, joilla yrittää rauhoittaa itseään. Sitä, minkä voi selittää, ei tarvitse pelätä. Korotamme aivomme jalustalle ja annamme niiden ohjata kaikkea.

Mutta kun kyhjöttää siellä yön keskellä yksinään ja hyljättynä, silloin vasta aavistaa, miten pinnallinen koko tuo lähestymistapa on. Silloin tuntee itsensä turvattomaksi kuin lapsi, silloin kauheimmat asiat muuttuvat varmoiksi kuin hirveässä unessa. Toki sitä koettaa todistella itselleen, että väsymys ja aavemainen yö ne vain leikittelevät hermojen kanssa, mutta siitä ei tietystikään ole mitään apua. Pelko ei tottele järkeä.

Ja sitten vielä tämä epämääräinen supina: aivan kuin jotain olisi tekeillä. Sen sulkisi mieluusti aivojensa perukoille ja olisi ajattelematta sitä, mutta se hiipii ulos, se valtaa ajatukset, se vaanii jokaisen ampumapaikan takana ja ryömii yhä uudestaan esiin jokaisesta maakolosta.

Niin, joskus sitä, mitä on ilmassa, ei pysty vastustelemaan. Sen huomaa, kun elää soluna sotajoukon ruumiissa. Innostus, kauhu ja verenjano tarttuvat ilman, että niitä vastaan kykenisi puolustautumaan.

Sen tuntevat kaikki, jotka kyyristelevät täällä hämärässä. Kuuluu supinaa. Kuuluu liikettä. Näkee asioita. Maisema elää. Välillä konekivääri purskahtaa jossakin lyhyeen, hysteeriseen nauruun. Valoammukset saavat tantereen välähtelemään rauhattomasti. Usein näkyy punaista, keltaista ja vihreää välkettä: tulkaa apuun, meitä pelottaa. Silloin syöksyy läheltä tai kaukaa ammuskuuro, usva kiehuu liekeistä ja myrkystä. Kaikella on oma kielensä, taistelun koliseva koneisto tekee työtään ja virittää ihmisten ylle tulen ja teräksen verkon. Toisinaan ilmestyy esiin varjoja — kolme laatikollista käsikranaatteja — missä on huoltokorsu — kaasuhälytys — keho toimii, mutta aivot askartelevat aivan muiden asioiden parissa.

Sitä on vaikea kuvailla, kuten kaikkea, mitä pohjimmiltaan on tekeillä. Joku tulee ja kuiskaa: ”Huoltojoukot! Puhelinyhteys katki.” Aivot toki ajattelevat puhelinta, langat ovat katkenneet, yhteys komentopaikkaan on joukon tärkein tehtävä, tietysti, tietysti. Sotakoulu, kenttäpalvelusohjesääntö: voi, olemme siitä kyllä perillä. Mutta yhtäkkiä tuo tieto muuttuu tämän aavemaisen keskustelun naurettavaksi sivujuonteeksi. Sanat saavat toisenlaisen merkityksen, lävistävät ajatusten pintakerroksen ja vaikuttavat välittömästi ymmärryksen ainiaaksi suljetuissa syvyyksissä. Tunteet kuohuvat muista lähteistä, hapuilee ympärilleen kauhuissaan.

Jokainen on joskus nähnyt jonkin hirvittävän unen, ja kun hän tuumiskelee, tätä mieltä hän on oleva: itse tapahtumat eivät olleet mitään verrattuna siihen kauheaan voimaan, joka kaiken sai aikaan. E. T. A. Hoffmann on näihin kauhunäkyihin erikoistunut runoilija; hänen hovineuvoksistaan ja poroporvareistaan huokuu välittömästi aavemaisuus, pelkkä ovennupin näkymä loihtii esiin kuristavan kokemuksen. Myös Dostojevski tunsi nämä näyt, muutoin hän ei olisi mitenkään kyennyt kuvailemaan Ivan Karamazovin kuumehoureista keskustelua arkipäiväisesti pukeutuneen paholaisen kanssa. Mutta miten tämän selittäisi niille, jotka ovat kotonaan vain ymmärrettävyyden neljän seinän sisällä?

Seison konekiväärin vieressä vasemmalla sivustalla. Aika ajoin ammun ilmaan valoammuksen ja lataan pistoolin uudestaan. Maa on tyhjien pahvihylsyjen peitossa. Joka kerta, kun valoammus riuhtaisee edessämme olevan maaston irti pimeydestä, vieressäni oleva vartiomies varjostaa silmiään kädellään nähdäkseen paremmin. Välillä sanon jotakin, jottei hän ajattelisi minun pelkäävän, mutta sanat tulevat suustani niin epävarmoina.

Jotain on tekeillä. Edessämme olevalta piikkilangalta kuuluu kilinää ja laahausta. Tunnemme kaikki yön äänet: tuo ei ole tuuli, ei myöskään yölintu ei-kenenkään-maalla. Tuo on ihminen. Tasaisin väliajoin kuuluu kilinää, varovaisesti ja tarkasti, metalli metallia vasten. Vartiomies tökkää minua sormella käsivarteen. Hiljaa, hiljaa! Käytämme hengityksen ulosvirtausta tämän sanan muodostamiseen. Olemme pelkkää korvaa, pelkkää jännitettyä tärykalvoa. Tuuli puhaltaa ruohon yli kuin kuiskaus, naapurijaoksessa pommit kiitävät ilman halki ja murskautuvat metsäkaistaleelle kuin metalliset tynnyrit. Ja noiden äänien välissä kuuluu aina tuo hiljainen, metallinen kilkatus. Nyt ääni muuttuu kahinaksi, ja näemme varjon nousevan pystyyn. Se tapahtuu varmasti hiljaa, aivan äänettömästi, mutta meidän korvissamme se on kuin ukkosen jyrinää, näissä kaupunkien melussa ja raivoavien taisteluiden jylyssä karaistuneissa korvissa. Hetki repeää valkoiseen hehkuun. Konekivääri jyskyttää, käsikranaatti räjähtää savun ja pamahduksen saattelemana. Huudamme, juoksuhaudan halki kiiruhtaa väkeä, valoammus toisensa perään singahtaa taivaalle. Yö sähköistyy, kiväärit alkavat laulaa, eräs kakkosrivin ryhmä heittelee käsikranaatteja hukuttaakseen pelkonsa, joku kiinnittää pieniä miinoja kepin päähän ja viskoo niitä umpimähkään. Juoksuhaudassa leijailee imelä ruudinhaju, joka tuo mieleen samankaltaisia kokemuksia. Iskuryhmä ilmaantuu paikalle kuin vantterien gladiaattorien lauma, joka on tottunut veitsien ja räjähdysaineiden avulla tehtävään työhön. Äänettömästi he juoksevat esiin, ampumapaikalta ampumapaikalle, vain käsikranaatit kolisevat hiekkasäkkeihin. Nämä miehet on koulutettu juoksuhautataistelun toimintatapaan: Heitto — räjähti — liikkeelle! Kaikki sujuu mekaanisesti jättämättä sijaa ajatuksille. Tällä kertaa he ovat tulleet turhaan, mutta kuitenkin heidän läsnäolonsa rauhoittaa, heissä piilevän voiman pystyy aistimaan.

Ovatko he juoksuhaudassa?”

Vain partio piikkilangan edessä.”

Pieni välikohtaus, ihan vain jalkaväen keskinäinen juttu. Edes kevyet tykit eivät puhuneet. Tulitus harvenee, rätisee vielä kerran voimakkaammin ja hiipuu pois. Joku löytää oikean sanan: ”Voi pojat, sepä oli taas kouristus.” Aivan totta, ravisuttava kouristus, jota ajattelee vasta sitten, kun se on ohi. Se vaikuttaa meistä ajattelemiseen tottuneista aina ällistyttävältä. Ja kun meiltä myöhemmin kysytään: ”Kertokaapa, mitä mielessänne oikeastaan liikkui tapahtumien tiimellyksessä, se oli varmasti hirvittävää?”, emme osaa vastata kuin hämillisellä hymyllä. Ei, emme ole niitä vahanukkesankareita, jollaisiksi meidät niin usein kuvataan. Meidän suonissamme syöksyy tunteita ja intohimoja, joista iltapäiväteensä äärellä istuvilla ei ole aavistustakaan.

Mitä oikeastaan tapahtui? Hätistimme tiehensä vihollisen partion. Piikkilangassa roikkuu luotien ja sirpaleiden lävistämä ihmismytty. Vedämme sen omalle puolellemme ja asetamme sen juoksuhaudan pohjalle. Seisomme sen ympärillä ringissä ja kuiskailemme. Joku sytyttää taskulampun. ”Onpa nuori poika. Miten hienot saappaat hänellä onkaan, varmasti upseeri.” Vartiomies kertoo: ”Ajattelin, että antaa hänen ensin tulla lähemmäksi. Ja kun hän oli kohottautunut pystyyn, annoin palaa. Ja luutnantti viskasi häntä kohti vielä käsikranaatin.”

Kyllä kyllä, niin siinä kävi. Olimme suunnitelleet kaiken tarkoin. Kun kerromme tapauksesta kymmenen vuoden päästä, se loistaa taas aivan eri väreissä, sillä aikahan kultaa muistot. Ja jos olemme elossa vielä viidenkymmenen vuoden päästä, jos köpöttelemme keppiin nojaten kevätaamujen halki, jos meitä näytetään suurissa juhlissa kunnianarvoisina muinaismuistoina mitalit takeissamme, silloin, kun veri virtaa suonissamme vieraana ja väsyneenä, silloin nämä taisteluun ja melskeeseen hävinneet vuodet ovat hohtava meille kuin kaukainen ja ylpeä saari. Silloin kannamme muistojamme kuin kruunua, ja pojanpoikamme kadehtivat meitä niiden vuoksi. Silloin nuoruuden voima läikkyy taas yli äyräiden, eikä puutu myöskään sitä kipinää, joka sytyttää tästä kaipauksesta tekojen säkenöivän ilotulituksen. Tämän jännityksen ja toiminnan synnyttämän konemaisen rytmin rinnalla kaikki varoittavat äänet von Suttnerista Kantiin kuulostavat väkisinkin lapselliselta höpinältä. Verellä on omat, muuttumattomat lakinsa, joita vastaan kokemuksen ääni on voimaton.

Vahdinvaihto. Menen korsuun ja asettaudun makuulle. Unta en tietenkään saa. Hermot. Iho kihelmöi, vatsaa puristaa, hiusjuuria pistelee. Välillä torkahtaa ja herää hätkähtäen, aivan kuin putoaisi jostakin korkealta. Ja uni on aina sama: kulkee loputtoman juoksuhaudan läpi valoammusten hohtaessa ja laukausten viuhuessa ympärillä ja etsii paikkaa, jossa voisi nukkua. Viimein, viimein löytää korsunsa, kapuaa portaat alas, ravistaa jotakuta, joka nukkuu laverilla, ja herättää itsensä. Kuulostaa täysin naurettavalta, tiedän, tiedän.

Kuitenkin tuo pieni kokemus oli helpotus. Olemme saaneet riuhtaistua kaikesta tästä epämääräisestä jotakin kouriintuntuvaa, olemme purkaneet kauhumme tuohon ihmiseen. Vain hyvin harvoin näemme vihollisen sellaisena kuin äsken, lihana ja verenä, vaikka meitä erottaa hänestä vain kapea, myllätty maakaistale. Viikkoja ja kuukausia kyyristelemme maan sisässä laukausten parvien huuhtoessa ylitsemme, rajuilmojen ympäröiminä. Silloin välillä melkein unohtaa, että taistelemme ihmisiä vastaan. Vihollinen ilmenee meille valtaisana, kasvottomana voimana, kohtalona, joka jakelee nyrkiniskujaan umpimähkään.

Kun me tulimyrskyjen hetkinä nousemme juoksuhaudoista, kun edessämme avautuu tyhjä, tuntematon maa, jossa kuolema lymyää savupatsaiden välissä, silloin tuntuu siltä, että meille avautuisi uusi ulottuvuus. Silloin näemme yhtäkkiä aivan läheltä maanvärisissä takeissa ja savisissa kasvoissa kuin aavemaisena ilmestyksenä sen, mikä meitä odottaa tuossa kuolleessa maassa: vihollisen. Se on hetki, jota ei unohda milloinkaan.

Miten täysin toisenlaiseksi sen on aikaisemmin kuvitellut: ikään kuin metsäpalo kevään ensivihreässä, kukkaketo ja kiväärit, jotka paukahtelevat leppeässä ilmassa. Kuolema välähtelevänä tuulenpyörteenä kahden kaksikymmenvuotiaiden muodostaman ampumalinjan välissä. Tumma hurme roiskuneena vihreille korsille, pistimet aamunkajossa, torvien toitotus ja liput, iloinen, kipinöivä tanssi.

Mutta täällä kiväärien paukkeen kunnioittaminen on kauan sitten unohtunut. Öisin hiippailee hurjin asein varustautuneena kammottavilla, kuolleilla lakeuksilla, ja päivät viettää kuilujen hämärässä ja vilinässä. Tämä taistelu ei ole korventava lieska vaan hiljainen hiillos. Vain joskus on sellainen hämärä aavistus, että toisellakin puolella on ihmisiä. Että sielläkin yö herättää elämän, että keskustelut syöksyvät puhelinlankoja pitkin, että korsuissa odotetaan ruoan noutajia, että lapiot kaivavat maata ja vartiomiehet seisovat etulinjassa pitkinä riveinä väsyneinä ja viluissaan. Varmasti he pitävät levähdyspaikoilla paraateja ja juhlapuheita niin kuin mekin, ja jossakin kaukana rintaman takana on huoltokomppania, jota pilkataan ja kadehditaan. Joku makaa ehkä juuri nyt selällään ja lukee kynttilän väpättävässä valossa kolmatta kertaa kirjettä normandialaisesta tai skottilaisesta kotikylästään, joku ajattelee vaimoaan, ja komppanianjohtaja raapustaa ilmoituksen, että luutnantti Wesson ei palannut partiomatkaltaan.

Ennen taistelua heidän juoksuhautansa ovat tulvillaan innostuneita miehiä, ja kun he näkevät meidän järjestävän rivejämme hyökkäykseen, he valmistautuvat painiotteluun juoksuhaudan pätkistä, metsäkaistaleista ja kylien laitamista. Mutta kun iskemme toistemme kimppuun tulen ja savun pilvessä, silloin meistä tulee yksi, silloin olemme saman voiman kaksi puolta yhdeksi ruumiiksi sulautuneena.

Yhdeksi ruumiiksi — se on erikoislaatuinen vertaus. Se, joka sen ymmärtää, hyväksyy itsensä ja vihollisen, se elää kokonaisuudessa ja osissa samanaikaisesti. Se voi kuvitella jumaluuden, joka antaa näiden värikkäiden lankojen liukua käsiensä läpi — hymyilevin kasvoin.

Information

This entry was posted on marraskuu 12, 2017 by in Historia, Kulttuuri and tagged , , , , , , .
%d bloggers like this: